mä en tiedä mitä tehdä, yksi kaverini siru, on jo pitkään osoittanut lieviä masennuksen merkkejä. mä en oo ollut niin hirveen huolissani, luulin et se oli ohimenevää, mut sit se alko puhuu viiltelystä. silloin mä huolestuin ☹️ itselläni oli ongelma viiltelyn kanssa, puhuin siitä silloin sirun kanssa, ensin siru pelkäsi…

onko teillä sellaisia suuria pettymyksiä elämäsä minkä kanssa ei jaksaisi elää? Pettymys on vähän sellainen, että siitä ei voi kelleen puhua, kun se toisaalta on niin pieni että ei maailmaa kaada. silti se ittelle on niin suuri,että sitä koko ajan miettii. Mulla sellaine on ajokortin puuttuminen. Taas tänään neurologi sen…

Olen nyt viimein tullut siihen tulokseen, etten mä pysty enää elämään Suomessa… Oon nyt lukion tokalla, enkä tavallaan haluaisi lopettaa lukiota, mutten kyllä pysty siellä käymään… Olen nyt joulusta asti pohtinut, että mitä teen tällä niin sanotulla elämälläni. Tulin siihen tulokseen, että joko mä päätän elämäni tähän tai lähden ulkomaille…

Hei Equ, Olen ollut samassa tilanteessa kun olin 18-vuotias. Mutta olen edelleen elossa, jo yli kolmekymppisenä, ja itseasiassa hyvin onnellisena siitä että selvisin. Nimittäin nyt päivä paistaa! Niin että jos minä pääsin siitä suosta ylös, niin ei se ole mahdotonta sinullekaan. Siksi lähetän nyt sinulle roppakaupalla toivoa ja auringonpaistetta! Kun…

Olen 18-vuotias poika, eikä mulla ole ollut koskaan poikia kavereina. Olen lapsesta asti leikkinyt tyttöjen kanssa. Nyt tultuani vanhemmaksi olen huomannut kaipaavani myös poikien seuraa, mutta ongelmaksi on muodostunut, se etten osaa olla heidän kanssaan luonnollisesti. En osaa keskustella oikein mistään, ja tunnen itseni niin kamalan jännittyneeksi koko ajan, että…

Olen 19-vuotias tyttö. En tiedä onko minulla masennusta, mutta en usko että sillä on mitään väliä. Minä olen näet hautonut itsemurhaa puolisen vuotta. En näe itselläni mitään tulevaisuutta. Minulla on puhevika, minulla on sosiaalifobia, olen laiska ja saamaton. Olen mokannut päivälukion, ja nyt etälukiokin on mokautumassa. Minun pitäisi kirjoittaa ylioppilaaksi…

Tuntuu, että mun pitäis sanoo toi aina jokaiselle, pyytää tuntemattomiltakin anteeks et oon olemassa. En vaan tiiä, jotenki vaikee täälläki kertoo mikä painaa, ehkä mun murheet on muutenki liian pieniä tänne, kaikilla on varmaan isompia ongelmia kuin mulla. Mua on kiusattu ihan päiväkodista asti, no siellä nyt jokaiselle sanotaan välillä…

Mun on pakko kysyy tätä teiltä, jotka tiedätte aiheest enemmän. En uskalla ´kertoo vanhemmille, siskolle tai kenellekkää et mietin kuolemaa, haluun välillä pois täältä enemmän ku mitää ja oon nii rikki et vaan itken. Tukihenkilöni lasten ja nuorten paikas (odotan pääsyä jatkohoitoon) uhkaa soittaa vanhemmilleni mun tilastani ja ajatuksistani koska…

Jatkuva itsesäälissä pyöriminen alkaa viedä voimia… Miten sitä jaksaakaan tolkuttaa itselleen päivästä toiseen olevansa rumin, läskein, turhin ja paskamaisin ihminen koko maailmassa? Mikä on muuttunut? Ainakin olo on entistä paskempi päivä päivältä… 😞 Kaverit alkaa vähentymään, eihän kukaan tällästä jaksa kuunnella. Yksi ystävä on jäljellä, hyvä ystävä on. Usein vaan…

Tiistaina sitten se taas alkaa. Saa nähä loppuuko se jo keskiviikkona. silti haluan taas yrittää vaikka voisin käydä yksityisestikin lukion loppuun. maanantaina käyn rehtorin kaa sopimassa asioita. se sanoo, että meidän koulussa ei ole tapana ketään kiusata, silti mua kiusataan. Se on varma asia, siitä ei viitsi edes enää puhua…