Kun ei näe itselleen tulevaisuutta
Olen 19-vuotias tyttö. En tiedä onko minulla masennusta, mutta en usko että sillä on mitään väliä. Minä olen näet hautonut itsemurhaa puolisen vuotta. En näe itselläni mitään tulevaisuutta.
Minulla on puhevika, minulla on sosiaalifobia, olen laiska ja saamaton. Olen mokannut päivälukion, ja nyt etälukiokin on mokautumassa. Minun pitäisi kirjoittaa ylioppilaaksi ensi syksynä, mutta minulla on vielä 8 kurssia suorittamatta. En selviä niistä, saati sitten kirjoituksista jotka alkavat helmikuussa. En ole lukenut niihin, en tiedä mitä kirjoja pitäisi lukea, en tiedä mitään. En uskalla ottaa selvää.
Vanhempani painostavat minua kouluasioissa ja kesätyön hankinnassa. Äiti sanoo että minun pitäisi laatia selvät tulevaisuudensuunnitelmat ja alkaa hakea eri kouluihin ja (kesä)työhön. Mutta entä jos ei ole mitään suunnitelmia? Ei edes pieniä toiveenrippeitä jonkin koulun selvittämisestä? Ei toivoa työstä? Ei toivoa tulevaisuudesta? Hän kysyy minulta mikä koulu kiinnostaisi. En tiedä, ei kiinnosta. Ei sillä ole mitään merkitystä. Kirjoitin päiväkirjaan elokuussa: ”mitä hyötyä on lukiosta, kun tiedän ettei minulla ole tulevaisuutta?” Niinpä.
Vaikka äiti patistaisikin minut johonkin kouluun, en uskaltaisi tehdä mitään siellä. Pelkään puhumista. Pidän itseäni huonompana kuin muut (olenkin). Kuka h*tto haluaisi palkata minunkaltaisen puhevikaisen nössön? Työhaastattelu tuntuu painajaiselta.
En tiedä mitä tekisin. Olen hukassa elämässä. Olisi ollut parempi jos en olisi ikinä syntynyt.
Moi Equ, ja kiitos kaikille tästä foorumista. Kerrankin kiva nähdä nettiä hyvässä käytössä. Ekan kerran kun tulin tänne luin sun viestisi, ja
asiat mitä siinä sanoit kosketti mua, enemmän kuin yhdellä tavalla.
Oon ite 26v poika, ja elämä ollut yhtä ihmettelemistä. Mulla on ollut pitkään masennusta, lähtenyt 18v ikäisenä kun tuli ongelmia/
muutoksia perheen sisällä, ja siitä lähtien tuntunut että maailmassa mitään järkeä. Luulin aluks että kaikki olis parantunut silmittömällä
dokaamisella ja huumeiden käytöllä, johtaen masennuslääkkeisiin ja lopulta itsetuhoisiin ajatuksiin. Onnena mulla oli se että menin
hoitoon, pääsin puhumaan näistä ajatuksista tuntemattomille, ja lopulta tajusin että elämä on tätä, suurin ero ihmisten välillä on se miten
siihen suhtautuu. Muutama ystävä on päättänyt päivänsä tässä elämässä, ja siihen vaikee sanoo yhtään mitään. Ainoona on että olen
itse nyt, vähän enemmän tajunneena tästä elämästä tyytyväinen et päätin jatkaa ja katsoa mitä se elämä tuo tullessaan.
Eipä vieläkään aina tunnu olevan järkeä kaikessa. juuri pari kuukautta sitten päätin kävellä keskustasta kotiin 20km, kun pelotti mennä
bussiin koska siellä jo oli ihmisiä. Fiksua eikö? Ja muutenkin on vielä demoneita päässä, jotka vaikeuttavat muuten yksinkertaista
elämää. Ehkä mulla se suurin helpotus on tullut siitä, kun olen oppinut nauramaan itselleni aina näiden hetkien jälkeen.
Se mitä tulee tulevaisuuteen niin vaikea sanoa. Kun itse tuntui siltä ettei nähnyt mitään iloa tulevaisuudessa, pakotin itseni tekemään
jotain. Tällä hetkellä luen valtavasti kirjallisuutta, katson elokuvia, ja siinä ohessa opiskelen omatoimisesti kuvausta. Vaikka ei siitä ikinä
mitään tulisikaan, ainakin se vie ajatukseni pois ainaisesta elämän kelailusta, joka pahimmillaan voi johtaa siihen että koko maailmassa ei
ole mitään järkeä.
Mainitsit myös sun puhevikaisuudesta, ja siitä kuinka se estäis sua ikinä löytämästä mitään tulevaisuudessa. Osaat kuitenkin kirjoittaa
hyvin, ja varmasti jokaiselle ihmiselle on se joku oikea tehtävä loydettävissä. Multa kului 25 vuotta etsiessä sitä, ja en vieläkään tiedä
tarkalleen mitä haluan. Mutta tärkeimpänä on että jatkoin etsimistä, ja kun pystyin, aloin tekemäänkin jotain.
Jotta ei veis kokopäivää tän lukemisessa lopetan tähän, mutta mielelläni jatkan keskustelua tästä ja myös kaikesta muusta. Kukaan
tässä maailmassa ei ole täysjärkinen, ja jokaisella on ne omat ongelmat. Pitää yrittää kääntää ne onglemat hyödyksi, ja ehkä jonain
päivänä olis annettavaa myös muille ihmisille.
Juha ihminen,
Mulla loppuu sanat.
Mielettömän hyvä toi sun kirjoituksesi. Ja se miten sä suhtaudut elämään, vaikeuksista huolimatta, menneisyydestä huolimatta. Sä jaksat tarpoa ja etsiä. En voi muuta kuin yhtyä siihen. Sä sanoit kaiken.
On totta että ihmiset ajattelevat niin eri tavoin elämästä, se miten sä ajattelet antaa mun mielestä valoa muille, ja ... tosta sun tekstistäsi.. sai niin aikuisen, kasvaneen kuvan. Että sä haluat ja uskallat elää, kaikesta huolimatta. Koska aina löytyy joku syy elää, aina on toivoa jos vain osaa katsoa. Ja se että sä uskallat elää pelkojesi kanssa, myöntää ne.
Muhun oikeasti kolahti tosissaan toi sun tekstisi. En osaa oikein sanoiksi pukea edes millä tavoin.
(mietintää)
Voi kun monet muut osaisivat suhtautua itseensä ja elämään samalla tavalla. Rohkeasti ja positiivisesti. Se että sä jaksat on mun mielestä mielettömän hienoa. Vaikeudet vahvistaa, ja opettaa, mun mielestä.
Mutta me ihmiset ollaan tosiaan niin erilaisia (mikä on kyllä hienoa!!).
Ja se että tälläinen sivusto on olemassa on munkin mielestä tosi upea juttu! Saa apua ja neuvoja sitä tarvitsevat.
Ihmiset jotka kaipaavat tukea ja toivoa.
Ja sulle Egu, mä toivon voimia.
Uskallan ymmärtää että ei sulla helppoa ole, vaikka vaikea on ymmärtää täysin kun ei itse samassa ole ollut..
Sullakin on elämään oikeus ja sulla on oma paikkasi siinä. Se että sua pelottaa, ei se mitään. Meitä kaikkia pelottaa jokin, harvat sen myöntää. Äläkä anna itsesi olla painostettavana. Toisaalta ymmärrän äitiäsi, hän haluaa sinulle vain hyvää puhumalla noista koulujutuista jne, mutta ei hän saisi painostaa. Teet omat valintasi, ja vanhempiesi on elettävä niiden mukaan.
Oletko jutellut äitisi kanssa peloistasi? Tai jonkun muun? Ehkä se voisi tehdä hyvää. Ehkä äitiäsikin pelottaa..?!
Toivon että sait jonkun kipinän tuosta "Juha ihmisen" tekstistä.
Maailma koostuu "nössöistä", myönsivät ihmiset tai eivät. Voisi sanoa että kaikissa meissä asuu pieni nössö.😉
Kyllä elämä sinullekin hymyilee, usko pois. Tavalla tai toisella. Jos vain oikein osaat/jaksat katsoa.
Iso rutistus ja voimia.🙂🌻