Oi voi. Mitä siitäkin tulisi jos äiti tietäisi todellisen syyn miksi olen vain yksikseni ja piirtelen hiekkaan erilaisia kuvioita. Tuo oli tarkoitettu lähinnä vertauskuvaksi.

Olen herkkä ihminen, mutta minulla on sellainen taito, että osaan näytellä että kaikki on hyvin, mikään ei paina ja elämä on ihanaa. Olen tehnyt sitä niin kauan kuin muistan, olen yrittänyt päästä siitä irti, mutta aina vain turvaudun omaan kauniiseen kulissiini. Muutakaan minulla ei ole.

En kuitenkaan kiellä, etteikö minulla olisi ihania ystäviä jotka saavat minut hymyilemään kyyneleideni lävitse, mutta silti minulla on paha olla. Ehkä tämä on tätä joka vuotista syysmasennusta, mutta en nyt oikein usko. Minusta tämä on paljon vakavempaa. Jopa ihan pienenä ala-asteella ajattelin kuinka kauniimpi paikka maailmasta tulisi jos kuolisin pois. Kuitenkin ihmisten menettäminen on minulle vaikea asia ja itsemurhan tekeminen on minulle sula mahdottomuus. Jos minulla olisi sitä rohkeutta ja voimaa jonka pystyn näyttelemällä tuomaan niin olisin ehkä tehnyt sen jo.

En tiedä syyttäisikö äitini itseään. Ehkäpä koska hän on yksinhuoltaja, mutta en halua rasittaa häntä omilla ongelmillani. Myöskin tähän tunteeseen liittyy veljeni joka hakkasi minua kun olin pieni, mutta annettakoon se hänelle anteeksi sen takia että hän oli kehitysvammainen. Kuitenkin tiedän, että äitini tietää että välttämättä kaikki ei ole hyvin. Miksi hän tietää? Koska yli puoli vuotta sitten sanoin turnausreissulla kun vain istuin yksin, että en vain pysty olemaan joidenkin ihmisten kanssa jotka pelaavat joukkuettani, koska he ovat vain sellaisia. Ovat he vieläkin. Tosin eivät tiedä oikeaa mielipidettäni heistä. Uskoisin ja toivon kaiken kääntyvän taas parhain päin.

En sitten tiedä lakipykälistä, mutta kun itse olin 16-17, asuin yksin, poissa vanhempien luota. Sairastin anoreksiaa ja kävin terapiassa. Allekirjoitin silloin paperin rasti ruutuun-tyylillä, keille en anna lupaa luovuttaa tietojani. Laitoin rastin vanhempieni ja kouluterveydenhoitajan kohadalle. Vanhempani eivät koskaan pyytäneet tietoja, koska eivät oikeastaan niitä osanneet kyselläkään, heille ei koskaan niitä luovutettu. Kaikki poissaolotodistukset mitä pyysin kouluun sairauteni takia, kirjoitettiin minulle ja minulta kysyttiin aina, mitä haluan että niissä kerrotaan.

Neuvona vaan teille, jotka mietitte nyt kertoako vanhemmille vai ei, ja mitä kertoa. Itse en kertonut vanhemmilleni muutakuin puolet totuudesta, sillä en halunnut näyttää heille että epäonnistuin, halusin näyttää että pärjään omillani.

En päässyt sairaudestani kuitenkaan niin helposti ohi kuin kuvittelin. Nyt toivoisin, että olisin alunperin kertonut kaiken äidille. Luottamuksemme on kärsinyt, sillä hän huomaa, että salailen jotain. Hän ei voi täysin ymmärtää tämänhetkistä tilannettani, sillä hän ei tiedä kaikkea mitä oli ennen sitä. Olen kokoajan syvemmällä yksinäisyydessäni, omasta tahdostani.

Moi!
Muistan kun olin 14-vuotias. Olin masentunut. Hain apua terkkarin kautta ja pääsin psykologille(,jonka luona kävin mahtavat 8 vuotta!!!🙂👍🙂🌻 ) Äidilläni oli jonkin asteinen psykoottinen tila, ryyppäsi ja etsi salakuuntelulaitteita meidän talosta. Itse olin koulussa ahdistunut, masentunut ja kiusattu niin oppilaiden kuin opettajien taholta. En muista, kerroinko vanhemmilleni(tästä jo kohta 10 vuotta), mutta myöhemmin he kertoivat, etteivät tieneet koulukiusaamisestani mitään. Tiesivät kyllä, että käyn psykologilla, mutta hoidin itse itseni masennuksesta...

Vuonna 2001 18-vuotiaana menin psykologille takaisin. Tätä kertaa en vanhemmilleni kertonut. Saman vuoden syksynä sairastuin psykoosiin. Siskoni ja ystäväni tiesivät miksi, mutta vanhemmat eivät. Sanoin siskolleni, ettei vanhemmilleni puhuta (aihe oli arka ja aikaisesta kertomisesta olisi voinut olla pahat seuraukset, niin ainakin pelkäsin). Kun lähdin sairaalaan, vanhempani tyrmistyivät. Sanoivat, ettei heidän lapsensa lähde mielisairaalaan. Sanoin, että ellen lähde, tapan itseni. Pitkin hampain isä heitti mut suljetun ovelle, mutta kävelin itse sisälle. En halunnut näyttää isälleni, miten pelkäsin ja olin tottunut pärjäämään yksin. Äitini oli järkyttynyt, itkin vain kotona ja meni kauan ennen kuin hän pystyi tulemaan katsomaan mua (ymmärrän kyllä miksi, en syytä häntä siitä).

Mulla oli se etu, että hoitohenkilökunta ei kertonut vanhemmileni sairaalassaoloni oikeaa syytä, koska kielsin heitä. He olivat puolellani ja sanoivat, että kerron sitten, kun minulle sopii.

Tätä vastausta he saivat odottaa seuraavaan kesään, jolloin pamautin perhetapaamisessa suljetulla suoraan, miksi olen siellä ollut. Se oli tavallaan vanhemmileni järkytys, mutta he ottivat koko asian aika rauhallisesti. 🙂👍 Mietin kauan, miten kerron ja kun sitten päätin sanoa asian suoraan.

Teiniaikana vanhempiini ei otettu yhteyttä, enkä heille terapiastani kertonut oikeastaan mitään erikoista. Mun mielipidettäni arvostettiin. Minäkin luulin, että vanhempani eivät ymmärrä, mutta kyllä he ymmärtivät niin hyvin kuin pystyivät. Oma sairastumiseni (syön lääkkeitä yhä ja kauan) on hitsannut oman perheeni paremmin yhteen. Vanhempani ovat muuttuneet todella paljon ja pystyvät ymmärtämään mua paremmin.

Tiedän kyllä, miten vaikeaa se on kertoa, mutta jossain vaiheessa vanhemmat kuitenkin saavat tietää. Mutta mikä se hetki on, pitäisi riippua teistä itsestänne, eikä hoitohenkilökunnasta. Omat vanhempani olivat järkyttyneitä kun kerroin, että nyt tämä tyttö lähtee hoitoon. He vastustivat sitä, mutta minä tein, niin kuin parhaaksi näin. Eivät he tieneet, miksi lähdin hoitoon ja joutuivat melkein vuoden virumaan ennen kuin uskalsin kertoa. Joskus olen ajatellut, millaista tuskaa heille todellisuudessa aiheutin, kun en kertonut. 😞😐 Vanhemmat ovat kuitenkin vanhempia ja yksi pehmeä tapa heille kertoa on tehdä se esim. nuorisopolilla oman omahoitajan ja lääkärin läsnäollessa. Kun minä kerroin 19-vuotiaana, paikalla oli suljetun psykologi, kaksi omahoitajaa, psykiatri ja jopa joku sosiaalitätikin mua tukemassa. Heidän läsnäollessa pystyin kertomaan, koska silloin en ollut yksin ja kauhistuneille vanhemmille oli heti monta ihmistä selittämässä, mikä tilanne tämä on ja mistä se johtuu. Jos kertoo vain kotona, tulee tilanteesta usein muheva riita, kun vanhemmat järkyttyvät ja on itsekin järkyttynyt. Tunteet on pinnalla ja silloin voi kumpikin osapuoli sanoa mitä sattuu. Mutta jos tukena on joku ammatti-ihminen, tilanne on helpompi molemmille osapuolille. Oma äitini on ollut aina vaikea ihminen ja hänen saamisensa esim. perhetapaamisiin on ollut vaikeaa, mutta kuitenkin hän on aina tullut ja tilanne on ollut kaikille helpompi. 🙂🌻🙂👍 Harva ihminen kun kuitenkaan ymmärtää mielenterveysongelmista yhtään mitään.

Kynnys kertoa on korkea, mutta se kannattaa ylittää, mieluummin esim. omahoitajan avulla, niin ei tule turhia riitoja ja tappeluita... Tämä on tietenkin mun mielipide, mutta mua on auttanut ,että paikalla on ollut joku "ulkopuolinen" mua tukemassa...

Tsemppiä kaikille!!!

tota noin, mun on paha tähän mitään sanoo ku mulla ei oo ikuna ollu vanhempia. ainoostaan äiskä. ja seki todellan huono. mut isovanhemmat on ollu iha ok. mut en mä niillekkää oo kertonu et oon masentunu tai mitään.. ku jotenki ei kehtaa.. ku luulen et sanoo vaa "pah, mitä sä oot masentunu" sama juttu oli huulirasvasta ku huulet oli iha rohtunu. =/ ennenkö älys ostaa huulirasvaa, mitä en kyllä osaa käyttää.. =/ no en tiiä muuta ku sen, etten kyllä halua/pysty olla äiskän kans tekemisissä ku ei se ymmärrä mitään mitä sille sanoo.. ja itse aiheeseen kuten sanoin ei oo vanhempia, ja jos ois nii varmaa ois väliinpitämättömiä kuten monet muutki ihmiset tätä nykyä. surullista mutta totta. tai jos jotain kiinnostaa, nii ei haluu/voi auttaa.. =(

En mäkään oo uskaltanu kertoo venhemmilleni tai sisaruksilleni tai kenellekkään mitään mun viiltelystä ja pahasta olosta ja siitä että minäkin mietin kuolemaa..

Mutta ehkä kannatta jos on noin vakavasta kyse, että oot menossa jatkohoitoonkin..

Muuten mistä oot saanu tukihenkilön? Mäkin nimittäin haluisin/tarvisin..

Tai joku muukin voi sanoo ilomielin..🙂🌻

Mäkin aina esitän et kaikki on hyvin vaikka ei ookkaan..

Moikka Campsu 🙂

Mä sain tukihenkilön kriisikeskukselta, mut se oli vaan se 5 kertaa mitä siel sai käydä ☹️ Nyt sit lällyttelen eteenpäin psykologin kanssa ja taas sitä ja paikkaa vaihdetaan... Johan tää on 5 paikka ku alan kaiken alusta ☹️
Nykyää vanhemmat tietää mun viiltelyist ja ongelmistani vähä enemmän, sattu ikäviä juttuja jonka takia siskoni sai tietää viiltelyistäni ja näki miten pahasti mun asiat ovatkaa. Sitten sitä mentiin äitin ja siskon kans päivystävälle psykologil pohtimaan mun tilannetta ja itkemään ja vaikka mitä...
Kannattaa kysyä vaikka terkkarilta tai lääkäriltä mistä sais pysyvän tukihenkilön 🙂 Tsemppiä sulle 🙂👍

No ensimmäinen reaktio oli järkytys. Eivät olleet aavistaneet mitään. Seuraava reaktio oli äitin kohdalla itku, se taisi tosin tulla vasta silloin kun näki viiltoni.. Isä alkoi kyselemään vaan, että johtuuko se meistä entä kodista.

Siitä on nyt melkein kolme viikkoa, kun he saivat tietää. Isä kyselee silloin tällöin, että onko nyt paha olo tmv, äiti ei enää, kun sanoin etten halua puhua siitä. Äiti otti nyt jopa lomaa töistä takiani.

He saivat kuulla tämän kaiken kuraattorilta. Ensimmäisellä käynnillä kuraattori sanoi ettei hän aio porukoille kertoa ellen suunnittele itsemurhaa, koska ellei henkeni ole vaarassa ei hän saa kertoa ilman lupaani. Toisella kerralla kun kävin siellä selvittelemässä miten tästä eteenpäin asiat hoituvat, kun ei mennytkään asiat ihan niin kuin piti niin soitti hän sitten kotiin. Kun ei pystytty psykiatrille aikaa järjestämään ilman porukoita. Tai no kysyihän hän, että pystynkö itse kertomaan, en olisi pystynyt. Kysyi myös, että annanko luvan soittaa kotiin, en antanut. Kuitenkin asiat menivät niin, että hän soitti, kun en varsinaisesti lopulta sitä kieltänyt..

Miun on aina ollu vaikea puhua vanhemmilleni asioistani. Toisaalta toivoisin, että voisin. Äiti on itte turhan väsyny työhönsä ja purkaa niitä mulle vaikka en aina oikein jaksais kuunnella ja sitten jätän kertomatta sille, että mullakaan ei kovin hyvin mene kun sitten sillä olis enemmän murehdittavaa. Iskälle, noh, oli monta vuotta niin, että kun asuin äidin luona niin aina kun iskää näin niin halusin olla sen kanssa niinku "varastoon" kun viihdyin siellä paremmin kuin äidillä. En sit halunnut käyttää aikaa omien murheiden puhumiseen, vaan siihen että mulla oli kivaa(johon kyllä riitti yhessä telkkarin katsominen ja kävelyt ja ruoan laitto). Omien murheiden puhumisesta ois vaan tullu molemmille paha olo ja musta tuntu sillon paremmalta et isi ei joutunu mun ongelmia miettimään. En osaa vieläkään puhua kummallekkaan oikeesti. Tai oon mä koittanu ja sillee varovasti ja toisaalta melko selvästi vihjannu ettei kaikki oo ihan niin hyvin kun annan yleensä ymmärtää, mut ei ne oo siihen napannu kii.

Toisaalta tulee mieleen, että kun isin työkaverin poika oli tappanu ittensä, niin isi sen jälkeen sano mulle ja mun veljelle (ja se ei ollu helppoo sille), että jos meillä on joskus niin paha olo, niin se toivoo et me pystyttäs puhuu sille ja yhessä sit selvitellä niitä niin ettei me koksaan jouduttas tuntee niin ettei oo muuta vaihtoehtoo kun kuolema. Musta tuntuu et monen vanhemman pahimpia pelkoja on se, että lapsi kuolee ennen niitä ja vielä pahempi että jos kuolee nuorena ja tappaa itsensä ja jää tunne että ne ei pystyny auttaa omaa lastaan.

Mulla on tosi vaikea puhua vanhempien kans mun paniikkihäiriöstä ja masennuksesta. Vanhemmilla tahtoo olla semmonen "eihän meidän lapsella semmosta oo" -ajatus ja ei hyväksytä et joskus se omakin "lapsi" voi voida huonosti.

Mun vanhemmat tietää mun paniikkihäiriöstä ja väittää aina et eihän sulla nyt semmosta ole ja et turhaan sä niitä lääkkeitä syöt. Tuntuu niin voimattomalta olo tuossa tilanteessa, ettei jaksa laittaa vastaankaan. 😞

Masennuksesta en edes uskalla kertoa, koska tiedän suhtautumisen. Ja muutenkin tulis kauheen vaivautunu olo ja myös jotenkin syyllinen tunne. Toisaalta kertominen vois helpottaa paranemisprosessia, mutta siinä on vaan jokin kynnys. Vaikeeta on...

Vanhempieni mukaan minulla ei ole mitään ongelmia. Kuitenkin kärsin jo toista vuotta vakavasta masennuksesta ja syömishäiriöstä.

Tosin vanhempani eivät edes välitä, ainoastaan pikkusisarusteni kohdalla huolestutaan pienimmästä köhästä, mutta itse saisin vaikka yskiä verta eikä äitini noteeraisi sitä mitenkään. Olen perheelleni pelkkä riesa ja se saatetaan tietooni päivittäin.

Heipparallaa taas...

Luin kirjoituksianne ja havahduin taas siihen, miten erillailla vanhemmat suhtautuu lastensa ongelmiin. Mulla on vanhemmat aina nii hädissään, asun eripaikkakunnalla ja äiti soittaa kerran päivässä. Olen ammattikoulussa ja vanhemmat teki sinne sopimuksen että opettaja ilmoittaa heti jos en ole koulussa.

Toisaalta se huoli, mitä ne kantaa koko ajan sisällään minusta saa mut peittämään tunteeni paremmin. Hautaan ne oikein syvälle ja itsekseni itkeskelen jne...

Mä niin haluun tappaa itteni, en kerro asioistani psykologilleni niinku ne todellisuudessa on, kaunistelen asioita. Ku heti jos sanon et oon suunnitellu tappavani itseni ne laittaa mut osastolle. Ja sinne mä en mee, jos laittavat, voivat olla varmoja et ku pääsen pois nii kukaa ei näe enää mua sen jälkee...

Miks kaikki on nykyää tällästä... 😑❓

Hei Enkeli ilman siipiä! Olen sinua paljon vanhempi, itsekin nuorten äiti, enkä varmasti aina osaa tukea lapsiani oikealla tavalla, mutta kertomuksestasi tulee mieleen oma nuoruuteni, joka oli vaikeaa ja ahdistavaa aikaa.Mutta älä missään tapauksessa ajattele itsemurhaa! Sinulla on koko elämä edessäsi ja jokainen päivä on uusi mahdollisuus, uskon ja toivon, että vielä jonain päivänä kaikki muuttuu hyväksi. Kaikkea hyvää sinulle ja yritä jaksaa!🙂👍