Mulle tuli ihan tajuton tarve päästä purkamaan johonkin ajatuksia ja tuntemuksia aiheesta. Myös muut voivat keskustella vihanhallinnasta ja omista kokemuksistaan asiaan liittyen. Mun elämässä on aina ollut raivokohtauksia. Pienenä lapsena sellaiset ovat normaalejakin eikä niihin pahemmin kukaan kiinnittänyt erityistä huomiota. Myöhemmin teini-iässä oireet pahenivat. En muista tarkalleen, minkä ikäisenä olivat…

Näin se elämä vaan menee, jotkut joita luulit ystäväksesi jättävät, kun löytävät puolison, saavan perheen tms. Itse olen nuorempana tehnyt saman virheen, jolloin päätin etten enää toista samaa virhettä. Mutta nyt sitten ainoa tosiystävä, johon tutustuin aikuisiällä, joka oli tuki ja turva, aivan ihana ihminen ja jota pidin ystävänäni unohti…

Olen siis käyttänyt Venlafaxin-masennuslääkettä erilaisilla annostuksilla parisen vuotta. Koska olo tuntui kohentuneen huomattavasti, päätin alkusyksystä lopettaa lääkityksen lääkärin kanssa keskusteltuani. Syksyn aikana sitten hiljalleen pudotin annostusta (75mg -> 37,5mg -> 37,5mg joka toinen päivä -> 37,5mg joka kolmas päivä, jokaista annostusta noin kuukausi) ja lopulta lopetin kokonaan tuossa vuodenvaihteessa. Mitään…

hei! Onko kellään samanlaista olotilaa. On paha olla ja mitään ei kiinnosta tehdä. Puhuminen ja keskustelu auttaa mutta aina ei löydy kohdetta. Mitä teette kun ahdistaa?

Kyllä täälläkin on hyvin masentavia otsakkeita. Me ihmiset voidaan niin huonosti, miksi? Mulla ainakin on monien vuosien jälkeen tullut sellainen tunne, etten tätä elämää enää jaksaisi. Sitä on taistellut jo monta vuotta, valittamista ei periaatteessa pitäis olla, mutta nyt ei enää jaksaisi. Juu, olen yksinäinen, opiskelen, käyn töissä, välillä vain…

Arvoisa yksinäinen yksinasuva nainen tai mies! Oma yksinäisyyteni johtuu hylätyksi tulemisesta ja sen kautta masennus ja ahdistus mielipaha siitä, että taas kerran jouduin pettymään naiskumppanin lupausten pettäessä, Uskon, että tämä kokemus on vihdoin kahdeksan vuoden kipuilun jälkeen läpikäyty ja se on vahvistanut minua myös monin tavoin. Siitä positiivisuudesta tahdon sinulle…

Eräs asiantuntija sanoi minulle, että et koskaan toivu kokemastasi. Hän on oikeassa. Minulla on ajoittain ollut masennusta sosiaalisen patologisen kohtelun vuoksi. Lääkäri määräsi tähän aikoinaan Sertralin -nimistä lääkettä, vaikka arvioi tietysti persoonani täysin väärin, koska eihän hän ole ystäväni, joten ei tunne minua. En toivu, koska kaiken olisi voinut ratkaista…

Oon parikymppinen nainen ja asun kihlattuni kanssa kivalla paikalla pääkaupunkiseudulla. Kaikki on päällisin puolin hyvin, mutta sisäisesti tuntuu pahalta. Mieheni tekee arvostettua työtä ja aikoo vielä hakea lääkäriksi seuraavassa haussa. Hänen vanhempansa ovat hyvin koulutettuja, kuten myös hänen sisaruksensa. Minä taas olen amiksen käynyt lähihoitaja joka ei taaskaan päässyt amk:hon…

Löytyisikö täältä vanhempia äitiä tai isää ja miksei isovanhempiakin joiden lapset ovat pilanneet elämänsä ja tulevaisuutensa liialla alkoholinkäytöllä. Itselläni on poika joka on pahasti tyrinyt viinan takia elämänsä ja tulevaisuutensa. Vuosia kului niin että poikani joi kaverinsa kanssa usein viikonloppuisin ilman mitään pahempia seurauksi. Muutaman kerran hän tuli kotiin silmä…

Olen siis nelikymppinen nainen, joka on aloittanut prosessin äitini kanssa itsenäistymisessä. Projekti, jota en haluaisi käydä, mutta joka on välttämätön, jotta saan oman elämäni kokoon. En haluaisi loukata äitiäni, jota tässä samalla tulee pakosti satutetuksi. Kumpa äitini vain pystyisi näkemään elämän realiteetit sellaisina kuin ne kaikille täällä ovat ja pystyisi…