Kirjoitan tätä suuri ja ahdistava suru sisälläni. Sain viime viikon perjantaina tiedon, että poikani, 22 v on saanut pahanlaatuisen kasvaimen jalkaansa ja enempää ei tiedetä vielä. Shokki oli valtava ja putosin kovaa ja korkealta, elämä meni 0-100 hetkessä ja huusin, että miksi hänelle, joka on nuori ja täynnä elämän iloa ja niin hyväsydäminen, kuin vaan voi olla. Eka ajatus oli, että se on niin väärin ja miksi lapselleni tapahtui jotain tällaista, eikä mulle, joka olen kuitenkin saanut elää täällä pidempään-ei ole oikein ☹️ Itkin ja huusin koko viikonlopun, enkä muista siitä enää mitään. muuta kuin juttelin pojan kanssa, joka oli yllättävän positiivinen.
Tämän viikon maanantaina poika sitten soitti ja sanoi sen olevan sarkoomaa, joka on luusyöpä ja leviää nopeasti, mutta on hoidettavissa, vaikka kasvaa nopeasti ja ei anna viitteitä itsestään ☹️ se tulee vaan ja yhtenä päivänä on kasvanut jo todella isoksi, kuten poikani tapauksessa lähes reiden kokoinen syöpäläinen siellä muhii :'(
Poika on entinen huippu-urheilija ja omaa taistelijan luonteen, mutta kyllä tämä on nyt hänetkin hiljaiseksi vetänyt ☹️((
Olemme koko perhe surun murtamia ja koetan jaksaa olla tukena muille (3) lapselleni, jotka ovat 16-24 vuotiaita ja luonnollisesti järjettömän huolissaan veljestään. Huomenna poika saa tietoa onko levinnyt muualle ja sitä tässä nyt odotellaan. Toivon, että hän kertoo totuuden, koska hänet tuntien saattaa tietoa pantata/silotella, jos on vakavaa, koska
ei tahdo huolestuttaa meitä muita. Hän on myös sanonut, ettei sairaalaan tarvitse tulla, että tahtoo taistella tämän yksin, mikä tuntuu todella pahalta ja nyt mietinkin menisinkö kuitenkin tapaamaan häntä, vaikka kielsi tulla?
Onko muilla vastaavia kokemuksia? Tänään mietin, että jos poika lähtee tästä maailmasta, niin lähden mukana. Olen sekaisin ja tarvitsen apua, että jaksan tukea perheen muita nuoria. Lasten isä asuu muualla ja on omalla tavallaan yhteydessä poikaan. Olemme kuitenkin puheyhteyksissä hänen kanssaan. Apua tarvitaan nyt!!! 😭
Hei! Oletkohan löytänyt syöpäjärjestön nettisivut? Ehkä sitä kautta löytäisit vertaistukea ja apua. Voimia teille kaikille.
Hei saura, toivon sulle tosi paljon voimia asian käsittelemiseen. Muistathan, että et ole yksin, sun ei tarvitse tukea kaikki läheisiäsi yksin. Sairaalasta saa apua, kun vain pyytää. Ja mun mielestä sun kannattaisi pyytää, sulla on kuitenkin 3 muutakin lasta, ja sisaruksen sairastuminen on varmasti heillekin kova paikka. Joten lämmöllä suosittelen ottamaan sairaalanhenkilökuntaan yhteyttä ja kysyä minkälaista tukea heillä on tarjota.
Nyt haluan kertoa sulle, että vaikka poikasi sanookin ettei tarvitse sairaalaaan tulla katsomaan eikä huolehtia turhaan, niin suosittelen erittäin lämmöllä että menet häntä katsomaan. Hän ei ehkä vielä koe tarvitsevansa tukea, mutta hän tulee tarvitsemaan. Ja kuka parempi olisikaan lastansa tukemaan kun oma äiti.
Minä itse sairastin munasarjasyövän kun olin 12v., perhe kävi katsomassa päivittäin kun yksin olin naapuripaikkakunnalla sairaalassa. En silti koskaan kokenut että olisin saanut tukea, koska kukaan ei puhunut asiasta mun kanssa. Olin yksin, vaikka olikin ihmisiä ympärillä. En vieläkään 8 vuotta jälkeenpäin, ole käsitellyt asiaa kunnolla. Kun yritän puhua siitä vanhemmilleni tai ystävilleni, he eivät ymmärrä, eivätkä jaksa kuunnella.. Se tuntuu todella pahalta, toivon että joskus vielä saan asian käsiteltyä kunnolla.. Vielä se on kuitenkin kesken.
Kerroin tämän, koska vaikka lapsesi vaikuttaisikin vahvalta, on syöpä, ja varsinkin sen hoidot, erittäin raskaita. Lapsesi tulee tarvitsemaan sinua, ja sinä tulet myös tarvitsemaan tukea! Lapsen sairastuminen on kamalinta mitä kukaan vanhempi voi kokea! Joten toivon koko sydämelläni sinulle ja perheellesi voimia jaksamaan!! Toivottavasti poikasi paranee, ja jos hän ei halua puhua muuten, niin kerro että netissä on tukiryhmiä jossa vai puhua anonyymisti. Niistä on apua!
Voimia teille todella paljon!!
Hei! Olen itse sairastanut Ewingin sarkooman eli kasvuikäisten lasten- ja nuorten luusyövän. Sairastuessani olin 46-vuotias eli en oikein sovi ikähaitariin, mikä tässä syövässä yleensä on. Minulla syöpä oli 7-,8-,9-,10-, ja 11-nikamassa ja kylkikaarissa ja keuhko-ontelossa. Sain kuukauden sädehoidot ja sen jälkeen 10 kk kestävät sytostaattihoidot, jotka meni niin, ett kaksi viikkoa sain olla kotona ja 5 päivää sairaalassa saamassa aina sytoja. Hoidot oli nimeltään vai-pai-vai. En tiedä mikä sakooma pojallasi on kyseessä, mutta haluan vain antaa toivoa, että näistä voi parantua. Olen ollut nyt 2 vuotta seurannassa ja tauti ei ole tullut takaisin. Lisäksi tunnen 2 muuta saman taudin sairastunutta v 2012 ja he ovat kanssa seurannassa ja tauti ei ole heilläkään takaisin tullut. Toivon, että pojallasi kaikki menee hyvin! ja jos haluat minulta jotain kysellä tai muuten vain kirjoittaa, niin kirjoittele.