Haluan olla taas onnellinen
En tiennyt kenelle voisin kertoa tästä ja löysin nämä sivut. Olen 27-vuotias nainen. Tuntuu että olen elänyt kuin sumussa viimeiset kolme vuotta. Nykyään itkeskelen päivittäin pahaa oloa. Valmistuin juuri yliopistosta kolme vuotta tavoite aikaa jäljessä. Työllisyys alallani on huono eikä ala muutenkaan kiinnosta. Ihme että sain gradun väkisin tehtyä.
Olen seurustellut kohta kuusi vuotta. Mieheni on alkanut soittaa bändissä ja heillä on noin kerran kuussa keikka. Vihaan kaikkea mitä bändiin liittyy: juomista, jatkoja, taputtavia naisia. Tiedän että se on mieheni rakas harrastus ja unelma, joten olen yrittänyt kestää. Olen vain välillä pohtinut että opinko ikinä hyväksymään soittoharrastusta. Muuten meillä menee todella hyvin.
Tuntuu että olo vain pahenee koko ajan. En muista koska olisin viimeksi ollut onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Välillä tuntuu että pitäisi mennä varmaan terapiaan. Mutta päätin nyt ensin kirjoittaa teille. Minulla on hyvä perhe ja muutama hyvä ystävä mutta heille en ole tästä pahasta olostani kertonut enkä kerro. Miehelleni olen kertonut mutta tuntuu ettei hän oikeasti kuunnellut/ymmärtänyt kuinka paha olo minulla oikeasti on. Lupasi tukea ja auttaa mutta ei hän ole vointiani kysellyt. Silloin kun puhuttiin hän sanoi että minun pitäisi löytää jokin harrastus joka kiinnostaisi ja tiedän että se varmasti auttaisi. Välillä tuntuu että olen ihan paska ja huono ihminen ja tekisi mieli vain olla kokonaan olematta. Tuntuu ettei mulla ole enää mitään iloa elämässä. Miten saisin asiat paremmaksi? En haluaisi erota mutta soittoharrastus stressaa älyttömästi. Vai hyväksyisinkö harrastuksen paremmin jos itsellänikin olisi jotain sisältöä elämässäni. Tuntuu niin tyhmältä hylätä hyvä suhde vain harrastuksen takia mistä ei pidä. On päiviä jolloin en edes poistu asunnoltani ja makaan vain sohvalla ja katson telkkaria. Olenko sitten masentunut, en tiedä..
Sen kuitenkin tiedän että tilanteen on muututtava. En jaksa enää olla surullinen, itkuinen ja ahdistunut. Mutta en tiedä mistä aloittaa ja mitä asioita muuttaa.
Voi.. Kuulostaa jotenkin niin tutulta. Ei, en ole parisuhteessa, mutta nuo muut. Itsekin iteskelen jatkuvasti, mutten tiedä miksi! Välillä tuntuu, että musta on tulossa hullu, mut oon huomannu, et oon vaan tosi väsynyt. Käyn töissä normaalisti, mut viime aikoina oon ollu tosi paljon kipeä ja poissa töistä ja auta armias sitä oloa kun tiedät et saat nukkua vaikka kolme päivää!
Olen ekaa kertaa tällä sivulla, mutta kuin "ihana" huomata, ettei ole yksin näiden tuntemusten kanssa.
Marisaheik, miehesi on varmastikin oikeassa, se harrastus voisi tehdä sinullekin hyvää. Mitäpä itse sanoisit siitä, että ottaisit ensinnäkin selvää, miksi olosi on tuollainen?
Oletko motivoitunut hakemaan apua itsellesi? Uskon, että se kannattaa. Ilon puuttumiseen voi olla monia syitä. Yleensä, jos itkeskelee ja mikään ei kiinnosta, aletaan tietysti puhua masennuksesta tai alakuloisuudesta. Siihenkin on monia syitä. Ovatko kaikki elämäsi palaset kohdillaan? Ruokavalio, liikunta, unet, sosiaalinen kanssakäyminen, mielekkäät tekemiset, mielekäs työ jne.
Ihminen tuppaa olemaan sosiaalinen olento ihan luonnostaan, haluaa tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään. Jos tämä ei toteudu, tulee helposti tasapainottomuutta jossain määrin. Jos taas ruokavalio ei ole kunnossa, ei suolisto voi hyvin. Tämä taas omalta osaltaan vaikuttaa mielialaan ja muuhun jaksamiseen.
Ihminenhän on psykofyysinen kokonaisuus, joten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Järkevää siis miettiä näitä elämän osa-alueita.
Ilottomuuden takana voi myös olla katkeruus. jos katkeruus valtaa alaa, kuinka voisi olla elämäniloinen? Myös väsymys voi tuoda yksistään alavireisyyttä.
Nämä ja monta muuta asiaa ovat hyvinkin huomionarvoisia ensinnäkin oman hyvinvointisi kannalta, kuin myös parisuhteenne hyvinvoinnin kannalta. Eräs ihminen sanoi kerran, ettei hänen enää tarvitse huolehtia itsestään, kun o jo aviossa. kauhistuin. Ajattelin, että silloinhan vasta tarvitseekin huolehtia itsestään. Ja tärkeimpänä, AINA tarvitsee huolehtia itsestään. Se poikii aina hyvää, itselle ja sitten koko lähipiirille. Voi, kumpa sen aina muistaisimme.