Rantalomalle yksin kaamosta pakoon?
Olen käynyt itseni kanssa eipäs-juupas -taistelua siitä uskaltaisinko lähteä rantalomalle yksin. Ottaisin vain jonkun halvan äkkilähdön ja lähtisin hakemaan energiaa auringosta. Tämä kaamos tuntuu aina vain pahemmalle, mitä enemmän tulee ikää lisää.
Välillä tunnen jopa pientä innostusta ja näen itseni rannalla lukemassa kirjoja tai juoksemassa aamulenkillä rantaviivaa pitkin. Sitten yhtäkkiä koko mieliala taas lässähtää ja ajattelen, että siellä tulisi kuitenkin paha mieli kun ympärillä näkyisi vain pariskuntia ja perheitä. Tuntisin itseni sielläkin vain kummajaiseksi. Miten yksin pääsisi käymään edes uimassa kun ei olisi ketään vahtimassa tavaroita. Ravintolassa olisi ahdistavaa istua yksin syömässä. Toisaalta välillä ajattelen, että mitä siinä häviäisi jos kokeilisi mennä. Paha olo mulla on täälläkin. Miten osaisi asennoitua niin, että ei välittäisi muiden arvostelusta? Sitä on niin kyllästynyt olemaan aina se ulkopuolinen, joka vain seuraa sivusta kun muut elävät.
Todella rasittavaa tämä mielialan heittely ihan joka asiassa.
En pysty tekemään mitään päätöksiä kun jo seuraavassa hetkessä olen ihan eri mieltä.
Ärsyttää sekin kun kaikki äkkilähdöt ovat oletuksena kahdelle hengelle.
Ihan kuin yksinään ei olisi oikeutta edes olla olemassa tai ainakaan matkustaa.
Tätä maailmaa ei ole tehty yksinäisille ihmisille.
Onko kellään kokemuksia rantalomailusta yksin?
Olen muutaman vuoden yli kolmekymppinen nainen.
Ei ole kyllä rantalomasta yksin ja kaamoskin jo loppui.
Mutta ennen naimisiin menoa halusin yksin mennä Hurtigruten risteilylle Norjaan. Se olisi yknäisella maksanut hytteineen lähes 300 euroa enempi,
Norjan matkatoimiston kanssa junailtiin niin asia, että hyttiini saa tulla joku vieras nainen mutta hän sanoi ettei siihen kukaan halua kun on hiljainen aika. EIkä tullut.
maanvaiva, kiva kun kirjoitit.
Kaamos katosi enkä ollut missään lomalla, mutta talviaurinko on antanut voimia hoidella velvollisuuksia. Kai elämän kuuluisi silti edes joskus olla jotain muuta kuin velvollisuus?
Miten elämästä oppisi nauttimaan?
Kyllä, ilman muuta kannattaa lähteä. Minä heitin hanskat tiskiin ja lähdin tammikuun alussa kahdeksi viikoksi ja yksin. Paras päätös ikinä. Kuinka ihanaa olikaan olla siellä rannalla kaikessa rauhassa. Kun on muussa ympäristössä ja paljon uutta ympärillä, ei samat asiat pyöri päässä. Aurinko tekee myös tehtävänsä ja se, että on aamusta yöhön ulkona.
Yksinolemisesta ei kannata huolia. Olet ilmeisesti yksin Suomessa, pahimmassa tapauksessa yksin jossain ihanassa paikassa. Mutta yksin olo on aivan itsestäsi kiinni. Tapasin ehkä elämäni mainioimpia tyyppejä matkalla ja meistä tuli todella hyviä ystäviä. Pariskuntia ja yksin matkaajia.
En nyt ihan ymmärrä, mitä tarkoitat muiden arvostlusta? Siitä, mitä ihmiset ajattelevat reissulla yksinmatkaajasta? Jos sitä, ei koskaan yhtään mitään, tai jos joku ajattelee, se on hänen ongelmansa.
Suosittelen siis ehdottomasti. Tulin kahden viikon jälkeen täysin toisena ihmisenä takaisin. Rohkeasti vaan klikkaamaan matkaa ja se on sitten siinä. Maksat yhden hengen huoneen lisät ja sillä selvä. Matkaan, usko minua!
En ole koskaan yksin reissanut. Mutta olen ulkomailla tavannut yksin matkustavia suomalaisia ja jutellut heidän kanssaan. Enkä ole koskaan ajatellut, että se olisi jotenkin outoa. Päin vastoin olen ajatellut, että wau, tuo ihminen uskaltaa kulkea itsekseen. Monet arvostavat sitä, että saavat lähteä silloin kun heille sopii, sinne minne haluavat ja tehdä sitä mitä haluavat. Lähde vain matkaan, jos pystyt. Älä kiinnitä siihen huomiota, että muut ovat kaksin tai ryhmissä liikkellä, kun maailmalla reissaa paljon ihmisiä yksinään. Ei se ole omituista. Voihan olla että yksinään tutustut helpommin uusiin ihmisiin (jos haluat).