Miten sitä jaksaa? Olen lähes 30-vuotias nuori mies, mutta koen itseni vanhaksi. Voimat ovat lopussa. Itkettää välillä, koska tunnen itseni niin avuttomaksi turvattomuuden ja voimattomuuden takia. Ahdistaa ja masentaa usein. 😭 Välillä muodostan kädestäni symbolisesti aseen. Osoitan sillä itseäni ja painan päätäni vasten. Mietin että missä kohtaa aseen pitäisi olla, että se varmasti tekisi tehtävänsä. (En halua että kukaan vastaa tuohon kysymykseen.) Jos minulla olisi oikea ase, tuskin tappaisin kuitenkaan itseäni. Se että haluisin pois, on vain haave. Todellisessa tilanteessa en usko, että päättäisin päiväni omin käsin. Minulla on tukiverkosto, jonka ansiosta elämänhalu on tällä hetkellä kuitenkin suurempi.
Tukiverkostoon kuuluu käynnit terapeuttini luona ja naisystäväni. Käytän myös lääkkeitä ja vanhempieni kanssa on ihan hyvät välit. Nykyään olen heidän kanssa vain vähemmän tekemisissä kuin nuorempana.
Äitini suree omaa sisartaan, jolla on todettu syöpä. Hoidot on aloitettu, mutta 100% varmuutta ei ole hänen kohtalosta. Hän on siis vakavasti sairas. Onko minulla oikeutta miettiä itseni tappamista, kun on samaan aikaa tätini saattaa oikeasti kuolla syöpään.
Makoilen paljon sängyssä. En juurikaan käy ulkona, lukuun ottamatta kaupassa käyntejä. Siivoaminen on raskasta ja suihkussakin käynnitkin tuntuvat vastenmielisiltä. Kummipojan luonakin pitäisi mennä käymään kylässä, mutta sekin tuntuu liian isolta haasteelta. Hän varmasti odottaa että kummisetä tulisi käymään. Lisäksi pitäisi käydä kilpirauhasarvot mittauttamassa.
Kaikki pakollinen tuntuu niin ahdistavalta. 😠
Minulla on diagnosoitu vaikea-asteinen masennus. Lisäksi minulla on pakko-oireinen häiriö, josta kirjoitin tänne aikaisemmin otsikolla: Uupunut pakko-oireisiin.
Onko minulla mikään asia sitten hyvin tukiverkostosta huolimatta?
Mielestäni tukiverkosto on minulle elin tärkeä. En tiedä miten sit jaksaisin ilman sitä.
Terapeutin luona koen sen, että jollakin on aikaa kuunnella. Se tuntuu tosi hyvältä. Naisystävän kanssa tulee välillä hyviä hetkiä, jotka koen arvokkaiksi. ☺️❤️☺️
Lääkkeistäni on jonkin verran apua arjessani. Olen kylläkin lihonut joidenkin lääkkeiden myötä ja kyllähän se vaikuttaa myös masennukseeni. ☹️ Tuskin kuitenkaan pärjäisin ilman lääkkeitä. Voihan lääkärini kanssa näistä asioista toki keskustella, mutta toi lääkekemia on vaan niin monimutkaista.
Tällä hetkellä kirjoitan ajatuksia päivittäin. Se tuntuu luovalta hommalta. 🙂👍 Mielestäni sekin voi auttaa pahimman yli. En ole elämässä usein kirjoitellut, mutta mulla se inspiraatio tuli tässä vaiheessa. Ennen kirjoitusinspiraatiota katselin esim. Yle Areenasta Serranon perheen kaikki kaudet. Niitä tuli koko syksyn ajan. Myös kupillinen valkoista tai vihreää teetä auttaa ahdistukseen satunnaisesti.
Tuntuu siis siltä että vaikka olen välillä hyvin epätoivoinen, niin voin löytää jotain keinoja selvitä hetkistä. Asiat ovat silloin ainakin paremmin, jos ei nyt mitenkään hyvin.
Eniten maailmassa haluisin olla turvassa. Niin kuin alussa mainitsin, on turvaton olo. En tiedä missä sellainen turva voisi olla. Joskus sellaisia turvallisia hetkiä on ollut lapsuudessa, joskus terapia-istunnolla, joskus rakkaan läheisyydessä. Ei kuitenkaan aina.
Mistähän se turvattomuus kumpuaa? Minulla se kumpuaa ainakin siitä kun äiti sairastui vakavasti psykoosiin minun ollessa vielä pikku poika. Ehkä haikailen sitä turvaa äidistä eli käytännössä nykyisestä parisuhteesta. kumppani ei ole kuitenkaan minulle äiti, mutta haikailen sitä lapsuuden äitiä silti. Muutaman vuoden ehdin olla äidin oma pikkuinen ennen kuin hän sairastui. Nykyään äitini on paremmassa kunnossa kuin silloin lähes 30-vuotta sitten. Voisinhan minä soittaa äidille milloin vain. Se on vaan eri asia soittaa äidille nyt kuin olla pieni lapsi kun äiti sairastuu ja lähtee pois kotoa vuosiksi sairaalahoitoihin. Välillä hän palasi kotiin kunnes taas joutui takaisin osastoille. Tällä hetkellä hänellä on lääkitys, jonka avulla hän jaksaa arjen pieniä asioita itsenäisesti.
En syytä äitiä. Olen paljolti sinut asian kanssa. Rakastan häntä silti vaikka häneltä ei juuri tunteita tulekaan esiin(osittain lääkkeiden takia). Terapia on saanut minut juuri hyväksymään ja ymmärtämään näitä vaikeita asioita. Siellä olen usein näitä käsitellyt. 🙂
Myöhemmin nuoruudessa olin myös koulukiusattu.
Joka tapauksessa uskon, että moni on kokenut turvattomuuden tunnetta. Jokaisella se kumpuaa omasta historiasta. Ei tarvitse edes jommankumman vanhemmista sairastua vaikka psyykkisesti. Syy turvattomuuteen voi tulla mistä vain.
Haluisin kirjoitella lisää, mutta tuntuu että voin kirjoitella myöhemminkin. Olen kirjoittanut tätä tekstiä monen päivän ajan. Olen myös lukenut ja kerrannut tätä useaan otteeseen. Yrittänyt olla järjestelmällinen ja pysyä asiassa. Nyt kun tämä on sitten valmis niin tuntuu, että tämä on vain sekamelska ajatuksia, jotka ovat sinkoutuneet päästäni. Pelkään että ihmiset eivät ymmärrä minua tai kenelläkään ei ole samantapaisia tuntemuksia. Toivon kuitenkin että kertoisitte omaa tarinaanne. Se voisi luoda parhaimmillaan keskustelua. Jakamista yhteisistä kokemuksista ja tuntemuksista.
Voinneistanne huolimatta toivotan kaikille hyvää alkanutta vuotta 🙂🌻
Tervehdys!
Kirjoitit hyvin ja selkeästi. Ajattelin kirjoittaa sinulle, koska löysin paljon yhtymäkohtia omaan elämääni.
Minäkin olin kouluajat koulukiusattu ja myös minun äitini kärsi mielenterveysongelmista, jotka tulivat yh-äidin väsymyksen kautta, sekä myös perinnöllisten taipumusten kautta. Lähinnä maanis-depressiivisyyttä. Äitini oli kyllä aina kotona, mutta välillä henkisesti hyvin poissaoleva. Koin myös sekä henkistä, että fyysistä väkivaltaa. Myös sukulaisten taholta. Nykyään äitini on terve ja meillä on ollut hyvät välit jo pitkän, pitkän aikaa.
Masennus. Ennenkin elämässä ollut masentuneita kausia. Ensin koulukiusaamisen ja muiden vaikeuksien vuoksi lapsena ja nuorena. Aikuisena ne ovat aina liittyneet uupumiseen jonkin tekijän vuoksi. Opiskelusta on tullut uupumista (opiskelin liian tunnollisesti) myöhemmin työstä tuli burn-out (yrittäjänä ilman lomia ja sen sellaista) sitten tuli yllättävä ero pitkästä (14 vuotta) suhteesta ja sen seurauksena psykoottistasoinen masennus ja osastohoito lähes 2kk. Diagnosoitiin sekamuoitoinen persoonallisuushäiriö (epävakain, narsistisin ja riippuvaisin piirtein). Lääkitys oli, kunnes sen puolen vuoden päästä lopetin omin päin. Silloin tapasin nykyisen mieheni ja sain "uuden elämän". Pari vuotta meni onnen kukkuloilla ja kaikki oli mitä mahtavinta.
Sitten sairastuin syöpään. Se tietysti mullisti elämän, negatiivisella tavalla. Puoli vuotta rankkoja hoitoja ja kuolemanpelkoa, ahdistusta, väsymystä. Hoidot loppuivat viime keväänä. Sen jälkeen ahdistuin lujaa ja masennuin vakavasti. Viime kesä (josta voi lukea omasta ketjustani) olin hyvin uupunut ja masentunut. Osittain tietysti, koska toivuin vasta rankoista hoidoista ja fyysinen kunto oli ja on vieläkin lähes nolla. Mutta minulla alkoi pyörimään päässä enenevästi itsemurha-ajatuksia, joita oli osittain jo hoitojen aikana. Sairastuminen masennutti minut. Se oli niin kova shokki. No, kesä meni superahdistuneena ja masentuneena. En jaksanut mitään ja suurimman osan ajasta makasin sängyllä. Välillä kävin vain kaupassa ja joskus jaksoin siivota. Ajatukset synkkenivät syksyä kohden, kunnes itsemurhan tekeminen (juurikin ampumalla) tulivat pakkoajatukseksi 24/7.
Olen pian 36-vuotias ja minulla on puoliso, joka on ollut kaikki kaikessa, koko ajan. Hän on jaksanut pysyä rinnallani ja tukea minua. Hänen ansiostaan olen edes hengissä nyt. Niin, minulla on ollut koko ajan kontakti psyk.polille, mutta kesällä en käynyt siellä juuri lainkaan, enkä ole mitään ihmeempää hyötyä siitä koskaan kokenut. Syksyllä tilanne kärjistyi niin, että olin 2 viikkoa psyk. osastolla. En kokenut sitä hyväksi. Olen ollut hyvin lääkevastainen aina ja tähän saakka olin käyttänyt vain bentsoa ahdistukseen. Päätin kokeilla pitkin hampain mietoa masennuslääkitystä. Lihoin siitä tosi paljon, mutta itsemurha-ajatukset kyllä pikkuhiljaa jäi. Lääke on myös väsyttävä, joten auttaa nukkumiseen. Koko kesänä en nukkunut paljoakaan. Diagnoosiksi tuli nyt toistuvan masennuksen vakava-asteinen, psykoottistasoinen masennus. Syksy ja talvi on mennyt sitkutellessa lääkkeen voimin ja puolison tukemana. Epäily kohdallani on kaksisuuntaisesta, mutta varmuutta ei.
Syksy ja talvi on ollut melko vaihtelevaa. Kuitenkin parempaan päin niin, että itsemurha-ajatukset on poissa. On parempia ja huonompia päiviä. Hyvinä päivinä jaksan jo siivota, käydä kaupoissa, autoajeluilla, kirjastossa, kirpputoreilla jne. Huonoina päivinä enimmäkseen lepäilen ja teen vain jotain hyvin pientä. Mutta minua ei ahdista enää sillä tavalla ja elämä on jo hieman normaalimpaa. En ole enää syvästi masentunut. Lääke on auttanut minua pahimmasta. Se on kuitenkin lihottanut niin paljon, että aloin nyt vähentämään sitä. Otan pienempää annosta ja jossain välissä lopetan. En halua syödä sitä kovin kauaa. Mutta uskon, että siitä on ollut apua pahimpaan.
Kaikkinensa elämä näyttää jo hieman valoisammalle. Olen sopeutunut siihen, että minulla on parempia ja huonompia päiviä ja sovitan elämäni sen mukaan. Puolisoni on koko ajan tukena ja ymmärtää minua. Kesällä ja syksyllä olin vielä lähes täysin toimintakyvytön (makasin vain päivät) ruokahaluni oli täysin poissa ja laihduin, voimat olivat aivan poissa, nukkuminen oli tosi huonoa ja itsemurha pyöri päässä.
Nyt syön ja nukun suurinpiirtein normaalisti. En ole niin ahdistunut ja masentunut ja keskittymiskykyä on sen verran, että pystyn kirjoittamaan ja lukemaan kirjoja, sekä kuuntelen paljon radiota. Hyvinä päivinä kuljen ihmisten ilmoilla. Tosin sillä tavalla olen vieläkin väsynyt, etten ulkoile lenkkeilemällä tai tee mitään kovin raskasta. Nyt muutenkaan pakkasten aikaan en halua olla ulkona. Mutta asiat hoituu autolla jne.
Minulla on varmaan auttanut, että kävin niin syvällä. Siitä ei oikeasti voi kuin pikkuhiljaa nousta ylöspäin. Tosin, en itse edes tajunnut, kuinka syvällä olin. Olisin tarvinnut lääkityksen jo paljon aiemmin, mutta olin niin lääkevastainen, koska niistäkin tulee huonoa oloa ja kaikkia sivuvaikutuksia.
Minullahan on taustalla epävakaa pers.häiriö, joka tekee minusta jo muutenkin hyvin ailahtelevaisen, helposti ahdistuvan, ylireagoivan ym. Persoonallisuushäiriö on varmasti seurausta vaikeasta lapsuudesta ja nuoruudesta. 16v yritin itsemurhaa (masennuin koulukiusaamisesta). Eli persoonallisuushäiriö minulla on ja tulee aina olemaan, mutta sen kanssa pärjään. Olen tällä hetkellä kuntoutustuella jo kolmatta vuotta. Saattaa olla, että työelämään en palaa enää koskaan, mutta sitä en koe pahaksi asiaksi. En ole koskaan sopeutunut työelämän paineisiin. Muutenkin koen yleensäkin nyky-yhteiskunnan ja ihmiset usein ahdistavalla tavalla ja niin, että en kuulu joukkoon. Niitä ajatuksia enemmän omassa ketjussani.
Tästä tuli pitkä sepustus, mutta vaikea kirjoittaa vain lyhyesti. Eipä tästä varmaan paljon hyötyä ole sinulle, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa, koska kirjoituksessasi oli paljon yhtymäkohtia.
Tsemppiä sinulle ja paljon Voimia. Sitä tarvitsee jokaiseen päivään, kun taistelee pinnalle vakavasta masennuksesta ja uupumuksesta. Minä koen myös kirjoittamisen ja luovan tekemisen mielenkiintoiseksi. Myös musiikin kuunteleminen on tärkeää. Minulla on myös tutkimukset meneillään mm. kilpirauhasasioissa ja muissa hormonaalisissa ongelmissa, niistä lääkäri 29.p
Kirjoittele vain lisää. Minulle on ainakin ollut hyötyä tänne kirjoittamisesta, kuten varmaan huomaat pitkäksi venähtäneestä ketjustani otsikolla "Elämä liipaisimella -viimeinen kesä?".
Kaikkea Hyvää Sinulle!
Hei, Autiotalon kuunvalo
Meillä on tosiaan yhtymäkohtia. Yksi mihin minun huomioni kiinnittyi oli se kun mainitsit Äitini oli kyllä aina kotona, mutta välillä henkisesti hyvin poissaoleva.
Minun äiti oli kans poissaoleva monesti kun hän oli kotona. Hän ei aina reagoinut kysymyksiin tai taapersi vain pienin askelin tupakalle eikä kuullut jos hänelle jotain puhuin. Vastaus saattoi olla myös ynähdys. 😞
Syöpää ja vakavaa mielisairautta ei voi mielestäni verrata. Sinä olet kokenut ne molemmat. Ymmärsin että olet toipunut syövästä jo niinku fyysisesti vai voiko onko vaara, että se uusiutuu? On monia ketkä toipuvat(tunnen 3 ihmistä, jotka ovat toipuneet, vaikkakin se sairaus voi uusiutua) ja hoidot ovat vissiinkin ihan hyviä. Kuitenkin minulle sana syöpä on kuin kuolema. Mielisairaana en ole kuolemassa, vaikka toivonkin niin, mutta jos syövän kanssa kuolisin niin tuskin haluisin sitä.
Minun naisystävä on myös ollut tukena minulle. Hän on jaksanut kuunnella minua ja olla myös kärsivällinen suhteeni. Hän ei ole sellainen, joka antaisi periksi. Toivottavasti olen riittävän usein muistuttanut häntä näistä tärkeistä piirteistä. Me ollaan etäsuhteessa. Oltu muutama vuosi. Tulevaisuuden suhteen minulla ei oikeastaan ole mitään haavetta tai ajatusta. Kuitenkin sellainen pieni haave on, että asuttaisiin lähempänä toisiaan tai saman katon alla. 🙂
En tosiaan ole juuri haaveillut moniin vuosiin. Tuo yksi ajatus on pienenä haaveena ja sit minulle tuli mieleen, että jos olen voinneissa ja hengissä niin toivoisin pitemmällä aikavälillä sellaista, kun nyt olen sairauksien suhteen hallittavana. Jos sitten hamassa tulevaisuudessa hallitsisin niitä itse, ainakin selkeästi enemmän kuin nykyään.
Noin. Tänään on ollut keskinkertainen päivä. Nukuin vähän heikosti. Sen takia otin tuossa päiväunoset hetki sitten. Olen nyt nukkunut useita viikkoja epäsäännöllisesti. Päikkärit olen sit onneksi saanut aina nukuttua. Minulla on kyllä parikin väsyttävää lääkettä ja saan yleensä unen mutta tuntimäärä jää yöllä liian pieneksi. Lääkäri kyllä tietää tilanteen ja voi olla että minulle tullaan kokeilemaan yhtä väsyttävää neuroleptia pienellä annoksella. Se auttaisi myös tähän ahdistukseen. 🙂👍
Tänään ei tarvinnut käydä onneksi kaupassa. Olen saanut olla vain kotona.
Minun täytyy itse kantaa tämä väsymys ja ahdistus. Sekä myös pakko-oireet. Itse kantaa 'hetkittäinen epätoivo ja lääkevaihdosten muutokset. Enkä jaksaisi mennä edes sinne yleislääkärille, jos löytyisi jotain somaattista syytä vaikka tälle väsymykselle. Esimerkkinä ne kilpirauhasen arvot pitäisi siis mittauttaa. Aina kun herään olen tosi ärtynyt ja väsynyt, mutta kyllä se sit siinä hiukan helpottaa päivän mittaan. Minulla on aika varattu yleislääkärille helmikuussa. Joudun laittamaan kellon soimaan sinä päivänä, vaikka se ei ole edes varhainen aamuaika. Saa nähdä miten jaksan mennä sinne. Vai nukunko pommiin? 😑❓
Juttelin tuossa alkuperäisessä tekstissä äidin vaikutuksesta minuun. Isästä haluisin myös mainita jotain. Kerron siitä vaikka myöhemmin. Nyt en jaksa enää kirjoitella. 😴
Hei hei.
Jatkoajatuksia.
En ole muutamaan viikkoon kirjoitellut.
Piti kirjoittaa isästä, mutta en ole jaksanut. Eihän sitä tarvitse pakottaa, mutta kun tuntuu ettei musta ole mihinkään. Kyse ei ole siis siitä tänne kirjoittamisesta, vaan siitä että tunnen olevani väsynyt kaikkeen tekemiseen. Koen että en ole minkään arvoinen, vaikka joskus koenkin pienoisia hyviä hetkiä. Ne hetket katoaa yhtä nopeasti kuin tulevatkin. Muserrun ja olo tuntuu silloin tosi raskaalta. Niin fyysisesti kuin henkisesti. En muista silloin enää niitä hyviä hetkiä.
Tietty se on tärkeetä kokea hyviä hetkiä, mutta kukapa sitä musertumista päivittäin haluaa. Se on vaan jotenkin kestettävä. ☹️ Isoisä tokaisi aikoinaan lauseen: "Elämä on taistelua."
No, sitähän se onkin.
Niistä hyvistä hetkistä vielä lisäksi. On paljon ihmisiä jotka eivät koe niitä käytännössä milloinkaan. Nekin ihmiset yrittää täällä maan päällä silti sinnitellä. Pitää toki olla tyytyväinen niistä omista, joita joskus koen, vaikka en niitä jaksaisikaan muistella.
Nyt kun pääsin kirjoituksessa alkuun niin kerron hieman isästä. Hänellä on rankat muistot omasta lapsuudesta. Paha olo ja ahdistus on ollut hänellä suuren osaa elämästä. Aikoinaan hän ei tiennyt, että vuosien puurtamiset opiskeluiden ja työpaikkojen suhteen olivat pakenemista hänen sisällään olevaa pahaa oloa vastaan. Jälkeenpäin kun hän on työstänyt noita asioita esim. terapiassa niin hän on tajunnut olleensa jo kymmeniä vuosia ahdistunut. Toki sellainen sitten siirtyy omalle lapselle eli minuun, mutta hänen terapian avulla kaikki paha olo ei siirtynyt minuun.
Silloin kun äidillä oli vaikeampia kausia niin me isän kanssa hoidettiin esimerkiksi kauppareissut. Se oli kivaa aikaa. En tiennyt silloin että mulla on myös pahaa oloa. Siitä kun äitini sairasteli. Kenties mulla ei ollut sitä pahaa oloa niin paljon. Kaikesta huolimatta tunsin välillä että lapsuus on kivaa aikaa. Isän ahdistuksista ja äidin sairastelusta huolimatta. Isä on sanonut jälkeenpäin, että kyllä äiti antoi minulle paljon vaikka oma miehensä jäi vähemmälle huomiolle. Isä taasen oli suuri turva kun äiti oli poissa/poissaoleva. Jotenkin koen isän läheisempänä nykyäänkin vaikka äidin merkitys on myös ollut suuri. 🙂
Tänään kun naiseni lähti omaan kotiin niin itkin hieman hänen lähtöä. Tunsin siinä itkussa myös sitä, kun äitini joutui usein lähtemään sairaalaan minun ollessani pieni. 😞
Jäimme silloin isän kanssa aina kaksin.