Mitähän pitäisi tehdä, kun työssäkäynti ahdistaa? Koen, että olen ehkä juuri ja juuri työkuntoinen. Työyhteisöni on mahtava! Mutta, olen haastavassa työssä ensimmäistä vuotta… ahdistuksen taustalla on keskivaikea masennus, joka puhkesi varmaan opiskelustressin ja yksinäisyyden seurauksena. Koen, että en jaksa tehdä töitä niin tehokkaasti kuin haluaisin. Toisaalta, olen saanut kiitosta monesta…

En jaksa tätä jonninjoutavaa elämää. Halusin että voisin rakastaa ja että minua rakastettaisiin. Voisin tehdä aika paljon että saisin perheen. No, en tiedä ihan turhaa. Mutta olkaa te muut onnellisia.

en tiiä mistä alkaa, siitä kun tätini naapuri kävi mieheni päälle vai siitä kun hänen vaimo uhkasi minua ja lapsiani kuokalla? täysin tuntemattomat ihmiset. siitä on nyt melkein puoli vuotta. alkuun pelotti mutta asumme kaukana tädistäni ja hänen naapuristaan,joten ajan kanssa painajaiset helpotti ja asian pystyi jopa päiviksi unohtamaan. mutta…

Varmaan on oma osansa autoritaarisella kasvatuksella, koulukiusatuksi joutumisella, erilaisilla hylkäämiskokemuksilla, – että koen monia kielteisiä tunteita joista aiheutuu syyllisyyttä. ☹️ Äitini on kunnianhimoinen ihminen eikä omaksi harmikseen ole saanut kouluja käydä. Isä on arka ja syrjäänvetäytyvä ihminen ja tästä syystä äidin sukulaisten (ehkä äidinkin) halveksima. Nyt jo nuoruuden ohittaneena koen…

Tästä piti tulla mun ensimmäinen joulu jonka aivan itse teen omaan kotiini. Nyt sitten olen sairas ollut jo monta päivää enkä saa mitenkään rasittaa itseäni ja päätettiin, että onkin parempi, että minä ja poikaystäväni vietämme joulun minun vanhempieni luona. Tämä on niin karsean iso pettymyt etten taida edes haluta elää…

Moi ! Mistä aloittaisin kertomisen?! Lyhyesti vielä.🤔 Olen yksinhuoltaja äiti ja opiskelen ja yritän vielä jaksaa työtä tehdä. Lapseni isä kuoli reilut neljä vuotta sitten auto onnettomuudessa ja olen itse tähän asti työstänyt tunteitani. Tähän asti hyvällä menestyksellä?Olisikohan minun sittenkin pitänyt ottaa vastaan kriisi apu ja tuki. Päätin onnettomuuden jälkeen…

Tuli tässä mieleeni kuinka tärkeää on kertoa läheisilleen että pitää heistä tai peräti rakastaa. Kuinka tärkeää on kertoa vaikkapa ystävälleen että hän on tärkeä, jos sellaisen sattuu joku onnellinen ”omistamaan”, vaikka eipä ketään voi omistaa mutta kuitenkin useimmilla on sentään ystävä, eipä silti että sille olisi aina luontevaa sitä edes…

Otan osaa teidän molempien menetyksiin. ☹️ Syyllisyyden taakka on todellakin murskaava. Tiedän tunteen. Asuin ulkomailla kun äitini sairastui vakavasti.Oli kaikista vaikeinta kun en ainoana tyttärenä voinut mitenkään häntä auttaa kun olin kaukana, eikä äidillä ollut kuin sairaalan henkilökunta tukena ja muutama ystävä. Syyllisyys oli erittäin kokonaisvaltainen tunne. Se ei helpottanut…

Äitini kuoli yllättäen kolme viikkoa sitten 12.11. Juttelin hänen kanssaan puhelimessa viikonloppuna, sekä lauantaina että sunnuntaina. Huomasin hänen olevan masentunut, hän valitti yksinäisyyttään. Ei kuitenkaan pyytänyt minua perheineen sinne ja minulla oli ”kiireinen” viikonloppu enkä tarjoutunut hänen seurakseen. Yritin piristää puhelimitse. Tuloksena äidin kuolema maanantaina, alkoholin yliannostukseen. Nyt tunnen suurta…

Elämä tuntuu suoraan sanottuna jonninjoutavalta. Vedän pakolliset kuviot läpi ja pitäisi olla kiitollinen niistäkin, mutta ei vain tunnu miltään. Joka aamu melkein itkua puskee töihin lähtiessä. Väsyttää koko ajan, harrastan liikuntaa mutta sepä siinä, muun ajan nukun, torkun, en tee mitään. En osaa selittää.