sepä oli Fisherin vihavaiheen lopputyöstö ja siteiden irrottamisvaiheen alkutyöstö ja siihen liittyen "unohdan sinut" tekstin työstäminen, ja het alako helepottammaan kun piäs omien tunteittensa kanssa töihin ja luopumaan niistä tunteista, ainakin vähitellen tuas, joilla olin niin kovasti häneen eksääni kiinnittänyt itseni, tulevaisuuteni, onneni ja unelmani. Voi helevettiläenen kun sitä pittää sillä viisiin tehhäkkii.... !😠🤕☺️

voihan helevattulainen miten eksän näkeminen kapakassa sitten voi halvauttaa ihmisen. Ihan tulin sosiaalisesti miltei paniikkikohtauksen saajaksi, kunnes tajusin vain olla ja hengittää ja puhua ympärillä olevien ystävien ja tuttujen kanssa ihan niinkuin hetkeä aiemminkin. Miten minusta tuli niin sosiaalisesti vammautunut tällaisen prosessin kautta, mitä kävin... Hirvittävät tunteet heräävät jollain tavalla ympäristössä, jossa tulin satutetuksi, siihen nimenomaiseen kapakkaan en enää osaa enkä halua mennäkkään. Ja tässä toisessakin käyn aika harvoin. Mitä teen kun jos eksä tulee kapakassa vastaan... en tiedä. Haluaisin valua maanrakoon näkymättömiin... miksi? Koska olen satutettu ja se satutettuna oleminen nousee henkiin yllättäen. Ihan käsittämätöntä. En koskaan ennen elämässäni ole kokenut tällaista, tai ollut näin sosiaalisesti vammautunut. En koskaan. Reikä sydämessä heilauttaa aikuista miestä ihan käsittämättömällä tavalla, vaikka suhde on loppunut jo aikaa sitten. Ihan pimeetä. Voisko tällä alkaa nauramaan...?🙂🎂 ja 🙂👍 itselleni...

pöllöhuuhkaja kirjoitti 15.11.2013 18:2

ihan perseestä tää tilanne, menin päivystykseen tiistaina ihan fyysisten oireiden takia ja sain avun ja mua kuunneltiin päivystyksessä, kiitos siitä.

Minkälaisia fyysisiä oireita sulla oli? Kysyn, koska itsestäni tuntuu, että oma keho ja mieli on valumassa johonkin toiseen galaxiin enkä saa siihen enää otetta. Yöunet on menneet ajat sitten ja päivät vaellan tyhjässä asunnossa osaamatta tehdä mitään tai tarttua mihinkään. Rinnassa on jatkuvasti kuristava tunne, ihan kuin en saisi happea tai kuinka joku istuisi rintakehän päällä. En pysty syömään mitään.
Varasin jälleen ajan työterveyteen huomiseksi. Kaipaan unta, mutta nukkuminen ja sen tuomat painajaiset pelottavat.

Voiko tästä tilasta ikinä selvitä takaisin ehjäksi?😯🗯️

Amassados kirjoitti 9.3.2014 10:58

Minkälaisia fyysisiä oireita sulla oli? Kysyn, koska itsestäni tuntuu, että oma keho ja mieli on valumassa johonkin toiseen galaxiin enkä saa siihen enää otetta. Yöunet on menneet ajat sitten ja päivät vaellan tyhjässä asunnossa osaamatta tehdä mitään tai tarttua mihinkään. Rinnassa on jatkuvasti kuristava tunne, ihan kuin en saisi happea tai kuinka joku istuisi rintakehän päällä. En pysty syömään mitään. Varasin jälleen ajan työterveyteen huomiseksi. Kaipaan unta, mutta nukkuminen ja sen tuomat painajaiset pelottavat.
Voiko tästä tilasta ikinä selvitä takaisin ehjäksi?😯🗯️

Moi Amassados. Minulle tuli itkutuska ja tunne kuin "suokuokka olisi vatsassa", ja joku vääntää sieltä varren toisesta päästä ihan vaan pikkasen... 😀 Sittemmin tuosta suokuokasta tuli kaveri, se paljasti minulle itsestäni sellaisia tunteita joita olin pullottanut ja opin ottamaan sen positiivisesti ja antamaan niiden tunteiden tulla.

Jokainen meistä reagoi omalla tavallaan ihmissuhdesotkujen tunnestressiin. Keho muistaa, vaikka mieli olisi unohtanut ne tilanteet, missä reagointi on lapsempana opittu ja tunteet tahtovat pakkautua meissä lihaksiin ja tulla niiden kautta myös ulos ja pois. Ollaan me sen verran fyysisiä, että pelkkä pään ja aivojen tasola tapahtuva tunnetyöskentely usein tarttee fyysisen näkyvyyden tai jotain muuta mukaan että pääsee käsiksi ja työstämään tunteitaan. Toi uusi TER- eli jonkinsortin tärinäterapia on yksi osoitus siitä. Siinä kuulemma tärisemällä käsitellään pelkotiloja sun muita, esim jos on ollu kriisialueella työssä tai on jokin rankka konfliktitilanne ollu työssä (poliisit ja pelastushenkilökunta esim). Netistä siitäkin löytyy lisätietoa, oli mielenkiintoista huomata, että kehon luonnollista reagointitapaa käytetään siinä hyväksi. Mä muistan tärisseeni ihan tolkuttomasti, kun kävin sanomassa eksälle että nyt nämä meidän sormukset sitten lähtee meneen, jos et kerran enää mua tosissasi halua. Tärinä tuli ihan luonnostaan kun oli niin isosta ja todesta asiasta kysymys. Hah, senkin olin unohtanut.

Niin, siis. Kun menin päivystykseen haukoin henkeäni ja itkua väänsin, ja sitten kun jäin odottelemaan, menin vaan makuulleni ja toistin joogahengityksiä, joita olin jossain välissä oppinut ja rukoilin. Siinä se sitten vähitellen purkaantui se paha olo ja kun menin lekurille, se oli jo kokonaan ohi. Oli hieno tunne, kun lääkäri ei kyseenalaistanut mitään, mitä olin kokenut. Se tarjosi Mirtazapinia pientä määrää nukkumiseen, että aivot sais edes kriisistä sen yöunen verran levätä, mutta jostain syystä torjuin ja sain pitkävaikutteista melatoniinia ja jotain tenoxia, jonka teho meni viikossa. En ole moisia ennen syönyt joten ennakkoluulot oli kovat, mutta sitten omalääkäriltä mirtareseptin ja edelleen pitkävaikutteista melatoniinia ja toimii hyvin. Siitä mirtasta riittää tosi pieni annos nimenomaan unta parantamaan, ettei heräile neljän tunnin päästä tunteiden aiheuttaman stressin takia.

Pillereillä vaan etteenpäin, jos stressi alkaa olla niin kova että vaikuttaa yöuniin. Silläviisiin aivot saa vappaata siitä muuten aika kokonaisvaltaisesta ympärivuorokautisesta prosessista, johon ei oikein saa taukoa mitenkään muuten, paitsi keskittymällä johonkin totaalisen huomion vaativaan asiaan tai rehkimällä ittensä uuvuksiin ja ressin fyysisesti pois.

Liikunnan lisääminen on kans yksi hyvä konsti purkaa sitä stressiä mitä parisuhdemyrsky tuottaa, itellä on vaan polvi ollu sen verran kipee pari kolme viikkoa ja alaselkä tais niksahtaa sählyottelussa, joten on ehkä suunnistettava alkuviikosta uimaan ja puhkumaan pahaa oloaan sinne altaaseen.

Mitä kokemuksia sulla Amassados?

pöllöhuuhkaja kirjoitti 9.3.2014 21:23

Mitä kokemuksia sulla Amassados?

Tunnistan tuon "suokuokan". En ole löytänyt sille kuvausta, mutta nyt kun kerroit, löysin sen vääntämästä omia sisuskalujani. Yksin ollessani läsnä on vain itku ja suokuokka. Jos kohtaan mieheni, sisuskalut tuntuvat kääntyvän ylösalaisin ja kylmä jääpolte leviää koko kehoon. Tärisen. Se tulee luonnostaan. Ja palelen. Voin pahoin fyysisesti pelkästä henkisestä tuskasta. Miten olen päästänyt itseni tähän jamaan?

Tää nukkumattomuus on ihan syvältä. Olen tajuttoman väsynyt, mutta aivot eivät vain suostu kääntymään lepoasentoon. Menen sänkyyn kutakuinkin normaaliin aikaan, mutta uni on pintapuolista ja loppuu kokonaan muutaman tunnin päästä. Tänään olen aloittanut valvomisen jo 02:15. Onneksi työterveyslääkäri pakotti sairauslomalle, koska en ole missään työkunnossa.

Tiedostan, että liikunta tekisi hyvää. Lääkäri käski ulkoilla. En saa silti itsestäni mitään irti. On jo tarpeeksi vaativaa saada vaihdettua vaatteet aamuisin, etten vaella yöpuvussa koko päivää. En vaan pysty lähtemään ulos.

okkei Amassados... se on aika rankka vaihe. Kiitos kun jaoit.

Mä sain omalta lääkäriltä mirtazapinit puolikkaalla annoksella yöksi, ja pitkävaikutteisen melatoniinin, ne auttoi siihen 6, jopa 7 tunnin uneen.
Sen lisäksi työskentelin tunteideni kanssa, ne tuli vaan ulos ja löysin itselleni avun omatoimisesta taideterapiantapaisesta, siis kun tuli pahin suokuokka vatsaan, menin lattialle, otin piirrustuslehtiön ja annoin vaan mennä tai tulla tai valua ulos suttaamalla ja sutimalla.

Mä tosin asun yksin, se on ihan eri tilanne kuin olla tuossa tilanteessa kaksin samassa asunnossa, ja toinen on se joka vaikuttaa siihen tilanteeseen.

Sun kannattaisi hakea aktiivisesti apua ja peilauspintaa mistä tahansa, minkä avulla saisit tunnetta käsiteltyä. Se on fyysisesti lihaksiin sitoutunutta, ehkä lähipaikkakunnallasi on tuota TER-terapiaa tarjolla, kannattaa googlata. Se on kait kehittynyt kriisialueilla työssä ja uhreina olleiden auttamiseen, mutta ihan varmaan siitä on apua minkä tahansa kriisin työstämisessä.

Etsi myös sinulle itsellesi sopivia, vanhoja polkuja, mistä tiedät saavasi rauhantunnetta tai voit olla ja voimaantua. Onko se metsäpolulla kävelyä, puitten hakkaamista, tanssimista ja riehumista, tai rukousta tai meditointia, ihan mitä vaan mikä sulle toimii. Tunteet pitää kuintenkin jollain tavalla työstää ja liike, kuva ja mikä tahansa äänijollotus (itku) on meillä evolution näkökulmasta lähempänä kuin sanat. Niin ainakin mulla oli.

Jos ei voi puhua toisen kanssa, tai se johtaa aina vain pahempaan tilanteeseen, kannattaa purkaa tunteitaan yksin tai jonkun luottotahon kanssa. Omien tunteiden kanssahan siinä on tekemisissä kumpikin.

Rikkinäisiä ollaan kaikki, mutta jotain voi rikkinäinenkin tehdä oman itsensä eteen
🙂👍

ja ihan käsittämätöntä on, että minulla on hyvä ikävä eksääni. Ihan outoa. Eilinen kipeä kaipaus on poissa ja prosessointia kävin oman huonon itsetuntoni vaikutuksesta eron kipeyteen ja nyt on lämmin kaipuu jäljellä. Ihan outoa. Miten voi päivässä tapahtua tällaista seestymistä?

Unelmoida ja toivoahan voi. Ja sitten voi mennä suoraan ja kysyä, että miltä tuntuu sinusta eksäni nyt, jos on kanttia ja jos haluaa uskaltaa. Ajatus tuntui ihan hullulta eilen ja toissapäivänä ja mä olen varmaan saanut yliannostuksen jotain kun ajattelenkin tuollaista. Mutta kipu on vaan jossain poissa. Kyllä minä eilen rukoilinkin niin maan perusteellisesti tuota isä-äiti-yliluojaa että jos olet olemassa niin ota tämä kipeä kaipuu pois, minnen jaksa tätä ennee tässä ei oo mittään järkee kun toinen on menny pois ja jättänyt minut pahimmalla tavalla ja itte vielä annoin itteni raadeltavaksi silloin eron aikoina kun halusin siihen jäädä kattomaan kortin loppuun saakka. Nyt sitä sitten on taputeltu sitä tunnekuohua ja ihme lämmin kaipuu on jäljellä.

Ehkäpä odottelen ihan rauhassa, kun taas seuraava tunnekoukku sisälläni haluaa ottaa matsia minun kanssani, mutta antaa tulla vaan. Tämä on Fisherin sisäisen sielunnyrkkeilykoulutuksen satoa. Siellä käskettiin mm kehumaan itsensä kerran päivässä jokaiselle vastaantulevalle kaverille tai ystävälle ääneen ja sitä olen tehnyt ja huomannut miten vaikeaa on ollut sanoa itsestään hyviä asioita ääneen toiselle. Ensin niiden kirjoittaminen oli haastavaa, mutta sitten kun tulppa lähti pois, niin pitikin sanoa ääneen. Haastavaa. Ja opettavaa.

Miksei näitä tunnekouluasioita opeteta koulussa meille jo???😉 Juu juu, miksei oikeasti? 😋

pitänee varmaan kohta Fisheriin kirjaa lukea. Tulee niin usein esiin.

Mietin kuitenkin, että amerikkalainen itsenä kehuminen ja sellainen "huttu" voi olla vaiekaa suomalaisille.

Yhtenä vaikeana päivänä peilin edessä seisoessa välähti, että jokainen lapsi kaipaa rakautta ja ensimmäinen tapa saada sitä on ollut katse. Lapsuuden haavoistahan täällä ero/pettämis/suhde-ongelmista avautuessa pitkälit kärsitään.

Nyt siis se väläys. Miten paljon merkitystä on sillä katseella, millä katsomme itseämme peilistä NYT? Jos unohtaa sen I'm awesome, I can do it hokemisen, sekin toimii, jos siihen uskoo, mutta jos katsoisi itseään peilistä ja voisi ajatella myönteisesti, hyväkysä sen mitä siellä näkee. Tuo olen minä tuossa ja katsoo sitten sitä silmiin, kuten katsoo omaa lastaan tai mitä vaan mitä rakastaa hyväksyen sellaisena kun on, virheineen kaikkineen. Mitä se katse voi tehdä meissä? Jatkan tutkimuksia tämän parissa.

anone kirjoitti 11.3.2014 10:35

Nyt siis se väläys. Miten paljon merkitystä on sillä katseella, millä katsomme itseämme peilistä NYT? Jos unohtaa sen I'm awesome, I can do it hokemisen, sekin toimii, jos siihen uskoo, mutta jos katsoisi itseään peilistä ja voisi ajatella myönteisesti, hyväkysä sen mitä siellä näkee. Tuo olen minä tuossa ja katsoo sitten sitä silmiin, kuten katsoo omaa lastaan tai mitä vaan mitä rakastaa hyväksyen sellaisena kun on, virheineen kaikkineen. Mitä se katse voi tehdä meissä? Jatkan tutkimuksia tämän parissa.

Eilinen on ollut ehkä käännekohta omassa kriisissäni. Mietin tätäkin. Siis katsetta ja katsomista. Muistan, kuinka ensimmäisinä vuosina suhteessamme katsoin omaa miestäni ja tunsin valtavaa, koko kehon täyttämää rakkautta ja onnellisuutta siitä, että saan rakastaa tätä ihmistä joka solullani. Eilen katsoin häntä toisin silmin. Näin miehen, jonka silmät on kylmää terästä ja jonka suu vääntyy pilkalliseen, inhoavaan hymyyn minulle puhuessaan. Suun, joka syytää ulos latistavia ja epätosia asioita. En tuntenut enää sitä rakkautta enkä lämpöä. Sääliä ehkä. Mitä tuolle ihmiselle on tapahtunut, että käyttäytyy noin? Miksi en ole nähnyt tätä aiemmin?

Ehkä meille suomalaisille ei sovi amerikkalainen itsensä ylistys. Jokaiselle tekee silti hyvää kuulla, että on mahtava tyyppi juuri sellaisenaan kuin on. Vaikka sitten itseltään, jos muita kertojia ei ole paikalla. Viime kesänä lopetimme erään kurssin katsomalla itseämme peiliin ja sanoen itsellemme:" Olen upea nainen/mies ja tästä tulee mahtava päivä!". Se tuntui hassulta sanoa, mutta siitä jäi silti hyvä olo. Kannattaa kokeilla. Ei siinä mitään häviäkään. 🙂

Hommaa vaan se Fisherin Jälleenrakennus kirja. Mielestäni ei ole amerikkalaista "huttua". Loistava opus itsetutkiskeluun. Loistava oli myös ajatuksesi tuosta peilistä. Paljolti se on juuri sitä itsensä hyväksymisestä. Erotilanteessa ainakin oma itsetunto koki tosi ison kolauksen. Nyt sitä pitää alkaa rakentamaan. Tuossa kirjassa puhutaan juuri näistä lapsuuden aikaisista traumoista, jotkä saattavat vaikuttaa myöhempiin suhteisiin elämässä. Kirja puhuu kapinoinnista, jonka takia toinen päättää lähteä suhteesta. Kapinoinnin syyt taas voivat olla siellä lapsuudessa ja sen malleissa mitä lapsena on itse kokenut.

Mä siis itte uskon, että jollakin tapaa amerikkalainen "huttu" toimii. Se vaan tuntuu hullulta ja keksin tuon ehkä suomalaiseen mentaliteettin paremmin istuvan hyväksyvän ja rakastavan katseen, jossa ei tarvita edes sanoja.

Amerikkailainen "huttu" tehoaa mielestäni siksi, että vaikka valehtelisi itselleen, että olen mahtava tyyppi ja sanoo sen ääneen, kuulee aivot ne sanat ja sillä tavalla on mahdollisuus aivopestä itsensä ehkä aavistuksen lähemmäksi todellisuutta. Aistien voimaa ehkä tulee väheksyttyä, mutta etenkin kosketuksen voiman huomaa parisuhteessa ja omien lasten kanssa. Miksei siis sanat ja katse toimisi? Ehkä siksi metsässä käyskentelykin auttaa tässä tai ulkona ylipäätään, kun siinä tuntee raitista oloa fyysisesti ja luonnon hajun? Ja ehkä siksi syöminenkin tuo lohtua, kun siinä tulee makuaisti. Heh. Tästähän saisi kohta perustettua aistiterapia-lahkon, kun tällä ajatuksella alkaisi leikkimään. Jos jotain innostaa, niin siitä vaan tahkoamaan rahaa, idea on vapaasti käytettävissä.

Itse siis olen etsinyt helposti toteutettavia ja omaa hyvää oloa lisääviä juttuja ja peiliin hyväksyvästi omaa naamaan katsominen onnistuu jopa minulta nyt. Se itsetuntoa kohottava "voima-asentojen" ottaminenkin oli mielenkiintoinen tutkimus. TED-videoista löytyi tämän kriisin aikana. En vaan koskaan muista testata tätä ennen kohtaamisia vaimon kanssa, niin en osaa sanoa vaikuttaako se pätkääkään yhtän mihinkään. Mutta toki se olemus millä olemme tilanteessa vaikuttaa paljon ihan varmasti. Ainakin alitajuisesti.

Se miksi se ei onnistunut aiemmin onkin tärkeä kysymys, että miksi niin monet meistä kasvaa kieroon, ettei edes itseään osaa rakastaa ja sitä kautta estyy rakastamasta toisia?

Moi Anone, Amassados ja Sammy

Niin, Fisher on kait amerikkalainen, ja amerikkalaisessa tavassa suhtautua asioista julkisesti puhumiseen on jotain hyvääkin, sellaista häpeän puutetta tai häpeän uhmaamista, mikä meillä eurooppalaisessa keskusteluperinteessä joskus estää puhumisen.

Kehumisen, itsekehumisen puoli on sitten toinen asia. Ehkä meillä varsinkin suomalaisilla on hieman opittavaa siitä, miten negatiivisesti tai positiivisesti suhtaudumme ITSEEMME. Ja jos suhtautuu itseensä kovin negatiivisesti, ei varmaan voi aidosti suhtautua kovin positiivisesti kehenkään muuhun toiseen.

Itsetuntoaan voi Fisherin mukaan korjata, ja kohentaa. Kysymyshän on omasta käsityksestä itsestään. Se on minun ja sinun oma asia, mitä tuumailemme itsestämme, ja kyllähän sen puolen saa ottaa tarkasteluun ja korjata omaa negatiivista suhtautumista positiivisempaan suuntaan. Siis käsitystä omasta itsestään. Sehän ihmissuhdekolarissa aina vaurioituu, aina kolhu vammauttaa meitä, jos ei nyt ole jotenkin erityisen hyvä itsetunto ja taju siitä, että syy on vain toisen että homma ei toiminutkaan. Tai että syyt kerrottaisiin avoimesti ja keskusteltaisiin auki eikä vaan lähdettäis ovet paukkuen tai himosta kirmaten jonkun toisen syliin.

Mulle tällähetkellä Fisher avasi aivan uuden näkökulman eksän lähtöön: "Jättäjän sisäinen kapina omaa menneisyyden lapsuudenkotiaan ja auktoriteettejaan kohtaan". Avasin tätä tuolla toisaalla tällä samalla keskusteluareenalla, joten en rasitä ajatusta enempää täällä muuten kuin että sen tajuaminen, että eksäni kävi isoa sisäistä prosessiaan, jonka hän projisoi, heijasti minuun, oli helpottavaa. Toimin täysin pöllösti, mutten muuta osannut, silloin kun homma läjähti käsiimme, mutta onneksi jälkikäteen löydän jotain selitystä ja ymmärrystä asialle.

Voimia ja oivalluksia ja uskallusta puhua teille kaikille toivotan🙂👍

Hei 🌻🙂🌻
Pöllöhuuhkaja: minuun kolahti tuo mainitsemasi jättäjän kapina...Meillähän miehellä ei ole ollut murrosikää, eikä hän ole myöhemminkään pystynyt olemaan eri mieltä vanhempiensa kanssa näkyvästi.
Kiukku on purkautunut minuun ja hyvinkin vähäpätöisistä syistä hän turvautui väkivaltaan, ennenkuin sairastuin fyysisesti.
Sain siis koskemattomuuden mutta millä hinnalla? Uskottomuus on henkistä loukkaamista ja vaikka omaisi terveen itsetunnon, se silti kolahtaa kipeästi.
Mutta, vaikka avioliitossamme on tämä särö, haluan silti yrittää jatkoa mieheni kanssa.
Hän tietää, että seuraava jos tulee, niin sitten ei enää neuvotella.
Tuttavaamme, joka " ymmärrystä" tarjosi, en aio edes yrittää välejä korjata.
Hän teki niin väärin nähdessään toisen heikon psyyketilan käyttäessään sitä hyväksi.
Olen sitä mieltä, että kaikkea ei tarvitse antaa anteeksi.
Senkin olen oivaltanut, että tässä todella oli kyse miehen psyykkeestä. Täällä kotona hän kävi vähän ja oli aina riidanhaluinen. En lähtenyt siihen peliin mukaan ollenkaan.
Uskon, että meillä on mahdollisuus korjata suhteemme. Onhan mies jopa avautunut herkistä elämän osa- alueista oma-aloitteisesti.
Luottamus palautunee ajan kanssa.
Kiitos Sinulle jälleen ajatuksia herättävästä kirjoituksestasi ja hyvää jatkoa kaikin puolin 🙂🌻

Niin, kiitos Mariella, jokaisella meillä oman suhteen omat sisäiset valtataistelut. Fisher vinkkaa että sisäinen valtataistelu voi vähetä, kun kumpikin suhteen osapuoli:
a) oppii puhumaan omista tunteistaan
b) puhuu minä-viestein
c) ottaa vastuun omista ratkaisemattomista ongelmistaan
ja
d) kumpikin katsoo toista, kuin tämä olisi suhteen opettaja, joka auttaa toista oppimaan enemmän itsestään (sen sijaan, että heijastaisi loukkaantumisensa ja syytöksensä toiseen osapuoleen)

Onhan tuollaisessa oppimista jokaisella ihmislapsella, kun ei näitä kotona tai koulussa näköjään kukaan opi vaan elämässä elämässä ryvettyen ja kompuroiden.

Itselläni on "Jäänteiden Taakse Jättämisen" prosessin vaihe menossa ja tulen uudelleen sen kysymyksen äärelle, miksi suhde päättyi. Se on erittäin terveellistä penkoa mutta myös kipeää ja aamulla heräsinkin ensimmäiseksi ajatukseen, että "mitä ihmettä minä teen sellaisella naisella, joka ei halua antautua suhteeseen tosissaan eikä pysty tai ei halua minua oikeasti kumppaniksi?" Ja törmään omaan vanhaan kipeään solmuuni: siihen että olen joskus ennen elämässä koukuttunut saavuttamattomaan ja tavoittamattomaan ihmiseen.

Niin on valitettavasti käynyt nytkin ja tämä oppitunti on toivottavasti minulle viimeinen tästä aiheesta. Tulin koukutetutksi omaan ratkaisemattomaan kysymykseeni ja omaan ratkaisemattomaan ongelmaani, jotka projisoin suhteeseemme, joille toivoin ratkaisua suhteestamme ja jotka omalta osaltaan rasittivat suhdetta niin, ettei se kestänyt. Muistan kyllä tässä hetkessä myös kaiken sen, mitä eksäni tiedostamattaan rojautti suhteemme niskaan omista tiedostamattomista toiveistaan yms. Ja muistan sen, että hän kyllä puheissa allekirjoitti samanlaisia toiveita ja tarpeita kuin minä, mutta käytännön elämässä sitten ei pystynytkään niihin.

Mutta minun tämän päivän prosesikysymys on siis: miksi koukutun naiseen, joka lupaa muttei ryhdy tosissaan läsnäolevasti olemaan ja elämään suhdetta. Eksäni ei koskaan tosissaan tuntunut sitoutuvan vaan oli väistelevä ja tarkkaili asioita omasta turvapesästään käsin, en kelvannut yhteen jos toiseen asiaan, ja sitten utli tämä prinssi, joka yhtäkkiä olikin kaiken ratkaiseva "pelastaja"... sitä kipeyttä kannan edelleen sisälläni tosin helpompana ratkaista kuin koskaan aikaisemmin, koska olen hakenut apua ja saanut sitä sekä olen aktiivisesti työstänyt omien tunteideni kramppeja, silmille pölähtäneitä tunteitani, nimenomaan MINUN omia tunteitani jostakusta muusta, joka ei todellisuudessa koskaan suostunut todelliseen kohtaamiseen ja todelliseen sitoutumiseen, vaikka siihen viittavia tunnusmerkkejä käytti (sormus ym) ja siihen viitaten myös toimi.

On kipeää todeta olleensa sokea ja tyhmä. Ja samalla todeta olleensa omalta osaltaan se, joka ei ole ottanut vastuuta omista ratkaisemattomista ongelmistaan. Tosin, mä halusin selvitellä näitä asioita jo vuosi sitten, kun ensimmäinen kihlaero tuli, eksäni ei halunnut, ei kyennyt, ei vaan nähnyt mahdollisuutta lähteä puhumaan ammattilaisen kanssa. Ei kieltänyt minulta, ja olin hölmö kun en silloin hakenut apua itselleni. Olisin ehkä ollut valmiimpi... kun rytinä tuli, mutta tämä kaikki on jälkiviisautta ja on vain kiitettävä siitä elämästä, mikä tässä ja nyt on läsnä, hyviä asioita, paljon yksin elävälläkin kuitenkin. Ja onni, että saa prosessoida tätä asiaa ja tulla hieman vahvemmaksi itsellisyydessään kaiken tämän työn ja pohdinnan ja oivallusten kautta.

Että jos ei voi ennustaa vahingon tulemista nurkan takaa, niin ei voi ennustaa myöskään hyvän tappauksen sattumista omalle kohalle, vaikka sylliin asti etukäteen. Siispä avoimin ja luottavaisin mielin myös tämän päivän selkään... 😀 🙂👍 teille muille kiperien arvokkaiden asioiden kanssa painiville 😀

Siitä on suurinpiirtein kuusi kuukautta- puoli vuotta. Loka-marraskuussa rytisi oikein kunnolla. Nyt ollaan huhtikuun ensimmäisessä. Viime viikolla eksäni ilmoitti tekstarilla menneensä sen miehen kanssa kihloihin, johon törmäsi kapakassa puoli vuotta sitten ja jonka syliin hän minun sylistäni lähti ja seilasi kuukauden käsittämättömästi meidän välillämme - ja juu kyllä minä sitä seilaamista edistin ja autoin, koska en olisi halunnut päästää irti. Mutta rakkaudessa jos missä pitäisi olla valmis päästämään irti - toisesta ihmisestä, narut laiturista, ja elämä valloilleen ja vapauteen. Vapaudesta voi kasvaa rakkautta, ei takertumisesta eikä roikkumisesta, ei toispuolisesta tarvitsevuudesta, eikä myöskään siitä, ettei uskalla antaa itsensä heittäytyä tosissaan suhteeseen.

Että semmosta. Olinkin odotellut jotain yhteydenottoa siltä suunnalta, minulla oli sellainen vainu. Olin varautunut mihin tahansa. Ensin tekstari-ilmoitus vähän järkytti sisältä, sitten hengittelin ja vastailin ja kiitin ilmoituksesta, jota olin pyytänyt ja nyt muutamia päiviä sen jälkeen olen hyvilläni, että ilmoitti, enpähän tartte odotella enää, en tartte itseäni koukuttaa enää hänen odottamiseensa.

Miksi odotin, kysyt lukijani varmaankin. En osaa selittää, odotin vaan. Ja myönnän koukuttuneeni hänen tavoittamattomuuteensa. Se on ihan järjetöntä ja käsittämätöntä järjellisesti, mutta niin vain minulle tunteideni osalta kävi. Sen pohtimista jatkan itsekseni, miksi koukutun hieman tavoittamattomaan. Ja vapaudun siitä, saan niskalenkin tuosta tunnekoukusta ja jatkan vapaampana elämää.

Vastaani on jo tullut ihmisiä, jotka herättävät hyvään tuuleen ja mieleen ja puhuttelevat omalla olemuksellaan sitä viestiä, että elämää on muuallakin ja vielä varmaan minullekin tarjolla parisuhteen muodossa vielä joskus. Ei ole kiire enää mihinkään. Se kiire hävisi tämän talven tunnetaisteluihin ja sisäiseen painiin ja kipuun ja menetykseen. Se on mennyttä.

Olen löytänyt avun sekä ammattiavun että hyvien ystävien että yhdestä pienryhmästä että kirjallisuuden että kirkon penkistä ja olen kiitollinen kaikesta. Olen kasvanut hieman vahvemmaksi ja itsellisemmäksi. Olen tiedostanut oman vammani ja lisää löytöretkeilyä on luvassa. Tämä palsta saattaapi jäädä nyt vähän vähemmälle. Elämä kutsuu kaikenlaisiin toimiin ja touhuihin, kuulemisiin ja haistelemisiin tuonne ihmisten sekaan. Minä omana itsenäni ja oman elämäni hyvien asioiden perässä ja niitä hyvällä omaan elämääni haluten.

Saudades ja Aurades ja kikkeliskokkelis!🙂👍