Naisystäväni ihastui kapakkatuttavuuteen ja rakastui - so long baby?
Niin siinä kävi, noin kuukausi sitten hän lähte karaokeen laulamaan, hyvä kun meni, kannustin, kun oli ylittämässä omia rajojaan ja rohkaistui laulamaan. Se kuulosti hyvältä.
Puolentoistavuoden suhteessamme oli ollut vaikeuksia jo aikaisemmin, hän oli kaksi kertaa katkaissut kihlauksemme ja palannut kuitenkin takaisin suhteeseen, niin oli tapahtunut muutama viikko ennen tätä tapausta.
No sieltä löytyi mies joka oli hauska ja ilmeisen sopiva. Me ollaan oltu kolme viikkoa kolmiodraamassa ja nyt sille tuli loppu onneksi. Minä törmäsin tässä prosessissa itseeni vaikka oletin ja vähän toivoinkin eettä kumppanini olisi törmännyt omiin oman elämänsä kysymyksiin, joita matkan varrella tuli vastaan … mm seksin jälkeen hän putosi ”monttuunsa”, henkiseen ja hengelliseen pahaan oloon, jolle löysin Kettusen Paavon kirjasta selityksen: häpeä. Asiaa ei päästy käsittelemään, vaikka toivoin jo huhtikuussa ekan kihlaeron tiimoilta, että mennään puhumaan, asiat selviää. En osannut itse lähteä hakemaan apua, ennenkuin vasta näinä viime viikkoina.
Itse menin rikki, onneksi ja luojan kiitos, törmäsin omaan läheisriippuvuuteen, joka oli meidän suhteemme ongelmakohta numero ”toinen”. Toinen ongelmakohta on vastapuolessa, ja hän käsittelee nyt sitä miten käsittelee, jos käsittelee, … kannoin tästä huolta pitkään, liian pitkään ja nyt olen sitten yksin. Taaplaamassa samaa polkua kuin ennenkin mutta hitusen rikkaampana hitusen särkyneempänä hitusen on vielä toivoa jostain mutta ensin on tämä oma kakkakasa lapioitava ja muhennettava madoille tilaa täällä uudistaa asioita ja ehkä omaa käsitystä itsestä ja purkaa tämä läheisriippuvuuden vankila.
Että jotain hyvääkin. Vastapuolella ajatus että menetin elämäni naisen itseäni nuoremmalle ja kypsemmän oloiselle miekkoselle, josta en ole juuri pahaa sanottavaa neljän viikon aikana kuullut. Onneksi keskusteluyhteytemme on ollut jonkinlainen ja olemme vuorotellen saaneet tapailla tätä ihastustamme. Vaan nyt se on loppu. Eksäni ei usko pystyvänsä kummankaan kanssa parisuhteeseen sanoo hän mulle, mutta tiedän minne hunaja ämpiäiset houkuttaa ja väistän nyt pois.
Totean ja huomaan yrittäneeni rakastaa liikaa, yrittäneeni täyttää toisen monet tarpeet turhaan, sellaisetkin mitä hän ei toivonut ja toisia en sitten kuullut omalta tarpeeltani täyttää toisen toiveet.
Kuulen miellläni kommenttejanne, oppia ikä ja kaikki vaikka reippaus on välillä iha tipotiessään. Puhuminen ja jakaminen näyttää silti kuitenkin paljon auttavan ja helpottavan. Samoin värien ja hahmojen ”oksentaminen” vesiväreillä paperille. Suosittelen.
😴😭😟
Kolmen jäähyväiskirjeen jälkeen hieman helpotti, kun hahmotin asioita paremmin, mihin kaikkeen olenkin kiintynyt ja pääni pannut, osittain ihan turhaan, ja osittain täysin ymmärrettävästi. Sisälläni on kiehunut pikkuhiljaa nyt pari päivää ja se hieman tukala olo näyttä jatkuvan, jollen tee sille jotain. Tavoitteena oli mennä tänä iltana kävelylle ulos, ehkä vielä sen teen, mutta eilen yöllä tein yhteen melodiaan sanoituksen, toistaiseksi siinä nämä sanat, en tiedä mitä sillä teen mutta jokin itsearvostuksen taimi alkaa pikkuhiljaa nousta. Samoin ilmeisesti viha, olen tosi varovainen sen kanssa, sillä isäni tapasi lapsuudenkodissani raivostua, samoin äitini joskus ihan nollasta sataan ilman varoitusta. Senkö takia olen itseltäni sen kieltänyt,... todennäköisesti osittain.
☹️
ja tämä teksti kaipaa vielä todellakin perspiraatiota eli perslihaksin tehtävää hiomistyötä..
"Käyn kohti mun elämää" hidas valssi
Käyn kohti mun elämää
nyt mä aion mennä - päin uutta mun elämää
Sinulle en sitä jaa
et voi mua omistaa
kun kohtelit mua niinkuin vanhaa sukkaa
Käyn kohti mun elämää
viimeinkin mä kuljen - vahvana päin elämää
ja sen kätken sydämeen, mistä voimani saan
kun hänet löydän kelle aarteeni jaan
Väärin mulle teit, kun toisen miehen luoksesi sä veit
vaikka vannoit niin rakkauttasi uuvuksiin
Sydäntäni et saa
sen saa Hän ken arvostaa
rakkautta tätä mun ainoaa
Käyn kohti mun elämää
nyt mun täytyy mennä - päin uutta mun elämää
Aamurusko kimmeltää, kyyneleitä en nyt nää
vain kaiken sen mitä nyt voin ymmärtää
Pelkää enää en, niinkuin ennen tunsin sen
itken surun pois, kaikki hyvin olla vois
Rakkautta ymmällään
pystyyn viimein nostan pään
uutta unta tänä yönä mä nään
😋 © pöllöhuuhkaja
Kiitos teille ajatuksista ja peilauksesta - vihan purkuun tässä pitää alkaa ja mennä sitä päin. 🤨
Hei 🌻🙂🌻
Liikutuin sanoistasi, Pöllöhuuhkaja. Muistin yhden keinon purkaa vihaa ( psykiatrini ehdottamana) Mennä syrjäiseen paikkaan ja huutaa...niin paljon, kun ääntä lähtee. En ole vielä toteuttanut sitä kuitenkaan.
Prosessini on lähtenyt liikkeelle, vatsassa veivaa ja sisällä möyrii ja etsin tapaa saada ne ulos, raivostuttaa ja suututtaa ja itkettää vähän väliä. En tiedä miten prosessoida tätä eteenpäin nyt, kun tuntuu että kirjoittaminenkaan ei auta ja ihan tyhmältä tuntuu koko tunne moisen ihmisen takia, joka meni toiselle ja homma on ollut ohi jo jonkin aikaa, miksi minä jäin tähän näin kiinni????
paska.☹️
Kävelin uimahalliin ja päätin että puran vihaani saunomalla ja uimalla, uidessa sitten kokeilin kun painoin pään veden alle, niin haukuin eksääni vaikka miksikä, ja kyllä helpotti, hengittäminenkin onnistui kun huusi veden alla eikä kukaan kuullut mitään. Sitten toki välillä siunasin ja pyytelin anteeksi ja taas haukuin hänet ihan lyttyyn. Uiminen väsytti samoin sauna ja kylmävesiallas sekä muiden normaalien ihmisten näkeminen. Kiitos, suosittelen!😉
On aika kirjoittaa jäähyväisblues...
se on hyvä juttu.🤨😉
Nyt on tullut kirjoitettua kolme jäähyväiskirjettä ja tehtyä kaksi jäähyväislaulua viimeinkin, vaikka siitä on jo kolmisen kuukautta kun eksäni sanoi alkavansa seurustella uuden tuttavuutensa kanssa ja sanoi mulle että ei voi tavata mua, kun meidän välissä on liikaa seksuaalista vetovoimaa.... täytynee varmaan vielä tehdä pari biisiä tai kirjoittaa pari jäähyväiskirjettä lisää - se kaikki on sitä, että lapioin häntä ulos elämästäni, josta hän halusi lähteä jo aikaa sitten. Minä vain olin ottanut hänet niin sisääni omaan itseeni ihan turhaan, ihan tyhmästi ja ihan järjettömästi. Ei tällä tavalla voi ihmistä rakastaa itsellisesti. Tässä on sellainen opin paikka mulla ja hyvä että viimeinkin on, vaan lapioimista riittää... ain laulan työtäs tee - trala lallallallallaa... ja ihan selvästä päästä kirjoitan. ei viinan tilkkaa olen näissä tarinoissa ollutkaan. Ja kohti omaa elämää... mars 😀🙂🎂
Kylläpä on ollut aikuisella miehellä lapioimista yhden naisen lähdettyä puolentoistavuoden mittaisen suhteen jäläkeen. Ihan vähän hävettää, että on ottanut niinkin koville. Ja tänään tuossa iltakävelyllä ihan sattumoisin häneen törmättyäni pankkiautomaatin kulmilla hetki puhuttiin. Vaivaantuneesti, sieltä täältä jotain sanoen ja silmiin kyllä katsoen ja vähän kysellen miten menee. Ei ole helppoa silläkään puolella ja jotenkin helpotti siinä mielessä ruveta ajattelemaan, että ei tässä tarvitse hänen niskaansa enää yhtään mitään työntää. Jokaisella oma taakkansa, ja turha mustamaalata, ja vähän jo hävettää jos jossain mielenliikutuksessa olen jotain pahaa hänestä sanonut. Mutta onneksi anonyymisti mennään.
Hieman on opettelemista omien tunteidensa ilmaisussa, puhua itsestään ja siitä miltä tuntuu - se on minulle aikuisena opeteltu ja opeteltava taito. Jos sen oppii, niin oppii tulemaan myös näkyväksi muille. Ja silloin on toisten myös helpompi kunnioittaa sun rajojasi. Ja mun.
Tuo kohtaamisemme oli jotenkin ilmassa, mä jollain tavalla odotin sitä, ja valitsin vielä reitin, joka EI kulje hänen asuntonsa ohi, päinvastoin.
Hän oli ihan yhtä viehättävän oloinen kuin ennenkin, mutta pidättyvä, ei kättelyä, ei halausta, hymyä kyllä ja jokin hyväntahtoinen nauruntapainenkin, ja plääh... näihin asioihin sitä kiinnitti huomiota. Samoin siihen, että vaikeuksistaan puhuessaan muisti kehua nykyistä miesystäväänsä, että oli mies paikallaan jossain tilanteessa ollut. Ja kertoi, että vaikka on vaikeuksia niin on hyviäkin asioita. No niinpä...
Jään vaan miettimään jälkikäteen, että miksi en minä sitten kelvannut siihen hänen kuvioonsa... en varmaan koskaan saa kunnollista vastausta, tai sitten olen sen jo saanut, mutta en ole sitä huomannut.
Hän valitsi toisen, ihan selkäytimellään, ja hieman se vaikutti hoitosuhteelta, mutta sepä ei olekaan enää minun asiani. Vaikka olisikin niin mielenkiintoista jäädä sitä ronklaamaan.
Minulla on oma elämä elettävänä, ja paljon hyviä asioita siellä, siis täällä.
Voiko teistä joku sanoa, miksi jään kierteeseen pohtimaan tommosia, että miksi en kelvannut... enkö kelpaa itselleni tarpeeksi, enkö arvosta itseäni tarpeeksi, ja jos huomaan että toinen ei arvosta minua tarpeeksi, niin miksi lähden siitä asiasta miettimään omaa kelpaamistani? Ihan perseestä tämmönen ajattelu.
Pitäisi osata ajatella terveen itsellisesti ja itseään rakastaen, että ok, sattuhan se, jos toinen ottaakin toisen, eikä minua. Mä en ole hänelle mieluinen. Mutta se ei alenna minun arvoani itseni silmissä. Ei minun tarvitse olla mieluinen sellaiselle, joka ei arvosta minua tarpeeksi. Minä voin riittää itselleni, ja voin arvostaa itseäni tästä kaikesta ikävästä ja surusta huolimatta. Nousta seisomaan omille jaloilleni ja katsella maailmaa, joka on kaunis pakkasenhuuruisine oksineen.
Oli muuten tosi hienoa kävellä tuolla kylmyydessä.
Nyt se on iltatoimien aika.
Voimia ja oivallusta sulle, joka kamppailet oman jaksamisesi kanssa. Ja myös sulle eksäni toivotan hyvää elämää, toivottavasti valitset sellaisen elämän jonka haluat nyt ja jatkossa. Kyllä minä tästä elolle jään ja selviän.☺️
niinpähän sitä sitten sattumalta ihan odottamattomassa paikassa törmättiin, puhuminen oli hankalaa, pikkuhiljaa siinä vaihdettiin kuulumiset, ei kättelyä halauksesta puhumattakaan ja hän kertoi edelleen seurustelevansa ja että mies oli näyttänyt hienosti paikkansa jossain kotitilanteessa, siis kehui. No, se tasoittaa samalla minun polkuani eteenpäin kohti omaa elämää kun pääsee kuulemaan "noyryytystä" että toinen on niin ja niin hyvä ollut... (taustalla minulla on se kysymys, että miksi minä en kelvannut hänelle....)
Mutta sitä on ilmeisesti aivan turhaa enää pohtia, nyt kohti omaa elämää, purkamaan vihan yms tunteita pois ja katsomaan pikkuhiljaa mitä elämällä on annettavaa minulle. Vaihdoimme vielä sähköposteja päivän parin päästä ja ... no, se on ehkä turhaa kertoa mitä siellä puhuimme, periaatteessa ihan samoja vanhhoja paskoja, keskustelu ei auennut vastavuoroiseksi jakamiseksi ja asioiden tekemiseksi ymmärrettävämmäksi. Molemmat ollaan omalla tavallamme vammasia ja rikkonaisia ja se ei vaan lähteny sitten meillä kukkumaan hänelle tarpeeksi ja sitte sattu sopiva kohille, että ... semmosta. Life is... enkä suostu tästä enää katkeruuteen. Etteenpäin sano ukki suossa...😉
Minusta tuntuu, että kumpikaan teistä ei pysty päästämään vielä suhteestanne irti, vaikka sinun eksä valitsi selvästikin toisen miehen. Anna eksän mennä, koska loppupeleissä satutat itseäsi vielä enemmän. Suosittelen lukemaan Fisherin erokirjan 10 kappale, se kertoo irrottautumisesta. Jos olet jo lukenut sen, sitten luet vaan uudestaan.
Antoisia lukuhetkiä!🙂
Kiitos Marion2, olen juuttunut vihalukuun ja niihin kysymyksiin, samaten pohdin oman kotini kiltteysasioita ja kirjaan millaisia tunteita päivän mittaan herää... on siinä tekemistä. Realismiahan on se, että hän valitsi toisen ja on edelleen hänen kanssaan, eikä ehdottele mitään paluuta - pyysi tosin että antaisin hänen yhdelle jälkikasvustaan soittotunteja... ja minä menin vielä harkitsemaan... hölömöltä tuntuu nyt, kun pelkästään se pyyntö on herättänyt minussa joitakin käsittelemättömiä asioita, ihan käsittämättömään uupumukseen törmään ja sisällä kiehua rymyää ja vetää alaspäin. Mietin myös johtuuko tämmönen mirtan sivuvaikutuksista, mutta tästä nyt vaan punnerretaan uimaan ja puhaltamaan paskaa ulos henkityksen mukana sinne altaaseen. Vihaterapiaa tai jotain ihan mitä vaan fyysistä nyt kiitos. En tiedä mihin tämä prosessi vie, toivottavasti selkeyteen ja vastuunottoon omasta elämästä. Suru meinaa hiipiä puseroon ja sen on vaan näköjään annettava olla siinä hihassa roikkumassa. Fisher taitaa saada minusta seuraa iltasella uinnin jälkeen...🤨😝😠🤕😞🙂👍
Hei 🌻🙂🌻
Pöllöhuuhkaja: en usko, että mirtasta tulis vaikutus. Sitä pitäisi syödä isompi määrä annoksena.
Mutta: tuo tunnejuttu: itse olisin iloinen, jos tuntisin tunteita, mitä vain. Vaan, kun en. Olen kuin jäässä tai jähmettynyt sisältäpäin. Tämä olotila on pirullinen sietää.
Voisin ajatella tuota tunnevihkoa mutta, jos tekisin sen päiväkirjana. Jos kelaisin juttuja taaksepäin...ehkä se herättäisi myös tuntemukset niihin liittyen???
Vai sotkeeko tuo masennuslääke tunnepuoleni kokonaan?
Lääkärithän ei sitä herkästi myönnä, mikäli asiasta kyselee.
Eli, jos oikein käsitin kirjoituksesi ex:n ja sinun välillä tulisi jatkossa olemaan kohtaamisia, mikäli suostut pianotuntien antamiseen. Miltä se sinusta ihan oikeasti tuntuu?
Itse en ehkä pystyisi tuon kaiken jälkeen siihen suostumaan.
Oletkohan jälleen liian kiltti, jos vastaat kyllä?
pöllöhuuhkaja kirjoitti 24.1.2014 18:40
Kiitos Marion2, olen juuttunut vihalukuun ja niihin kysymyksiin, samaten pohdin oman kotini kiltteysasioita ja kirjaan millaisia tunteita päivän mittaan herää... on siinä tekemistä. Realismiahan on se, että hän valitsi toisen ja on edelleen hänen kanssaan, eikä ehdottele mitään paluuta - pyysi tosin että antaisin hänen yhdelle jälkikasvustaan soittotunteja... ja minä menin vielä harkitsemaan... hölömöltä tuntuu nyt, kun pelkästään se pyyntö on herättänyt minussa joitakin käsittelemättömiä asioita, ihan käsittämättömään uupumukseen törmään ja sisällä kiehua rymyää ja vetää alaspäin. Mietin myös johtuuko tämmönen mirtan sivuvaikutuksista, mutta tästä nyt vaan punnerretaan uimaan ja puhaltamaan paskaa ulos henkityksen mukana sinne altaaseen. Vihaterapiaa tai jotain ihan mitä vaan fyysistä nyt kiitos. En tiedä mihin tämä prosessi vie, toivottavasti selkeyteen ja vastuunottoon omasta elämästä. Suru meinaa hiipiä puseroon ja sen on vaan näköjään annettava olla siinä hihassa roikkumassa. Fisher taitaa saada minusta seuraa iltasella uinnin jälkeen...🤨😝😠🤕😞🙂👍
Rajojen asettelu on vaikea, varsinkin kun sana "ei" on käytössä ollut harvoin. Teen kömpelöitä yrityksiä sen asian suhteen. Olen ruvennut seuramaan oma käyttäytymistä erilaisissa tilanteissa. Myöhemmin analysoin reagoimista ja sitä, että olinko tyytyväinen tai en, ja millaset olivat minun tunteet.
Hyvä kun jaksat kaikesta huolimatta sinnitellä.🙂👍 Jaksetaan vaan eteenpäin, vaikka"kisaväsymystä" alkaa olla ilmassa.🌻🙂🌻
Kiitos mariella kommentista.
Sinulla on varmaan syysi olla jäässä. Jokin syy siihen on. JA kun sen oivallat niin olet jo hurjasti eteenpäin.
Ja tee tunnepäiväkirja ihan omalla mallillasi.
En tiedä oltaisiinko eksän kanssa tekemisissä, ennemmin suoraan hänen lapsensa kanssa, mutta en ole päättänyt vielä mitään, kuulostelen ja ehkä kuulostelen vielä yhden soittelukerrankin jälkeen jos sellainen tulee. Jännä että hän tuli uniini tuon hänen kanssa viestittelyn jälkeen. Jokin myllerrys sisälläni pyrkii ulos enkä tiijjä vielä mitä se on.
🤨
jäähyväislauluja, hyvästi ehkä ikuisiksi ajoiksi, tulee sävelinä ulos. Hyvä niin. Alan vähitellen viimeinkin luovuttaa. Mistä: omasta unelmastani hänen suhteensa. Omista toiveista ja haluista, joita häneen kohdistin. Siihen meni nyt sitten neljä kuukautta ja tämä on alkua sille, että alan antaa arvon omille toiveille ja haluille ja unelmille ja tahtomisille - sille miltä tuntuu ja mitä tunnen haluavani itselleni positiivisesti avoimesti ja ilman huonoa omaatuntoa siitä, että se olisi joltakulta toiselta pois. Niin vain ei ole. On lupa haluta asioita itselle omasta näkökulmasta ja olemisesta käsin.
Matka alkaa ja jatkuu ja odotan hyviä asioita tulevaisuudeltani. Ilman häntä, joka valitsi toisen ja hylkäsi minut. Ehkä tapaan jonkun joka haluaa minut tällaisena kuin olen. Ja ehkä osaan ottaa hänet sellaisena kuin hän on ja kertoa ääneen toiveeni ja tunteeni - siis tulla näkyväksi tunteideni kanssa.
Yhtä opettelua aikuisen miehen elämä... 😀 Rahrah, nauran itselleni, ja sallin senkin. 😀
🤨😉😋😀