Hei Beren ja Surullinen,
Huomasin itsekin tuon miten hassulta kuulosti odotukseton elämä. Se oli ehkä vähän kontekstista irrallaan. Liittyi miehen ja minun parin vkon takaiseen yhteiseen teatteri-hotelliviikonloppuun, johon terapeutti sanoi kun sitä panikoin (aiempi vastaava meni persiilleen ja päättyi riitaan keväällä), että mitä jos et suunnittelisi ja käsikirjoittaisi mitään vaan menisit avoimin mielin ilman odotuksia ja nauttisit.

Näin tein ja viikonloppu oli monella tapaa ihana ja hoitava. Siitä jalostimme yhdessä mieheni kanssa ohjenuoraksi ajatuksen, että kohtaamme toisemme tässä uudess parisuhteessa uteliaina ja avoimina, emmekä lataa odotuksia ja vaatimuksia itsellemme tai toisillemme.

Sitoutuminen ja ajatukset siitä mitä kumpikin tarvitsee, jotta parisuhde on molemmille hyvä, on ollut paljon keskusteluissamme. Eli täysin ilman odotuksia ja vaatimuksia ei voi olla liikenteessä, mutta tuhoavat, kovat tavat joita molemmat olemme aiemmin harjoittaneet eivtä toimi. Meillä siis utelias seikkailuvaihde päällä, molemmilla, yhdessä. Te kauemmin taistelleet varmasti tiedätte, että ylämäkeä ja alamäkeä riittää, tällä hetkellä osaamme jo molemmat olla kiitollisia siitä että kumpikin jäimme tähän suhteeseen ja haluamme siitä nauttia tulevaisuudessa.

Olen iloinen että olen löytänyt tukinetin ja nämä keskusteluryhmät.itselläni on takana yli 30 vuoden parisuhde, avioliittoa lähes 30 vuotta ja lapset aikuisiksi kasvatettu, myrskyisät ja osin varsin vaikeatkin teinivaiheet takana. Tämän vuoden aikana selvästi tuli esiin miehen muutoksen kaipuu, mitään kolmatta osapuolta ei pitänyt olla mukana ja erosta puhuimme, kuitenkin välillä kaikki tuntui olevan hyvinkin ja yhteisolo mukavaa. Yllättävässä tilanteessa kuitenkin vahingossa paljastui miehen vuoden kestänyt salasuhde. Samalla selittyi vuoden aikana tapahtunut miehen persoonankin muuttuminen, niin henkisesti kuin fyysisestikin, enkä oikeastaan enää tunnista häntä siksi rakkaaksi miehekseni jona häntä pidin. Hän tuntuu elävän uutta nuoruutta, jossa kaikki vanha ja perhe myös on vähemmän tärkeää, naisystävä ei ole minua nuorempi mutta on haluttavampi, kun taas minua kohtaan ei enää intohimoa tunne. Kun luen täällä olevia tarinoita, monet niistä ovat kuin omasta elämästäni, ja näin siis yllättäen minäkin olen olen tilanteessa, jossa oman elämän perustat ovat romahtaneet, ja oma mieleni ja mielentilani vaihtuu hetkessä sen mukaan, mitä viestejä mitä ilmeisimmin tulevalta ex-puolisolta tulee (olemme nyt asumuserossa). Välillä hän haluaa aktiivisesti jatkaa parisuhdetta ja korjata liittomme, välillä viestit täysin päinvastaiset ja viestien sanoma voi päivässäkin vaihtua laidasta laitaan. Yhteys kolmanteen osapuoleen on edelleen olemassa ja vahvana. Vaikka harkinta-aikamme onkin vasta alussa, täältä lukemieni tarinoiden kulku vaikuttaa siltä, että kun parisuhteessa on uskottomuutta ollut (omassa tilanteessani muitakin suhteita on ilmeisesti takana), ei ennuste liiton jatkumiselle ole mitenkään hyvä, ja valmistaudunkin tässä joka tapauksessa kakkosvaiheeseen, terapeutin tukemana. Mutta suuri hämmästys minulle on ollut, miten nopeasti ja täydellisesti elämä saattaa muuttua aivan toiseksi, kun itse on luullut että välillämme on aitoa kiintymystä. Suuri yllätys on myös ollut, että jälkeenpäinkään, puolison viestejä esim työmatkoilta tulleilta lukeneena en niiden perusteella olisi mitenkään voinut arvata, että matkalla onkin ollut mukana naisystävä. En siis ollenkaan tunnista enää mieheni persoonaa, ja se tässä onkin suurin suru.

Nutmeg. Kiitos viestistäsi. Näin se elämä todellakin voi romahtaa. Täällä toinen nainen ei kuvioissa enää ole, mutta muuten miehen käytös on niin erilaista, kuin mitä se on ollut 25v. Hänen sanojensa mukaan se johtuu siitä että meillä on viimeiset kk riidelty ja itketty paljon. Riidat ja itkut taas johtuu miehen muuttuneesta persoonasta. Välillä tekisi mieli luovuttaa vaikka mies sanoo että vieläkään ei ole myöhäistä. En tiedä. Tuntuu että eläisin jonkun toisen elämää tai painajaista.

Tänään tein päätöksen, että miehen on aika valita. Joko perhe ja minä tai sitten erotaan. Olen ollut niin väsynyt tähän tilanteeseen että ollaan yhdessä mutta jotain puuttuu. Tänään oli keskustelua jollaista mies ei osannut odottaa. Sanoin että olen niin väsynyt ja valmis kertomaan erosta lapsille. Kerroin jälleen tunteistani ja sen miltä tuntuu kun mikään ei muutu. Miehelle tuli hätä. Pitkästä aikaa kyyneleet silmiin. Hän halusi lisäaikaa näyttää että rakastaa ja haluaa olla yhdessä. Pitkään tätä mietin. Kysyin että mikä nyt saa yhtäkkiä mielen muuttumaan jos on halunnut tai haaveillut elää yksin? Nyt näki omien sanojensa mukaan sen että on tosella menettämässä vaimonsa jos ei tyyli muutu. Annoin aikaa kaksi viikkoa. Näin ja tunsin miten onnellinen hän oli tästä.
Tämä päivä on ollut ihana. Olo on todellakin ollut rakastettu. Nyt voin vaan toivoa että tämä jatkuu. Jos niin ei käy se on miehen valinta ja elämä menee eri suuntiin.

Viesteissänne on niin paljon tuttua. Itse sain tietää kolme kuukautta sitten useita kuukausia jatkuneesta pettämisestä. Koko asia tuli täydellisenä yllätyksenä, sillä olin ihmetellyt vain mieheni tapaa puhua minulle ilkeämmin kuin aiemmin. Olin täysin siinä käsityksessä, että meillä on kaikki hyvin ja että vain kuolema voi meidät erottaa. Yhdessä on oltu sentään 30 vuotta. Mieheni jatkoi yhteydenpitoa tähän naiseen jonkun aikaa, mutta lopetti (toivottavasti), kun pakotin hänet tekemään valintansa. Minulla on suuri halu jatkaa yhdessä. Siihen vaikuttaa sekin, että koko ajan haen syytä mieheni keski-iän kriisistä ja ahdistuneisuudesta. En voi käsittää edelleenkään, kuinka rakas mieheni on voinut mennä tekemään jotain tuollaista, joka särkee sydämeni. Pahin on tunne, että elämäni ei ole enää omissa käsissäni. Mieheni mielialat vaihtelevat, ja hän sanoo välillä ääneen asioita, jotka ovat niin loukkaavia. Tuntuu välillä, että lyön hanskat tiskiin. Puoli vuotta on kuitenkin aiottu elää ja katsoa yhteistä elämää eteenpäin.

Lisää tarinoita tälle palstalle, jonne en olisi koskaan toivonut itse tulevani oman kokemukseni kanssa... Mutta jo tän palstan lukeminen on helpottanut omaa oloa, se tuo vertaistukea. Ollaan nelikymppinen aviopari, reilu 10 vuotta naimisissa. Kuukausi sitten selvisi, että miehellä on toinen suhde, jota on jatkunut nyt noin tuon kuukauden. Menin aluksi ihan sekaisin. Tuntui kuin olisi ilmat isketty pihalle. En voinut nukkua, syödä, lamaannuin... Nyt asia on sitten mielessäni konkretisoitunut. Mies ei halua lopettaa tätä toista suhdetta. Hän haluaa katsoa, mihin se johtaa... Meillä oli aika perussuhde. Ihan hyvä, mutta yhteinen aika oli jäänyt vähiin. Olemme jutelleet paljon. En voi tietenkään toista omistaa enkä estää. Nyt on pakko kuitenkin asua jonkin aikaa saman katon alla käytännön syistä, uutta asuntoa ei hetkessä löydä. Mies on enemmän eron kuin meidän suhteen parantamisen kannalla. Koetan jotenkin keräillä itseäni ja voimia tähän tilanteeseen, joka tuli ihan yllättäen, niin kuin useimmile varmasti. Lapsia meillä ei ole. Keski-iän kriisihän se tässäkin tuli selityksenä....

Mitä tämän ketjun porukalle kuuluu? Meillä avioeron toinen vaihe pitäisi lähipäivinä jättää sisään jos sen meinaa jättää. Itselläni tuo aikaraja jotenkin vei vuoden takaiseen, jolloin paperit pistin matkaan. Ja paha olo, ihan fyysinen sellainen nosti paljon vanhaa kipua, surua, vihaa, häpeää pintaan. Asioiden kasaantuminen arjen kiireiden keskellä sai minut repeämään viikonloppuna. Ajelimme miehen kanssa pitkin maita ja mantuja ja huusin ja raivosin pois pahaa oloani.

En ole ylpeä reaktioistani, mutta taas pitää uudelleen pysähtyä niiden kipupisteiden kohdalle, jotka nuo tunteet tuovat pintaan niin voimakkaina. Ne syyt ovat kaikki omaan naiseuteen ja seksuaalisuuteen liittyviä ja petoksen seksuaalinen osuus sattuu minuun edelleen kovasti. Ymmärrän ne syyt, ne tulevat lapsuudestani, ja siksi varmasti niitä niin paljon kipuilenkin mutta ei auta...terapiaa tänään ja tasaisempi viikonloppu toivottavasti.

Miten teillä, jotka löysitte kirjeenvaihtoa...miten pääsette mielessä kummittelevista lauseista ja mielikuvista eroon. Koen toisinaan suurtaa katkeruutta ja surua, että toinen sai osakseen sellaista kohtelua naisena, jota minä olen aina kaivannut ja kaipaan. Ne viestit ja se ylistys...Järjellä ymmärrän toki, että se on ollut hetken huumaa, mutta kirpaisee silti kovasti. Olemme miettineet seksuaaliterapiaa yksin ja yhdessä, että pääsisin näistä eteenpäin. Enkä halua tai voi miestäni näistä ikuisesti piinata, se on selvää.

Lueskelin jotain vanhoja ketjuja, joissa on kuvattu tätä prosessia vuoristoradaksi ja sitä se välillä onkin. Välillä tuntuu myös toivottomalta, että ne jotka ovat päättäneet yrittää yhdessä kertovat pahimman olon alkavan helpottaa muutamassa vuodessa. Olemme toki tulleet puolessatoista vuodessa jo pitkälle, mutta silti välillä meinaa voimat loppua.

Äh, tulipas sekavaa tekstiä. Yhdessä ollaan ja yhdessä rakennetaan mutta välillä kun ottaa pohjakosketuksen, tuntuu ylös kapuaminen aika hitaalta. Valoa harmaaseen marraskuuhun kaikille.

Hei kaikille!
En olisi minäkään uskonut, että tälläistä vertaistukea joskus tulisin etsimään.
Olemme olleet avopuolisoni kanssa muutaman viikon tauolla erinäisistä syistä, mutta vahvasti siihen kuuluu avopuolisoni runsas alkoholinkäyttö joka yleensä johtaa koko viikonlopun kestäviin katoamisiin. Silloin en saa häneen mitään yhteyttä, en tiedä missä hän on ja onko ylipäätänsä edes hengissä. Nämä jatkuvat yllätys katoamistemput ovat romuttaneet minun luottamusta häntä kohtaan.

Tauon aikana minä sekä mieheni sovimme miettivämme sitä halutaanko me oikeasti suhdetta jatkaa, millä keinoilla se saataisiin toimimaan ja myös ehkä tämä pieni hengähdystauko tekee hyvää meidän suhteellemme.
Viikko meni minun ollessa yksin kotona, mies huiteli missä huiteli. Viikon jälkeen hän tuli käymään kotona pyynnöstäni joka johti siihen että hän jäi yöksi. Seuraavana päivänä hän päätti, että tarvitsee vielä taukoa ja lähti. Toinen viikko meni ja koitti sunnuntai. Mies palasi kotiin. Huomasin hänen käytöksestään että kaikki ei ole nyt kunnossa. Intuitiokin varoitteli takaraivossa.
Puhuttiin pari päivää siitä, että kyllä halutaan jatkaa suhteessa Jossa molemmat ovat tyytyväisiä, että kyllä me olemme pahemmastakin selvinneet. Mies vannoi rakkautta minulle sekä sitä että hän ei halua erota ja sitä kuinka hänellä on ollut todella kova ikävä tauon aikana.

Noniin, koitti eilinen päivä. Mies palasi töistä kotiin. Oli erittäin etäinen sekä ei juurikaan puhunut mitään. Lopulta kysyin, että mikä hänellä on. Silloin se pommi tipahti. Hänellä on ollut muutaman kuukauden ajan kännipanosuhde toisen naisen kanssa. Naisen joka on minun kaverini. Viimeisin kerta oli lauantaina. Hox! Palasi sunnuntaina kotiin vannomaan rakkautta minulle.

Maailmani on musertunut täysin. Olen pakannut kaikki tavarani ja lähtenyt pois kotoa. Meillä on yhteinen asunto joka menee myyntiin jossa on myös oma hommansa sillä laina on meidän molempien nimissä. Lapsia ei ole.

Miten ihmeessä olette selvinneet tästä puristavasta tunteesta rinnassa sekä huonosta olosta? Sekä ajatuksesta siitä että sinut on petetty juuri pahimmalla mahdollisella tavalla. Itkusta ei meinaa tulla loppua eikä ruokakaan maistu. Nukkuakkin pitäisi, mutta aivoni ovat varmaan jossain taistele tai pakene tilassa sillä heti kun olen nukahtamassa säpsähdän hereille.

Olemme olleet mieheni kanssa melkein 10vuotta yhdessä ja olemme alkaneet seurustelemaan aika nuorena eli periaatteessa kasvettu yhdessä. Olemme molempien ensirakkaudet joka tekee tästä varmaan kymmenen kertaa pahemman tuntoista.

Anteeksi sekava ja pitkä teksti, mutta haluan vain johonkin purkaa tätä pahaa oloa.☹️

Tunnen niin suurta myötätuntoa sinua kohtaan, Ellukka. Itse olen tässä prosessissa nyt kuukauden edellä. Ensimmäinen viikko oli hirvein. Sitten alkoi vähän helpottaa, ja onnekseni en vieläkään tajua, mitä on tapahtunut. Kirjoitin aiemmin tilanteestamme. Silloin vielä olin toiveikaskin. Pommi räjähti muutamia päiviä sen jälkeen, ja mies muutti keskustelematta pois kotoa tuon toisen naisen vuoksi.

Omat selviämiskonstini: lapset, ystävät, kriisiapu psyk. hoitajalta, nopea töihin meno, lenkillä käynti, melatoniini unen tueksi... Yritän elää oikeasti päivän kerrallaan. Siitä huolimatta on kauhu siitä, miten minulle käy, kun tajuan kaiken, mitä minulle on tapahtunut. Pelkään syvää masennusta ja itsetuhoisuutta. Kertokaa, jotka olette tämän kokeneet, voiko tällaisesta selvitä ilman masennusta. Voiko selvitä järjissään, kun rakasti toista niin paljon ja luotti täydellisesti ja tuli kuitenkin kaksi kertaa petetyksi (vielä sen vannomisen jälkeenkin) ja lopulta hylätyksi?

Samaistun viivuska paljon tuohon kysymykseen, että miten voi pitää mielenterveyden kasassa tässä tilanteessa ja olla sairastumatta masennukseen. Nyt varsinkin tuntuu siltä, että elämältä olisi viety kokonaan pohja pois. Kaikki tulevaisuuden suunnitelmat menevät aivan uusiksi. Koko elämä menee aivan uusiksi. Ja tulevaisuus yksin pelottaa todella paljon. Itsetuntonikin on poljettu maahan.
Tunnen itsenikin jopa likaiseksi sen takia, koska mies on käynyt toisen naisen luona ja tullut sen jälkeen samaan sänkyyn minun kanssani. Ensiviikolla varaan ajan työpsykiatrille jonne sain onneksi lähetteen.
En vain tiedä miten tulen itseni pitämään kasassa. Onneksi on muutama hyvä kaveri jolle voi asiasta avautua sekä unta parantamaan lääkärin määrämät unilääkkeet.
Aika parantaa ja siihen ei mikään muu auta kuin asioiden käsittely, mutta toivoisin voivani hypätä jo vuodella tästä tilanteesta eteenpäin. Kaikkea sitä ihminen joutuukaan kestämään.

Olen lukenut näitä kirjoituksia, ja on auttanut jonkin verran huomata, ettei ole yksin tässä tuskassaan. En kyllä kenellekään toivoisi tätä suunnatonta pahaa oloa.
En tiedä, saanko sanoa, että minua on petetty, mutta kerron oman tarinani.
Olemme olleet naimisissa mieheni kanssa 20 vuotta ja meillä on kaksi teini-ikäistä tytärtä. Viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet hyvin raskaat ja stressaavat. Kumpikin tytär on voinut henkisesti huonosti, ja takana on sairaalajaksoa masennuksen ja itsetuhoisuuden takia. Sijaiskotia, juomista, koulupoissaoloja.
Viime toukokuussa päädyimme hakemaan eroa mieheni kanssa. Minun piti muuttaa pois, mutta kaupungin jonot vuokra-asuntoihin on pitkät.
Kesällä toinen tytär muutti eri paikkakunnalle "opiskelemaan". Kyseessä olikin yllätysraskaus ja meistä tuli yhtäkkiä isovanhemmat.

Odotellessani asuntoa, mieheni päättikin yllättäen, että muuttaa takaisin kotikaupunkiinsa. Kaikki kävi todella nopeasti, vaikka tarkoitus oli, että asumme samassa kaupungissa, jotta nuorempi tytär saa tarvitsemansa tuen, voi asua kumman luona tahansa ja vaihtaa toisen luo jos siltä tuntuu. Vastuu jakautuisi kummallekin.

Niin siis... Mies muutti syyskuun alussa, ajattelematta, miten se vaikuttaa tyttäremme. Ero kun on jo tarpeeksi raskasta, vaikka olemme olleet hyvissä väleissä ja eroon ei liittynyt mitään dramatiikkaa.
Sovimme, että vietämme joulun yhdessä, viimeistä kertaa ihan tyttöjen takia. (Vanhempi tytär sairastui lapsen syntymän jälkeen psykoosiin, ja antoi vauvan adoptioon).
Sovimme myös, että ei muita suhteita, kunnes ero on virallinen.

Reilu viikko sitten sain yllättäen tietää, että miehellä onkin jo uusi suhde. Kertoi siitä puhelimessa "kautta rantain". Tavannut jonkun Tinderissä ja heti mennyt kuulemma sänkyyn ym.
Puhelimessa en osannut suhtautua asiaan mitenkään, tunsin vain kuinka palleaan alkoi tulla möykky. Puhelun jälkeen shokki alkoi vähitellen iskeä oikein kunnolla. Muutosta ei ollut edes kolmea kuukautta.
Tunteet vyöryivät päälle; kipua, ahdistusta, pahoinvointia, epäuskoa. Aluksi kaikkein suurin ahdistus liittyi siihen, että ihminen, johon olen luottanut yli 20 vuotta, rikkoi sopimuksemme, petti luottamuksen täysin.
Sen seurauksena tytär näki äitinsä itkuisena ja pahoinvoivana, niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Hän ilmoitti, ettei halua viettää joulua lainkaan.
Mies soitti myöhemmin, ja silloin romahdin. Huusin, raivosin ja itkin, että kuinka hän voi tehdä niin. Rikkoa sen luottamuksen ja ystävyyden viime metreillä. Että täällä on nyt lapsi, joka ei halua viettää enää joulua. Että kuinka hän voi pilata tällä tavalla kaiken, varsinkin sen jälkeen, mitä kaikkea on tapahtunut viimeisen vuoden aikana.

En ole nyt pystynyt syömään, enkä nukkumaan. Välillä tuntuu, että ei tässä mitään, ja sitten tulee kyyneleet, suru, viha, inho, pettymys. Mielikuvat hänestä koskemassa siihen naiseen. Sitä seuraava pahoinvointi.
Olen niin vihainen. Pettynyt itseeni, koska tajusin, että minulla on edelleen paljon tunteita häntä kohtaan.
En tiedä, saanko tuntea, että minua on petetty? Olemmehan kuitenkin eroamassa.
Olen vain hyvin lojaali. En ole koskaan pettänyt häntä. En vain olisi ikinä voinut kuvitella, että hän ei pitäisi sopimuksestamme kiinni.
Olemme viestitelleet ja puhuneet puhelimessa. Hän on edelleen tulossa viettämään joulua tänne. En todellakaan tiedä, mitä siitä tulee. Yritän parhaani olla mustamaalaamatta häntä tytöille. Yritän olla suuttumatta, heittämättä ilkeitä kommentteja. Mutta kun hän lähtee, niin aion sanoa, etten halua enää nähdä tai kuulla hänestä ellei ole aivan pakko tyttöjen takia. Tämä olisi voinut päättyä niin toisin...

Tässä oli vain murto-osa asioista, ja anteeksi, jos teksti on sekavaa.

Surullinen, mutta toiveikas kirjoitti 15.10.2018 0:23

Tänään tein päätöksen, että miehen on aika valita. Joko perhe ja minä tai sitten erotaan. Olen ollut niin väsynyt tähän tilanteeseen että ollaan yhdessä mutta jotain puuttuu. Tänään oli keskustelua jollaista mies ei osannut odottaa. Sanoin että olen niin väsynyt ja valmis kertomaan erosta lapsille. Kerroin jälleen tunteistani ja sen miltä tuntuu kun mikään ei muutu. Miehelle tuli hätä. Pitkästä aikaa kyyneleet silmiin. Hän halusi lisäaikaa näyttää että rakastaa ja haluaa olla yhdessä.

Olen onneksi löytänyt tämän sivuston ja mielenkiintoisia kirjoituksia on paljon.
Vallankäyttö (henkinen) parisuhteessa, hm, melko tavallista. itku ja mököttäminen
ovat ne perinteiset. Anteeksi nyt - surullinen, mutta toiveikas-, ehkäpä mies pelkää että menettää sinut, voisin ajatella että hänellä on turvattu olo ja kaikki tarjottimella, jos lähtisit niin hänelle jää epävarmuus, täytyy olla yksin ja monia asioita järjestellä.

Myönnän itse käytän kyllä molempia,itken ja mökötän, hetken. Saan kyllä huomiota, sitähän kaipaan.

Olen ollut parisuhteessa kuutisen vuotta mutta voiko sitä sanoa parisuhteeksi kun toinen on edelleen avioliitossa?

Meni jonkin aikaa ennenkuin ymmärsin että hän tapailee vaimoaan minulta salaa, sänkyyn asti ehkä, ei varmaa tietoa. Heillä on yhteiset lapset, sehän yhdistää jo hyvin.
Mutta onko minun hyväksyttävä se?
Ei ole mutta olen ajatellut että kun minä haluan olla tässä suhteessa niin annan asian olla niin.
Nyt rupee pikku hiljaa kärventämään niin tuo salatapailu että mietin tosi ankarasti itsekseni kuinka kauan jaksan...
Ei toiselle voi kertoa että en pidä hänen vaimotapailuistaan. Tulee hirvee huuto.
Olen kokenut senkin ja ymmärsin että hän pelkää menettävänsä minut koska hermostuu asiasta. Kaikki on hänelle tarjottimella ja yksinolo pelottaa.

Miten ihmeessä tällaisen ratkaisee, toinen porskuttaa eteenpäin ilman omantunnon tuskia.
Vai onko ollenkaan omantunnon tuskia.

Tämä on ensimmäinen parisuhde jossa asun myös miehen kanssa samaa taloutta.
Ylipäätään ainoa laatuaan pikkasen olen yksin viihtyvänä tarponut jo monia vuosia ennen tätä tapausta.

Niinpä, mitä menetän jos teen asian selväksi itselleni ja miehelle?

Meillä on ollut mieheni kanssa avoin suhde jo lähes 20 vuoden ajan, kun olemme naimisissa olleet. Ainoa ehto oli, että kumppanille on kerrottava, mitä puuhaa ja kenen kanssa. Minä olen käyttänyt tätä optioita huomattavasti enemmän kuin hän, tosin en nyt viime vuosina juuri lainkaan.

Viikko sitten hän ilmoitti, että häntä on painanut asia, josta haluaa puhua. Hän oli harrastanut seksiä työkaverinsa kanssa ennen juhannusta ja jättänyt kertomatta asiasta, koska nainen oli jotenkin seonnut jälkikäteen. Hän ei ole saanut enää yhteyttä naiseen eikä nainen juuri näyttäydy enää työpaikallakaan. On ollut hermolomalla yms.

Nyt oli kuitenkin selvinnyt, että nainen on raskaana ja on ilmeisen mahdollista, että mieheni on lapsen isä. Nainen on tahollaan naimisissa, joten varmuutta asiasta ei ole. Ja hän ei ole lukuisista pyynnöistä huolimatta ole suostunut keskustelemaan asiasta mieheni kanssa.

Sen lisäksi, että mies ei kertonut panoreissustaan, minulle tekee tässä erityisen pahaa se, että yritimme toista lasta sitkeästi mutta se ei onnistunut. Hoidot lopetettiin 2,5 vuotta sitten. Tämä toinen nainen odottaa siis mahdollisesti lasta, jonka minä olisin niin kovasti halunnut saada (ja mieheni myös).

Miestä huolettaa lähinnä se, että hänellä ei olisi mitään oikeuksia lapseen, koska naimisissa olevaa naista ei voida vaatia suostumaan isyystestiin. Kovasti hän on kyllä pyydellyt anteeksi ja vakuutellut, että haluaa jatkaa minun kanssani eikä ole tästä toisesta kiinnostunut muuten kuin mahdollisen lapsen osalta. En tiedä mitä ajatella.

Olen hieman hukassa. 😯🗯️

Hei pitkästä aikaa.

Ajattelin kertoa kuulumisia meidän elosta. Eli tilanne on se, että päätimme asua ainakin jonkin aikaa erillämme miehen kanssa. Miehelle tuli kaiken lisäksi masennus, jota ei myönnä, eikä suostu apua hakemaan, vaan syyllistää nyt minua siitä, että olen hänelle asiasta sanonut, kun olen todella huolissani. Välillä meni jo paremmin, mutta aika paljon on ollut riitoja ja epävarmuutta kaiken jälkeen. Olen ihan rikki. Mies on asunut nyt pois kotopa 2 viikkoa. Lähtiessään itki ja halasi. Sanoi, että pelkää tekevänsä virheen ja, että toivottavasti tulee takaisin. Ei olla juurikaan pidetty yhteyttä, koska mies haluaa omaa tilaa nyt niin kovasti, että kaikki yhteydenpito ahdistaa. Muutama viesti on tullut, kun on ollut riitaa, että on varma, että haluaa eron. Sitten taas ei. Tänään kysyin, että onko nyt ihan varma, että haluaa eron? Ei vastausta. En tiedä mitä ajatella. Olen itkenyt 2 viikkoa joka päivä. On niin surullinen olo. Miten näin voi käydöä 25v jälkeen. Miestä vaan ahdistaa kaikki. Haluaa olla yksin. Kyse ei enää ole toisesta naisesta vaan uskon todellakin, että kaipaa omaa tilaa niin paljon enemmän, kuin mitä kotona sai. Mietin vaan, että kauanko jaksan odotella löysässä hirressä. Toisaalta en haluaisi hätiköidä. Eroa ei vielä ole laitettu vireille, mutta ajattelin, että teen sen, ellei mitään tapahdu tässä parin kk aikana. Josko se sitten herättäisi, että joku ratkaisu pitää tehdä. Mies sanoo, että jos haluaa jonku kanssa olla niin minun, eli ei kaipaa toista naista elämäänsä, vaan vapautta tehdä mitä huvittaa. Ettei tarvitse selitellä menemisiään. Paljon on mennyt ja saanut mennä, eikä meillä hirveästi työvuoroista johtuen ole yhteistä aikaa, paitsi viikonloppuisin. Ilmeisesti sekin oli liikaa. Sanoo, että välittää ja rakastaa, mutta tunne on hiipunut. Itse olisin niin kovasti sen hiipuneen liekin saamaan suuremmaksi.
Aluksi itkin miehelle ja pyytelin, anelin, rukoilin... ilman minkäänlaista tulosta. Päinvastoin huonommaksi meni. Sanoo, että itkeminen vie vaan kauemmas. Tuntuu hirveältä, että kaiken keskellä pitäisi pystyä kovettamaan itsensä.
Ihmetyttää tuo, että kun kysyy haluaako todellakin eron ei vastaa mitään.
Meillä olisi asiat todella hyvin. Ei mitään muita huolia kun tämä helvetillinen 40-kriisi saa koko perheen sekaisin huolesta. Miten itsekäs voi ihminen olla? Toivon, että tästä vielä noustaan. Helpolla en luovuta, mutta aion nyt pitää välimatkaa. Lapsen takia tuntuu pahalta. Tosin on jo sen ikäinen, että pystyy pitämään yhteyttä isäänsä itse, mutta pahalta tuntuu, kun huomaa, ettei vanhemmat puhu toisilleen. En enää uskalla, koska tilanne on mikä on. Auttakaa miten tässä tilanteessa pitää toimia? Onneksi on ystäviä ja sukulaisia tukena.

Hei Surullinen... mukava kun jaksoit jakaa kuulumisiasi, vaikkei ne niin mukavia olekaan. Miten oma terapiasi etenee? Onko siitä ollut apua ja koetko saavasi siitä tukea tilanteeseen? Oletteko vielä yhdessä käyneet terapiassa?

En osaa oikein neuvoa, mutta muuten nuo vaiheesi kuulostavat todella tutulta, paitsi että emme asuneet erillämme (ajatus kyllä oli jossain vaiheessa). Minä meillä eropaperit aikanaan vein sisään ja se sai miehen meillä toimimaan ja nousemaan omasta kuopastaan ja toimimaan. Mitä mies haluaa pohdinnat kestivät pitkään ja ne tuntuivat minusta todella epäreilulta. Tulla ensin petetyksi ja sitten vielä odottaa mitä toinen päättää...

Meillä molempien yksilöterapiat jatkuvat ja ollaan ehkä voiton puolella. Syksyllä kirjoitinkin, että ei viety toista vaihetta erosta ja on alettu löytää vähitellen yhteistä säveltä. Todella raskasta ja vuoristorataa tämä on vieläkin ajoittain, mutta enemmän on valoisia ja ns. normaaleja päiviä. Ja kuopat eivät enää ole niin syviä kuin aiemmin, niistä noustaan nopeammin ylös.

Luottamus on palautunut aika lailla kokonaan. Turvallisuuden tunne ja usko siihen, että tämä kestää ja tämä saadaan rakennettua uudelleen rakoilee välillä. Ehkä se on itseluottamuksen puutetta... Hidasta ja raskasta, mutta toisinaan palkitsevaa ja ajoittain onnellistakin.

En osaa sinua Surullinen neuvoa, mutta toivotan voimia ja pidä itsestäsi huolta. Terapioiden nimeen vannon, mutta ei niistäkään ole apua jos toinen ei sinne lähde tai ei halua yrittää. Lämmin halaus talvipäivään ja ollaan kuulolla.