Hei Vaimo 2000!

Mielelläni kirjoittelisin ja kuulisin kokemuksiasi. Niin surullista, kuin tämä onkin, niin vähän aina helpottaa, kun saa kuulla toistenkin kokemuksia. Varsinkin siitä, että miten olette päässeet eteenpäin ja selvinneet eteenpäin?
Tsemppiä!

Niin myös minä olen "samassa veneessä" teidän useamman kanssa. Ei ihan löydy sanoja, tai että osaisi jäsennellä tapahtumia kun on vain niin monen teistä kuvaama olo ja seka sotku päivittäin elämässä.
Että sen tapahtuman jälkeinen sekavuus - tunne; pohja pois kaikelta, yms. yms voikin kestää näin tuhottomat kauan.
Kohdalleni tuli puskista netti-huijaus/ pettäminen tai miksi sitä nyt sitten kutsuukin. Ollaan kuljettu yhteistä tietä nyt 29 vuotta, ensi vuonna olisi 30.

Kaiken piti olla ja olikin hyvin. Jotenkin vaistosin vain miehen erilaisen käytöksen arjessa ja pitkiä aikoja koneella viihtyen. Hän alkoiopiskella englannin kielen, että pystyy kommunikoimaan työasioissa, joka oli mielestäni ok. Sitten alkoivat tulla kuvioihin pitkät työharjoittelu jaksot pois Suomesta. Ihmettelin kyllä intoa hänellä tuollaiseen lähteä; eläkeikä oli alkamassa. Kun itse mielessäni odotin, että vihdoin viimein voisimme vapaasti tehdä haluamiamme asioita yhdessä ja erikseen. Luotimme aiemmin avoimesti toisiimme aina vaikka olimmekin eri töissä ja toimissa, yhteyden pito oli reilua ja tiivistä missä sitten olimmekaan. Se oli elämisen arvoista aikaa. Jaoimme työ asiat palattua kotiin, kaiken maailman muutkin.

Elämämme oli haasteita täynnä alusta asti kun aloimme kulkea samaa tietä. Mutta niinhän se on ollut monilla muillakin ihmisillä, emme olleet mikään poikkeus tapaus.
Kummallakin ensimmäinen yritys rakentaa perhe, - vain ei onnistunut. Ja satuimme tapaamaan tuohon aikaan. Kaikki tapahtui kuin salaman iskusta. Mutta ei se ollut kuitenkaan mielijohteesta alettu suhde. Käytiin läpi kaikki, missä oltiin menossa. Itse olin sinkku siihen aikaan, olin jättänyt lasteni isän vuosia sitten, syynä liika alkoh käyttö, eikä parannusta näkyvissä, hänellä oli näyttää puolestaan eropaperinsa minulle. Sielläkin toinen osapuoli oli holtiton viinan kanssa. Oli myös lapset hänelläkin.

Niin alkoi se matka. On kuljettu kantaen toisia syvistä vesistä, tummaakin tummemmista, joskus tuloksin, toisinaan ilman. On lukemattomia kertoja taivuttu, muttei onneksi katkettu taakkojen alle. - mitä on jäänyt käteen ?
Rakkaus kantoi meitä kahta. Siitä kiitos Elämälle.
Nyt on toisin.

Saatuani nettipetturuuden selville, kaikki romahti. Pohja pois kaikelta. Hän pyysi anteeksi jatkunutta touhuiluaan netissä naisten kanssa. Vaikka sanoi tekevänsä työ asioita. Hyvin intiimiä seurustelua se oli. Oli läheiseksi käyneitä suhteita muutamaan naiseen. Vaikka vannoi, ettei fyysisiä kontakteja ollut. Anteeksi pyyntö oli mielestäni turha, koska seurustelu on jatkunut näihin päiviin saakka. Vaikka silloin kertoi, ettei halua särkeä suhdettamme. Mutta jotkut seikat kavalsivat tuon.
On ollut muutamia kertoja puheen aiheena, pystyykö ja voiko ääni kavaltaa ihmisen aikeet. Omalta kohdaltani voin todeta, että voi. Kuulin puheluissa hänen äänensä olevan outo, jota koskaan aiemmin ei ollut tapahtunut. En halunnut enää kuulla hänen soittoajaan. Käytös oli pirullista minua kohtaan. Hän sanoikin minun olevan vainoharhainen. Mutta kun kaikki tuli ilmi, totesin vain, että aika rankka syytös asioiden ollessa tämä, mitä on käynyt ilmi.

Ajattelin siinä tilanteessa lähteä heti. Toisaalta tuli tunne, haluan nähdä, mitä tuolle onnettomalle ihmiselle käy tulevina päivinä. Hän oli menettänyt tavallaan oman aidon luonteensa, hän oli aivan ihan joku muu käytökseltään. Häneltä oli kadonnut se omin luonne. Kauhistelin kuinka ihminen voi muuttua toiseksi. Hän oli toimeton, kaikki päivät kuluivat joutavaan jahkailuun, milloin mitäkin, joka oli aivan outoa. Entiseen verrattuna; joka päivälle oli luonnostaan kaikenlaista askaretta.

Tuollaista kyräilyä, ivallista puhetta, aikaan saamattomuutta, pysähtyneisyyttä, sitä vaihetta kesti vajaa kaksi vuotta. Siihen aikaan sisältyi niin paljon vaikeilta näyttäviä ja vaikeilta tuntuvia asioita. Hitaasti hänessä alkoi palautua se oma itsensä. Kolmen vuoden kuluttua hänessä olimerkkejä kotiaskareiden teosta. Mutta masennus oli käsin kosketeltavaa, joka huokui hänestä tai ahdistuneisuus. Jossain vaiheessa kerroin hänelle terapiasta, josko mentäisiin yhdessä sellaiseen. Hän ei sellaisia tarvitse. Oli vastaus.
Itselläni alkoi hälytys kellot soida, kun ei itse tunnistanut avun tarvetta.

Nyt tuosta on kulunut neljä vuotta. Hän on arkiasioissa ja kaikessa muussakin palautunut omaksi itsekseen. Paitsi, häneltä en saa minkäänlaista läheisyyttä, kosketusta tai tunneperäistä kontaktia itseäni kohtaan, ajatellen parisuhdetta sekä aiempaan aikaan verrattuna. Asiat hoituu kuten ennenkin.
Mielestäni tuon vuoksi parisuhdetta on kivuliasta elää jatkuvasti saman katon alla. Mutta seksuaalisesti hän olisi aktiivinen, joka on taas mielestäni käsittämätöntä. Eikä hän käy missään " riennoissa" kodin ulkopuolella, eikä missään oikeastaan, jos ei ole asioita hoidettavana.
Muutin omaan asuntoon kolmisen vuotta sitten, ollen kuitenkin silloin tällöin hoitamassa yhteisiä asioita, joita on karttunut tuolla taipaleella.

On ollut puhuttava asiantuntijan kanssa koko prosessista näinä vuosina. Onhan se jotenkin yksipuolista mutta olen halunnut puolueettoman henkilön näkemyksen kertomastani.
Olen myös nyt omakohtaisesti kokenut vielä tämänkin session elämässäni, jonka myös monet muutkin ihmiset. -
joskus siitä selviää, toisinaan ei koskaan.

Terve taas
Itseäni nyt eniten turhauttaa oma mieli ja sen sekaisuus. Välillä tuntuu, että kyllä tästä selvitään. Suhteemme on niin monella tasolla parempi kuin koskaan. Silti en pääse irti tai unohda sitä kysymystä miksi ja kun on kerran siihe pystynyt, niin miksei toistekin? Tuntuu että mun oma pää on edistymisen esteenä. Molemmat on töiden vuoksi jouduttu/päästy reissaamaan jonkun verran ja aina kun lähtö on tiedossa ajattelen, että se tekee hyvää. Ei voida aina istua toistemme kainalossa ja saapahan selvitellä rauhassa omia ajatuksia. Sitten kun ollaan erossa on päänsisäinen helvetti irti. Mitä se tekee, kenen kanssa ja missä, ajatteleeko mua lain vai unohtaako tyystin. Onko iloinen, että saa hengähtää. Toisaalta ilen iloinen että saa hengähtää, mutta salaa toivon ettei ajattelisi niin, vaan olisi onneton ilman ”mahtavaa, iloista seuraani” 😎 Jotenkin kaipaisin työkaluja tämän pääni sekamelskan avaamiseen ja asioiden eteenpäin viemiseen. En halua enkä jaksa olla näiden epäröivien sekavien ajatusteni ja tunteideni vanki. Miksi en osaa olla onnellinen siitä hyvästä mitä tämä sonta on tuonut suhteeseemme? Jotenkin sitä on ruvennut pelkäämään, että kuinka kauan toinen jaksaa tuhlata elämäänsä tähän. Vakuuttaa kyllä kokoajan, että jaksaa kyllä ja että hän on tämän aiheuttanut.. Tuntuu että siitäkin tulee paha fiilis, et miten voi jaksaa ja miksen mä jo pääse eteenpäin. Oon yrittänyt tietoisesti tulpata ja ohjailla ajatuksiani, mutten vaan onnistu siinä. Yhtä harakanpesää koko pää! ARGH! Kiitos teille kuitenkin tästä positiivisesta ketjusta. Voimia kaikille!

Täällä ollaan, samassa veneessä. Nyt 7kk siitä, kun sain tietää avomieheni sivusuhteesta työkaveriin. Yhdessä ollaan, mutta vaikeaa on välillä. Alkuun asiaa käsiteltiin paljon, ja kävimme isoja keskusteluja. Pariterapiaakin muutama kerta. Nyt asiasta harvoin enää puhutaan, vaikka itsestäni tuntuisikin siltä. Syy on se, että miehellä oli ja on niin valtavat omantunnontuskat ja itseinho tapahtuneen vuoksi, ettei hän halua kokea niitä ikäviä tunteita enää uudelleen. Tavallaan ymmärrän häntä.

Pääosin meillä arki kulkee ihan hyvin. Mutta en voi välttyä ajattelemasta sitä mitä miten väärin minulle on tehty. Edelleen mietin, mitä kaikkea minun selkäni takana on puuhattu. Jostain syystä minua häiritsee enemmän heidän fyysinen suhteensa, kuin henkinen. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä.

Rakastan miestäni. Mutta olen pohtinut paljon sitä, että riittääkö se kuinka pitkälle. Jauhanko vielä 5 vuoden kuluttua näitä samoja ahdistavia ajatuksia päässäni. Onko tämä kaikki sen arvoista?

En ole puhunut näistä ajatuksista miehelleni. Poden niistä huonoa omaatuntoa. Kävin pariterapeutillamme reilu kk sitten yksin, ja häneltä sain ehkä lohduttavimman neuvon: "Sinulla on täysi oikeus miettiä ihan rauhassa mitä teet." Mutta voi, kun sen vielä joskus tietäisin mitä haluaisin tehdä..

Terapeuttini suositteli myös kirjaa: Joustava mieli tukena elämänkriiseissä (Arto Pietikäinen). Tästä saattaisi olla hyötyä muillekin.

Sellainen seikka piti vielä mainita, että meillä mies on ollut huolissaan siitä, että kostanko/olenko kostanut hänelle. Olimme siis kesällä jonkin aikaa erillään, kun tämä sivusuhde selvisi minulle. Silloin tulin maininneeksi hänelle, että nyt on minun aikani tehdä mitä huvittaa, ja että aionkin. Tästä syystä mies ei oikein vieläkään luota siihen että olenko pettänyt häntä vai en. (En ole)

Minusta tuntuu siltä, että koko luottamuksen idea on kadonnut suhteestamme. Kun toinen on pilannut sen "ytimen", sen siemenen johon kaikki luotto on aikanaan rakennettu. On harrastanut seksiä toisen kanssa. Mitä se enää merkitsee. Ja miksi se miehelle on sitten tärkeää, etten minä tekisi sitä jonkun toisen kanssa. Tämä on jotenkin ristiriitaista mielestäni.

Onko muilla samanlaisia ajatuksia?

Meillä tulee 9kk täyteen kamppailua. Ajoittain on hyviä kausia, etenkin silloin kun arki rullaa. Molemmat käydään omissa terapioissamme, puhutaan paljon ja aloitettiin se pariterapia uudelleen. Vaikutti hyvältä ja innolla odotan seuraavaa kertaa. Mullakin työmatkat on vaikeita, itse reissaan ja kiireisistä aikatauluista huolimatta yksinäisyys ja hylkäämisen tunne iskee rajuna päälle.

Tämä hiihtolomaviikko on ollut pahin pitkään. Muu perhe lomalla ja minä yksin kotona. Itkuksi ja itsesääliksi meni. Lisäksi tuntuu, että pilasin muidenkin loman kun viestittelin tuskaani miehelle.

En tiedä, toisina päivinä haluaisi vain antaa periksi, toisinaan taistelutahto puskee pintaan. Odotan, että vuosi kaiken repeämisestä olisi joku rajapyykki. Sen jälkeen voisi päästää ”vuosipäivistä” irti. Löysin siis aikanaan miehen ja kakkosen keskustelut mesessä ja meilissä, tiedän päivälleen mitä on tehty, ikäväkseni muistan ne vaikka tuhosinkin silloin kaikki viestit. Muun muassa vuosi sitten hiihtolomalla olivat ajatelleet tutustuttaa lapset toisiinsa, arvatkaa olenko kelannut sitä yön pimeinä tunteina.

Samoin mieltä on riivannut kakkoselta saamani viestit, tai niiden muisto. Hän koko olevansa ihminen joka osaa korjata mieheni rikkonaisuuden...argh, itsetunto on välillä mulla aika olematon, vaikka järki sanookin toista. Jännä, että kun olen ollut viikon yksin, samat fyysiset oireet palasivat kuin trauman alussa, ruokahalu ja unet meni. Kroppa on kuin viulunkieli.

Pitkälle koen päässeeni monessa asiassa, mutta pitkä on vielä tie. Terapeuttini lempeästi sanoi, että älä rakenna uutta kuorta ympärillesi, uskalla rakastaa ja olla rakastettu. Näillä sekavilla fiiliksillä kohti viikonloppua. Voimia ihan meille jokaiselle.

Hei taas

Aivan samoja fiiliksiä täällä ja juuri poden huonoa omaatuntoa siitä, että eilen skitsosin ja panikoin ja epäilin. Järki sanoo kyllä, että se on ymmärrettävää kun toinen on pettänyt ja luottamushan ei tule palautumaan vielä vuosiin. Ei se kyl auta, tunteet menee järjen edelle. Juurikin tuli fiilis, et pilasin toisen reissun. Noh, enhän minä sitä pilannut vaan hän itse on tämän kaiken toimillaan aiheuttanut. Pettäminen on kuitenkin aina tietoinen päätös.

Itsekin usein pohdin heidän seksisessioitaan, joskus meinaa tulla mukaan meidänkin vuodepuuhiin... Se tuntuu kuitenkin tällä hetkellä vähäisemmältä kuin se, etten tunne ihmistä, jonka luulin juurikin tässä asiassa tuntevani. En olisi kuuna päivänä uskonut, että toimisi näin.

Mäkin pelkään sitä, että riittääkö rakkaus ja että onko tämän sisällä sydämessäni olevan mustan, raskaan klöntin kanssa eläminen sen arvoista ja jatkuuko pitkään. Mulla ei ole enää turvasatamaa, muuta kuin itseni. Olen kuitenkin ihmisenä sellainen, että haluan jakaa elämäni jonkun kanssa ja haluan, että minulla on joku johon voin turvautua, kainalo johon käpertyä pahalta maailmalta. Nyt se kainalo on osa sitä pahaa maailmaa. Erityinen ei olekaan niin erityistä vaan juurikin näemmä tavanomaista.

En pelkää yksin jäämistä, tiedän että selviän ja joinain hetkinä siitä haaveilenkin, kuitenkin pelkään että tää on vaan takertumista. En tunnista enää omia tuntemuksia ja ajatuksiani, en tiedä mikä on mitä. Mikä on rakkautta, mikä kiintymystä, mikä takertumista, milloin puhuu pelko.

Meilläkin mies jollain tasolla pelkää että kostan, etenkin ahdistaa kun olen viihteellä. Sekin tuntuu tänään oudolta, eikö usko että pystyisin selvinpäin? ( toistaiseksi en pysty missään mielentilassa). En kyllä haluakaan samalle tasolle näiden tyyppien kanssa, vaikken nyt ehkä ihan puhtoinen lähiövaimo olekaan, säätöö on kyl ollu flirttimieles, mut mihinkään sen pidemmälle en o lähtenyt.

Tuntuu et tää pettämishomma on jo jokin normi ja joskus mietin, et jäänks mä jostain paitsi kun en siihen pysty. Olisiko se ruoho sitten vehreämpää tuolla toisella puolella?

Mä kans asetin itselleni vuoden takarajan, mut pelkään pahoin ettei se riitä, luin jossain että 2-3 vuoden kuluttua on toinen kriittinen vaihe, jolloin parisuhteet joissa pettämistä eroavat. Vissiin pettäjätkin väsähtää tai petetyt herää horroksestaan.

Mä huomasin, että meillä kaikilla on hirveä tarve yrittää ja tehdä asioita jotta olisi paremmin kuin ennen ja että parisuhde selviäisi. Mielessäni kytee kyllä, että eikö sen pettäjän pitäisi olla se, joka enemmän yrittää näyttää, että kyllä tästä yli mennään? Meille se terapeutti silloin sanoi, että pettäjällä on nyt pitkä ja kivinen tie hyvitellä ja todistella, että tässä mä oon ja tämä on sitä mitä haluan.

Tää on niin jännää et samas ajatuksessa mietin kuinka rakastan ja että miksi en vain lähtenyt heti 😀

Joo tiedän, oon sekaisin.

Ihanaa aurinkoista perjantaita teille!
Ootte mahtavia ihmisiä, muistakaa se!!

Käynyt edelleen teidän kirjoituksianne läpi. Koska niissä kaikissa on se sama tuska, jota itsekin olen kokenut ja läpi käynyt. Yksityiskohtia myöden. Mutta kaikissa kirjoituksissa on kaikesta huolimatta se halu selvitä huomiseen vaikka mikä olisi. On juurikin tosi, moni on ja elää ns. ruuhkavuosia, joka luo omat paineet jokapäiväisestä selviytymisestä jo taloudellisestikin.
Näin olen itsekin ollut mukana kahden lastemme eroasioissa. Lapset ovat aina olleet kanssamme perheineen mukana milloin missäkin hommassa. Erot menivätkin heidän osaltaan sen pidemmän kaavan mukaan kun on liiketoimintaa ja omia yrityksiä, on kodin rakentamis lainaa ja muuta lainaa. Isovanhempien suhtautuminen/välit "noiden toisten" isovanhempien kanssa tilanteeseen luo vielä omat jännitteensä kaikkien osapuolten ollessa tulehtuneet. - Tulenarkaa aikaa joka hetki.

Jollain tapaa voin ehkä hieman katsoa tapahtunutta jo etäämmältä omalla kohdallani , mutta kaikki juhlapyhät, tietyt päivämäärät, matkojen ajankohdat, musiikki ja ties mitkä, ovat aina muistuttamassa kun oltiin parisuhteessa me.

Omat ja hänen lapset olen aina pitänyt saman arvoisina, joita on neljä. Nyt heillä oli kaikilla omat perheensä. Ja olen heidän lapsilleen edelleen se sama Mummi. Edelleen lastenlapset käyvät luonani tai hänen luonaan. Siinä yksi iso asia koko prosessin aikana, joka oli niitä raskaimpia lasten erojen ollessa samaan aikaan.

Olen miettinyt ehkä voimavaraksi elämäni "pituutta". On nähnyt, kokenut ja kuullut niin paljon. Ja ehkä perusluonnettani. Vaikka, ei siinä paljon luonteen piirteet auttaneet kun kriisi on pahimmillaan. Mutta jäljestä päin nähtynä. Koin kaiken tuon ajan kuin olisi jättänyt hyvästit kaikelle. Toisaalta ehkä, - koska ei se ole pysyvä tila loppuiäksi. Muutos seuraa tunnin, päivien, viikkojen jne kuluttua. Tilanteet elävät ja sen myötä muuttavat olosuhteita. On kuin kulkisi siltaa edestakaisin, sitten kun on voimia tarpeeksi, astuu vankalle maaperälle, jonka huomaa kantavan. Tätä minä toivon jokaiselle meistä, päästä askel kerrallaan tuonne tielle, jossa on toivoa; uusi alku, jokaiselle omanlaisensa.

Kiitos teille ihanat ihmiset viesteistä. Tarkoitus olisi nimenomaan pitää tämä ketju mahdollisimman positiivisena, vaikka kaikilla suuri suru sydämessä. Me selvitään tästä!
Tässä oli tullut niin monta viestiä ja niin tuttuja tunteita jokaisessa. Meillä nyt 3kk tapahtuneen ilmitulosta ja olen vielä tunteitteni kanssa aika syvissä vesissä. Itkettää vieläkin joka päivä jossain vaiheessa. Tai lähes joka päivä. Miten nämä tunteet voivatkin olla meillä kaikilla niin samanlaisia. Itse yritän ajatella että tämä on vasta alkua ja minulla on oikeus tunteisiini. Onneksi mies jaksaa ottaa ne vastaan vaikka ei se varmaankaan helppoa ole. Puhuttu välillä edelleen jos herää kysymyksiä. Asiat alkaa selkiytyä vaikka en koskaan tule tätä ymmärtämään. Mies on itse puhunut, ettei voi ymmärtää miten lähti mukaan työkaverin houkutuksiin. Häpee ja katuu. Enkä koskaan voi ymmärtää, miten pienten lasten naimisissa oleva äiti voi tehdä näin. Tuhota tai yrittää tuhota toisen perhe. Meillä oli huono vaihe meneillään, joka olisi ollut korjattavissa. Nyt mieheni sen vasta ymmärtää. Liian myöhään, koska tämä piti tapahtua. Kallis on hinta virheistään, mutta periksi ei anneta.
Mies on kertonut heti jos on ollut yhteisiä pakollisia kokouksia tms töissä. Sanaakaan eivät ole enää puhuneet ja uskon sen. Häpeä ja katumus on miehellä valtava ja saakin olla. Pahinta itselleni on sama työpaikka heillä, mutta toivottavasti siihen tulee pian muutos.
Rakkaus kukoistaa parempana kuin aikoihin ja se todella tuntuu siltä. Millä ihmeellä nimenomaan tämän oman pään sotkun saa selvitettyä? Siihen minäkin kaipaan apua.
Auringonpaistetta teille kaikille ja hyvää viikonloppua!
Kirjoitellaan taas.

Hei taas! Oletteko te muut selvittäneet ajatuksianne yksilöterapiassa?
Itse olen jonkin aikaa ajatellut, että hakeutuisin sellaiseen. Pakko saada selvitettyä päätä yksinkin jonkun kanssa. Kaipaan niin apua siihen, miten päästä näistä inhottavista ajatuksista eroon. Siitä miten joku laulu, elokuva, lause tai mikä vaan saa aikaan niin paskan fiiliksen ihan yhtäkkiä. Itken edelleen melkein joka päivä. Vaikka uskon ja luotankin mieheen tällä hetkellä, niin en vaan pääse eroon näistä ajatuksista. Miten mua on kohdeltu ja mitä tehty. Ymmärrän tai yritän ymmärtää että ihminen voi erehtyä mutta...
Te tiedätte, mistä puhun. Tuo itkeminen on nyt jatkunut 3kk ja alan olla huolissani että millä pääsen siitä eroon. Olen herkkä itkemään yleensäkin, mutta en jaksaisi enää. Toki siihen kulunut aika on koko ajan lyhyempi mutta silti.
Miten te muut? Kauanko teillä itkua kesti?

Voi sua... mulla se itku kesti jonkun puolisen vuotta, jossain 4kk kohdalla auttoi kun hakeuduin yksilöterapiaan. Nyt 9kk kohdalla alkaa oma pää olla suunnilleen kasassa ja jotenkin hallittavissa, terapia jatkuu vielä syksyyn ja pariterapiahan meillä alussa. En olisi ikinä päässyt tästä eteenpäin ilman terapiaani. Sain siihen kelan korvaukset, joten hintakin pysyy järkevänä. Kirjoittelen jossain välissä lisää. Halaus ja voimia...

Kiitos Muruset ❤

On todella tärkeää kuulla muiden selviytymisestä. Ja siitä miten kauan mikäkin vaihe on kestänyt. Itsellä isoin ongelma todellakin tämä oma päänsisäinen sekasotku. Sitä vaipuu sekunneissa yhtäkkiä ajatuksineen siihen synkkyyteen. Lohtua tuo kuitenkin se, että mies on täysin tukena ja nostamassa sieltä ylös. Ei tätä muuten jaksaisikaan.

Terveisiä terapiasta. Pariterapia siis jatkuu ja pitkän haastavan ja ahdistavan jakson jälkeen tulimme molemmat siihen tulokseen, että se auttaa. Jotenkin pääsimme takaisin sellaiseen turvalliseen yhteyteen, mitä olemme hetkittäin kokeneet kevään aikana. Terapiassa molemmat kokivat tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi.

Olemme lukeneet todella paljon aiheesta, ihan jo kyllästymiseen asti =) samoin molemmilla on omat yksilöterapiat menossa. Kuitenkin pariterapiassa dynamiikka ja tilanne on eri. Jotenkin terapeutti vain sai meidät taas katsomaan asioita eri tavalla. Isona oivalluksena oli se, että kun olemme johonkin joskus toisissamme rakastuneet, toinen on silloin vastannut johonkin tarpeeseen. Ja se on jossain vaiheessa muuttunut, tai muuttuu vuosien varrella. Nyt pitäisi miettiä uudelleen miksi haluan valita toisen vai haluanko. Suhteen päivittäminen on siis tärkeää...ja se keskustelu jne...luettuna ymmärrettävää, mutta annas olla kun pitää sisäistää ja laittaa käytäntöön omassa kriisissä, ei ollenkaan niin helppoa.

No joo, mutta olemme siis terapiassa selvittämässä onko meillä mahdollisuuksia. Molemmille teki hyvää saada sanoa, että kova halu on rakentaa yhdessä uutta, mutta kumpikaan ei ole oikein varma mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Pelkästään noiden asioiden rehellisesti sanominen turvallisessa ympäristössä loi turvallisuutta ja luottamusta meidän välille.

Sekavaa, mutta niin on elämäkin. Askel kerrallaan, se riittää tässä kohden. Aurinkoista kevättä meille kaikille.

Hei voi kumpa ei olisi näin käynyt, olen sitä jankannut itselleni jatkuvasti, vaikka petetyksi tulin 30vuoden jälkeen josta 25 vuotta naimisissa oltu. Tämä paljastui minulle kuusi päivää sitten. Ja tähän kaikkeen ajauduttiin minun sairauteni myötä ja vielä paras ystäväni, jota mies kävi tapaamassa. Oli kyllä aika shokki ja vielä ollut jo muutaman kuukauden suhteessa naiseen. Ymmärrän kyllä että en ole aina jaksanut petipuuhissakaan olla enkä muutenkaan jaksanut mutta kumminkin jos on noin pahasti asiat olisi voinut jutella siitä kunnolla mutta miehet ei puhu ennen ku nyt kun on pakko. ollaan juteltu monesti ja molemmat haluaa jatkaa, en todellakaan halua menettää näitä 30 vuotta yhden suhteen takia. Olen varmaan monen mielestä hullu kun vielä yritän mutta en ole valmis luopumaan miehestä enkä perheestäni. Nyt kun olen itse paremmassa kunnossa ja kikki on melkein voitettu niin sitten alkoi alamäki todenteolla. Onko teistä joku jatkanut liittoa, miten siihen pystyy? Olen menossa ammattiauttajalle ja mieskin lupasi tulla jatkossa kyllä, mutta ei heti. Antakaa nyt hyvänen aika neuvoa, kuinka tästä selvitään?

Hei, jos sinulla on sairauteesi liittyen hyvä lääkärisuhde, soita lääkärille ja kerro tilanteesi. Minulla traumaattinen kriisi vei jalat alta kirjaimellisesti ja sain silloin työterveyslääkäriltä avun; sairasloman, unilääkkeet ja toimintaohjeet jatkoon.

Väestöliitossa ja seurakunnilla on neuvontapuhelimia ja palveluita, joihin voi mennä yksin juttelemaan tai jos saa puolisonkin mukaan niin aina parempi. Väestöliiton sivuilla on myös paljon hyviä artikkeleita ja neuvoja aiheeseen liittyen.

Keskity huolehtimaan itsestäsi, kaaos kestää jonkun aikaa mutta aika auttaa. Jonkun ulkopuolisen kanssa juttelu on yleensä hyväksi, oli se sitten ystävä tai ammattiauttaja. Itse koin ammattilaisen paremmaksi.

Lämmin halaus, ja muista että sinä olet edelleen ihana. Valinta pettää oli puolisosi, oli teillä minkälainen suhde ennen sitä tahansa.