Kiitos viestistäsi. Identtikriisiä on todellakin. Missään ei ole kuulemma mitään vikaa. Vika on omassa päässä sanoo mies. Vihaan jo niin tuota lausetta. Meillä on todella ollut onnellinen elämä. Mitään ei ole puuttunut eikä puutu. Paitsi että ei tunne enää paljonkaan minua kohtaan. Sanoo kyllä rakastavansa. Paljon reissattu ja tehty kaikenlaista kivaa. Mutta se oma pää sanoo nyt että pitäisi elää yksin ja nyt sitä ääntä vastaan taistelee. Uusia ystäviä ja uudet kuviot houkuttaa. Ei voi muuta toivoa kun että tulee järkiin ajoissa. Sekoan pian tähän.

En ihan ymmärrä, mistä kumpuavat nämä käsitykset elämättä jääneestä nuoruudesta. Tai no jollain tapaa kyllä, itsekin olen muistellut, kuinka ihanaa oli olla ihastunut ja rakastunut, kaikki tiet auki. Mutta jos ihan rehellisesti muistelen, muistan senkin, mitä silloin toivoin: että olisi joku, jonka kanssa jakaa kaikki, jotain pysyvää. Mieli pyrkii suodattamaan ja valikoimaan… Sitoutuminenkin on ollut oma valinta, eikä kukaan ole pakottanut parisuhteeseen tai perustamaan perhettä. Mitä silloin aikanaan halusi, kun sen valinnan teki, ja haluaako vielä samoja asioita? Muiden asioiden kustannuksella? ”Kriiseilijä” tuppaa unohtamaan, ettei kyse ole vain hänen elämästään. Ei tilannetta voi pysäyttää, kokeilla hetken jotain muuta ja ehkä palata takaisin olettaen, ettei mikään ole muuttunut. Puolisolla on oma elämänsä.

Olen käynyt läpi ”ikäkriisin” (liittyi enemmän elämänvaiheeseen kuin ikään). Elämässä tulee taitekohtia, joissa miettii valintojaan: mitä on saanut, mitä ehkä menettänyt ja mitä on edessä. Ihminen muuttuu ja saattaa tässä hetkessä haluta muuta kuin aikoinaan, ja se pitää vain hyväksyä, vaikka kipeää tekisi. Kurjaa kuitenkin, jos sitä kriisiä ajautuu purkamaan tavoilla, jotka loukkaavat läheisiä. Mielestäni on kuitenkin positiivista, että miehesi miettii, mitä haluaa ja puhuu sinulle nyt tunteistaan. Pelkäänpä, ettet voi tehdä mitään muuta kuin olla läsnä ja toisaalta keskittyä oman itsesi kasassa pitämiseen. Et voi selvittää toisen kriisiä – et ole siitä vastuussa, vaikka olisitkin tukena.

En voi minäkään ymmärtää, että mies joka on ollut luotettavuuden perikuva, näyttänyt aina rakkautensa ja sen että minä olen ollut se ykkönen yli 20v tekee näin. Tänään pistin kova kovaa vastaan ja tekemään päätöksen. Että nyt tämä pelleily saa todellakin riittää. Aluksi hermostui tietenkin mutta tuntuu että alkoi tulla järkiinsä. En vaan enää jaksa tätä ellei tyyli ja toiminta muutu. Aluksi sanoi että ei tiedä. Sitten lopulta jatketaan ja haluaa pitää perheensä. Kysyin voinko luottaa? Sanoi että voi mutta en luota vielä pitkään aikaan. Mies on ihan kuin eri ihminen. Mies joka on ollut kaikki nämä vuodet peruskallio meidän perheelle.
Nyt en anna enää vaihtoehtoja. Se on joko perhe ja minä tai loppu koko tarina. Kukaan meidän tuttavista ystävistä tai sukulaisista ei uskoisi tätä jos kertoisin. Niin täydellinen mies on ollut kaikin puolin kaikki nämä vuodet.

Meidän suhteessamme luulin olleeni ykkönen ja ainut myös yli 20 vuotta ja saanut sen kuullakin useasti. Mutta niin vain 40+ iän saavutettuaan mieheni alkoi sekoilemaan ja kriiseilemään. Toinen nainen kuvioihin, välillä luultavasti yrityksiä irrottautua, mutta nyt jälkeenpäin ajatellen meni liian kauan odotellessa kunnollista päätöstä häneltä.

Kun sain lopulta voimia tämän pettämisjärkytyksen jälkeen, muutin pois. Minuahan pidettiin itsestäänselvyytenä! Niin kipeää kuin kaikki tekikin, tarvitsimme tämän etäisyyden. En tiedä mitä mies tuona aikana teki, mutta olemme miehen toiveesta olleet pari vuotta jälleen yhdessä reilun puolen vuoden eron jälkeen. Haluan antaa meille toisen mahdollisuuden, mutta tämä on viimeinen. Enkä voi enää edes luvata, että tämä on loppuelämäksi, mutta mennään nyt päivä kerrallaan. Edelleen. Olen ihan onnellinen tällä hetkellä, ja tiedän nyt, että pärjään yksinkin. Erillään asuminen teki siis meille hyvää ja oli todellakin tarpeen!

Olen miettinyt tässä, kun mies sanoo että haluaisi olla yksin ja kaipaa omaa tilaa, mutta silti ei halua kuitenkaan erota, että miten pitäisi minun toimia? Läheisyyttä meillä melkeimpä vaan minun aloitteesta. Miten tästä voi selvitä että annan lisää tilaa mutta niin ettei etääntyisi liikaa toisistaan?

Lähtekää käymään yhdessä jossain? Kesäinen Suomi on täynnä kivaa ohjelmaa ja tekemistä. Ainakin meidän suhteen kriisit vaan pahenee kun seinät kaatuu kotona päälle. Muualla ei tarvii murehtia kotitöitä. Mulla on ollut miehenä joskus tuo sama vaihe, että läheisyys ahdistaa, mut kyllä se sitten meni ohi kun yhdessä tallusteltiin elämää eteenpäin.

Ompa hyvä kuulla nimenomaan miehen näkökulmaa. Miten paha tilanne teillä oli? Mies hermostuu, jos kyselen tilanteesta. Sanoo että asiaa ei auta, jos sitä vatvotaan. Että parempi nauttia hyvistä hetkistä ym.
Itselläni mahdoton epävarmuus päällä, joka aiheuttaa taas sen, että vaikka päätän olla painostamatta niin välillä tilanne ajautuu siihen, että on pakko kysyä missä mennään. Tuntuu, että jos asioista ei puhu ne lakaistaan vaan maton alle. Nyt taas pari pv on tullut itse halaamaan tai muuten lähelle. Annanko tilaa niin että saa tulla kun siltä tuntuu vai tekisinkö itse aloitteita... sitä olen miettinyt, että jos toista ahdistaa, että miten ihmeessä toimia. Pää on kummallakin sekaisin mutta yhdessä jatketaan. Itse en vaan voi käsittää tätä tilannetta. Olen älyttömän itkuherkkä. Toinen nainen on jäänyt kuvioista ja sanoo että se oli ainoastaan paha
moka. Ei sen enempää. Samassa työpaikassa ovat silti edelleen mikä taas saa oman mielikuvituksen liikkeelle. Mutta se oman tilan ja elämän kaipuu kaikkien yhteisten vuosien jälkeen... en voi enkä pysty ymmärtämään. Eikä mies kai itsekään.

No siis mulla ei ollu pettämistä, mutta läheisyysahdistus. Työkiireet, lapsiarki, tekemättömät kotityöt ja stressi oman ajan puutteesta laukaisi mulla sen, että halusin vain olla iltaisin olla yksin kun lapset meni nukkumaan. Eroa en vakavasti edes harkinnut kun tiesin sen olevan ohimenevää. Nyt oon vaihtanut työpaikkaa ja muutenkin alkanut nauttimaan arjesta.

Toisesta viestiketjusta (vaimo lähdössä) voit lukea, mikä tilanne on nyt. Eli vaimolla samantyyppinen tilanne päällä ja nyt se on sitten eskaloitumassa radikaalimpiin päätöksiin.

Tilanne ei ole enää hallinnassani, mutta koitan sydämestäni korjata vielä sen mitä korjattavissa on. Kun ehdotin kahdenkeskistä iltaa, niin vastaus oli että se ei liene nyt ajankohtaista 😭

Olen tosi pahoillani. Toivottavasti kaikki vielä kääntyy parhain päin teidänkin kohdalla. Meitä on ihan liian monta.
Tässä meillä suurin ongelma ei sitten lopulta ollutkaan tuo toinen nainen, joka oli hauskanpitoa niin kauan kun sitä kesti. Olen alkanut päästä siitä yli. Välillä päästän sammakoita riidan yhteydessä suustani. Siitä pitää päästä eroon. Sama työpaikka ei auta asiassa. Nyt suurin huolenaihe on miehen tunteet. Sanoo rakastavansa ja välittää. Seksiäkin on melkeimpä normaaliin tapaan. Sanoo että mussa ei ole vikaa vaan hänen omassa päässä. Hän kyllä yrittää enemmän ja on päiviä että vähemmän. Nämä päivät itselle raskaita. Yhteisiä suurempia suunnitelmiakin on. Ei kai tässä auta kuin mennä päivä kerrallaan.

Hei taas..teidän tilanne jotenkin koskettaa joten pakko taas sinulle vastata - ja ihan omiin kokemuksiin ja tuntemuksiin liittyen. No ensinnäkin miehet; nehän on ajatusmaailmaltaan paljon mustavalkoisempia kuin me naiset 🙂
Miehesi (kuten omanikin) ihan oikeasti uskoo että asiat ei vatvomalla parane. On sanonut rakastavansa ja pysyvän luonasi eikä halua erota. Nämä on just niitä asioita joista se luottamus pitäisi nyt repiä. Hän sanoo niin ja niin myös tarkoittaa.
En tiedä mikä teidän historia yhteisem ajan suhteen on, mutta tarvita omaa tilaa ja omaa aikaa - sekään ei tarkoita että halutaan erota tai mennä kauemmas puolisosta. Se on itsestään huolehtimista. Jotta voi hyvin, jaksaa myös panostaa suhteeseen. Kuuluu jokaisen oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Jos annat toiselle sitä tilaa, hyödynnä se myös itse - tee asioita joista nautit ja saat hyvän mielen. Ei miehesi ole katoamassa mihinkään.
Muistan kyllä oman läheisyyden kaipuuni elävästi kun käry kävi ja anteeksi annettiin. Naisellinen itsetunto oli ihan pohjamudissa ja mitkään vakuuttelut tai huomionosoitukset ei tuntunut riittävän. Saamattomuus ja alakulo epäilyksineen oli jatkuvasti läsnä. Sitten vaan päätin että yks turhanpäivänen bimbo ei mua muuten nujerra. Rupesin liikkumaan enemmän ja kotona joskus kyyneliä niellen pakotin oman olotilan normaalin iloiseksi.
Meillä asiasta ei enää kuin ohimennen joskus puhuta, lähinnä haluan tietää onko yhteydenottoja tai tapaamisia enää työn kautta. Koen selvinneeni pahimman yli ja todella nautin myös suhteestamme - se on kuitenkin alusta asti ollut hyvä ja sellaisena sen uskon pysyvänkin. Yksi moka - jota kadutaan, ihan kuin teilläkin. Mutta hei, hengissä ollaan ja vaikeudet voi oikeesti vaan lähentää. Hurjasti tsemppiä sinulle ja teille 🙂👍

Kiitos Miisa 70

Sinä saat jotenkin valettua uskoa, kun heikko hetki koittaa. En ollut ajatellutkaan, että luottamus rakentuu noista mainitsemistasi asioista. Hyvä näkökanta tuokin. Se on niin hullua, kun mielialat vaihtelee todella paljon. Eilen hyvä päivä. Tänään taas mieleen hiipii pelko. Tekisi mieli kysellä, saada vakuuttelua siitä, rakastaako. Haluaako. Saada omalle mielelle sitä kautta rauhaa. Pelkoon siitä jääkö toinen rinnalle. Tämä palsta on kyllä kultaakin kalliimpi, kun täältä saa teiltä ihanat vertaistukea heikkoihin hetkiin. Kiitos ♡
Meillä miehellä on ollutkin paljon omaa aikaa lähinnä harrastuksien kautta. Itselläni tilanne meni siihen että mikään ei huvita. Pitäisi saada oma iloisuus takaisin mutta se on niin älyttömän vaikeaa. Sitä kovasti yritän. Ja tänään en painosta miestä, vaikka kuinka tekisi mieli avautua. Lupaan sen. Josko näin mentäisiin paremmin eteenpäin. Vielä kiitos teille rakkaat siitä että jaksatte lukea ja kannustaa.

Pitkästä aikaa täällä taas! Mitä teille muille tässä ketjussa kirjoitelleet kuuluu?
Tänne kuuluu parempaa. Pienin askelin ja välillä onneksi isompiakin eteenpäin. Rankkaa on oman mielen kanssa edelleen, mutta tärkeintä on se, että tiedän mieheni haluavan jäädä. Sanoo rakastavansa ja tunteet kasvaneet. Usein ei sitä sano mutta kun sanoo sen parempaa tunnetta ei ole.

Juuri mietin, että mitä tämän ketjun porukalle kuuluu =) Täällä menee paremmin. Lopetimme raskaan, mutta ihanan kesän jälkeen yhteisestä päätöksestä pariterapian ja jatkamme molemmat omia yksilöterapioitamme. Kesä oli kuten sanottu ihana, paljon paljon hyviä hetkiä, mutta myös muutama todella raskas ja syvä kuoppa.

Koemme, että meillä on tällä hetkellä suurimman osan aikaa hyvä olla, välineitä jonkun uuden rakentamiseen on saatu niin terapiasta kuin kirjallisuudestakin. Syvä halu olla yhdessä, ja tahto rakentaa elämää yhdessä kantaa. Välillä putoan itse vielä niihin synkkiin tunnelmiin, mutta yhä paremmin olemme oppineet niitäkin yhdessä käsittelemään.

Vietämme paljon aikaa yhdessä ja perheenä. Huomasimme vastikään, että on hyvä rauhoittaa ikävien asioiden käsittelyt tiettyyn rajattuun aikaan, samoin kuin on hyvä olla varattuna myös jotain kivaa yhteistä tekemistä ilman paineita puhua syvällisiä. Kalenteriin asti ei vielä olla päästy näitä varailemaan, mutta tarkoitus olisi jossain vaiheessa. Muuten tuntuu, ainakin itsestäni, että ne hetket jäävät monesti arjen alle. Toki hyviä hetkiä ja tuskaisia tunteenpurkaisuja mahtuu ihan arkeenkin, mutta koen että on myös hyvä välillä tietoisesti keskittyä haasteisiin ja puolestaan myös hyviin asioihin.

Olen myös päättänyt keskittyä omaan hyvinvointiini. Varasin jumpat kalenteriin, osallistun taas erilaisten naisverkostojeni tapahtumiin ja jos huvittaa varata oopperalippu - varaan ja menen. Ja ihan itsekseni.

Vaikeaa tämä toisinaan edelleen on ja välillä tuntuu ettei koko hommassa ole mitään järkeä, mutta näköjään aika auttaa kun elämä alkaa tuntua jo normaalimmalta ja hyvät asiat vievät isossa kuvassa voiton. Haasteena on minulla edelleen luottamuksen rakentaminen ja anteeksiannon käsittely. Aikaa vieviä molemmat.

Aurinkoista syksyä meille kaikille.

Voi Muruset! Niin paljon samoja tuntemuksia ja asioita. Sinä osaat vaan paremmin tuoda niitä esille. Kesällä meilläkin oli monta raskasta syvää kuoppaa mutta niin siitä vaan on yhdessä noustu. Sitä on tahtominen myös pahoina päivinä. Ihana kuulla että sielläkin menee paremmin. Itselläni on se ongelma että kaipaan huomiota ja läheisyyttä joka pv. Että mies näyttää joka ikinen päivä että rakastaa ja haluaa. Niin on tehnytkin mutta jos tulee päivä tai pari tai muutama etten koe saavani tarpeeksi huomiota niin alan kuvitella ties mitä. Vaikka syytä ei ole. En osaa olla rennosti jos koen että minua ei huomioitu tänään tarpeeksi. Silloin synkät ajatukset valtaa mielen. Kuulostaako tutulta? Keinoja tämän asian ratkaisuun? Meillä terapiat on lopetettu toistaiseksi. Nyt löysin netistä parisuhdeterapiaa ja ajattelin kokeilla sitä. Kyllä tämä pitkä tie on... mutta sen arvoista että siitä kannattaa taistella.

Hei surullinen mutta toiveikas,

Juuri tuollaisia päiviä oli aiemmin keväällä ja vielä syksylläkin paljon...ja onhan niitä vieläkin. Minä koen välillä, ja pakko sanoa että aiheetta sillä mieheni käytös on todella muuttunut ja on huomioivaa, että kaikki huomio menee muille. Huomaan putoavani välillä siihen kuoppaan, että kukaan ei rakasta ja välitä minusta tällaisenaan...en kelpaa kenellekään. Sieltä on vaikea kiivetä ylös, mutta olen vähitellen oppinut.

Töiden aloitus ihanan loman jälkeen oli aika raskasta, luottamus siihen että olen päällimmäisenä mielessä ja se rakkain, on vaikea tällaisen jälkeen uskoa. Vaikeaa on luottaa rakkauteen, siihen että toinen tunsi minut vuosia, vaihtoi toiseen, ja nyt yhtäkkiä olisinkin taas se ainut ja paras. Näin inhimillisesti ihmisen mieli toimii.

Terapia on minulla ollut se ainut apu, oma yksilöterapia siis. Siellä olemme käsitelleet paljon tätä luottamuksen rakentamista. Monesta lapsuuden ja nuoruuden kuviosta johtuen, koin aiemmin että mieheni oli ainut luotettuni. Ja kun se ainut petti, niin se tuntuu välillä liian kovalta kantaa. Joskus tuntuisi helpommalta antaa periksi ja olla yksin, tai rakentaa jonkun muun kanssa jotain ihan muuta. Ihanan terapeuttini avulla olen päässyt eteenpäin, ja osaan jo sanoa miehelleni että "minua pelottaa...", "minusta tuntuu...", " koen, että...".

Terapeuttini pitää tärkeänä, etten vetäydy loukattuna kuoreeni. Muissa ihmissuhteissa kova kuori on aina suojannut haavoilta, se ettei päästä ketään lähelle on ollut turva. Nyt se ainut läheinen, joka petti, pitäisi päästää uudelleen lähelle. Vaikea, välillä mahdottomalta tuntuva yhtälö. Kuitenkin kovettamalla itseni mieheltäni estän myös rakkauden mahdollisuuden. Pieninä luottamuksen hetkinä olen kokenut häivähdyksen jostain sellaisesta, jota kohden haluiaisin pyrkiä, jota haluan vaalia ja jota haluan rakentaa ja lisätä. Ehkä se on sitä rakkautta.

Onneksi olemme pystyneet puhumaan tästä myös yhdessä, ja mieheni ymmärtää kipuni. Koen, että luottamus ja anteeksianto ovat käsi kädessä kulkevia prosesseja ja niitä ei voi oikein nopeuttaa. Sitä yritän hyväksyä ja työstää. Ja kai se niin on, että se riski on meidän molempien otettava. Riski, että sattuu. Sen olemme kyllä sopineet, että olemme rehellisiä, yllärisatuttamisia ei saa tapahtua kummankaan puolelta. Jos rehellisyys joskus johtaa eroon, teemme sen tietoisesti yhdessä, emmekä haavoittaen yllättäen toisiamme. Joku viisas sanoi, että silloin kun halveksii toista, rakkaus on loppunut ja kannattaa erota. Halveksuntaa ei ole vielä kummankaan puolelta koettu, onneksi. Joten eteenpäin mennään hitaasti mutta varmasti. Tällä hetkellä käsi kädessä ja samaan suuntaan.

Täytyy vielä lopuksi sanoa, että olemme molemmat jo vuodessa muuttuneet ihmisinä. Se mitä olimme toisillemme aiemmin on poissa. Siinä mielessä järjellä ajateltuna olemme molemmat joutuneet rakentaamaan itseämme uudelleen ja vanhat mielipiteet, ajatukset, tapahtumat, tunteetkin on hyvä yrittää ajatella menneenä. Se mitä olemme nyt ja tulevaisuudessa on merkityksellistä loppuelämämme kannalta.

Voimia sinulle.