Nyt on huono päivä. Itkettää ja masentaa. Eilen kysyin mieheltä fiiliksiä kun on mennyt tosi hyvin. Uskalsin kysyä. Mies vastasi että koko ajan parempaan suuntaan ja että on onnellinen. Silti sanoi että ajatus yksinolosta ei ole kokonaan hävinnyt. Siinä kohtaa murruin. Meillä on mennyt niin hyvin. Petyin. Itkin. Hermostuin. Tein väärin. Tiedän. Tänään mies laittoi viestin ettei tästä tule mitään. Aina sama uhkaus jos tulee heikko hetki. Miksei vaan voi ottaa kainaloon ja rutistaa. En ymmärrä. Yritin sanoa että ei heti ole luovuttamassa jos tulee huono päivä. Itkettää.

Hei Surullinen mutta toiveikas,

Siitä tulee syksyllä jo viisi vuotta kun minulle selvisi, että vaimo on pettänyt työkaverin kanssa, heillä oli muutaman kuukauden suhde. Erona oli se, että vaimo rakastui työkaveriin ja ajatteli jonkin aikaa, että tämä olisi hänen loppuelämänsä suuri rakkaus. Vaimo lopetti suhteen itse ennen sen paljastumista, koska tämä työkaveri alkoi näyttäytyä enemmän sarjapettäjänä kuin unelmien miehenä. Myös me olimme olleet aika nuorista lähtien yhdessä noin neljännesvuosisadan. Edelleen olemme naimisissa ja nyt siis noin kolmekymmentä vuotta yhteiseloa takana.

Minua jäi mietityttämään tuo teidän läheisyyteen, huomion antamiseen ja keskusteluun liittyvä dynamiikka. Jotenkin tuli viesteistä sellainen olo, että halutessasi kovasti korjata teidän suhdetta, tulee korjaamisesta suoritus jota jatkuvasti arvioit. Samalla miehen parisuhdesuoritus on jatkuvasti arvioitavana. Kaipaat häntä lähemmäksi ja odotat häneltä oikeita sanoja. Samalla miehesi kaipaa tilaa selvittää kuka hän on, mitä hän loppuelämältään kaipaa ja mikä merkitys eri asioilla on. Tässä eri toiveiden ja tarpeiden ristivedossa hän ahdistuu ja vetäytyy kauemmaksi jolloin myös sinä ahdistut ja kaikesta päällisin puolin yksinkertaisesta tulee vaikeaa.

Mieleeni jäi tässä ketjussa pari kertaa esiintynyt toteamus, että miesten mielestä asiat eivät parane vatvomalla. Yleistyksenä tämä toteamus avaa huonosti tilannetta. Usein kotona puhumaton mies on jossain muualla hyvinkin puhelias. Yllättävän usein pettämisen tärkeimpänä syynä ei ole seksi, vaan se että on voinut ja osannut puhua uudella tavalla. Tähän tullaan kun ihminen muuttuu ja oman pään sisällä on omat myllerryksensä jotka jäävät erillisiksi parisuhteen vakiintuneista kuvioista ja keskusteluista.

Mies ei näe, että asiat korjaantuvat vatvomalla, koska parisuhteella on omat vakiintuneet vaatimuksensa ja oman pään myllerryksiä on sinne vaikea sovittaa. Parisuhteen keskustelukulttuuri noudattaa usein samaa sisäänrakennettua hierarkiaa kuin kodin järjestäminen; nainen myötäsyntyisesti omaa tiedon siitä miten koti järjestetään ja miten tunteista keskustellaan. Miehen osaksi tulee tulla sovitetuksi tähän järjestykseen ja miehen tulee pyrkiä omaksumaan oikea keskustelu. Kuvio lähtee tästä lähtökohdasta, koska nainen on keskimäärin paneutuneempi näihin asioihin ja ne ovat hänelle tärkeämpiä. Tai ainakin naiset ja miehet ovat kasvaneet tähän asetelmaan.

Kun mies on elänyt riittävän kauan, hän yleensä havahtuu omiin tunteisiinsa, alkaa miettiä elämän tarkoitusta, omaa kuolevaisuuttaan ja kysyy mitä mieltä missäkin asiassa on. Tätä kaikkea on vaikea asetella naisen opettamaan parisuhdekeskusteluun aivan kuten miehen on vaikea sovittaa villinlännen saluunan baaritiskiä vaimon sisustamaan kotiin.

Pitäisi voida hyväksyä, että kaikkia tärkeitä keskusteluja ei voi käydä puolison kanssa. Toisaalta tärkeitä keskusteluja pitäisi opetella käymään puolison kanssa. Ja tärkeät keskustelut muiden kanssa eivät saisi johtaa pettämiseen. Meillä ongelma on se, että kun tärkeitä keskusteluja, siis niitä todella perimmäisiä ja vaikeita asioita ei ole koskaan käsitelty, on niistä hyvin vaikea myöhemmin alkaa puhua. Parisuhteessa pitäisi ajoissa opetella hyvä keskustelukulttuuri, jossa opetellaan ottamaan vastaan toisen sisäistä maailmaa ilman, että sitä peilataan heti omaan itseen, mahdollisesti loukkaannutaan ja lopputulemana on, että oman sisimmän avaaminen tuntuu vain aiheuttavan hankaluuksia. Pitäisi mm osata erottaa milloin on kyse puolisoon ja parisuhteeseen liittyvästä asiasta ja milloin on kyse oman pään myllerryksestä jolloin puolison pitäisi jättää tilaa toisen hämmennykselle. Mielellään voi tarjota tukea ja lämpöä mutta itselle mieluisien vastausten kärttäminen tekee keskustelusta näennäistä. Puolison on vaikea olla terapeuttina, eikä varsinaisesti kuulukaan olla mutta tietysti hyvä keskusteluyhteys puolisoiden välillä on hyvinvoinnin kivijalkoja.

Mitään varsinaisia ratkaisuja tilanteeseen minulla ei ole, ei myöskään omaani. Parisuhteessa on vaikea keskustella niin, että molemmat tulevat kunnolla nähdyksi kaikkine puutteineen, pelkoineen ja toiveineen, vaikka mitään pettämistä ei olisikaan. Pettäminen itsessään on niin traumaattinen kokemus, että toipumiselle on annettava aikaa ja on hyväksyttävä monet ylä- ja alamäet. Voitte yrittää päästä yhteisymmärrykseen siitä, että esim. puoleen vuoteen tai vuoteen ette tee mitään dramaattisia ratkaisuja. Että sinä aikana ei puhuta mahdollisesta erosta, pettämistä käsitellään sovittuna aikana, että muina aikoina keskitytään rakentamaan parisuhdetta uudelta pohjalta. Näin petetty saa ajan jolloin käsitellä pettämistä, pettäjän ei tarvitse pelätä, että asia tulee joka välissä esille ja kummankaan ei tarvitse pelätä, että toinen on nyt eroamassa.

Toivotan voimia rakentaa parisuhdetta uudelta pojalta, vanhaan ei kuitenkaan ole paluuta.

Beren kirjoitti 5.9.2018 12:52

Parisuhteessa pitäisi ajoissa opetella hyvä keskustelukulttuuri, jossa opetellaan ottamaan vastaan toisen sisäistä maailmaa ilman, että sitä peilataan heti omaan itseen, mahdollisesti loukkaannutaan ja lopputulemana on, että oman sisimmän avaaminen tuntuu vain aiheuttavan hankaluuksia. Pitäisi mm osata erottaa milloin on kyse puolisoon ja parisuhteeseen liittyvästä asiasta ja milloin on kyse oman pään myllerryksestä jolloin puolison pitäisi jättää tilaa toisen hämmennykselle.
___________________________________________________________

Viisaita sanoja Beren. Meillä keskustelujen kulussa yksi ratkaiseva asia on ollut uudenlaisen kulttuurin luominen keskusteluun. Minut herätti kun mieheni kysyi taannoin, että "haluatko, että vastaan rehellisesti vai sen mitä haluat kuulla?". Aina vastaukset tai ajatukset eivät ole sitä minkä haluaisin kuulla, mutta olen valinnut kuulla rehelliset vastaukset. Toisinaan se tarkoittaa, että mieheni ei itsekään tiedä mitä jostain asiasta ajattelee, mutta katson että kun kysyn, minun tulee myös kuunnella vastaus kokonaan. Samalla olen oppinut ottamaan rehellisen puhumisen, molemmin puolin, myös luottamuksen osoituksena. Minäkin uskallan jo kohtuuhyvin vastata mikä mieltä oikeasti painaa ja pelottaa.

Terapia on opettanut puhumaan ja tunnistamaan tunteita ajatusten takana. Harjoittelun myötä keskustelut ovat alkaneet olla hedelmällisempiä. Enää ei tarvitse pelätä, kummankaan, toisen ylisuurta tunnelatausta tai purkausta. Asiat voidaan puhua ja niiden herättämät tunteet ottaa myös toinen toisiltamme vastaan. Ja ei, en sano että osaisimme tätä vielä lähellekään joka kerta, mutta onnistumiset luovat hyvää pohjaa uudenlaiselle keskustelukulttruurille ja uudenlaiselle suhteelle.

Surullinen, mutta toiveikas kirjoitti 4.9.2018 19:5

Nyt on huono päivä. Itkettää ja masentaa. Eilen kysyin mieheltä fiiliksiä kun on mennyt tosi hyvin. Uskalsin kysyä. Mies vastasi että koko ajan parempaan suuntaan ja että on onnellinen. Silti sanoi että ajatus yksinolosta ei ole kokonaan hävinnyt. Siinä kohtaa murruin. Meillä on mennyt niin hyvin. Petyin. Itkin. Hermostuin. Tein väärin. Tiedän. Tänään mies laittoi viestin ettei tästä tule mitään. Aina sama uhkaus jos tulee heikko hetki. Miksei vaan voi ottaa kainaloon ja rutistaa. En ymmärrä. Yritin sanoa että ei heti ole luovuttamassa jos tulee huono päivä. Itkettää.

Te olette tulleet tilanteeseen, jossa menneestä on päätettävä irti tai homma kaatuu. Kyllä, tämä on vaikea osuus sinulle. Kuten Beren sanoi, vanhaan ei ole paluuta vaan nyt on rakennettava uutta.

Ja ymmärrän hyvin tarpeesi saada vakuutteluja ja päästä kiinni siihen, että voit luottaa suhteeseen ja sen jatkumiseen. Mutta toisaalta sinä tällä ja romahtamisilla muistuta jatkuvasti toista tämän epäonnistumisesta. Hän yrittää rakentaa uutta ja mutta hän näkee, että ollaan vielä menneessä ja onnellisetkin hetket vaihtuvat itkuun ja onnettomuuteen. Ja kyllä, pettäminen jättää ikuisen jäljen, mutta jos sitä ei pysty jättämään vain arveksi vaan se jatkaa näkyvää kipulua turha pitkään, suhde saattaa kaatua siihen vaikka kuinka petetty haluaa jatkaa. Pettäjä ei välttämättä halua jäädä suhteeseen, joka ei mene enää eteenpäin.

Jotkut ajattelevat, että pettäjän tulee kestää ikuisesti sitä, että petetty muistuttaa tehdystä. Se ei vaan mene niin. Jos toinen siihen kyllästyy, hän kyllästyy.

Haluat epätoivoisesti häneltä jotain, mihin hän ei pysty. Hän sanoo olevansa onnellinen nyt, sen on valitettavasti vaan riitettävä, jos haluat jatkaa. Painostaminen tekee hänet onnettomaksi ja vie häneltä pohjaa ehkä omilta ajatuksista siitä, että onko teidän suhde onnistumassa, tämä taas ruokkii halua irtautua tilanteesta/suhteesta, jonka kokee itselleen myös epämiellyttäväsi.

Haluat varmuutta, ymmärrän sen, mutta hän ei voi sitä sinulle tarpeeksi antaa. Koita pysyä tässä hetkessä ja tässä päivässä. Huomisesta ei tiedä kukaan.

Suhteessa on aina kaksi. Vaikka toinen olisi pettäjä ja toinen petetty, tämä ei muuta sitä, että molemmilla on omat tarpeensa, halunsa ja ajatuksensa suhteesta ja elämästä yleensä. Minusta olisi ehkä parempi, että kävisit purkamassa sisintäsi korventavaa epävarmuutta vaikka yksilöterapiassa. Tai jos sinulla on joku luottoystävä, niin hänelle. Sinulla on selkeästi tarve asiaa purkaa, mutta puolisosi ei nyt pysty antamaan sinulle enempää. Tämä asia sinun on vaihdettavasti hyväksyttävä tai sitten pitää kiittää ja kumartaa ja mennä eri teille.

Paljon viisaita sanoja. Kiitos niistä. Meillä oli tässä muutama riitaisampi päivä, mutta nyt taas parempaa. Me selvitään tästä! Tämä on vaan niin outoa ja hämmentävää. Pelottaa. Silti mies tekee isojakin suunnitelmia kanssani ja perhettä koskien, mutta riitoja on mahtunut tähän 10kk tosi paljon. Silti niistä on aina noustu. Pahemmistakin. Täytyy varmaankin hakeutua vieläkin terapiaan. Miestä en sinne enää saa. Hermostuessaan hänestä on tullut tässä 6kk aikana esiin ihan uusia kylmiäkin puolia. Uskoakseni johtuu omasta epävarmuudestani, mutta ihmekös tuo. Miten voin vaan mennä eteenpäin niinkuin mies haluaa enkä kyseenalaistaisi jokaista tekoa niin herkästi. Otan itseeni todella herkästi. Loukkaannun verisesti jos koen vääryyttä. On niin sekava olo ja pelottaa. Haluan huomiota ja rakkautta kaiken pahan jälkeen niin kipeästi. Itkettää vieläkin herkästi. Toki paljon itkut on vähentyneet. Menee jopa viikkoja ilman ja se on paljon. 5kk itkin joka päivä. Itsetunto koki pahimman kolauksen. Jokainen meistä sen ymmärtää. Mutta silti on tunne että me selvitään. Hitaasti ja välillä takapakkia mutta varmasti. Pienin askelin.

Hei Surullinen mutta toiveikas,

Petetyksi tulemisessa vaikeimpia asioita on, että tilanteeseen on jokseenkin mahdotonta saada oikeudenmukaisuutta. Aito anteeksianto sisältää sen, että hyväksyy vääryyden, muuten ei kait ole varsinaisesta anteeksi antamisesta kyse. Jos pitää mennä tasan, lienee kyse jostain muusta sopimisesta. Oikeudenmukaisuutta tulee siitä, että pettäjä on pahoillaan, on valmis keskustelemaan, osoittaa petetyn sittenkin olevan se tärkein, vaikka tämä asia näytti unohtuvan.

Omalla kohdalla olen ulkoisesti antanut anteeksi mutta en ehkä kuitenkaan ole täysin aidosti osannut antaa anteeksi. Tämän takia olen pettämisestä käynyt jonkilaista sisäistä kauppaa ja vakuuttelua siitä, että ero olisi paljon huonompi vaihtoehto, tämän kokemuksen kautta olen ihmissuhdeasioissa viisaampi ja herkempi. Lisäksi ihmiset yksinkertaisesti tekevät virheitä, isompia ja pienempiä. Yritän asettaa pettämisen kohtuullisiin mittasuhteisiin, jolloin se on merkittävä asia mutta ei määrittele kaikkea. Miten tahansa sitten jatkaakin elämää, on pettämiskokemuksen kanssa joka tapauksessa päästävä jonkinlaiseen sopuun. Ja onhan elämässä paljon muutakin mikä ei ole oikeudenmukaista.

Harmillista, että miehesi ei suostu terapiaan yhdessä kanssasi. Hyvä terapeutti osaa avata parisuhdetta ja elämää laajemmin, jotta ei liikaa juututa pettämiseen mutta niin, että sekin saa käsittelynsä. Meillä toipuminen alkoi hyvin ja kävimme pariterapiassa. Noin puolen vuoden päästä ajattelin, että tästä voi hyvinkin toipua aika suoraviivaisesti. Vaimo kuitenkin väsyi asian käsittelyyn ja siihen että pettämisen varjosta ei tahdo päästä eroon. Minulle tuli olo, että nyt tämä on sitten pitänyt jättää taakse ja pitäisi olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Vuosien mittaan pettämisen varjo on haalistunut mutta se on jättänyt selvän jäljen.

Toivon, ettette väsy kesken, että löydätte uuden tasapainoisen yhteyden. Valitettavasti aika moni pettämisen kokenut pari eroaa parin kolmen vuoden päästä pettämisestä, kun parisuhde ei yrityksestä huolimatta palaudu hyväksi. Ei kait itku itsessään ole pahasta. Aika moni on lapsena oppinut, ettei pitäisi itkeä ja kait moni mies sitä kavahtaa. Ehkä voit kertoa miehellesi, ettei hänen tarvitse silloin muuta kuin olla lähellä, ettei hänen tarvitse yrittää saada sitä itkua loppumaan. Siis, jos tämä on teillä tilanne. Minun on ollut vaikea suhtautua itkuun mutta olen siinä kehittynyt. Eivät ne kovat kokemukset ihan kokonaan hukkaan mene 🙂

Yritä suunnata voimiasi itsestäsi huolehtimiseen ja itsellesi mieluisaan tekemiseen, niin mielesi pääsee välillä petetyksi tulemisen syövereistä.

Hei taas ja kiitos viesteistä. Niistä saa aina voimaa jaksaa.
Eilen mies joi ja käyttäytyi todella sikamaisesti. Ja riitaanhan se johti. Aamulla tuli viereen ja pyysi anteeksi. Olin todella vihainen ja ajattelin että eikö tämä koskaan lopu. Itkin taas koko yön melkein. Olin ja olen ihan loppu. Jotain hyvääkin tässä kuitenkin. Oltiin metsässä 3h ja juteltiin. Pitkästä aikaa todella puhuttiin. Sanoin että onko meidän aika luopua ja luovuttaa? Näin miehestä että kolahti kovasti. Hän puhui. Minä puhuin. Halasi minua paljon ja piti hyvänä. Kerrankin näin päin että hänen aloitteesta. En torjunut. Mies sanoi että ei halua luopua eikä luovuttaa. Haluaa jatkaa yhdessä. Näki minusta että nyt on se hetki jolloin mitta tuli täyteen. Minä olin rauhallinen ja totesin rauhallisesti asioita. Mies kuunteli ja oli vaivautuneen oloinen. Surullinenkin. Sitä en ole aikoihin nähnyt. Silmät olivat punaiset ja sanoi itkeneensä. Tuon 3h aikana itki 3kertaa. Jotain tapahtui. Jotain liikahti. Tuo tunne ja hetki oli uskomaton. Hän itki ja itki. Annoin aikaa ja olin lähellä. Sanoi taas että ei halua päästää irti. Puhuttiin että jatketaan yhdessä mutta sanoin että me tarvitaan ulkopuolista apua. Yhteistä ja omaa terapiaa. Mies hymähti kuitenkin hyväksyvästi. Tuo lämpö, rakkaus ja läheisyyden tunne oli jotain niin ihanaa. Pitkästä aikaa tunne että kumpikin haluaa olla lähellä. Mies halasi monesti niin että tuntui ettei koskaan päästä irti. Tuota olen odottanut niin kauan.

Kirjoitan nyt ekakertaa tänne...luin viestiketjun ja olen saanut kyllä paljon apua omien tunteiden ymmärtämiseen. Minä liityin tähän joukkoon pian 2vuotta sitten eli petettyjen.. Miehelläni oli suhde työkaveriinsa niinkuin täällä useimmilla. Se paljastui vahingossa kun hiukan humalassa piti hänen näyttää puhelimestaan minulle jotain jja kysyin oudosta naisen viestistä joka vilahti ja oli kovin tuttavallinen. Olin syksyn mittaan kysynyt useaan otteeseen onko jotain mitä minun pitäisi tietää mutta vastaus joka kerta että minä olisin ihan varmasti ensimmäinen joka tietäisi jos jotain olisi. Olin vaistonnut jotain. Ihan pieniä juttuja. Olemme uusiopari ja olimme 3 kuukautta aiemmin ostaneet ensimmäisen yhteisen kodin 3 vuoden yhdessäolon jälkeen...siksikin tämä tuntui uskomattomalta.
No mies sanoi asian paljastuttua että hän haluaa erota ja minä siihen että selvä. Olin aika shokissa kaikesta. Menin jopa jo kertomaan tyttärilleni ja vanhemmille että yhteistä joulua ei tule. Toimin ihan tunteettomasti. En puhunut miehelleni joka istui joka ilta samalla sohvalla vaanchättäilin kännykällä ja hymyilin. Liityin heti Tinderiin?? Ja chättäilin siellä....mieheni koitti etten vaan nyt satuttaisi itseäni. Se ärsytti....tätähän sinä halusit.
No kun alkoi tulla asia selväks miehellenikin että todella ero on tulossa niin hänpä alkoi katumaan. Halusi yrittää halusi pariterapiaan ym. Molemmilla voimakkaat tunteet. Suostuin yriittämään jos itse kertoisi perheelle mitä on tapahtunut. Sen hän teki.
Uskoin että hän todella on tosissaan kun laittoi häpeälle itsensä alttiiksi. Käytiin pariterapiassa ja suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta mm.matkaa kuten terapeutti neuvoi joka auttoi siihen että yhdessä jatketaan. Minä tajusin kaiken vasta muutaman viikon kuluttua ja murruin. Menin lopulta jopa laittamaan viestiä tälle kolmannelle osapuolelle ja suutuin kun mieheni oli siitä minulle vihainen. No joka tapauksessa jatkoimme terapiaa ja lopulta tuntui että pärjäämme itsekseen. Oli toki riitoja ja minulla tarve saada tietää kaikenlaista. Mieheni kyllä vastasi kysymyksiini.
Eämä on ollut pääasiassa hyvää. Viime keväänä haettin vielä tukea arkeen muutaman kerran kun meinasi lähteä väärille urille. Nyt vaan loppukeväällä sattui mieheni jäädä kiinni "valehtelusta" joka vei jo rakennettua luottamusta hurjasti taaksepäin enkä tie
dä enään tunnenko oikeasti häntä ollenkaan ja kuinka paljon hän ylipäätään valehtelee minulle??
Välillä olen nytkin sitä mieltä että jatketaan mutta nyt taas ollut todella huonoja päiviä ja tuntuu että elämän haaskausta.
Ainakun minä olen valmis luovuttamaan mieheni ei ja pitää lähellä ja uskoo meihin ja mä annan periksi. Sitten kun olen yksin niin ajatukset epätoivoisia. En tiedä onko tässä mitäänjärkeä. Anteeksi pitkä sepustus. Mutta niin samoja tunteita kuin teillä monella ollut haluaa tietää olevansa haluttava rakastettu myös hunoina päivinä.
Välillä yritän kovettaa itseäni että mä kelpaan kyllä muillekkin jos tää ei kestä enkä sinänsä pelkää eroa vaan pelkään rakkauden menettämistä ja tätä kuinka rakkaus haudataan.😐

Vielä edelliseen sen verran että syy omaan epäilyyni suhteen tilasta on se oman mustasukkaisuuden tuoma raastava olotila joka nostaa päätään ja luo epävarmuutta. En pidä siitä yhtään.

Hei taas.

On tämä kyllä niin ylä ja alamäkeä. Meillä on suurin ongelma nyt todellakin se että mies haluaa jatkaa yhdessä mutta kipuilee kriisinsä kanssa. Se taas heijastuu omaan käyttäytymiseeni. Miten tässä pitää toimia kun mies sanoo että haluaa jatkaa ja mennä eteenpäin. Silti tiedän että ajatuksissaan miettii myös toista vaihtoehtoa. Miten minun pitäisi suhtautua tähän? Miten pystyn normaaliin elämään tämän kaiken keskellä. Terapiaa olen miettinyt taas. Mies haluaa lopettaa asioiden vatvomisen mutta ne palautuu mieleen jos mies käyttäytyy niin. Kierre valmis.

Päätettiin yhdessä että aloitan terapian. Etsin kunnon terapeutin ja alan panostaa oman mielen hoitamiseen. Uskon että mieskin voisi jatkossa joskus vielä tulla mukaan. Molemmat toivomme että kun oma mieleni paranee että se vaikuttaisi myös parisuhteeseen positiivisesti. Tässä on kuitenkin tahto molemmilla jatkaa yhdessä kaikesta huolimatta parempaa kohti.

Hei.

Kiitos teille kaikille kokemuksistanne kirjoittaneille, ne ovat minulle korvaamatonta vertaistukea. Nyt rohkaistuin kirjoittamaan itsekin.

Olen vähän päälle 40 v, useamman lapsen äiti. Lasten iät täysi-ikäisestä pikkukoululaiseen. Mieheni kanssa olen ollut ihan nuoresta yhdessä, ainoa mies kenen kanssa olen ollut. Elämään on jo ennen tätäkin mahtunut kovia kokemuksia, mutta toukokuussa lähti elämältä ikäänkuin pohja pois. Minulle selvisi, että mies on ihastunut toiseen naiseen, lapsen harratuksen parista. Olin muutamaan kertaan ikään kuin vitsillä heittänyt, että onko jotain meneillään. Mutta itsellä oli keväällä projekti, johon meni aikaa ja huomiota. Miehen käytös oli muuttunut jo alkuvuodesta, kun hänellä alkoi lääkitys krooniseen sairauteen. Hänestä tuli todella ärtyisä, alkoi heräillä aikaisin, oli seksin suhteen vaativampi. Tämä puoli meillä keskimääräisesti aina toiminut hyvin. Mies ollut yrittäjä yli 20 vuotta, elämää eletty hänen työnsä ehdoilla, olen ollut paljosta vastuussa ja hoitanut lapsia.

Alkoi kamala kriisin aika. Muutaman päivän itkettyään mies ilmoitti, että haluaa kuitenkin panostaa meihin a perheeseen. Olin joutunut sairauslomalle, saanut paniikkikohtauksen, tavannut naisen, ollut syömättä yli viikon, unenkin kanssa oli niin ja näin. Olin pelkkä kuori. Kuinka ollakaan, hoidon toki lapset ja kotiakin jotenkin, yksin tein kaiken, mies teki töitä kuten aina. Aloitin heti terapian, yhdessäkin puhuimme terapeutin kanssa.

Muutama viikko mentiin näin. Miehen oli pakko nähdä, kuinka kamalalta minusta tuntui ja kuinka rikki olin mennyt. Mutta ei se tainnut vaikuttaa, sillä reilun viikon jälkeen selvisi, että hän viestittelee naisen kanssa edelleen, vaikka muutta vakuutti. Romahdin. Kuukauden lopulla selvisi sitten muutakin, suhde oli vähän muuta kuin minulle oli ensin kerrottu. Samana päivänä vein erohakemuksen ja kävin sp-testeissä. Työt onneksi loppuivat myös, en olisi ollut työkykyinen. En tiedä miten selvisin, paitsi yhden osaan sanoa: ystävien ja läheisten tuki. Ilman heidän väsymätöntä kuuntelemistaan ja tukemistaan en olisi enää tässä...

Minulla oli kahdet tärkeät pääsykokeet selvitettävänä. En nukkunut kunnolla öisin, ruoka ei maistunut, itkin ja itkin, ruokakaupassakin.

Jotenkin päädyimme kuitenkin kahden viikon päästä siihen, että mies asuikin vielä meidän kanssa. Naiseen ei kuulemma pitänyt yhteyttä. Olin pyytänyt sitä, jotta saisimme selvitettyä perheemme tilannetta rauhassa. Olin pyytänyt sitä myös naiselta, mutta vastausta en saanut koskaan. Muuten hän kyllä hyvin alentuvaan sävyyn kertoi minulle ohjeita, miten erotilanteessa tulee menetellä, jotta se olisi lasten parhaaksi.

Kesää elettiin, kamalaa kesää. Lasten takia oli pakko olla jollakin tavalla toimintakykyinen. Olin pyytänyt ja saanut luettavaksi heidän viestejään. Ne olivat aivan järkyttävää luettavaa, mutta luin ja luin niitä, jotta oikeasti tajuaisin, mitä oli tapahtunut. Toisaalta ne olivat todella naiivia tekstiä, miten heillä tulisi olemaan niin helppoa aloittaa alusta, lapsetkin sopeutuisivat äkkiä. Toisaalta siellä naureskeltiin ja pilkattiin minua, mikä oli ehkä kaikkein satuttavinta. Kävi selväksi, että heille vain oma etu merkitsee.

Sain ihmeekseni opiskelupaikan. Oli pakko alkaa harkita muuttoa vieraalle paikkakunnalle, sillä en lapsia niin sekaisin olevan vanhemman kanssa voisi jättää. Edessä oli erittäin vaikea päätös. Kävin katsomassa vuokra-asuntoja. Asian ratkaisi se, että saimme kivan asunnon hyvältä paikalta. Miehen mielestä meidän ei olisi pitänyt muuttaa, mutta kivikasvoisena auttoi kantamaan lastensa tavaroita uuteen kotiin. Hän puhui, että haluaisin käydä meitä edelleen auttamassa ja katsomassa, harkinta-aikaa olisi vielä tämä vuoden loppuun, hänen mielestään meidän juttumme ei vielä ollut selvä. Sitten taas yhtenä aamuna ilmoitti, miten aikookin mennä uuteen suhteeseen, kyllä hän sen on koko ajan tiennyt. Miehen puheet vaihtelivat muutenkin paljon, toisaalta sanoi, ettei missään vaiheessa ajatellut suhteen tulevan ilmi, ei missään vaiheessa ollut ajatellut, mitä se minulle ja lapsille voisi tarkoittaa. Ei missään vaiheessa ajatellut jättävänsä perhettään.

Heinäkuun lopulla minulle selvisi, että vakuutteluistaan huolimatta oli edelleen ollut yhteyksissä naiseen. Se oli minulle viimeinen pisara. En halnunnut olla enää missään tekemisissä. Hän lähti suoraan minun vuoteestani (kaikin puolin...) uuteen sänkyyn. Meillä oli lasten kanssa muutto meneillään. En voinut käsittää tätä julmuutta miehen taholta. Pyysin, että hän antaa minun ja lasten olla kuukauden rauhassa, en halunnut häntä enää yhteiseen kotiime edes käymään. Kävin lastenvalvojalla, hain yksinhuoltajuutta. Lapset tapasivat isäänsä muutaman tunnin viikonloppuna.

Sitten alkoi mieheltä tulla viestiä, kuinka onneton on, itsemurhauhkailuja myöten. Ne liittyivät lähinnä siihen, jos ei saa nähdä lapsia enempää. kahden viikon päästä laittoi viestin, jossa ensimmäistä kertaa pyysi kunnolla anteeksi, mutta vastasin, etten halua enää olla missään tekemisissä. Neljän viikon kuluttua välirikosta alkoivat puheet siitä, että hän haluaisi edelleen selvittää meidän asioitamme, ettei tarvitsisi loppuelämää katua. Uudessa suhteessa ei ollutkaan onnea ja auvoa, vaan ne asiat, joista olin koko kesän puhunut, alkoivat tuntua pahoilta. Ero omista lapsista, mutta kuitenkin uudet lapset siinä. Nainen ei halunnutkaan keskustella vaikeista asioista, vaikka heillä oli ollut niin suuri yhteys. Ihmiset kuulemma riitelevät, mikä oli outo huomio, me kun emme juuri riidelleet. Naisen ex käyttäytyi aivan epärationaalisesti, vaati miestä maksamaan yhtä ja toista, jopa näiden uusien lasten harrastusmaksuja ja naisen vanhoja velkoja.

Vastasin näihin puheisiin, että minä en käy läpi meidän asioita, kun hän on jo uudessa suhteessa, asetelma ei ole millään muotoa reilu. Lopulta hän jopa sanoi, että hänellä on ikävä minua. Mutta ei ollut valmis jättämään naista. Hän halusi kai edelleen molemmat. Hän oli ajatellut, että voi saada kaiken.

Seuraava käänne oli se, että mies hommasi oman asunnon. Olin sanonut, etten aio päästää lapsia naisen asuntoon iskän uutta perheonnea seuraamaan. Nainen siis oli muuttanut pois vanhasta kodistaan saman päivänä kuin mies muutti sinne.

Tästä meni viikko, kun päädyimme keskustelemaan. Seuraavana päivänä mies ilmoitti naiselle suhteen olevan loppu, haki tavaransa pois. Hän oli kuulemma jo muutaman viikon tiennyt, että niin on tehtävä, ja olisi tehnyt sen joka tapauksessa, vaikken enää olisi suostunut keskustelemaan, koska siellä ei ollut hyvä olla. Olemme jatkaneet keskustelua, olemme viettäneet aikaa yhdessä. Mutta. Vaikeaa tässä on se, että molemmat ovat rikki. Mies masentuntut ja burnoutissa (käy terapiassa mutta ei lääkkeitä). Minä näistä nyt tapahtuneista. Olen alkanut saada itseäni kokoon, olen taas alkanut tuntea iloa jatkuvan ahdistuksen tilalla.

On myös edelleen päiviä kun itken, enkä nää toivoa. Ehkä kaikkein vaikeinta on epätietoisuus. Tiedän jo sen, että selviän. Olen aloittanut uuden elämän uudella paikkakunnalla. Kun olemme taas miehen kanssa tekemisissä, minulla on rauhallisempi olo. Kuvio kuitenkin toistaa sellaista asetelmaa, joka on tietyllä tavalla ollut suhteessamme aina: minun pitää olla vahva ja kannatella meitä. Mies pohtii nyt myös sitä, että jatkaakin elämäänsä "yksin" (tätä minun vaikea uskoa). Minusta tuntuu, että hän on paennut vastuusta, minä jäin yksin soutamaan tätä venettä. Hän haluaisi rusinat pullasta, kaikin puolin. Lasten kanssa aikaa silloin tällöin, mutta ei arkea. Minä teen hyviä ruokia ja hoivaan, hän rypee masennuksessaan. Mietin, onko itsekkyys masennuksesta johtuvaa, vai luonteenpiirre. Mies ei osaa sanoa, mitä minä hänelle olen. Aloitimme terapian. Minä toivoisin, että jos toive on siitä, että avioliittomme voisi jatkua, siihen yrittämiseen sitouduttaisiin oikeasti, eikä niin, että katsotaan nyt tuleeko siitä mitään. Tiedän, hyvin voi olla ettei tule, mutta pitääkö se tavallaan lisätä jokaiseen keskusteluun.

Kaipaisin siis myös hieman vakuuttelua ja katumuksen osoittamista. Sen sijaan minä olen hoivapysäkki jonka luona vieraillaan. Minun pitää olla reippaampi kuin olenkaan. Naisesta ei voi juuri puhua. Minulla on silti sellainen olo, että vähintään haaveissa se suhde on elossa... Minä tarjoan sellaista mitä ei voi saada kuin pitkän yhteisen polun kuljettuaan, yhteistä menneissyyttä, yhteistä huumoria, yhteistä perhettä. Naisen kanssa vetää varmasti uutuuden huuma ja sellaiset asiat, mistä mies ei voi puhua.

On päiviä jolloin mietin, että kuinka hullu olenkaan kun tähän vielä ryhdyin. Kuinka paljon minuun voi vielä sattua, uudestaan ja uudestaan. Toisaalta, olen pystynyt uuteen elämään jo. Voisinko siis antaa tälle asialle vielä mahdollisuuden. Minulla on vielä tunteita miestä kohtaan, mikä ei taida olla järkevää kaiken sen jälkeen, kuinka paljon hän on minua satuttanut. Mutta mietin myös, että mitä minä tästä nyt saan...

Niin paljon samoja asioita kuin teilläkin, kohtalotoverit. Sekaisin oleva mies, joka ei tunnu olevan selvillä omasta päästään ja sydämestään. Kaiken ympäri keikauttanut sivusuhde, joka loukkasi ja repi rikki niin paljon. Selvitymistaistelu. Jatkuva epävarmuus. Ja kysymys "miksi" niin moneen kertaan esitettynä, vailla vastausta. Kieltämättä myös "miten"... miten selviän, miten pääsen yli, miten elämä jatkuu.

Miten tämän ketjun kohtalotovereilla menee? Hyvä "surullinen mutta toiveikas" että olet saanut itsellesi apua. Minulle oman terapian aloitus oli ratkaiseva askel oman hyvinvointini osalta.

Ja voimia uusille mukaan tulleille. Välillä oikein ihmettelee miten tarinat ovat niin samanlaisia. Ja miten vieraiden ihmisten kuvaukset tunteistaan ovat kuin omalta näppikseltä.

Neuvoa en osaa, mutta toivoa voin yrittää luoda. Meillä tulee kohta puolitoistavuotta täyteen kriisiä ja viimeiset viikot, tai syksyn arki lomien jälkeen on alkanut tuoda toivoa ja valoa elämään ja parisuhteeseen. Aika loppuun on voimat kulutettu. On vimmatusti yritetty ratkoa ja rakastaa, kiivaasti syytelty itseä ja toista, kiihkeästi rakastettu ja takerruttu toisiimme...ja jossain kohden on meinannut luovuttaminen käydä mielessä.

Jotain on kuitenkin viime aikoina tapahtunut. Yhteys on alkanut löytyä, luottamus hiljalleen nostaa päätään, ja jostain kaiken raunioista on saatu siivottua tilaa jollekin uudelle. Tai ei vielä ehkä voi sanoa, että on uutta saatu aikaan, mutta käsitys siitä että haluamme rakentaa yhdessä uudenlaisen parisuhteen. Me kaksi, rikkinäistä ihmistä, olemme alkaneet löytää omat ääriviivamme uudelleen ja kyllä, haluamme tehdä tämän suhteen yhdessä, uusista lähtökohdista.

Kuulostaa runolliselta höpötykseltä, mutta antaa olla, niin koen =). Kantava ajatus jonka viisas terapeuttini minulle syötti on ollut, että entäs jos eläisit ilman odotuksia ja vaatimuksia; itseäsi ja toista kohtaan. Sillä neuvolla on kokeiltu pari viikkoa ja hyvin näyttäisi alkavan toimia.

Tosiasiassa luottamus on vielä todella vaikeaa, ja itse putoan välillä todella syvälle. Mutta pakko sanoa, että jos ei mieheni olisi hakenut itselleen apua, hän ei olisi jaksanut minun ahdistustani ja tuskaani. Ja ilman omaa terapiaa en olisi oppinut kaikkea tuskaa ilmaisemaan.

Matka jatkuu ja on pitkä. Rehellisesti sanoen, en uskonut puolen vuoden kohdalla, enkä vielä vuodenkaan kohdalla että selviämme. Nyt olen opetellut elämään päivä kerrallaan ja rakentamaan parasta mahdollista parisuhdetta, hyväksyen sen että elämäni mureni täysin kriisin takia, mutta se avasi myös mahdollisuuden löytää jotain uutta. En voi elää miettien "entä jos". Minä voin muuttua, mieheni voi muuttua, mitä vain voi tapahtua. Nyt elämässä on enimmäkseen enemmän hymyä kuin tuskaa ja siitä voin pitää kiinni.

Kriisin pahimmassa silmässä olevat. Pitäkää itsestänne huolta. Hakekaa apua. Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, aika auttaa - ei paranna, mutta auttaa.

Hei Muruset,
Noinhan se on miten kirjoitat. Itselläni ehkä, kun pettämisen paljastumisesta on jo useampi vuosi, erona on, että luottamus on kokolailla palautunut. Jäljelle on jäänyt jonkinlainen pettymys ja suru siitä, että merkittävä osa yhteistä taivalta on sillä tavalla itsekkäästi pilattu.
Jäi vähän mietityttämään, mitä terapeuttisi tarkoitti sillä, että eläisi ilman odotuksia ja vaatimuksia. Odotuksiahan on väistämättä koko ajan monen asian suhteen. Vaatimuksia ei välttämättä niinkään mutta kun odottaa puolison panostavan pitkäjänteisesti parisuhteeseen, niin se on jo jonkinlainen vaatimus jonka varaan yhteistä elämää rakennetaan.
Voimia pimeneviin iltoihin toivottaen!

Itseänikin pisti mietityttämään tuo että ei saisi olla vaatimuksia tai odotuksia. Itselläni odotuksia on paljon. Ja toiveita. Ihana kuulla että joillakin on alkanut mennä paremmin. Välillä miettii että mitäs jos tämä ei enää tästä muutukaan. Minä nimenomaan kaipaan sitä että mies näyttää minun olevan tärkeä. Ykkönen.
Meillä tulee pettämisen selviämisestä vuosi täyteen pian. Kriisiä miehellä ollut paljon pidempään. Itse vaan mietin että koska tämä loppuu? Koska toinen tulee järkiinsä. Palaa ennalleen. Viikonloppuna kysyin suoraan että miksi ajatteli luopuvansa turvallisesta ja hyvästä elämästä ehjässä perheessä? Vastaus oli että siksi en ole luopumassakaan. Silti käytös viestittää välillä muuta. Pitääkö vaan antaa enemmän tilaa vai mitä ihmettä teen? Mies tekee kyllä reissuja ja harrastaa. Luottamus palautunut sen suhteen jo aika hyvin. Terapia tulee kyllä tarpeeseen nyt.