Voi teitä ja meitä kaikkia. Niin tuttuja nuo turvattomuuden tunteet ja huomion haku. Olen itse paljon työn puolesta reissussa ja lähdöt ja paluut on aina jotenkin vaikeita. Ja meillä siis reilu vuosi kaikesta. Edelleen terapiat jatkuu, niin omat kuin parisellainen. Olen opetellut terapiassa ymmärtämään mistä nämä kaikki tuntemukset johtuvat. Suurin osa linkittyy lapsuuteen, ja tämä uskottomuus on toki tehdyt uuden trauman mutta myös nostaa paljon vanhaa ylös. Itsensä rauhoittaminen ja aikuismainen käytös, jossa ei uhkailla erolla ja puhutaan asiat asioina on todella vaikeaa. Joskus onnistuu, joskus vedän överit huolella.

Eilen oli pitkästä aikaa hyvä keskustelu ja jotenkin molemmat oltiin sitä mieltä, että tämä on ollut ihan kamalaa aikaa, mutta samalla osaamme iloita siitä mitä hyvää tämä itsensä opiskelu on tuonut molempien elämään. Ja samalla toki helpottaa uudenlaisen parisuhteen rakentamista. Aikaa tämä vie, ja se on ollut vaikein läksy. Välillä tuntuu kuin olisi lähtöruudussa.

Aikansa se ottaa 🙂👍 mut kyllä minä uskon, että tästä selvitään. Sinäkin selviät 😍 tekin selviätte.

Ja sinähän tässä oot se ihana nainen, jonka kanssa mies haluaa olla. Kumppani, jonka kanssa mies haluaa jakaa elämänsä. Olisiko suurinta rakkautta sittenkin anteeksi anto toisen virheestä. Että olisitkin se puoliso, joka on pysynyt rinnalla elämän myrskyt ja taistellut rakkauden puolesta. Me kaikki mokataan joskus. Ja uskon, että siitä osaa ottaa opikseen ettei koskaan enää loukkaa toista niin. Tekoa ei oo tarkoitettu sulle pahana, siihen on ajanut muut syyt. Jos ymmärrät.....sitä ei oo tehty siks että on ensisijaisesti haluttu loukata sua. Näin sen itse näen omalta kohdaltani.

24vuoden entistä suhdetta et saa takaisin. Se on surullista. Jotain suurta on särkynyt.
Mutta voitte saada jotain entistä parempaa tilalle ☺️❤️☺️ ehkä arvostatte nyt enemmän kaikkea mitä teillä on, minkä on melkein menettänyt mutta saanut takaisin. Nyt on se hetki kun teidän pitää rakentaa jotain uutta, jotain parempaa! Älkää sortuko vanhoille urille vaan luokaa yhdessä uutta.

Auttaisiko vaikeina hetkinä ajatus "entäpä jos olisikin niin että me eletään huippuhieno parisuhde uskollisina toisillemme elämämme loppuun saakka" ? Olen saanut itseni monesti kiinni ajatuksesta että "taas se kirjoittaa jollekin tytölle ja kukahan se nyt on" ja kun oon aatellu noin että "entäpä jos minä olenkin tästä eteen päin ainoa ja rakkain ja tärkein", on auttanut katkaisemaan negakierteen ajatuksista. Yritä kääntää ajatuksia niin että näet teidät yhdessä tulevaisuudessa, rakastavina ja uskollisina toisillenne ja miten voitte taputella itseänne olkapäälle että jumaliste, me selvittiin entistä vahvempina 🙂🌻

En tiedä miten aloittaisin kirjoittamaan. Meillä on ollut tässä nyt huonompi jakso ja miehen itsekkyys korostunut esim omien menojen suhteen. Paljon hyvääkin kuitenkin. Läheisyyttä ollut vähemmän ja olen purkanut sen takia pahaa oloani. Kysymyksiä, että miksi?
Nyt sain vastauksen jota en todellakaan osannut odottaa. Tunteita ei tällä hetkellä miehellä minua kohtaan ole. Johtuen riidoista jotka jatkuneet nyt pitkään. Sanoo rakastavansa ja että jos minä halaan tms että se ei tunnu pahalta. Neutraalilta. Mitä vittua tässä pitää ajatella? Puhuttiin ja hän sanoo että haluaa yrittää vielä. Ymmärrän että oma käytökseni ,johtuen siitä että olen hädissäni on saanut miehen pinnan katkeamaan. Ei lupaa mitään mutta yrittää. Hänen omassa päässä nyt tämä asia ettei tunteita ole. On niin epätoivoinen olo. Tämä vielä kaiken paskan jälkeen. Ei kuulemma ole toista naista vaan tämä kriisi johtuu hänestä itsestään.
Miten pystyn jatkaa kun tiedän ettei toisella ole tunteita? Voiko tämä enää tästä kääntyä parempaan?
Otan kyllä syyn tästä myös itselleni. Viimeisin riita oli hirveä ja annoin tulla kaikki mitä sylki suuhun toi. Pyysin anteeksi monta kertaa ja sainkin. Itkettää. Pelottaa. Hirvittää. Mihin tämä johtaa?
En voi puhua tästä kenellekään.

Olen ihan sekaisin näitten fiilisten kanssa. Parin tunnin jälkeen keskustelumme mies pyytää kainaloon istumaan. Suukottaa oma aloitteisesti. Tulee lähelle. Pitää kädestä ohimennen. Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa? Miksi helppo ja huoleton elämä pitikin vaihtua näin tuskalliseksi. En tiedä enää mitä ajatella.

Hei surullinen mutta toiveikas.

Näitä paskoja päiviä ja hetkiä tulee. Voisiko olla että riitelystä johtuen miehesi tunteet sekaisin? En minäkään voinsanoa, että joka hetki tunnen palavaa rakkautta mieheeni. Riidelles olisi tietysti hyvä pysyä rauhallisena ja välttää syyttelyä, vaikka se tuntuisikin oikeutetulta. Toki tunteet kuohahtaa tälläisen kokemasi vääryden jälkeen. Helposti vaan se toinenkin reagoi vääntämällä sitä vipua joka tehoaa joutuessaan hyökkäyksen kohteeksi. Ei kai tässäkään tilanteessa voi muuta kuin keskustella avoimesti, rauhallisesti ja rakentavasti? Toisaalta ehkä antaa myös vähän sitä omaa tilaa.
Sekin että nyt otti kainaloon viittaisi siihen suuntaan, että jokin tulehtuminen olisi ehkä tapahtunut? Ainakin miehesi puhuu avoimesti myös kipeistä tunteista, vaikka tietää niiden ehkä satuttavan myös sinua.
Meillä kun tuo mies ei mitään negtiivista oma-aloitteisesti esiin tuo... Joka ei kauhean todenmukaiselta tunnu.
Tsemppiä nyt vaan sinne ja vedät kunnolla henkeä ja käperryt sinne kainaloon. Joskus saa olla myös ajattelematta tätä paskaa 🙂🌻

Voi kun saisikin pidettyä itsensä hillittynä. Olen itkenyt varmaan kymmenen kertaa tänään ja se alkaa miestä ärsyttää. Mutta miten olla itkemättä jos toisen tunteet minimissä ja lupaa yrittää. Ei muuta. Pelko saa mielen niin pohjamutiin asti. Mies toivoo että olisin jo iloisempi ja nauttisin hyvistä hetkistä. Sanoo että jatkuva itkeminen ei vie asioita parempaan suuntaan. Itsellä tunne että miten uskallan lähestyä jos kosketus ja suukot ei tunnu missään. Ainoastaan neutraalilta. Miten voi harrastaa seksiä jos tietää että toisella tunteet noin? Haluan yrittää nyt kaikkeni. Katson mihin suuntaan se vie, jos en hermostu tai kysele. Sekin ärsyttää miestä. Ei jaksa enää vastata. Yritän nyt nauttia hetkistä niinkuin mies toivoo. Vaikeaa se on kun on ilmoitettu ettei tunteita juurikaan ole. Miten voin olla normaali?

Hei,

En tiedä mitä kaikkea olette yrittäneet tai olet yrittänyt, mutta minun ehdotukseni tilanteeseen on, että keskittyisit enemmän omaan elämään ja hyvinvointiin... Eli niihin asioihin mitkä tuottavat sinulle iloa, kävisit läpi omia tunteita ja antaisit miehen olla oloissaan. Rakkaus kasvaa vapaudessa ja mies kyllä tulee takaisin lähelle, jos todellista rakkautta on. Olet kohdannut valtavan surun ja sille pitäisi olla tilaa... Eli itku ja suru sallittu ja samalla elää jokapäiväistä elämää niin, että oma hyvinvointi kohenee, niin ettei mies ole sen hyvinvoinnin lähde. Tällaisia ajatuksia minulle tuli... Vastaavia kriisejä on taustalla...

Hei.
Pariterapiassa käyty muutaman kerran. Enää mies ei luvannut tulla sinne. Sanoi että asiat saa kuntoon ilmankin. Käyn myös yksilöterapiassa. Luulen että olen jollain tasolla masentunut tästä kaikesta. Välillä jaksan paljon mutta on päiviä että ruuan laitto ei jaksa kiinnostaa. Yritän vaan niin kovasti. Olen antanut tilaa. Mies harrastaa paljon. Itse en jaksa oikein nyt mitään omia juttuja. Tiedostan kyllä että pitäisi olla aktiivisempi. Mieli on niin maassa ettei huvita eikä kiinnosta. En voi millään ymmärtää tätä tilannetta.

Oletko koskaan miettinyt, että haet mieheltä jotain mitä hän ei voi ikinä sinulle antaa? Varmuutta, että mies rakastaa aina tai että ette koskaan eroa? Sellaista ei voi koskaan saada. Ei sitä ollut ennen pettämistäkään, se oli vain mielessä oleva luottamus siihen, että sellaista ei itselle tapahdu. Elämä on epävarmaa, epätäydellistä ja ihmiset mokailee. Emme saa ikinä täydellistä varmuutta siitä ettei tulisi eroa, rakkaus loppuisi, tulisi petetyksi, jätetyksi, sairastuisi, kuolisi yllättäen jne. Olennaista on se, että miten minä omana itseäni selviän mahdollisista vastoinkäymisistä? Kuinka paljon ja mistä saan apua kriisin ja surun keskellä? Mitkä ovat omat keinoni selvitä ja löytää taas mielekkyys elämään? Miten paljon epätäydellisyyttä voin sietää ja hyväksyä? Miten tulen toimeen kokemuksista johtuvien pelkojeni kanssa? Jne. Paljon kysymyksiä... Vastaukset löytyy vain kultakin itseltään. Kuitenkin on mahdollista selvitä hyvään elämään ja hyväksyä se miten asiat on.

Masennus kuulostaa tilanteessasi pahalta. Olen itse sitä sairastanut erI elämänvaiheissa ja se on kammottava sairaus. Iloa ei ole. Itse sain apua terapiasta ja lääkityksestä...

Kirjoitan nyt ekaa krtaa avoimiin ryhmiin; olen muuten ollut tukinetissa jo 10 vuotta, kun on ollut vaikeeta. Olen myös säästänyt kirjoitukseni ja työntekijän vastaukset, niistä saan voimaa, kun heikko hetki tulee. Ja se tuli NYT! Luulen, että tästä ei ole paluuta vaan oma elämä odottaa. Ensimmäisen kerran sain mieheni pettämisestä kiinni (puhelimen viesteistä päätellen)2004. Jonkin verran pystyimme silloin siitä keskustelemaan, mutta hyvin pian mieheni väsyi, kun koki "että mitään ei ollut tapahtunut" Tämä oli kuitenkin käänteentekevää suhteelle, oivalsin miehestäni tuossa uusia puolia, joita en toki olisi halunnut nähdä. Sama viestin lähettäjä aktivoitui 2009 ja se oli kuin kylmää vettä niskaan: miksi sama nainen viestittelee miehelleni, kjuinka kauan sitä onkaan kestänyt etc. Soitinkin tuolloin tälle naiselle, eikä hänkään paljoa asiasta avautunut. Mieheni sulkeutui täysin. Samoihin aikoihin myös muut nettituttavuudet paljastuivat. Tässä vaiheessa pettäminen oli vain netissä tapahtuvaa, ei sekään niin viatonta ollut. Loukkaavaa minua kohtaan, eikä vastuunottoa siitä, että olisi tehnyt jotain väärää.
Ensimmäisiä varsinaisia fyysisiä petoksia vasta parin viime vuoden aikaan, ja nämä kaikki aktivoituivat keväisin, alkukesästä. Viime kesä 2016 oli käänteen tekevä, hän alkoi jo etääntyä kodista, pyöritteli jo avioerokaavaketta käsissään, mutta viime hetkellä hän toivoi vielä meidän jatkoa, johon hullu suostuin. Hetken taas liitto kukoisti, mutta jo syksyn tullen kyräily, mökötys ja paineen kerääminen alkoivat hiipiä arkeen. Joulkuuhun mennessä tyttäremme sairastui psyykkisesti ja joutui osastolle, joka lähesnsi miestäni ja minua. Tyttäremme kotiutui jouluksi, mutta joululoman jälkeen riidat aktivoituivat ja tyttäremme itsetuhoisuus lisääntyi vieden hänet tutkimusjaksolle 5 viikkoa. Noiden 5 viikon aikana riitelimme enemmän kuin koskaan,kunnes viikkoa ennen tyttäremme poispääsyä sovimme yhdistävämme voimat ja alkoi urakka tyttären kotiuttamiseksi (hänet sijoitettiin lastensuojelulaitokseen)Yhteinen tavoite ja yhteinen vihollinen lähensi hetkekis, ja tyttäeren kotiutuminen maaliskuun lopulla oli yhtä juhlaas, mieheni joutui osallistumaan perhetyöhön, johon pitkin hampain ja muunnelluin totuuksin asettui. Siinä sanoi vielä rakastavansa minua. Huhtikuun viimeisellä viikolla olisi jo lähtenyt mökille viikoksi, johon sanoin että minua pelottaa etten pysty pitämään tytärtäni hengissä yksin. Mieheni mittapuun mukaan "kielsin" häntä lähtemästä ja hän aloitti mökötyksen...toukokuussa tyttäreni jälleen käyttäyti itsetuhoisasti ja joutui osastolle viikoksi, jonka jälkeen kokonaisena perheenä lähdimme lomamatkalle. ;Mielestäni se sujui ihan hyvin, mutta jälkeenpäin olen saanut kuulla, että mieheni lähti sinne vain, koska olimme sen maksaneet ja tyttäremme oli sitä kovasti odottanut.Touko-kesäkuun mieheni ramppasi mökillä vedoten vanhaan ja sairastuneeseen äitiinsä että hän tarvitsee apua. Kesäkuun puolesta välistä mies häipyi sanaakaan sanomatta mökille, ja kun vein tytärtäni sinne, sain lähtöpassit "häivy, tämä oli tässä " saatesanoin. Olemme myyneet 9/17 - tähän päivään omakotitaloamme yhteisestä suunnitelmastamme muuttaa pienempään asuntoon ja nyt näyttäisi talo menevän kaupaksi. Pari viikkoa sitten mieheni tuli illaksi pakkaamaan peräkärryn ja oli häipynyt työpäiväni aikana. Wattsup -viestillä viestitti listan asioista, miksi hän ei halua jatkaa yhteistä elämäämme. Ja viime yönä selvitin hänen puhelimestaan taas uuden naisen viestejä.
Lyhykäisyydessään täsää tämä tarina; olen niin hajalla, että käyttäyduyn sopimattomasti, en usko että mieheni päätös pitää nytkään ja haluaisin vielä nöyryyttää itseäni tällaisen narsistin kanssa; mikä minua oikein vaivaa. Toki tiedän, että narsisti nakertaa vähän kerrassaan itseluottamuksen niin, etten usko voivani elää ilman häntä tai tekeväni järkeviä omaa elämääni koskevia päätöksiä. Tiedän narsistin lentävän kukasta kukkaan vailla vastuuta. Mutta kaikḱein vihaisin olen miehelleni tyttäreni puolesta. Hänellä on 80 -luvulla jo yksi lapsi jäänyt isättä ja nyt uhkaa käydä samoin: MIKÄ HÄNTÄ OIKEIN VAIVAA, vaihtaessaan psyykkisesti sairaan tyttärensä uuteen elämäänsä?????

Onpa kurja tilanne sinulla. Mutta oletko ajatellut asiaa siltä kantilta että ei miestäsi itkusi ärsytä, se on eräänlainen peili hänen omiin tunnontuskiin. Hänhän on monella tavoin osoittanut katumustaan, lähtenyt kanssasi terapiaan, pyytänyt anteeksi. Tekojaan ei saa ikinä tekemättömäksi mutta varmasti tovoo kuten sinäkin että voitte jatkaa elämäänne onnellisena ja yhdessä. Vaikka kuinka tuntuu pahalta ja itkettää, anteeksipyytämisellä on myös rajansa, sitä toinen ei voi loputtomiin tehdä - eikä pidäkään. Voi olla miehesi kokee että hukkaa omaa aikaansa jos sinun on aina vaan yhtä paha olla. Ja rakkauteen kuuluu se että itsekin kärsii jos näkee toisen kärsivän.
On varmaan niin monta pettäjätarinaa kuin petettyjä ja petetyksi tulleita. Itse kuulun valitettavasti - tai omalla tavallaan onneksi jälkimmäiseen.
Vaikka sydän itkee, olen jotkut asiat onnistunut kääntämään omaksi edukseni - eihän pettäjän elämä voi ruusuilla tanssimista ollla? ; jatkuvaa salailua, valehtelua, pelkoa koska käry käy...selityksiä joutuu miettimään etukäteen, varoa ettei puhu itseensä pussiin. Käy varmasti kuupan päälle ja vaikuttaa muuhunkin elämään, ei niin positiivisesti. Pahimpina hetkinä itsellä iski kostonhimo, vaan päätin että moiseen en sorru, on niin paljon helpompi elää kun mitään ei tarvitse salailla.
Ja anteeksi kun annettiin se todella tarkoitti sitä. Ja kyllä, olen itkenyt, raivonnut, kysynyt kyllästymiseen asti MIKSI! Vastausta ei ollut enkä sitä tule ikinä saamaan. Pelko toisen menettämisestä oli jotain mikä vei kaiken toimintakyvyn.
Meidän tapauksessa tämä kolmas osapuoli ilmeisesti elätteli suurempia toiveita enkä häntä syystä, mieheeni on helppo ihastua. Mies taas omien sanojensa mukaan ei todellakaan ollut edes aikeissa hänen kanssa suhteeseen ruveta.
Joku viisas on sanonut että toipuminen vie niinkauan aikaa kun suhdetta on kestänyt ja kun se on paljastunut. Meillä tulee vuosipäivä lokakuussa, toivon että voimme kilistää ja skoolata tuona päivänä; ME selvisimme. Ja tämä oli vain yksi kokemus meidän tarinassa. Niitä ihania on myös paljon ja takuulla tulee olemaankin.
Neuvoksi antaisin sinulle että keskity ennenkaikkea itseesi ja vaikka vihan kautta pura se energia jonka nyt käytät itkuun - itseesi, pakota itsesi liikkeelle, niin että hiki virtaa ja vaikka kyyneleet tulee, anna tulla. Tee se yksin - helpottaa, usko pois.Potki vaikka kiviä ja huuda puille.
Kaiva esiin naarastiikeri - se mitä sinulla ja miehelläsi on, mitä olette yhdessä rakentaneet ja saavuttaneet, siitä ei kenelläkään ulkopuolisella ole aavistustustakaan, eikä varsinkaan mitään oikeutta tulla väliin härppimään. Kahden ihmisen väliin ei kukaan pääse jos siinä ei ole tilaa! Jos pieni aukko on ollut josta joku on luikerrellut, se paikataan ja toivotetaan huitsin vittuun jotka siitä yrittää 🙂
Miehesi rakastaa sinua - anna hänelle mahdollisuus se osoittaa. Vaikka hän haluaisi tulla lähellesi, se on moninkerroin vaikeampaa jos hän näkee sinun kärsivän teoista jotka on itse aiheuttanut. Ja se jos mikä teidät etäännyttää, sinä kaipaat läheisyyttä ja miehesi menee kauemmas.
Yksi asia mikä itseäni myös esti tekemästä päätöstä erosta on tietoisuus siitä että Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan se on välinpitämättömyys, niim kauan kun rakkaus satuttaa on toivoa😍
Toivon sinulle todella voimia taistella itsesi ja teidän puolesta!!
Mikäköhän muuten on näillä ihmisillä ongelma joiden pitää muiden elämää tulla sekoittamaan, ei ainakaan moraali kolkuta miten paljon harmia, sydänsurua ja rikottuja perheitä aikaansaavat..

Kiitos, olipa voimauttava vastaus. Niin monta näkökulmaa oman suppean rinnalle, vertaistuessa on todella voimaa.🙂

Hei Miisa 70!

Sain kirjoituksestasi niin paljon voimaa. Luen sen vielä moneen kertaan. Kiitos ♥️
Kyllä tästä ehjästä perheestä taistellaan loppuun asti. Nyt tuntuu taas, että mennään parempaan suuntaan. Voihan todella olla niin, että oma paha olo on aiheuttanut etääntymisen. Vaikka en sitä itse täysin ymmärrä. Toki tajuan sen, että mies luulee, ettei paha olo häviä koskaan. Mutta se häviää. Tänään mies sanoi, että pysyy rinnallani niin kauan, kun minä sitä haluan. Meillä on ollut aivan ihana 24v ja tämä kriisi voitetaan vaikka se on ollut elämämme rankinta aikaa. Periksi ei anneta. Yritän nyt olla kyselemättä tunteista ja painostamatta, vaikka se on tosi vaikeaa.

Auttakaa nyt ja kertokaa kokemuksia miten toimia kun mies sanoo että on ajatellut pidemmän aikaa miten on jäänyt nuoruus elämättä jne. Eli 40kriisistä tässä koko paskassa kyse. Hän taistelee mielessään sen ajatuksen kanssa että haluaa säilyttää ehjän perheen ja toisaalta elää yksin. Yrittää kyllä tosissaan mutta itse olen jotenkin niin ulalla tästä asiasta. Tuttu tarina varmaan monelle. Kertokaahan omia kokemuksia oliko tarinallanne viimein onnellinen loppu? Puhuimme että jatketaan terapiaa yhdessä ja mies sanoo että rakkautta on jäljellä. Haluaa yrittää. Itselläni välillä niin toivoton olo.

En oikein osaa muuta sanoa, kuin että itse sen eletyn nuoruuden eläneenä, en kaipaa yhtään eikä siinä ole mitään hohdokasta. Olen kyllä miettinyt tilannetta jossa sitä ei olisi ja olisin ollut tämän ajan pitkässä suhteessa. Varmaan olisin se tyytymätön osapuoli koska ainahan ihmisten puheissa sellainen elämä on jotenkin siistiä ja huoletonta. Nyt kun tiedän paremmin, ei vuosiin ole kiinnostanut kevyt sutinointi tai houkuttanut vastuuvapaa elämä. Ois mahtavaa jos löytyisi loppuelämän parisuhde yhden ja saman ihmisen kanssa ja vois kinastella tyhjänpäiväisistä asioista. Ei tarvisi tutustua taas uuden ihmisen sukuun ja ystäviin ja opetella uusia tapoja ja hioutua yhteen. Mukana tulee kasa menneen elämän ongelmia ja ihmisiä jotka pitää hyväksyä. Koska sitä se tässä iässä on kun aloittaa suhteen.

Olisiko mahdollista että miehesi asuisi hetken yksin, kuitenkin ilman ulkopuolisia suhteita? Kokeilisi onko se niin vapauttavaa kuitenkaan? Onko vika oikeastaan elämäntilanteessa vai enemmänkin omassa sisäisessä tyytymättömyydessä jonkun identiteettikriisin vuoksi? Lähipiiristä tiedän tuon ajatuksen elämättömästä elämästä jne. Joko on erottu tai ajauduttu sivusuhteeseen tai mietitään eroa. Yleisimmin menee juuri noin, ajaudutaan suhteeseen joka on tietysti pelkkää jännittävää pumpulia koska arki ei paina yhtään, ei ole velvollisuuksia tai mitään mennyttä painamassa. Aivan kuin se sellaisena säilyisi... On myös esimerkki kuinka mies otti ja lähti, eli 1,5v sitä vapauttaan ja totesi että voi entistä huonommin ja oli jäätävä virhe lähteä. Vapaa elämä olikin yksinäistä eikä suhde tai seksi kenenkään muun kanssa ollut yhtään parempaa. Lakki kourassa palasi, onneksi selvisivät siitä. Yksi asiaa pohtija sanoi, että somessa ja tuttavapiirissä on pelkkiä onnellisia uusioperheuutisia ja kuulee tarinoita kun on niin ihanaa kun vaihtoi miestä. Vaan kuka myöntää julkisesti että meni aivan helvetin pieleen ja kaduttaa, tuli rikottua perhe ja uusiokuvioissa on sellaisia ongelmia joita ei ois voinu kuvitellakaan? Joskus tietysti vaihtamalla paranee, helpolla ei yleensä käy sekään.
Vastauksessani ei tainnut olla mitään avaavaa tai uutta, toivottavasti tilanteenne selviää parhain päin 🙂🌻