Hei Mariella, jospa se on sulla nyt yksi niistä vaiheista, joissa hautoo ja valmistelee tiedostamattaan jotain ratkaisua tai oivallusta ja kohta se pullahtaa ulos ja helepottaa... Kannamme niin monta vastausta mukanamme, mutta emme sitä itse tiedä tai suostu tiedostamaan joskus. Ja sinnittelemme elämän syrjässä kiinni, eiks juu!

Voimia ja uskallusta toivotan🌻🙂🌻

Hei 🌻🙂🌻
Pöllöhuuhkaja: toivon positiivisesti, että tämä olotila tosiaan olisi jotain vastauksia tuottavaa sisäistä prosessia.
Olen nin monta vuotta sivuuttanut itseni ja omat tarpeeni, etten oikein enää tiedä, mitä haluan. Tottakai haluaisin toimivan parisuhteen mutta se tuntuu niin vaikealta tilanteessa, jossa toinen on enemmän pohdiskelija ja toinen hieman ADHD aina tekemässä jotain.
Miten näitä kahta eri maailmaa saa enää kohtaamaan toisiaan???
Keskustelut ovat minun juttu, toinen ei sitten ole luonteeltaan samanlainen.
Ymmärrän, että täytyy olla tekemisiä mutta jos toinen ei osaa pysähtyä, kuin nukkumaan, on todella vaikeaa luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta yksin. Toinen vaan tuntuu olevan tyytyväinen näinkin. Ja näin on aina ollut.
Minä vaan alan kapinoida sisäisesti tätä suhteemme systeemiä vastaan.
Taisi tulla sekava purkaus liittomme tilasta.
Sinä tunnut edenneen prosessissasi eteenpäin. Olet ainakin löytänyt keinoja purkaa yksinkin sisintäsi. Toivoin, että Sinulla on jo parempi mieli 🌻🙂🌻

moi Mariella, oletko lukaissut "Kiltteydestä Kipeät" (Valtavaara)? Se vastasi moniin minun kipuiluihin ja kysymyksiin. Perustimme parin tutun kanssa vertaistukiryhmän sen kirjan lopussa olevan ryhmätyö-osion varaan ja eka kerta on ohi ja hyvää oman elämän penkomista on jo tapahtunut. Odotan innolla seuraavaa kertaa. Kiltteydestä voi parantua olemaan itselleen kiltti. Oikein kiltti itselleen.🙂

Hei 🌻🙂🌻
Pöllöhuuhkaja: ehdottamasi kirja kuulostaa mielenkiintoiselta.
Olen miettinyt parisuhteemme dynamiikkaa ja sitä, miten tähän on tultu.
Mielestäni tietynlainen epätasa-arvo on sekä peritty roolimalli miehen puolelta, sekä myös tulotasosta johtuva. Olen kokenut, että vähemmän tienaavana en ole oikeutettu tasa-arvoon. Lisäksi miehen itsenäinen asema yrittäjänä on säädellyt sen, että vapaa-ajat ja lomat ovat olleet hänen halustaan riippuvaisia. Niitä ei tässä perheessä ole kunnolla ollut; aina on ollut miehellä jotain.
Ehkä minä olen vain unohdettu, tai siis olemassaoloni. Lapsethan olen hoitanut maailmalle lähes yksin myös.
Uskon, että mies aidosti katuu sitä, mitä hän on tehnyt minulle mutta rikkonaista astiaa ei niin helposti saa korjattua ehjäksi jälleen.
Onhan minulla tässä kaksi pientä koiraa...Olen huomannut sen, että mieheni kohtelee niitä huonosti ollessaan syystä tai toisesta vihainen. Tästä huomautan tietenkin hyvinkin kipakasti.
Joku tässä ketjussa mainitsi siitä, että minun kannattaisi miettiä sitä, mitä voi tulla tilalle, kun fyysinen väkivalta on loppunut...henkinen siis ilmeisesti. En oikein kyllä usko, että hän tahallaan, tietoisesti olisi halunnut loukata minua uskottomuudella. Varsinkaan, kun se suisti hänet itsensä myös masennukseen.
Oletan, että hänellä on ongelmia oman itsensä kanssa. Niitä on helppo paeta jatkuvaan tekemiseen.
Miten Sinä olet nyt jaksellut? Tuntuuko yhtään helpommalta oleminen?

mariella kirjoitti 19.1.2014 16:46

Hei 🌻🙂🌻
Pöllöhuuhkaja: ehdottamasi kirja kuulostaa mielenkiintoiselta.…
…En oikein kyllä usko, että hän tahallaan, tietoisesti olisi halunnut loukata minua uskottomuudella. Varsinkaan, kun se suisti hänet itsensä myös masennukseen.
Oletan, että hänellä on ongelmia oman itsensä kanssa. Niitä on helppo paeta jatkuvaan tekemiseen. Miten Sinä olet nyt jaksellut? Tuntuuko yhtään helpommalta oleminen?

😉 Kiitos Mariella voin koko ajan paremmin. Sain ajan perheasiainneuvottelukeskukseen ja eka istunto sanoitti mun tunteita jo heti. Samaten koen voimaantumista oman elämäni ottamisesta omiin käsiin, omiin hyviin asioihin ja ystävien seuraan sukeltamisesta, liikunnasta ja kaikenmaailman harjoitteista, mitä Fisher eteeni tuo, sitä mukaa kun jaksan sitä lukea.

Vastuun ottaminen omasta elämästäni oli minulle avain, joka oli minulta hukassa. Sen löytymisestä voin tätä kriisiä kiittää, en vielä kiitä eksääni, koska teki minun mielestäni paskan tempun, mutta elämää kiitän siitä ,että menin rikki ja piti alkaa miettiä asioita oikeammalta kantilta, oman elämän vastuun kantamisen kantilta.

Sä olet teillä kantanut aimo vastuun kodista ja lapsista yms ja ilmiselvästi olet onneksi ulospäinsuuntautunut puhuva ja toimiva ihminen, mutta myös liiallisesta kiltteydestä kärsit. Mutta kun alat vähitellen omia rajojasi asetella ja ilmaista ja pitää, niin huomaat , että muutkin alkaa rajojasi kunnioittaa ja sinua siinä myöten.🙂👍

Valtavaaran useissa kiltteyskirjoissa on lopussa miltei sama ryhmätyö-osio, jonka voi ottaa "oikein kiltit" tai kiltteysremontti-ryhmän työharavaksi, mä olen sitä yhden osion työstänyt ja pohtinut lapsuuteni kodin kilttetyskäsityksiä ja huomaan sen auttavan ainakin minua. Tiistaina porukalla pohditaan kukin omasta näkökulmastaan tätä perustamassamme vertaisryhmässä, ja muutkin olivat innokkaan oloisia ekalla kerralla.

eikun vaan pikkuhiljaa omista lähtökohdista tekemään itselle mieluisia ja voimaannuttavia asioita!🌻🙂🌻

Hei,

Olen lukenut kokemuksia hiljaa itsekseni,itkenyt niiden jälkeen & pohtinut.
Yrittänyt kysellä puolisoltani miksi kun en muutakaan osaa. En koskaan ole ollut näin rikki kun mietin meidän historiaa,en koskaan.Enkä tiedä kuinka jos koskaan onnistun enää?

Jo lyhyen ajan sisällä kun alettiin seurustella oli niitä asioita mitä ei hyväksytty jne.Jonkin ajan kuluessa se oli minulle ihan ok,ei jaksanut vaivata. Tulinki sitten raskaaksi ja muutenkin meillä oli uusperhe kuviot kun mulla lapsia ja miehellä ei.

Ei asuttu yhdessä tai mitään,yhtäkkiä kuitenkin huomasin jääväni yksin,aina.Mies kävi lähinnä haastamassa riitaa ja lähti. Alkoi mun haukkumiset h***ksi ym sinä kesänä.Sain myös kokea ensimmäiset lyönnit ja vielä kihlasormuksen pois heittämisen.

Yritin kysyä mitä teen väärin,haluaako erota jne. Ei halunnut mut mikään ei muuttunut.
Jossain vaiheessa hain lähestymiskiellon johtuen haukkumisesta johon olin henkisesti niin uupunut että jaksoin juuri ja juuri kodin pitää pystyssä.
Mies ei kuitenkaan erota (?) halunnut, puhuttiin muka ja hän ehdotti kauan odottamaani yhteenmuuttoa. Suostuin.Asiat meni niin ja näin..minua oltiin haukuttu ties missä ja kenelle.Näkyi tuntemattomien naisten fb pyyntöjä ym.Hälytyskellot soi mutten osannu tehdä mitään.Suuttua vaan tai olla turhautunut kun pelkäsin puhua.

Miehelle kun se alkoholi maistui. Aika kului,tapahtui toinen lyönti.Sain sentään lapseni suojattua.Yritin saada terapiaan,korjaamaan asiat ja sanoin et ovi on tuossa.EI halunnut,lupasi muuttua.

Aika kului taas jotenki eteenpäin,alkoholia en itse juonut ja kotiin sitä ei tuotu.Oli hyvä ratkaisu niin minusta kun lastenvalvojista,mutta ajoiko se siihen kaikkeen mitä saanu kokea? Tuli puolen vuoden erossa asuminen,sinä aikana ei silti erottu vieläkään lopullisesti. Asuntoa hajoteltiin (ovia,kännyköitä ym)

Olin ahdistunut eikä kukaan ottanut tunteitani huomioon.Haukuttiin kaikki,millainen olen sängyssä ja että vonkaan muka koko ajan (ihmettelin kovin kun seksielämä oli aika olematonta). Koskaan ei tehty mitään yhdessä.Masennuin enemmän ja etsin vikaa ja syitä itsestäni.

Tuli kesä 2013. Kevätkin alkoi samoissa merkeissä,mies oli jatkuvasti juomassa jossain.Rahat meni ja minä olin aina yksin. Yöt valvottiin.
Jossain välissä tietokone oli yhteinen ja eka kertaa lähes kuuden vuoden historissa katsoin sivuhistorian. En tiedä mikä oksetti, pornot,toiset naiset sosiaalisessa mediassa vai mikä..puhuminen ei onnistunut ei. Pelkäsin muutenkin.
Ahdistuin siis enemmän kun lisää kasaantui pään sisälle.

Tuli myös se kerta kun päätin lähteä eka kertaa myöskin kuuteen vuoteen ulos.Ei olisi pitänyt.Miehen piti olla toisaalla mutta illan edetessä näin kolmen naisen seurassa joistsa osan tunsin jollain tapaa.Mahasta kouraisi. Oksetti.Näin kun mies silitteli naisen selkää ja sanoi jossain vaiheessa iltaa että hän tekisi mitä vain ilmaisesta viinasta.
Jossain vaiheessa mies haukkui minua tälle samaiselle naiselle.Oksetti vielä enemmän ja olin vihainen.

Tuli aamu,tuli mies huutamaan ulos.Tuli sanat saisin tapettua sinut ja rautaputkesta selkään juostessani kotiin karkuun. Olin lamaantunut.Aamu valkeni enemmän ja alkoi oven hakkaus,tultiin läpi.Hajotettiin kotia.Huudettiin kuin oon ollut oikeassa ja on pettänyt kaverin eukon kans.

Aika kului..tuli myös tautiepäilyä ym.Nyt kärjistyi kaikki kun vuosi vaihtui.Pettäminen oli totta,seksi toisen naisen kanssa oli totta.Kaiken päälle tämä.Olen oksentanut pahaa oloani,itkenyt,huutanut ja raivonut.Mikään ei auta.

Voiko tästä selvitä.Aikaa mennyt kuukausi.Terapia aikaa ei olla vielä perhenevuolaan saatu. Oon rikki.

Hei IceQ

Hienoa kun rohkenit kirjoittaa tänne. Olet alistunut jostain syystä sietämään paljon sellaista mitä ei kenenkään tarvitsisi. Ja hyvä kun olet hakenut apua. Ja ensisijaisesti voit mennä ihan suoraan päivystävälle tai omalle läälkärillekin, niin alkaa homma eteenpäin myös sieltä kautta.

Onko sinulla ystäviä, sukulaisia paikkakunnalla, joihin voit luottaa? Onko turvakodin numero ja paikka tiedossa, minne voit mennä, jos ja kun tulee seuraavaa uhkaava tilanne? Siellä et tarvitse olla yksin ja apua on saatavilla sinulle ja lapsille.

Tuollainen käyttäytyminen, mitä "miehesi" tekee on todellakin häiriintynyttä ja sellaista ei tarvitse sietää. Poliisin voi aina myös soittaa paikalle, kun aletaan oveen käymään käsiksi. Ja pitääkin silloin puolustaa itseään ja pyytää apua.

Auttavia tahoja on lähelläsi, kunhan vaan uskallat pyytää.🙂👍

Onhan sitä apua pyydetty,saatu jne. Kun ei toisella ole ollut haluja lähtee asioita selvittään vaikka vuosia kysynyt,käskenyt,halunnut,toivonut. Kunnes vaan antoi asian sitten olla.
Nyt on tilanne se, että vaihtoehtoa ei ole ja tämä on viranomaisilta tullut asia.
Eli perheneuvolaan mentävä ja apu otettava vastaan tai ero,lopullisesti.

Mutta mua niin pelottaa,ahdistaa,oksettaa..mahan pohjaa kourasee kun niin pahalle tuntuu mutta taas kykenee jo asiaa peittämään ettei muut näe. Tai ainakin kuvittelen osaavani.

Tuntuu kuin olisi pudonnut kuiluun jonka pohjaa ei saavuta, paha tulee vasten kasvoja niin hereillä kuin nukkuessa. Miten ihminen kykenee tuollaiseen kaksoiselämään,lyömään,valehtelemaan & pettämään? Etsin itsestäni vikoja taukoamatta nyt, mun minäni on jossain kriisissä enkä tiedä miten olla tai mitä tehdä.

Mitä tein väärin? Tietyt asiat ymmärrän suhteen alusta,olen niistä puhunut ja anteeksi pyytänyt. En silti koskaan ole pettänyt millään muotoa. En ole ollut ihastunut,rakastunut tai ollut tunteita toista kohtaan joka loukkaisi.
Olinko kuitenkin liian vanha? (6v ikäero) tai uusperhe elämä ei kiinostanut ja halusi eroon? Ruma? En kiinostanut seksuaalisesti jne?

Miksi ei voinu jättää? Miksi piti lyödä,haukkua ja mennä pettämään? Mun pää pyörii täynnä kysymyksiä ja tuntuu et hukun niihin =(

Jos mulla ei ole tekemistä saatan alkaa itkeä tai raivostua ja tuntuu et haluan satuttaa itseäni jotta helpottaa. Mulla ei ole ketään kelle puhua, kaverit jääneet pois kun mies haukkui ne ja tiedän mitä muut ajattelee jotka sattumalta elämääni kuuluu.
Sukulaiset asuu tuhansien kilometrien päässä.Viranomaisilta saan apua jne.
Silti sitä on tavallaan yksin sen kanssa mitä pään sisällä on, kun ei näitä voi kertoa kaikille.

Ja ymmärtää kun luen tekstiäni et niin paljon jää sanomatta kun on paljon asioita ym ettei oikeasti tiedä mistä aloittaa.

Hei IceQ!
Minusta kuulostaisi siltä, että tarvitsisit apua nyt ensisijaisesti itsellesi. Et ole tehnyt mitään väärin! Sinua on kohdeltu vuosikausia aivan hirvittävän väärin, ja se on ainoastaan tämän miehen syy, ei sinun. Mielessäsi ei ehkä tällä hetkellä ole kuvaa, millaista olisi elää vastavuoroisessa parisuhteessa vailla pelkoa ja väkivaltaa? Suhde tuohon mieheen on ollut sinulle hyvin syvästi vahingoksi.

Toivonkin, että alkaisit päästää hänestä irti ja pääsisit rakentamaan omaa selviytymistäsi ja uutta elämääsi. 🙂🌻

Tervehdys! 🙂🌻 Tarinani lyhyesti:

Minulla on kulunut nyt noin yhdeksän kuukautta siitä, kun mieheni sivusuhde tuli ilmi. Suhde oli ollut melko lyhyt, mutta mieheni antoi sille suuren painoarvon. Hän itse asiassa valehteli minulle aluksi, että suhde olisi kestänyt pidempään kuin se todellisuudessa oli (!?). Mies halusi erota ja jatkaa tämän uuden naisen kanssa.

Koko juttu oli täydellinen shokki. Olin luottanut mieheeni sataprosenttisesti, hän oli aina ollut ns. luotettavaa ja rehellistä tyyppiä, kaikkien muidenkin kuin minun mielestäni. Ensimmäiseen viikkoon mahtui paljon itkua (minun puoleltani) ja paljon keskustelua (jossa minä olin aktiivisempi mutta miehenikin suostui keskustelemaan). Kaikesta ennalta ajattelemastani huolimatta ("jos pettämistä olisi niin se olisi sitten kerrasta poikki") minä en halunnut eroa. Mieskin muutti tämän viikon jälkeen mieltään ja halusi vielä yrittää minun kanssani.

Alussa minulla oli aivan hirveän kova yrittämisen tahto. Ehkäpä ilman ei olisi alkuun päästykään? Jossain vaiheessa tuli väsymys, asiat tuntuivat junnaavan paikoillaan. Syykin tähän tunteeseen selvisi: mies oli vielä valehdellut joistain asioista, pitänyt sitkeästi kiinni keksimästään "tarinasta". 😞

Nyt sitten yritetään, vielä toistamiseen, rakentaa luottamusta ja tätä avioliittoa uusiksi. Välillä tuntuu aivan hyvältä, välillä iskee tunne, että on niin paljon asioita joiden kanssa en vain pysty elämään.

Hyvää on ehdottomasti se, että olemme päässeet aivan uudenlaiseen keskusteluyhteyteen. Kaikkein vaikeita minulle on se, että mies tuntuu pitävän edelleen tätä naista tärkeänä henkilönä elämässään, vaikka suhde sentään loppui siihen päätökseen yrittää vielä minun kanssani ja kaikki yhteydenpitokin pian sen jälkeen. Hän katuu kyllä kaikkea aiheuttamaansa pahaa, muttei ilmeisesti itse sitä suhdetta. (Miten nekin nyt sitten voi erottaa toisistaan, mutta ilmeisesti voi. 😟) Olisiko teillä kenelläkään mitään vinkkiä, miten tässä voisi päästä eteenpäin?

Vielä syksyllä olisin helposti tarttunut puhelimeen ja soittanut apua,nyt se lähinnä ahdistaa,pelottaa. En tiedä miksi,pelkään itseäni etten hallitse tunteitani kuten olen terapiassa ennen pystynyt. Osannu kertoa asioista itkemättä tai "nauraen".
Nyt sattuu vaan liikaa.

Olen kasvattanut lapsemme yksin,elänyt parisuhteen ajanki lähes yksin.Mitään ei ole koskaan juuri tehty kun syy on ollu siihen minussa. Mun vuoksi ei katsota elokuvia, ei käydä kaupungilla,ei oteta kavereille mukaan tai mitään. Enää ei oikeastaan ole väliä,ei ne korjaisi mitään. Ja olin synnytyksen jälkeen masentunut, kerroinki.Selitin.Valehtelin kuulema.

Olen ollut vuosia avioliitossa ennen nykyistä miestäni, siinäkin mies petti parikin kertaa ja kerran löi. Vuosia jaksoin kunnes erosin. En ollut vuosiin edes tuntenut muuta kuin vihaa ihmistä kohtaan kuten vielä tänäkin päivänä. Eikä pettämiset ym silloin sattunut,nosti vaan vihan tunnetta.
Mutta nyt rakastan, olen jaksanut yrittää ja toivoa kun olen rakastanut. Mutta nyt mietin miksi mun on pitänyt jaksaa näin paljon? Miksi ei voinut vaan jäädä omilleni kun mulla oli tilaisuus parikin kertaa?

Soitan varmasti terapia aikaa muualle kuin perheneuvolan kautta johon jonoa muutenkin. Kun vaan uskallan.

Se kenen kanssa mies petti pyörii vielä tässä lähellä ja mun niin tekisi mieli kävellä talon ohi et millainen ihminen kiinosti seksiin asti ja niinkin pitkälle et kun oltiin lasten kanssa menossa viikko et yritti etsiä naista ja kesällä kun oltiin turvakodissa etsi taas.
Kysynyt olen,ei sano mitään.Hokee en tiedä,uteliaisuutta sitten välillä. Oksettaa kun mietin muutenkin että kolme vuotta kävi siinä talossa, sai kaveriltaan anteeksi tuollaisen asian mutta mua kohdeltiin kuin...mitäkin =(

Jos kykenen jatkamaan, mies lähtee terapiaan ym miten ikinä voin enää uskoa mihin menee,mitä tekee tai onko mikään totta mikä suusta tulee? Mitä sitten kun menee taas kyseisen kaverin luokse? Tai toisen jonka naista lääppi ja sanoi et tekee mitä vaan ilmaisen viinan eteen? miten kykenen muutenkaan jatkaa elämääni? mulla ei ole kavereita,perhe kaukana ym .

Anteeksi sekavaa sepustusta, ne harhailee näiden vuosien aikana moneen asiaan enkä saa itsekkään tolkkua niihin oikein ☹️

Ja näen muiden silmissä suhteemme, monta kertaa on kysytty niin terapeutin kuin muiden suusta, että eikö olisi jo aika erota kun mikään ei muutu. Nyt kun miehellä tuli se kaivon pohja vastaan on luvannut tai se on lähdettävä erilleen etten menetä lapsiani.
Mutta mun pään sisällä ääni huutaa jatkuvasti pahojaan enkä saa rauhaa.

Toivoisin että hetkeksi olo helpottas ja nauttisin jostain,aidosti. Jäljelle jääny vaan tämä tyhjä kuori eikä muut näe sitä pahaa oloa minkä pelkään vielä ulos tulevan.

Neuvoja antaisin muille jos kykenisin. Hyvää sitä toivoo kaikille ja sitä et saisi olla onnellinen ja pääsisi kenties näistä yli

IceQ kirjoitti 6.2.2014 8:48

Vielä syksyllä olisin helposti tarttunut puhelimeen ja soittanut apua,nyt se lähinnä ahdistaa,pelottaa. En tiedä miksi,pelkään itseäni etten hallitse tunteitani kuten olen terapiassa ennen pystynyt. Osannu kertoa asioista itkemättä tai "nauraen".
Nyt sattuu vaan liikaa.

Olen kasvattanut lapsemme yksin,elänyt parisuhteen ajanki lähes yksin.Mitään ei ole koskaan juuri tehty kun syy on ollu siihen minussa. Mun vuoksi ei katsota elokuvia, ei käydä kaupungilla,ei oteta kavereille mukaan tai mitään. Enää ei oikeastaan ole väliä,ei ne korjaisi mitään. Ja olin synnytyksen jälkeen masentunut, kerroinki.Selitin.Valehtelin kuulema.

Olen ollut vuosia avioliitossa ennen nykyistä miestäni, siinäkin mies petti parikin kertaa ja kerran löi. Vuosia jaksoin kunnes erosin. En ollut vuosiin edes tuntenut muuta kuin vihaa ihmistä kohtaan kuten vielä tänäkin päivänä. Eikä pettämiset ym silloin sattunut,nosti vaan vihan tunnetta.
Mutta nyt rakastan, olen jaksanut yrittää ja toivoa kun olen rakastanut. Mutta nyt mietin miksi mun on pitänyt jaksaa näin paljon? Miksi ei voinut vaan jäädä omilleni kun mulla oli tilaisuus parikin kertaa?

Soitan varmasti terapia aikaa muualle kuin perheneuvolan kautta johon jonoa muutenkin. Kun vaan uskallan.

Se kenen kanssa mies petti pyörii vielä tässä lähellä ja mun niin tekisi mieli kävellä talon ohi et millainen ihminen kiinosti seksiin asti ja niinkin pitkälle et kun oltiin lasten kanssa menossa viikko et yritti etsiä naista ja kesällä kun oltiin turvakodissa etsi taas.
Kysynyt olen,ei sano mitään.Hokee en tiedä,uteliaisuutta sitten välillä. Oksettaa kun mietin muutenkin että kolme vuotta kävi siinä talossa, sai kaveriltaan anteeksi tuollaisen asian mutta mua kohdeltiin kuin...mitäkin =(

Jos kykenen jatkamaan, mies lähtee terapiaan ym miten ikinä voin enää uskoa mihin menee,mitä tekee tai onko mikään totta mikä suusta tulee? Mitä sitten kun menee taas kyseisen kaverin luokse? Tai toisen jonka naista lääppi ja sanoi et tekee mitä vaan ilmaisen viinan eteen? miten kykenen muutenkaan jatkaa elämääni? mulla ei ole kavereita,perhe kaukana ym .

Anteeksi sekavaa sepustusta, ne harhailee näiden vuosien aikana moneen asiaan enkä saa itsekkään tolkkua niihin oikein ☹️

Ja näen muiden silmissä suhteemme, monta kertaa on kysytty niin terapeutin kuin muiden suusta, että eikö olisi jo aika erota kun mikään ei muutu. Nyt kun miehellä tuli se kaivon pohja vastaan on luvannut tai se on lähdettävä erilleen etten menetä lapsiani.
Mutta mun pään sisällä ääni huutaa jatkuvasti pahojaan enkä saa rauhaa.

Toivoisin että hetkeksi olo helpottas ja nauttisin jostain,aidosti. Jäljelle jääny vaan tämä tyhjä kuori eikä muut näe sitä pahaa oloa minkä pelkään vielä ulos tulevan.

Moi IceQ
Sinä olet omalta osaltasi suostunut olemaan ovimattona. Sen myöntäminen antaa sinulle jo ensimmäisen aseen suojella itseäsi ja lapsia: Voit lopettaa ovimattona olemisen. Kun tulet rajojesi kanssa näkyväksi, niin muutkin ne näkevät ja niiden on pakko alkaa kunnioittaa sitä. Jos aina vain "rakastaa" eli joustaa ja yrittää ymmärtää, eikä odota toiselta toimia yhteisen hyvän eteen, tai antaa jatkuvasti anteeksi sen, että toinen osapuoli laiminlyö suhteen, sinut hänen kumppaninsa ja lapset, niin silloin antaa toiselle mallin, että lyö vaan, polje vaan mua maahan, ei se mitään.

Helssteeni sano hyvin siinä virtahepokirjassaan että "jos et tykkää tennarin pohjakuviosta naamassasi, niin ehkä kannattaisi harkita nousemista seisomaan makuultaan".

Sä olet ollu liian kiltti ja unohtanut itsesi rakastamisen. Niin meille monelle on käynyt ja sitä voi oppia itseään rakastamaan, tulemaan näkyväksi, asettamaan rajojaan ja voimaan paremmin. Sulla on siihen avaimet ja ilmeisesti apujakin. Käytä kaikki apu mitä saat ja enemmänkin löytyy sitten sinusta itsestäsi.

Meille liian kilteille on mahdollista löytää hyvä ja tyydyttävä ihana elämä. Sen löytyminen alkaa siitä vaikka, että ottaa omat tunteensa tosissaan ja kypsyy siihne että jatkuvasti sattuu tai ahdistaa. Alkaa tehdä asioita itsensä eteen. 🙂👍

Oma elämä on arvokas ja hieno asia. On turha antaa huonon kumppanin pilata sitä.🙂🌻

ja jos et itse jaksa, niin anna viranomaisten ja ammattilaisten auttaa, pyydä apua ja anna heidän tehdä jotain puolestasi, sinun eteesi.