Niin selviytyykö sitä. Meillä on alkanut jo asiat luistamaan paremmin. Läheisyys ja läsnä oleminen on palannut. Makuuhuoneen puolellakin on hyvä meininki. Luulin aikaisemmin, että läheisyyden myötä paha olo jäisi pois ja se kummallinen mörkö ajatuksista ja sydämestä poistuisi. Näin ei kuitenkaan ole. Jotain pyhää on rikottu. Meidän yhteinen rakkaus johon itse, niin uskoin ja jolle annoin itseni luottaen, että toinen tekee samoin. Se on häpäisty, liattu ja rikottu. Miten se tokenee. Se ei enää koskaan palaa, mutta voiko sen kanssa elää? Oppiiko siihen? Unohtaako sen ajan kanssa?

Toivon, että jaksan kantaa tämän taakan ja siten selviydymme yhdessä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että se satuttaa liikaa ja liian usein. Ehkäpä aika ja paritereapia auttaa.

Hei
Joo sepä siinä onkin että tämä pettäminen kummittelee mielessä aika ajoin ja itsestäni
on alkanut tuntumaan siltä että näin se tulisi aina olemaan. Ei tästä avioliitosta voisi koskaan
enää tulla luottamuksellista. Jotenkn en enää pysty arvostamaan vaimoa sillälailla kun ennen.
Meillä on tilanne se että vaimo etsii asuntoa. Hän suhtautuu jotenkin kevyesti koko asiaan eikä
ymmärrä että minulla on vaikeaa tästä yli päästä. Katumustakaan en hänessä näe. Se hyvä puoli
tässä on että olen saanut asioista puhua kohtalotoverin kanssa joka on nainen ja joka ymmärtää
tilanteeni ja on tukenut mua tässä kamaluudessa teen nyt sitten minkä ratkaisun teenkin. Vaimolta
ei myötätuntoa löytynyt ja anteeksipyyntökin oli ohimennen lausuttu sana. Että näillä mennään🙂🌻

Moi!
Eihän se elämä enää näitten kokemusten jälkeen entiseksi tule. Se on tosi asia. Mutta kyllä tämä pysäyttää
miettimään omaa suhdetta ja rakentamaan jotain uutta. Yhdessä tai erikseen. Toivoa ei kannata menettää.
Itse olen onnellinen, että jäin selvittämään elämisen edellytyksiä puolisoni kanssa. Se on askel tulevaisuuteen
yhdessä. Kaikille ei täälläkään niin ole käynyt. Uskon, että siihen tarvitaan molempien vahva tahto.
Ja ei se elämä aina samanlaista ole, kun yksi ongelma poistuu, toinen tunkee jo sisään. Että jakselkaa,
älkää antako periksi ihan eka käänteessä!

Moikka vaan teille kaikille, mieleeni tulee näitä teidän viimeisiä viestejänne lukiessa, että mikä sitten on isompi "synti" tai "virhe", mennä jonkun ulkopuolisen kanssa sänkyyn, tai käyttäytyä parisuhteen sisällä toista kohtaan jotenkin väärin ja vinosti".

Itse vielä suhteessa ollessani en edes tajunnut omaa rikkonaisuuttani, jota yritin peitellä, tai se oli tiedostamaton, ja se oli oma syynsä mielestäni siihen miksi eksäni haki muuta. En osannut "olla" suhteessa, ja peitin sitä paljolla tekemisellä, toisen palvelemisella, jopa toisen puolesta ajattelemisella, mikä kaikki on ihan perseestä varesinkin tiedostamattomana.

Tämä "omalla erinomaisuuteni", jonka olen kotoani perinyt, tuli ilmi kärttyisyytenäkin ja kulmikkuutena- oma TIEDOSTAMATON JA AUKI SANOMATON "itselleen-riittämättämyys ", se tuli minun puoleltani meidän arkipäiväämme "vikana" tai ominaisuutena, joka oli minussa.

Pettäminen ei ole ainoa MOKA parisuhteessa, vikoja ja virheitä tekee kummatkin, mikä on suurempaa, (tiedän ettei tätä kannata kysyä): pettää jotakuta seksuaalisesti vai pettää itseään suhteessa oleessaan, ja siinä samalla toista? EI MULLA OLE VASTAUSTA, pohdin tätä vain omasta kontekstistani teidän juttujanne lukiessa.

Tarkoitan sanoa, että onko seksuaalinen "virhe" tai syrjähyppy välttämättä sen kummempi asia kuin mikä tahansa vakava toisen osapuolen "ominaisuusvika", joka saa toisen voimaan huonosti (esim pikkuasioista huomauttelu, jatkuvasti oikeassa olemisen tarve yms ylikäveleminen tai ylimielisyys)??

Me reagoimme itse kukin tavallamme parisuhteen paine-tilanteisiin. Ja ne alkaa aueta sitten kun jotain tapahtuu ulkoisesti, tai asia pystytään sanomaan auki, näkyväksi.

Toki eksäni myönsi hakevansa muiltakin osin muunlaista mieluista miestä, mutta jäi siihen silti mun kanssa vehtaamaan ja meni melkein loppumetreillä vielä uudelleen kanssani kihloihin, ja loppu on sitten yhtä sekasotkua ja itkua ja kyyneliä ja minun osaltani itseni jälleenrakentamista Fisherin tiiliskiven, ystävien ja ammattiavunkin kanssa.

Opettelen tunnistamaan tunteitani ja sanomaan ääneen miltä tuntuu mikäkin asia. Ja kysymään, jos en ymmärrä toisen tunneviestiä.😋

Nämä pisti silmään...se on pitkä tie... ei pidä antaa antaa periksi.
Se on todellä elämän pituinen tie, jos rakennetaan petoksen jälkeen yhteistä elämää ja siinä ei saa antaa periksi...
Voin ihan hurskaana sanoa, en antanut periksi ja tietäkin kertyi pitkästi tapahtuneiden jälkeen, oli halua näyttää, ettei tämä kaadu, muutamaan vieraissa käyntiin, ei siis vain yhteen vaan useampaan ja kaikki näytti ulkopuolisten silmin hyvältä.
Mutta, minun sisukseni olivat kuin nukuksissa uinuva etna, en unohtanut, niin moni asia toi ne mieleen, pienetkin.
En sietänyt enää ajatusta, olla nyt omassa elämässään se onnenkerjäläinen, joka saa toisten rippeet.

pöllöhuuhkaja kyseli isomman virheen/synnin perään. Itse olen itselleni ja täälläkin toisessa keskustelussa myöntänyt, että on minullakin kasvun varaa. Sehän on päivän selvää, ettei kukaan ole täydellinen. Oma puolisoni on sanonut ettei minussa ole mitään vikaa ja ei halua minun muuttuvan. Mikä tarkoittaa mielestäni sitä, että hän hyväksyy minut huonoine ja hyvine puolineen. Ehkä en ole itse pystynyt täysin samaan, mutta nyt ymmärrän sen johtuneen siitä masennuksesta. Hän ei ollut ilkeyttään tai laiskuuttaan saamaton vaan hän on ollut masentunut pitkään. En itse osannut tätä tunnistaa ja se lienee niitä minun virheitä tai syntejä. Joku vastuu on toki yksilölläkin. Hän on ollut aieminkin masentunut joten hänen olisi pitänyt myöntää itselleen asioiden oikea tola ja hakea apua. Nyt se olin lopulta minä, joka varasi ajan lääkärin ja suostuttelin hakemaan apua. Hyvä, että ymmärsin lopulta.

Välillä olen miettinyt sitä Apulannan biisiä missä lauletaan "...kehen sattuu ja kuinka paljon, siitä kysymys enää tässä kai on..."

Molempia sattuu ja mielestäni siitä ei tarvitse kilpailla. Mistään ei tarvitse kilpailla. Syyllisiä ja syyttömiä on kaksi. Nyt on kai kyse siitä miten kukin jaksaa kantaa taakkaansa ja onko se taakka lopulta este tälle parisuhteelle. Toivottavasti minun taakkani ei ole.

Moi!
Jokainen kantaa taakkaa omalla tavallaan. Jokainen kantaa tämän uskottomuuden
taakankin omalla tavallaan. Ei taida olla yhtä oikeaa tapaa. Minulle tämä koettelemus
on ollut itsensä löytämisen ja kasvamisen paikka. Ennen kaikkea sitä. Ikävä vaan,
että piti niin paljon kyyneleitä siihen vuodattaa. Mutta nyt kun olen tätä ajatellut,
tämän vain piti tapahtua. Meillä yhteisen elämän pelisääntöjä ei ollut koskaan
selvitetty. Ne oli nyt pakko selvittää. Samalla on kasvanut ihmisenä muutenkin,
joka on helpottanut muutakin elämää.

Eipä taida olla ainukertaista tapaa selvitä tästä, se riippuu niin paljon ihmisestä
itsestään ja siitä toisesta puoliskosta, joka ratkaisi ongelmansa pettämällä.

Hei taas, jaksailkaa!

Kiitokset Helemi, WaitingForLove ja Tainukka hyvistä näkökulmistanne. Sanotte mielestäni hienosti niitä asioita, joita nousee petetyn puolelta ja mä ainakin löysin nimenomaan ton ajatuksen, että kumpikin kantaa vastuuta itsestään, se on hyvä raja, jonka yli mennään sitten, kun toinen antaa luvan tai pyytää, että voitko auttaa, mä en jaksa, ainakin hakemaan lisää apuja.

Kaikki me ollaan rikkonaisia, kukin omalla tavallaan. Eksäni ei tykännyt, kun hän sanoi olevansa tällai ja tällai rikkonainen, kun mä vastasin, että niin, me ollaan kaikki jollain tavalla rikki... hän ikäänkuin tuntui menevän sen rikkonaisuutensa taakse, eikä ainakaan seksuaalisuusasiassa osannut tai halunnut tai pelkäsi hakea apua, koska hyväksikäyttöepäily painoi häntä monttuun jokaisen seksinharrastamisemme jälkiaaltoina. Mä halusin hakea siihen apua, mutta ei mulla ollut siihen lupaa. Ja olisi pitänyt tajuta, että jos hän ei kanna asiaa omaansa ja itseään, niin minä en voi enkä saa alkaa häntä auttamaan. Perhana kun ottaa pattiin, etten itse hakemnut itselleni heti apua, kun hän ekan kerran pani kihlat poikki ja jatkoi sitten kanssani olemista seurustelunomaisena olotilana jossa tehtiin "ihan kaikkea" mitä siihenkin asti kihloissa oli salliuttua tehdä.

Minä passittaisin suomalaisen häpeän helevettiin häpeämään itseään ja puhuisin asiat auki. Mutta kun haava on itsessä, sitä on suojeltava kaikin mahdollisin tavoin, vaikka kutkuttaisikin saada se selväksi. No, ehkä hän nykyisen kumppanin kanssa pääsee sinuiksi asian kanssa, minulla oli vaan "tienraivaajan ja auraajan" osa, kuten yksi ystäväni minulle sanoi... Hehheh, arvaatte varmaan että lohduttaa niin helevetisti.. 😀 Mutta, edelleen, tähänkin on se lääke, että KIPS KOPS KATSE TOISEEN SUUNTAAN, OMAAN ELÄMÄÄN JA NIIHIN ASIOIHIN JOTKA TUOTTAVAT HYVÄÄ OLOA ITSELLEEN, KIITOS JA NÄKEMIIN EKSÄ JA ENTINEN ELÄMÄ. JA NE ONGELMAT JOTKA OLIVAT HÄNEN. omani perkkaan ja jatkan kumppanin etsintää kunhan tästä tokenen, mä haluan vaimon, perheen ja lapsia.
☺️❤️🙂👍🤕😠☺️😋

Hei 🌻🙂🌻
Eilen kävin psykiatrillani ja lääkitystä nostettiin. Jatkossa lisää terapiaa. Kumma, miten itkin jälleen hänen luonaan lähes koko käyntiajan.
Ilmeisen paljon surua ja ehkä vihaankin on vielä sisälläni ja tarvitsen paikan niiden purkamiseen.
Illalla miehelläni oli paha olo; siitä, mitä hän on teoillaan saanut aikaan.
Ihmettelin psykiatrillani sitä, miten minä olen vahvana ihmisenä nyt tässä tilassa. Hän totesi, että joskus se kameliltakin selkä katkeaa, kun vastoinkäymisiä elämässä tulee liikaa.
Nukuin hyvin viime yön ja unihan on tärkeä tekijä hyvinvoinnille.
Tilanteestani huolimatta uskon tulevaisuuteen?
Miten lie teillä muilla?

kiitos Mariella
taidan ruveta itsekin ottamaan kokonaista taplettia että saan rytmini käännettyä ja selätettyä tämän jatkuvan aamuyölle kukkumisen - mun kun ei tartte herätä aamuisin kun olen iltayötyöläinen, mutta silti vois selvitä elävien kirjoihin nykyistä aikaisemmin aamusta. Pari kertaa kokeilin, ekalla kerralla oli ihan tuhnuinen olo koko päivän ja tokalla kerralla nukuin heittämällä 11 tuntia ja tuntui hyvältä. Täytyyy kokeilla.🤨

Moikka kaikki, miten teillä menee?

Täällä olisi tarkoitus tänään vaihteeksi käsitellä asiaa puolison kanssa. Erityisesti olen asettanut toiveen, että nyt saisin selvitystä sellaisista valheista, jotka ovat vielä selvittämättä. Saa nähdä kuinka käy. Vähän tietysti pelottaa, että mitään selvitystä ei tule, kun kuitenkin on itsellä vahva tunne siitä, että näihin kuvioihin liittyviä valheita on vielä joitain oikaisematta. Tietysti pelottaa myös se, mitä mahdollisesti on tulossa ja kuinka itse sen jaksan kestää. Tuossa puolisolle puhuin, että parempi niitä olisi nyt saada kuulla, valheesta kiinnijääminen jälkikäteen tekee kuitenkin suhteelle paljon enemmän hallaa. Varsinkin, kun se ei aina ole niin tahdonalaista, siis reaktiot, joita niistä valheista ja salailusta nousee, joten nyt kun on vielä olemassa motivaatiota asioiden käsittelyyn ja yhdessäolemiseen on aika toimia.

Tässä tekstissä http://www.katajary.fi/unelmien-parisuhde-ja-uskottomuuden-houkutus/ puhutaan uskottomuuden paljastumisen jälkeisestä noin puolen vuoden mittaisesta etsikkoajasta, jolloin petetyn olisi tärkeää löytää keinoja vihan ilmaisuun rakentavasti. Minua yhäkin välistä askarruttaa, kuinka sitä vihaa voisi rakentavasti ilmaista. Väliin olen vain sanoittanut tunteitani ja kertonut, kuinka paskamaiselta se ja tämä asia on uskottomuudessa tuntunut. Alkuun vihanpurkaukset olivat kyllä aika railakkaita ja alun shokkivaihe olikin sen luokan traumaattinen kokemus, että sitä voisi verrata pyörremyrskyyn, joka ottaa ja vie mukanaan ja jota ei pysty hallitsemaan.

Vähän tuon etsikkoajan suhteen olen pelännyt asioiden pitkittymistä puolison puolelta, ettei ajeta ohi tärkeästä selvittämisprosessista. Parisuhteeseen on liittynyt pitkään selvittämättömiä asioita, joista rehellisen puhumisen odottelu on ollut hyvin raskasta. Sellaista en enää pysty suvaitsemaan, vaan rajani menee siinä, en voi loputtomiin odotella rehellisyyttä. Siitäkin syystä todella toivon puolisolta rehellisyyttä nyt, kun hän on ilmaissut katumuksensa ja halunsa hyvittää ja korjata asioita sekä selvitä yhdessä puolisoina.

Prosessi on kohdallani ehkä hieman tasoittunut, olen tainnut löytää otetta ja toivoa omaan elämääni. Puolison toiminnasta johtuva kuormittuminen ei voi jatkua, hänen kriiseilynsä ei voi ilmetä ongelmien kohdistamisena minuun ja minun kuormittamiseeni. Koetan jatkaa kohti unelmiani, joko sitten yksin tai yhdessä. Olen päässyt pahimmasta pyörteestä ja epätoivosta siis hieman ulos.

Yhteiselo sitten. Eteenpäin on menty kyllä, pieni takapakki luottamuksen osalta oli erään selvittämättön asian esiintulo, joka jotenkin veti meitä lukkoon. Päivittäin kuitenkin hyviä hetkiä on, läheisyyttä, hellyyttä, puhumista ja yhdessä toimimista. Yhteisiä suunnitelmia, hieman avoimia kuitenkin. Niihin haluankin lisää selkeyttä.

Takaumia tulee yhä. Välistä ne vievät minut mukanaan: vaikka tiedän keinoja, joilla voisin koettaa taistella niitä vastaan, en vain jotenkin kykene. Sitähän se trauma juurikin on.

Noista takaumista ja asiasta muistuttavista tekijöistä minulla sitten olisikin kysymys. Kuinka te muut niiden kanssa selviätte? Onko jotain ihan konkreettisia keinoja tai vaikka terapeutilta saatuja neuvoja niiden kanssa pärjäilyyn? Itsellä oli alkuaikoina niin vahvaa ongelmaa, että koko päivä meni helposti pilalle jonkin asiasta muistuttavan seikan vuoksi. Menin ihan pois tolaltani ja oireilin vahvasti, en pystynyt keskittymään käsillä olevaan hetkeen tarpeenmukaisesti. Tuo on lievittynyt onneksi hieman.

Uskottomuudesta muistuttavien tekijöiden kohtaaminen kuohauttaa vihaa ja aggressiota sisälläni. Monesti se sitten kääntyy itseäni vastaan lamaannuksen tai haitallisen toiminnan muodossa. Tämä on se kehä, johon yhä törmäilen ja josta tulee päästä eroon, jotta voi päästä eteenpäin. Ehkä vain pitäisi koettaa lähteä vaikka lenkille vaikka miten lamaannuttaa ja masentaa. Kovasti se mieli vaan koettaa pitäytyä kiinni traumassa, käännän puukkoa haavassa, enää en ehkä aivan niin pahasti.

Onko tälläinen ongelmakehä teille muille petetyksi tulleille tuttua? Entä kuinka olette päässeet siitä eteenpäin? Olen koettanut kehotietoisuutta hyödyntää, hengityksen tasaamista, asioiden tiedostamista, voimavaramielikuvien hyödyntämistä. Välillä kuitenkin olen yhä heikko näiden asioiden edessä ja ärsyttää huomata suolaavansa omaa edistymisen tietään. Kovaa duuniahan tämä toipuminen on.

Vaan kyllä tästäkin lammikosta selvitään. Kriisi on aina mahdollisuus. On tämä kuitenkin meidät kummatkin ajanut itsensä tutkailun äärelle jolloin on myös mahdollisuus tunnistaa ja eheytyä asioista, joihin olisi saattanut sitten kuitenkin jossain elämän vaiheessa törmätä ja jotka ovat estäneet elämästä täyttä elämää.

MOI AINU ja kiitos kirjoitat kuin minun elämästäni vihan käsittelyn osalta, vaikken olekaan enää suhteessa vaan haamusuhteessa, kun eksä lähti toisen mukaan.

Vihan käsittely on mulle uusia asia sillä olen myös oppinut piilottamaan sitä sisälleni ja en ole osannut reagoida siinä tilanteessa kun viha tulee hetkeen ja sen ilmaiseminen pitäisi tapahtua, silloinhan se ei pullotu eikä suurene vaan sen kykenisi käsittelemään. Näin tajuan pään tasolla.

Sisälläni puolestani kiehuu, kun sain tämän asian tietoisuuteen ja siieryin Fischerin jällleenrakennuskirjassa surusta vihaosioon, niin luukku aukesi. Tärisin fyysisesti, kaveri puhelimen päässä sanoi että anna tulla se menee ohi. Sitten hakkasin tyynyä, auttoi, ja kun kipukoukku alkaa hiipimään vatsaani tiedän jo pikkuhiljaa, että pitäisiköhän piirtää tämä ulos, siis oksentaa vain värejä ja tunnelmaa ilman mitään tarvetta "piirtää" hienosti. Se on mua auttanut.

Kävely ja juoksu varsinkin ovat hyviä sanoi kaverini. Pääsin eilen pelaamaan sählyä ja se jollain tavalla purki jotain, mutta illalla paha olo palasi ja piti istua se sylissä alas. Sitten mietin ja oivalsin, että perkulettako minä syyllisyyttä koen suhteen loppumisesta yksin, se ei johtunut vain minusta, vaan se ajatusrakennelma on pirullinen kun se kääntyy kohti itseä ja itsesyytöstä. Siitä paikasta nousin ylös ja totesin, ei johdu minusta.

Sulla joka olet parisuhteessa vielä, on kumppanisi kanssa toisaalta huonommin, mutta toisaalta paremmin. Jos vain voisi yhdessä alkaa puhaltamaan yhteen hiileen, itsellisinä kuitenkin ja pääsisi mustasukkaisuus ja kontrollointiajatuksesta eroon.

Anteeksi antamalla itselleen ja toiselle ja tajuamalla ettei tässä virheettömiä kukaan olla olen itse päässyt suremaan ja itkemään asiaa ilman vihan kipeää kehää... anteeksi antaminen ja saaminen jotenkin katkaisee sen katkeruuden, joka hiipii koko ajan ovelle ja meinaa salaa luikahtaa sisäään. Mutta mä olen vain yksin asioiden kanssa, se on hieman eri asia kun on kaksin. Pitää kommunikoida kipeäastä asiasta toisenkin kanssa, mutta toisaalta ei tarttis olla yksin sen asian kanssa.

Linkkisi oli hyvä, tajusin, miten turhia odotuksia olinkaan suhteelleni asettanut...

Hei 🌻🙂🌻
Tuo linkki on hyvä ja minulle uusi.
Meillä taisi olla tuo kasvu/ kehityskriisi tässä eniten taustalla.
Mutta, vaikka lukee näistä teoriaa, käytännössä voi olla vaikeaa selvitä eteenpäin kuitenkin.
Itselläni ongelmana viha. Sen kai patosin sisälleni niin, että kääntyi minua vastaan muuttuen masennukseksi.
Nyt sitä on vaikea tunteena tavoittaa ja enemmälti itkuinen olen terapiassa.
Kotona rauhallinen olo, ei mitään draamaa enää meneillään.
Haluaisin jo olla oma itseni mutta en vaan ole. En epäile miestäni, sillä lasku tähän todellisuuteen vei hänetkin alussa masennukseen.
Mietin, missä kulkee terveen ja sairaan läheisriippuvuuden raja? Kyllähän me tarvitsemme ihmisiä ympärillemme kaikki mutta kuinka paljon?
Ja mitä puolisoon tulee; yleensä siinä intiimisuhteessa on tarve voimakkaampi. Toinen siis tavallaan hylkää, kun pettää tai jättää.
Miten käsitellä hylkäämiskokemus riippumatta siitä, jatkuuko parisuhde vai ei? Monenlaisia kysymyksiä on vielä vailla vastausta.
Mukava kuulla, jos jollakin menee jo paremmin. Toisaalta ikävää, jos näin ei mene.
Voimahalaus teille ja palataan, kun ajatuksia taas mieleen tulee 🌻🙂🌻

kävin uimassa ja puhkuin vihaani aina puhaltaessani ilmaa ulos pää veden alla ollessa, siinä samalla haukuin eksäni lyttyyn, ja välillä sitte siunasin, ja taas haukuin lyttyyn, helepotti kummasti! Se minun olisi pitänyt tehdä siinä hetkesä, kun hän unohti minut, että olin luvannut tulla hänen kanssaan karaokea laulamaan kapakkaan ja oli toisen kaulassa kun tulin sinne syksyllä. Olin liian kiltti, en osannut suuttua ja ilmaista tunteitani, siksi minun pitää niitä nyt lapioida jälkikäteen ja on tämä niin työlästä että perskules aion opetella ilmaisemaan tunteitani pikkusen aikasemmin ja pienempinä ettei ne tällä viiisiin jää ihimistä kiusaamaan perkule. Painukoot hittoon, jos ei muuten niin tällä tavalla. Mietin tuossa just että minkäköhänlaisen montun tällä viduduksella kaivais ja minne...? Sais etes jotain aikaseks.... eikä vaan pelkästään sitä vihaa ulos... 😀😠

Hei 🌻🙂🌻
Hienoa Pöllöhuuhkaja, että löysit yhden tavan purkaa vihasi tunteesi tiedostaen. Itse olen tällä hetkellä vain toivottoman väsynyt. Ehkä tunteiden torjunta vie voimiani.
Lisäksi ärsyttää nämä pakkaset: en voi ulkona juurikaan olla sairauteni vuoksi.
Masennuslääkkeen en tunne vaikuttavan mitenkään. Ehkä se ei ole sopiva minulle?
Teen päivän pakolliset rutiinit mutta muuhun eivät voimani sitten riitä.
Tämä on inhottava olotila, muuta en voi sanoa.