Selviytyykö sitä yhdessä pettämisen jälkeen?

Selviytyykö sitä yhdessä pettämisen jälkeen?

Käyttäjä nennykkä aloittanut aikaan 03.11.2008 klo 16:44 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä nennykkä kirjoittanut 03.11.2008 klo 16:44

Tällä hetkellä päällimmäisenä kysymyksenä pyörii päässä tuo otsikko. Selviämmekö me yhdessä pettämisen jälkeen.
Onko olemassa puolisoita jotka pettävät kerran, eivätkä enää ikinä sen jälkeen. Vanhaa suhdettamme ei saa takaisin, uutta voi yrittää rakentaa. Meillä oli vaikeuksia ennen kuin mies petti, ikinä en olisi kuitenkaan uskonut että pettäisi, luotin täysin. Rakastan.

Tässä tarinaani.
Maailmani sellaisena kuin sen olin tuntenut, loppui kaksi viikkoa sitten. Sain selville mieheni pettämisen vahingossa. Olin hänen koneellaan hänen luvallaan ja löysin sattumalta hänen viestejään toiselle naiselle. Maailmani ramahdettua, tutkin pakonomaisesti enemmänkin ja sain selville että hänellä on suhde. Soitin hänelle heti ja kerroin tietäväni .. Paljoa en muista noista ensimmäisistä päivistä, mutta mies sanojensa mukaan lopetti suhteen heti. Suhdetta kesti ilmeisesti kesti alle kuukauden ja oli tavannut naisen harrastuksensa parissa ja käyneensä tämän luona joitakin kertoja ruokatunnilla, ja jonkin verran harrastuksessa. Ruokatunti käynnit olivat sitten olleet seksiä.. ei osannut sanoa miksi sinne alun perin meni. Olemme puhuneet todella paljon.. vaadin heti ulkopuolista apua ja itseasiassa olimme jo ensimmäistä kertaa pariterapiassa jonne mies otti pyynnöstäni yhteyttä. Sanoo siis aikovansa tehdä kaikkensa. Ja haluaa jatkaa ja selvittää asiat. Minäkin olen päättänyt taistella ja haluan selvittää parisuhteemme ongelmat ja toivottavasti olisimme niitä joita tälläinen vahvistaa eikä erota..

Mutta miten sinne pääsee. 😞
Minuun sattuu niin paljon. On vaikea ymmärtää, että miten muka toinen voisi minua rakastaa jos hän on näin satuttanut – voiko ihminen joka pettää, oikeasti rakastaa? 😭

Meillä on solmuja. Seksielämässä menee niin päin, että minä haluaisin kosketusta ja hellyyttä paljon. Sitä ei ole ollut juuri lainkaan viime vuosina. Seksiä haluaisin välillä joka päivä, välillä sinnittelisin kevyesti kerran kuukaudessa tahtia.. Vähempään olen saanut tyytyä sillä mies ei ole halunnut. Pari kertaa puolessa vuodessa tahtia on menty muutama vuosi. Eikä tahti ole minun mieleeni ollut aiemminkaan, mutta olen tyytynyt siihen sillä miehen lipido ei ole koskaan ollut kummoinen. Ennen oli kuitenkin hellyyttä muuten.
Nyt satuttaa aivan järjettömän paljon se että mies on pettänyt, pettänyt ja ollut toisen kanssa sängyssä kolmessa viikossa useammin kuin minun kanssani parissa vuodessa.🙄 Kun olen itse seksuaalisempi ihminen ja olen joutunut olemaan ilman hänen takiaan ja sitten tapahtuu näin. Ei hän osaa sitä minulle selittää ☹️
Selvitämme perheterapeutin kanssa solmujamme, mutta se mikä taival minulla on tästä selviämisen kanssa, siinä minulla riittää haastetta. Olen aivan vereslihalla vielä, onhan aikaa kulunut niin vähän. Ihmettelen, että koska helpottaisi..

Haluaisin niin luottaa ja uskoa. Onhan tuo nyt alkanut puhuakkin, ja olla aktiivisempi kotona. Terapiaankin oli heti valmis lähtemään ja suostui soittamaan ottamaan sinne yhteyden. On ihan selvästi stempannut nyt, ja on itsekkin aika shokissa. Minun kipuni näyttää satuttavan häntäkin.
Minä, kahden lapsen alle kolmekymppinen äiti, huomaan kivun olevan välillä niin kova etten lapsista huolimatta pysty olemaan satuttamatta itseäni. Mutta lapset estävät sen olevan mitään sellaista mistä heille koituisi välitöntä vahinkoa. Olen oksentanut muutaman kerran ja viiltänyt itseäni pariin otteeseen. En kovasti, mutta niin että kipu siirtyy.. todella typerää😟
Ahdistaa.

Käyttäjä 2912 kirjoittanut 14.05.2009 klo 11:47

Me käydään seurakunnan perheneuvottelukeskuksen pariterapiassa. Varsinaisia kotitehtäviä ei ole, mutta antaa kyllä vinkkejä, mistä kannattaa yhdessä keskustella ja
suuntaa katseita erilaisiin näkökulmiin. Mm. nyt käydään läpi lapsuusaikaa ja etsitään sieltä syitä, käyttäytymismalleja, jotka ovat voineet olla yksi tekijä tässä karmeassa tapahtumassa. Meidän terapeutti enemmän yrittää johdattaa meidän katseita juuri eri tilanteisiin ja odottaa, että me itse oivaltaisimme nisitä jotaini. Mieheni on paljon oivaltanut, enemmän kuin minä, hänelle "lappu syttyy" hetkessä eli tajuaa mitä terapeutti tarkoittaa.
Tämähän on ihan ilmainen palvelu eli minulla ei ole kokemusta yksityisistä. Tämä sopii meille paremmin, en ehkä mitään konkreettisia kotitehtäviä haluaisikaan tehdä.

Käyttäjä NiinaM kirjoittanut 16.06.2009 klo 23:56

Hei taas kaikki ketjussa kirjoitelleet!
Miten teillä menee nyt??? Toivon että hyvin.

Meillä jälleen asiat paremmin. Mieheni teki (jälleen) jokin aika sitten päätöksen, ettei halua erota. On nyt käynyt yksinkin keskustelemassa. Myös yhdessä olemme käyneet. Välillä on hyviä päiviä ja välillä epäilys velloo enemmän, mutta voi miten voinkaan rakastaa tuota miestä. Lasteni ihanaa isää. Miestä joka rikkoi paljon. Miestä jonka haluan takaisin, kokonaan itselleni. Vain hänen kanssaan haluan tulevaisuuden... Välillä mietin olenko terve? Onko tämä normaalia? Kuinka voin reagoida näin. Miestäni en vihaa. Toki minua kuvottaa ajatuskin siitä mitä hän teki, mutta silti haluan vain unohtaa sen ja jatkaa eteenpäin - yhdessä.

Sitäkin enemmän vihaan tätä toista naista. Haluaisin huutaa sen hänelle päin naamaa, mutta koetan käyttäytyä. Mietin vaan, että miksi pitäisi? Eihän hänkään käyttäytynyt - hän käytti tilaisuuden hyväkseen, mokomakin....

Ihanaa kuitenkin on, ettei mieheni nyt ole pitänyt yhteyttä häneen, eikä hänkään ole ottanut yhteyttä. Näin minulle ainakin sanotaan ja siihen minä haluan uskoa. Enhän voi epäillä kaikkea koko ajan. Joskus se tosin on vaikeaa, etenkin kun kaverini ovat varmoja, että nämä 2 pitäisivät yhteyttä... Toivon että kaverini ovat väärässä. Ainakaan itse en nyt ole havainnut miehessäni merkkejä yhteydenpidosta.

Mutta meillä siis asiat ihan ok. Toki toivoisin enemmän niitä helliä sanoja ja tekoja, mutta ainakin hän on luonani. Seksi sujuu ja sitä on reilusti ja puhumme enemmän kuin vuosiin. Joten ehkä se hellyys siitä syttyy ja mieheni saa nuo lukkonsa auki. Lukot jotka estävät häntä puhumasta minulle, lukot jotka estävät häntä luottamasta reagointiini vaikeissa asioissa (ja asioissa yleensä) ja ne lukot jotka estävät häntä sanomasta "rakastan sinua". Välillä tuntuu vaikealta olla se "antava" osapuoli, etenkin kun minua loukattiin ja minä haluaisin olla se "saapa" osapuoli tällä hetkellä. Että minua palvottaisiin, minulle vannottaisiin rakkautta...
Vaikka joku päivä sen pitäisi olla fifty-fifty. Silloin asiat on oikein. Päivä kerrallaan huomista, parempaa huomista kohden!!!

Voimia!!! Lämmintä ja aurinkoista juhannusta!!! 🙂🌻

Käyttäjä NiinaM kirjoittanut 24.01.2010 klo 17:46

Mitä teille muille kuuluu?
Minun elämäni heitti jälleen häränpyllyä - tasan vuosi mieheni pettämisen paljastumisesta. Hän jäi uudelleen kiinni samasta asiasta saman huoran kanssa. Anteeksi tämä ruma nimitys, mutta nyt sisälläni kiehuu valtava raivo. Raivo joka kuvottaa.
Luulin että meillä meni hyvin, rakastin ja olin onnellinen. Kuinka helvetissä tämä ei taaskaan riitänyt miehelleni. Koko syksy on minulle valehdeltu niin törkeästi ettei ole tosikaan. Olivat jopa yhdessä risteilyllä, kurssimatkalla... Tämä viha ja raivo on aivan järjetöntä. Edelleen mieheni väittää rakastavansa minua ja lapsia, mutta kuinka voin siihen enää uskoa. Voinko uskoa ja luottaa enää yhtään mihinkään mitä on sanottu tai tehty. Voinko luottaa mihinkään mitä sanotaan/tehdään.
Hän sanoo edelleen haluavansa jatkaa yhdessä ja tällä kertaa onnistuvansa... mutta voiko se enää olla mahdollista, voimmeko enää onnistua? Juuri kun olin antanut anteeksi ja ruvennut jälleen luottamaan, hän, rakkani tekee sen taas ja jää kiinni. Koko syksy, koko saatanan rankkanja yksinäinen syksy kun hän oli koulussa toisella paikkakunnalla ja soitteli sieltä huoralleen. Kotimatkalla poikkesi seksiäkin hakemassa. Miten tämän voi vielä sulattaa. Kaikkein parasta on lukea FB:stä tämän naisen jutuista asioita ja ihanuuksia joita mieheni on hänelle sanonut, ei koskaan minulle...

Kuinka tästä eteenpäin?

Käyttäjä Hömppä kirjoittanut 24.01.2010 klo 18:54

Ajattele itseäsi tässä tilanteessa, älä ainkaan pettäjää yritä enää ymmärtää. Tuo on suurta petturuutta sinua kohtaan.
Olet ollut luottavainen ja hyvä ihminen, jaksoit uskoa ja luottaa.
Kova työ tuosta olisi taas päästä jaloilleen.
Minua on petetty kaksikin eri miestä ja se raivo on minulla ollut kanssa ihan mieletön.
Kummatkin olen jo jättänyt ja muistan miten koville se otti.
Samoin ottaa vieläkin psyykeen päälle, vaikka kyse oli nyt seurustelusta, ei tullut avioeroa mutta miesystävä oli valheellinen ja hänellä oli muitakin.
Kuka noiden pettävien miesten pään ajatuksista perille pääsisi.
Toivottavasti sinulle on ihmisiä joille jutella, läheisiä, ystäviä, jos ei ole hanki aika perheneuvolaan tai yritä saada ihmisiä ympärille jotka jaksavat tukea sinua.
Voi sinua, tiedän tuskasi ja raivosi, omanikaan ei ole lauhtunut vielä.
Äärettömän paljon voimia, muista pitää itsestäsi huolta ja hankkia olkapäitä itsellesi, joku joka jaksaa kuunella.

🌻🙂🌻

Käyttäjä NiinaM kirjoittanut 24.01.2010 klo 21:11

Kiitos tuestasi Hömppä.
Minulla onneksi on ihanat ystävät joille voin soittaa vaikka keskellä yötä.
Ja lapset pitävät minut vielä jollain tavalla järjissäni, heidän vuokseen on pakko jaksaa. Mutta että tämä voi olla vaikeaa. Pieni osa sanoo että olisi helpompi luovuttaa, kun taas osa haluaisi vielä yrittää...
Olen sanonut miehelleni pahasti, mutta joka sanan hän on ansainnut. Olen sanonut ettei hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin kestää tämä raivoamisvaihe ja siitä huolimatta näyttää ne tunteensa minua kohtaan, joita hän kuitenkin sanoo olevan.

Miksi tämän elämän pitää olla näin helvetin vaikeaa? Meillä oli ihanat suunnitelmat tulevasta, tulevasta jota hänkin halusi. Miksi hän siitä huolimatta päätti aloittaa kaiken jälleen alusta, tietäen miten vaikeaa oli selvitä ensimmäisestä kerrasta. Tämä toinen kerta tulee olemaan miljoonasti vaikeampi jos tästä prässistä vielä läpi mennään...?

Käyttäjä Modo kirjoittanut 24.01.2010 klo 22:11

Kuinka tästä eteenpäin?

Itselläni melkein samanlainen tilanne, aikaisempaa pettämistä jne, vaikka tuskin kahta samanlaista kokemusta on olemassa. Vaikka itse olen mies, niin otin suhteellisen raskaasti eron mikä sitten sattui joulun aikoihin. Alla taitaa olla pidempiaikainen masennus ja ehkä osittain sen takia suhde meni lopulta piloille. Alkuun varmaan ne normaalit shokit itse erosta, mutta sitten tajusin jääväni aivan yksin. Iski pakokauhu, jota taidan potea tänäkin päivänä. Vaikka olen puheväleissä exän kanssa, niin elämässä on aivan kammottava tyhjyys, ei pelkästään eron, vaan myös sen takia että havahduin siihen ettei ole juurikaan kavereita kelle purkautua. Vain tuttavia.

No ainakin nykyinen episodi oli sellainen ettei ole halua edes palata vanhaan. Tuntuisi jopa paremmalta että oltaisiin vain ystäviä. En tiedä onko se mahdollista, mutta kuitenkin tällaisia ajatuksia pyörii mielessä.

Yksinäisyys vaivaa, mutta sen takia en ainakaan halua palata yhteen, vaikka sellaista mahdollisuutta tarjottaisiin. Kun läikkyy yli niin se läikkyy yli - exä tuskin tällä hetkellä haikailee enää mun suuntaan, mutta vaikka siis sellaista mahdollisuutta tarjottaisiin tulevaisuudessa... Ystäviä ehkä, muttei enää koskaan yhdessä. En mä pystyisi kohtaamaan entisen tyttöystävän vanhempia ja kavereita enää koskaan - nimenomaan poikaystävänä.

Joo, kunhan purkauduin 🙂

Käyttäjä jmk66 kirjoittanut 25.01.2010 klo 18:55

Luin koko viestiketjun läpi kerralla. Oli lohdullista huomata, kuinka monet samat ajatukset ovat kulkeneet mielessäni. Sain itse tietää mieheni pettämisestä vuoden vaihteessa, yli 20 vuoden liiton jälkeen. Suhdetta oli kestänyt muutama kuukausi. Sovimme, että tämä ylimääräinen suhde loppuu kun me selvittelemme asioita. No, hänen mukaansa suhde on loppunut, mutta puhelimen vahtiminen jatkuu edelleen ja pari ihmeellistä työjuttuakin on ollut- ne ovat olleet varmasti aivan jotain muuta kuin mitä minulle on annettu ymmärtää. Kun kysyn mies närkästyy.. lapsellista minusta.

Tässä shokkitilanteessa on jotenkin niin turtunut olo, ei riitä voimia oikein raivoon ei mihinkään. Me olemme sopineet terapiasta, mies on jo siellä käynyt ja minä liityn joukkoon jossain vaiheessa. Hänen mielestään asiat ovat vielä auki; lähteekö vai jääkö- minä toivoisin että jäisi- paskamaista olla edelleen rakastunut. Toisaalta ajattelen, että lähtisi, menisi sen huoran luokse ja riutuisi muutaman kuukauden jälkeen suurissa tuskissaan kun ero lyö totaalisesti päälle...

Minäkin olen päättänyt, että vaikka rakastan, en suostu olemaan jalkarätti - itsekunnioitus täytyy ainakin jossain määrin pyrkiä säilyttämään!

Käyttäjä taigatuuli kirjoittanut 27.01.2010 klo 22:19

Paljon samoja tunteita ja ajatuksia, vaikka meillä pettäminen olikin erilaista, ei siis toista naista vaan valehtelua ja valehtelua. Tai mistä mä oikeastaan voin tietää, vaikka joku suhdekin olisi ollut. Kun luottamus menee, ei pysty uskomaan mihinkään ja vanhatkin asiat nousevat pintaan ja sitä miettii, entä silloin, mitä siinäkin todella tapahtui ja entä taas silloin...

Se mikä tuntuu itselle vieraalta, on kun moni teistä kokee saavansa sen turvan siitä toisen sylistä ja haluaa enemmän läheisyyttä. Itsellä kun taas oksettaa ajatuskin toisesta vieressä, jotenkin ei vaan voi jättää taakse mitä on tapahtunut ja se on vaan liian isona vuorena meidän välissä. Tai jotenkin kai samalla pelkään asettaa itseäni uudelleen satutettavaksi, koen ikään kuin antautuvani, jos olen toisen sylissä tms. En vain pysty.

Voimia kaikille!

Käyttäjä NiinaM kirjoittanut 28.01.2010 klo 10:22

taigatuuli kirjoitti 27.1.2010 22:19

Paljon samoja tunteita ja ajatuksia, vaikka meillä pettäminen olikin erilaista, ei siis toista naista vaan valehtelua ja valehtelua. Tai mistä mä oikeastaan voin tietää, vaikka joku suhdekin olisi ollut. Kun luottamus menee, ei pysty uskomaan mihinkään ja vanhatkin asiat nousevat pintaan ja sitä miettii, entä silloin, mitä siinäkin todella tapahtui ja entä taas silloin...

Se mikä tuntuu itselle vieraalta, on kun moni teistä kokee saavansa sen turvan siitä toisen sylistä ja haluaa enemmän läheisyyttä. Itsellä kun taas oksettaa ajatuskin toisesta vieressä, jotenkin ei vaan voi jättää taakse mitä on tapahtunut ja se on vaan liian isona vuorena meidän välissä. Tai jotenkin kai samalla pelkään asettaa itseäni uudelleen satutettavaksi, koen ikään kuin antautuvani, jos olen toisen sylissä tms. En vain pysty.

Voimia kaikille!

Voimia myös sinulle taigatuuli!

Minäkin olen miettinyt miten voin nauttia toisen läheisyydestä tällaisen jälkeen. Joku siinä vaan on, että se kainalo lohduttaa. Vaikka tekojen ajatteleminen oksettaa ja iljettää, on hän silti se minun rakkaani (hölmökö lie olen...?) se jonka minä tunnen jokaista napanöyhtää myöden... Ensimmäisen kerran paljastuttua myös seksi astui takaisin kuvioon aika pian ja se oli oikein nautittavaa. Nyt se ajatus tuntuu hieman vieraalta, vaikka myönnän että "mieli tekisi". Voi kuitenkin olla, ettei psyyke siihen pystyisi. Nyt on ehkä parempi antaa ajan kulua ja katsoa minne tunteet vie... Mutta vaikeaa on silti myöntää haluavansa myös fyysisesti - edelleen...

Luottamuksesta taas. Vaikeaahan se nyt aluksi taas on. Oli sitä myös vuosi sitten. Mutta pikkuhiljaa sekin vaan alkoi palautumaan. Kumma kyllä. Eihän se varmaan vieläkään ihan 100% ollut, mutta kuitenkin jo luotin... Vain huomatakseni ettei mieheni sitten ollutkaan kaiken tämän luottamuksen arvoinen.

Miksi sitten haluan jatkaa? Minä vaan haluan. Toki lapset ja se yhteinen, uusi suunniteltu muutos tulevaisuuteemme vaikuttavat. Mutta minä myös rakastan. Sen turvin haluaisin katsoa huomiseen. Jos miehenikin haluaa. Väkisin en voi häntä pitää, mutta haluaisin meidän katsoa yhdessä vanhuuteen. Nähdä lastemme kasvavan ja juhlivan juhlat yhdessä. Järki välillä varoittelee, mutta enhän minä tunteilleni mitään voi - kai?
Haluaisin uskoa, että mieheni on nyt seikkailunsa seikkaillut ja voisi todeta että minunkin kanssa voi seurata vielä ihana, yhteinen elämä. Ei se ruoho ole sen vihreämpää aidan toisella puolella, ei ainakaan enää kun arki sinnekin iskee. Tosin kamalasti työtä tulee vaatimaan jos suhdetta aletaan jälleen alusta rakentamaan. Mutta kumma kyllä sisäinen ääneni sanoo että se on mahdollista jos me MOLEMMAT sitä haluamme. Se ei riitä jos vain minä haluan ja olen siinä työssä täysillä mukana.
Mutta nyt minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa mitä hän nyt päättää. On kyllä hirveää sanoa, että tarvitsen päätöksen tällä kertaa pian, sillä pitää muuttaa ja perua niin monet suunnitelmat jos hän haluaa erota... Ja ne pitäisi tehdä ajoissa...

Mutta, edelleen, vaikka koen olleeni narri ja hölmö, sinisilmäinen, niin silti haluaisin hänet ja sen tulevaisuuden jota vuoden tässä suunnittelimme. En tiedä. Olo on niin lamaantunut. Haluaisin vaan nukkua. Mutta lasten vuoksi on aamulla noustava ja töihin mentävä. Mutta miten raskasta on se näytteleminen, että kaikki on hyvin kun sydämessä on iso möykky. Miten minä voin vielä häntä rakastaa? Vai enkö vaan osaa luovuttaa? Sydän ja tunteet on niin outo juttu... Järjellä ei taas ole mitään osaa tässä. Kun minun pieni sydämeni hakkaa halkeamispisteessä kivusta ja rakkaudesta, siitä suuresta rakkaudesta...

Käyttäjä taigatuuli kirjoittanut 28.01.2010 klo 11:53

NiinaM kirjoitti 28.1.2010 10:22

Luottamuksesta taas. Vaikeaahan se nyt aluksi taas on. Oli sitä myös vuosi sitten. Mutta pikkuhiljaa sekin vaan alkoi palautumaan. Kumma kyllä. Eihän se varmaan vieläkään ihan 100% ollut, mutta kuitenkin jo luotin... Vain huomatakseni ettei mieheni sitten ollutkaan kaiken tämän luottamuksen arvoinen.

Juuri tämä luottamuksen mureneminen jälleen kerran tuntuu todella pahalta ja jotenkaan en jaksaisi aloittaa taas alusta. Vaikka toisaalta en oikein tulevaisuutta näekään eronneena, on se nyt kuitenkin jotenkin lähempänä ajatuksia kuin aiemmin. Tai onhan se ajatuksena käynyt mielessä monta kertaa, mutta jotenkin vain ennen on tuntunut, että haluan kuitenkin vielä yrittää ja taistella tämän perheen puolesta. Toivonkin, että kun aikaa vähän kuluu, niin tulisi taas selkeä tunne siitä, mitä haluaa ja se olisi kaikesta huolimatta vielä kerran perheen puolesta taistelu.

Toisaalta ei kaikkea pidä kestää ja jaksaa vaan lasten vuoksi, sillä kyllähän se heihinkin vaikuttaa kun vanhemmilla on vaikeaa. Jo nyt huomaan lasten vaistoavan mun mielialan ja he reagoivat siihen omalla tavallaan. Vähän heidän kanssa puhuinkin, jotta toivottavasti ymmärtävät, että vaikka nyt äidillä onkin paha olo, rakastan heitä paljon ja paha olo ei johdu mitenkään heistä. Vaikka asiat onkin aikuisten välisiä, on musta kuitenkin hyvä edes jotain sanoa.

Mutta jotta tulevaisuus yhdessä onnistuisi, se vaatii että molemmat sitä todella haluaa. Juuri nyt ei tunnu, että mies niin haluaa, niin loukkauksena koen tämän uusimman valehtelun ja sotkun. Emme ole varsinaisesti aiheesta edes puhuneet, mikä pahentaa tilannetta koko ajan. Miehen on aina vaikea puhua ja mä en ole nyt jaksanut valvoa niin myöhään ja pakottaa häntä, kun jotenkin odotan (turhaan kai), että hän selittäisi asian.

Mutta, edelleen, vaikka koen olleeni narri ja hölmö, sinisilmäinen, niin silti haluaisin hänet ja sen tulevaisuuden jota vuoden tässä suunnittelimme. En tiedä. Olo on niin lamaantunut. Haluaisin vaan nukkua. Mutta lasten vuoksi on aamulla noustava ja töihin mentävä. Mutta miten raskasta on se näytteleminen, että kaikki on hyvin kun sydämessä on iso möykky. Miten minä voin vielä häntä rakastaa? Vai enkö vaan osaa luovuttaa? Sydän ja tunteet on niin outo juttu... Järjellä ei taas ole mitään osaa tässä. Kun minun pieni sydämeni hakkaa halkeamispisteessä kivusta ja rakkaudesta, siitä suuresta rakkaudesta...

Tuo möykky on niin kuvaavaa, jotenkaan ei saa mitään oikein tehtyä, kun on niin paha ja ahdistava olo. Mihinkään en saa oikein keskityttyä, kun ajatukset vaan pyörii. Toisaalta tekis mieli vaan huutaa ja raivota tää paha olo pois ja toisaalta taas haluis käpertyä johonkin koloon itkemään yksin.

Käyttäjä jmk66 kirjoittanut 31.01.2010 klo 18:15

On lohdullista lukea näitä tarinoita. Niina M, kirjoitit kuin minun ajatuksista. Ilmeisesti on niin, että tässäkin ongelmassa on jonkinlaiset lainalaisuudet tai systeemit, jonka mukaan ainakin osa ihmisistä reagoi. NiinaM kirjoitit rakkaudesta, se on se juttu, mikä tekee ainakin omasta tilanteestani toisaalta toiveikkaan, toisaalta niin helvetin raskaan. Jos toinen ei rakastakkaan ja haluaa erota on tuo tunne se asioita vaikeuttava juttu, toisaalta on ihanaa kun on tuo rakkauden tunne, se tuo mukanaan toivon ja mahdollisuuden tämän kaiken kurjuuden keskellä. Ristiiriitaista ja pulmallista.

Seksiin liittyen olen myös itse kokenut niin, että sama syli, joka on niin pahoin loukannut pystyy myös niin lämpimästi parantamaan ja auttamaan. Kuka muu se toisaalta voisi olla joka lohduttaisi , tuttu tuoksu, kosketus ja ihon muistot ovat yhteisiä ja muistoja tuovia. Itse yllätyin siitä, kuinka tavallaan luontevaa seksi kuitenkin oli kaiken kuulemani jälkeen- nyt mietin, että oliko se toisaalta hätääntyneen ihmisen tapa reagoida ja yrittää todistaa, että kaikki on niin kuin ennenkin, mitään ei ole tapahtunut. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että yritin selvittää asiat silläkin saralla nopeasti.

Meillä mies edelleen miettii, pohdin, kuinka pitkään on mahdollista miettiä ilman, että itse tulen hulluksi. Mikä on kohtuullinen aika hänelle, mutta mikä on kohtuullinen aika myös minulle?

Käyttäjä NiinaM kirjoittanut 01.02.2010 klo 18:26

jmk66 kirjoitti 31.1.2010 18:15

On lohdullista lukea näitä tarinoita. Niina M, kirjoitit kuin minun ajatuksista. Ilmeisesti on niin, että tässäkin ongelmassa on jonkinlaiset lainalaisuudet tai systeemit, jonka mukaan ainakin osa ihmisistä reagoi. NiinaM kirjoitit rakkaudesta, se on se juttu, mikä tekee ainakin omasta tilanteestani toisaalta toiveikkaan, toisaalta niin helvetin raskaan. Jos toinen ei rakastakkaan ja haluaa erota on tuo tunne se asioita vaikeuttava juttu, toisaalta on ihanaa kun on tuo rakkauden tunne, se tuo mukanaan toivon ja mahdollisuuden tämän kaiken kurjuuden keskellä. Ristiiriitaista ja pulmallista.

Sitä se on. Ristiriitaista ja pulmallista. Koen tätä nyt toista kertaa ja sen voin sanoa, että vaikeaa on välillä. Välillä on niitä hyviä päiviä ja sitten kaikki kaatuu hyökyaallon tavoin niskaan. Epäilys irvistää ilkeästi... Mutta minä tahdon edelleen uskoa tuohon rakkauteen. Sillä mieheni sanoi terapeuttienkin luona rakastavansa minua. Tuskinpa hän siellä viitsisi valehdella? Eikä taida enää muutenkaan olla syytä valehdella. Nyt on aika puhua kaikki julki. Ja voi pojat! Sitä me olemme nyt reilun viikon tehneet. Eilinen ilta taisi olla ainoa, kun oltiin asiasta "hiljaa". Välillä kun huokaisutaukokin on paikallaan...

Seksiin liittyen olen myös itse kokenut niin, että sama syli, joka on niin pahoin loukannut pystyy myös niin lämpimästi parantamaan ja auttamaan. Kuka muu se toisaalta voisi olla joka lohduttaisi , tuttu tuoksu, kosketus ja ihon muistot ovat yhteisiä ja muistoja tuovia. Itse yllätyin siitä, kuinka tavallaan luontevaa seksi kuitenkin oli kaiken kuulemani jälkeen- nyt mietin, että oliko se toisaalta hätääntyneen ihmisen tapa reagoida ja yrittää todistaa, että kaikki on niin kuin ennenkin, mitään ei ole tapahtunut. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että yritin selvittää asiat silläkin saralla nopeasti.

Voi olla noinkin. Mutta toisaalta miksei me petetytkin saada nauttia - jos se itsestä hyvälle tuntuu? Silloin se tuntui hyvälle. Enkä kadu. Varmaan nytkin tuntuisi fyysisisesti hyvälle, mutta kun pysähdyn ajattelemaan heidän yhteisiä hetkiään - joita tällä kertaa on ollut paljon!!!! - niin se saa minut pysähtymään, enkä voikaan... Mieheni kysyi että tuntuuko pahalle jos hän haluaa ja saako sen "näyttää". Sanoin ettei tunnu, päinvastoin. Ja saa näyttää, mutta nyt vaan pitää odottaa että itse olen valmis. Ja tuntuuhan se mukavalle kun toinen edelleen haluaa minua.

Meillä mies edelleen miettii, pohdin, kuinka pitkään on mahdollista miettiä ilman, että itse tulen hulluksi. Mikä on kohtuullinen aika hänelle, mutta mikä on kohtuullinen aika myös minulle?

Meillä mies teki molemmilla kerroilla heti päätöksen jäädä. Joskin kauheat epävarmuudet ovat seuranneet vielä sen jälkeen jonkin aikaa. Vuosi sitten meni useampi kuukausi siihen, kun hän lopulta sanoi että tuntuu hyvälle ja suunta on oikea.
Nyt päätös täytyy "puristaa" hieman nopeammin mahdollisen muuttomme takia. Jotenkin tuntuu, että päätös jäädä olisi nyt tehty. Kävimme perheterapeuteilla juttelemassa ja se auttoi valtavasti. Saimme kotitehtävänkin. Kävimme nimittäin tällä kertaa eri paikassa kuin aiemmin ja onpahan mahdottoman paljon erilaisia tyyppejä ja miten erilailla apua saadaan. Nyt jo ensimmäisellä kerralla saatiin enemmän kuin koko viime keväänä. Ja juuri selaista konkreettista jota jäimme aiemmin kaipaamaan...
Toivoisin, että hänen päätös jäämisestä on nyt tehty ja hän pystyy nyt aloittamaan kanssani alusta. Koskaanhan ei tietty varma olla voi....

Käyttäjä tulevaisuus10 kirjoittanut 01.02.2010 klo 20:13

Toivon sinulle jaksamista ja että miehesi todella haluaa jättää pettämisen. Näyttäisi siltä koska suostuu terapiaan.

Oma kohtaloni oli kuitenkin toinen. Mies ei halunnut terapiaan eikä keskustella asiasta. Piti riittää kun hän sanoi ettei suhde jatku. Minä uskoin. Valitettavasti se jatkui mutta muiden kanssa. Ja salailussa oli tarkempi kunnes nyt 34 vuoden avioliiton jälkeen löytyi niin ihana uusi että otti minusta avioeron. Olen kuulemma jo vanha ja ruma. Jotenkin asia onkin nyt 8 kuukauden jälkeen niin että tämä kaikki onkin minun syytäni.

En ole milloinkaan avioliiton aikana saanut pitää tai hankkia ystäviä. Olen täydellisen yksin kuin eristettynä muusta maailmasta.

Tämä on varoittava esimerkki. Toivon että tuskasi keskellä jaksaisit todella vaatia miestäsi sitoutuman avioliittoon ja tekemään sinun kanssasi yhdessä työtä parisuhteenne eteen. Ei riitä jos vain toinen yrittää. Lopputulos voi olla sama kuin minulla.

Huomenna on kuitenkin uusi päivä.
Positiivisia ajatuksia sinulle.

Käyttäjä jmk66 kirjoittanut 13.02.2010 klo 15:05

Palasin jälleen tänne sivustoille kertoakseni omasta tilanteestani. Meidän tilanteemme on monenlaisten vaiheiden jälkeen nyt siinä, että mies ilmoitti haluavansa jäädä kotiin. Pyysi anteeksi ja on nyt jotenkin kuin eri mies. Hänen ratkaisunsa yllätti minut täysin, olin aivan varma, että hän jättää perheen ja muuttaa pois.

Tuo päätös on ollut minulle niin suuri lahja ja ilo, että teen omalta osaltani kaikkeni, että meidän parisuhde muuttuu aiempaa paremmaksi. Näen selkeästi oman vastuuni tästä tapahtumasta, tosin pettämisestä en edelleenkään ota vastuuta, mutta monista muista parisuhteen pulmista kyllä. Nyt on puhuttu ja puhuttu, välillä pitää toki myös levätä. Läheisyys tuntuu ihanalta. Mieheni kannalta tilanne on surullisempi, hän luopui kuitenkin jostain hänelle tärkeästä meidän vuoksi. Tämän ymmärtäminen vaatii minulta laajaa sydäntä ja toisaalta myös rajojen asettamista sille, että aiempi suhde on todellakin loppu.
Elämästä ei näköjään koskaan tiedä! Toivon kaikille samojen pulmien kanssa askaroiville voimia.

Käyttäjä NiinaM kirjoittanut 16.02.2010 klo 19:22

jmk66 Ihania uutisia!!!

Myös meillä päätös yhteisestä tulevaisuudesta on tehty ja sitä kohti kaikin keinoin... Kahdesti olemme jo käyneet parisuhdeterapeutilla ja kolmas kerta varattu. Parisuhdekurssille ilmoittauduimme myös. Ja paaaaaaaaljon on puhuttu, kaikesta!
Läheisyys todellakin tuntuu nyt hyvälle, oikein janoa sitä. Olisin vain koko ajan kainalossa...