Kiitos sanoistasi helemi.

Eilen illalla pääsimme vihdoinkin sellaiselle tasolle, jossa mieheni pystyi kontrolloimaan vihaansa sen verran, että pystyimme keskustelemaan rauhallisesti. Hetken jopa pystyimme puhumaan muustakin kuin tästä. Viha näyttää vaihtuvan ahdistukseksi, mutta ehkä se on askel eteenpäin. Toivottavasti.

Mieheni ei kuitenkaan ole yhtään samaa mieltä. Hän puhuu, että ainoa mikä pitää häntä vielä lähtemästä, on yhteinen asunto ja se, ettei hänellä ole paikkaa minne mennä. En enää ällötä häntä jatkuvasti, mutta välillä kuitenkin, ja hän kuvailee ettei tunne minua kohtaan enää mitään tunteita, paitsi omituista kiintymystä, joka vaivaannuttaa häntä.
Onko tällaisessa tilanteessa kaikki toivo menetetty? Vai onko joku kokenut saman, ja silti suhteella on ollut jatkoa?

Tuntuu todella kovalta tekstiltä, ei kovinkaan rakastavan ihmisen sanomalta. En lukenut keskusteluketjua kokonaan läpi - onko täällä puhuttu riippuvuusuongelmasta? Että roikutaan ilkeässä ihmisessä yksinjäämisen pelosta? Itsestäni tuntuu nykyään käsittämättömältä, että en heittänyt heti pellolle aviomiestä, joka raahasi kotiin naisia ollessani synnyttämässä yms, vaan kestin ja "yritin ymmärtää" vuosikausia. Myöhemminkin on tullut tutustuttua patologisiin pettäjiin eri suunnilta. Missä on raja rakkauden ja masokismin välillä, on joskus vaikea sanoa.

Hei,

pettäminen on niin rankaa juttu ja sen läpikäyminen, että kyllä siinä tulee ilkeitä sanoja, tuskaa ja ahdistusta. Kaikki vie oman aikansa, on vain jaksettava ottaa vastaan se viha ja tuska.

Valssi: Kertomuksesi oli kuin omani, paitsi että emme asu enää avomieheni kanssa yhdessä vaan jouduin lähtemään kodistamme. Päädyimme siihen ratkaisuun yhdessä. Emme pystyneet silloin puhumaan pettämisestä. Vasta puolen vuoden kuluttua otin aiheen esille ja yritin hieroa sovinto. Pystyimme puhumaan avoimemmin kuin aikaisemmin, arkipäiväisten kuulumisten vaihtaminen tuntui hyvälle ja ikävä oli molemmilla kova.

Alkuun mieheni näytti hieman vihreää valoa ja kesä menikin hyvillä mielin kun oli toivoa yhteenpalaamisesta. Kun sitten kesän jälkeen näimme, hän sanoi suoraan, että ei ole toivoa, vaikka noin kuukautta aikaisemmin oli muuta puhelimessa sanonut. Hän haluaa yksin selvitä pettymyksestä.

Kahdeksan vuotta olimme yhdessä ja nyt kaikki on mennyttä. Kadun tekojani (seksiä en koskaan toisen kanssa harrastanut) ja toivon, että voisimme vielä yrittää mieheni kanssa yhteistä elämää. Rakastan yhä edelleen enkä ole koskaan ollut rakastamatta. Mutta ilmeisesti minun on nyt vain nieltävä tappioni ja saada elämäni rakkaus pois mielestäni. Vai mitä mieltä olette? Onko enää järkeä "anella" toiselta ymmärrystä tai paluuta yhteen?

Minut väsytti suhteessamme se, että kolmesti suhteemme aikana mieheni tahtoi erota. Minä aina nostin suhteen ylös maista, koska olin päättänyt, että tämä kestää, koska rakastamme toisiamme. Sinnikyydestäni sain kehuja mieheltäni. Lisäksi uuvutti se, että aina kun puhuin lapsista tai naimisiin menosta sain vain vähätteleviä vastauksia. "Älä hulluja puhu" yms. Lisäksi muutimme kaksi kertaa toiselle paikkakunnalle mieheni työn perässä. Ensimmäisellä kerralla oma työmatkani venähti päivässä 150km ajeluksi. Annoin aina kaikkeni suhteemme eteen, mutta en saanut haluaamani vastakaikua, vaikka tiesin kyllä, että minusta välitetään, mutta välitetäänkö niin paljon, että koskaan kuulen kosintaa tai saan lapsia. Ikäkin alkoi lähestyä jo kolmeakymmenttä kovaa vauhtia. Nämä seikat johtivat siihen, että ystävystyin toiseen mieheen, joka jaksoi kuunnella elämäni ongelmia ja jakoi omiansa minulle. Tätä ei oma mieheni kestänyt.

Osa tavaroistani on vielä entisessä kodissamme. Pian vuoden olleet siellä ja nyt kai ne lopulta pitäisi hakea pois.

Olen koko syksyn ollut masentunut, mikään ei tuota iloa ja nyt on pään lisäksi pettänyt fysiikka.

Miten tästä surusta pääsisi yli? Pahinta on, että olen itse sen aiheuttanut, mutta kyllä toisessa osapuolessakin on ollut "vikaa".

Olen pahoillani puolestasi että olet joutunut kohtaamaan tällaisen tilanteen.
voin vai sanoa että kyllä, elämä jatkuu pettämisen jälkeenkin... mutta että et katkeroidu, joudut tehdä paljon työtä sen takia.. muista, tämä ei ole ainut eikä viimeinen tälläinen tapaus.

Affena, olen pahoillani puolestasi. Puolestamme. Todellakin kuulostaa, että olemme ajautuneet tilanteeseen samoista syistä, vaikka minulla pettäminen menikin paljon "pahemmaksi" kuin sinulla.

Meillä on nyt kulunut tasan kolme viikkoa pettämisen ilmitulosta. Viha ja ällötys ovat miehelläni lientyneet ja vaihtuneet pettymykseksi ja suruksi. Viikonlopun vietimme lähes normaalisti, ja yhdessä olo tuntuu ihanalta - ilmeisesti hetkittäin myös miehestäni. Keskustelimme tunnin kumpanakin päivänä suhteestamme, ja kummallakin kerralla mieheni oli täysin sitä mieltä, ettei meillä voi olla yhteistä tulevaisuutta. Kuitenkin hetkeä myöhemmin hellimme toisiamme kuin ennen, joten uskallan silti toivoa, että jotain voisi olla, enkä haluaisi hänen vielä tekevän lopullista päätöstä eroamisesta, kun näyttää, että joka päivä menee paremmin kuin edellinen. Jokapäiväiset "erotako vaiko eikö" -keskustelut tuntuvat äärimmäisen raskailta, mutta itsepähän tämän aiheutin... tekemällä elämäni (toivottavasti) suurimman virheen...

Kävimme viikko sitten pariterapeutilla. Olin tilanteessa ihan kipsissä - en ollut varautunut, ja tuntui etten osannut kertoa tunteistani. Mieheni ärtyi, sillä hän oli siinä uskossa, että terapia olisi lähinnä minua varten, koska minussa on "jotain pahasti vialla". Sen sijaan terapeutti keskittyi käsittelemään mieheni tunteita, mikä minusta oli hyvä juttu, hänestä ei. Lopulta käynti kuitenkin oli rahan arvoinen, sillä illalla terapian jälkeen keskustelimme ensimmäistä kertaa kunnolla suhteemme ongelmista ja siitä, miten epävarmuus on minuun vaikuttanut. Varasimme viikon päähän seuraavan kerran. En ole yhtään varma, tuleeko sillä olevaan toivomani vaikutus suhteellemme, mutta uskon, että siitä on loppujenlopuksi apua molemmille.

Olen miettinyt, miten selviäisin itse erosta, jos sellainen tulisi. Todennäköisesti minua auttaisi kaikkein eniten harrastukset ja kaverit. Iltaisin yksin oloa pelkään eniten. Affena, oletko ajatellut liittymistä johonkin toimintaan, missä kohtaisi ihmisiä ja saisi vedettyä ajatukset pois surusta?

Samoin olen miettinyt, että niin kylmältä ja tunteettomalta kuin se kuulostaakin, yrittäisin mahdollisimman nopeasti unohtaa katkaisemalla riippuvuuteni mieheeni. Vaikka viimeiset viisi vuotta ovat olleet pääosin ihania ja täynnä rakkaita muistoja, en haluaisi niiden tulevan eteen jokapäiväisessä elämässä, vaan pakkaisin ne pahvilaatikkoon kellarin perukoille odottamaan päivää, kun olen päässyt tapahtuneesta yli enkä enää iloisten muistojen esiin tupsahtaessa lähinnä masentuisi... Ei yhteisiä tavaroita minun kotiini, kiitos, ja nopea tavaroiden jako. Affena, jos sinua tavarat vaivaavat, käy joko hakemassa ne nopeasti pois vanhasta kodistasi tai päätä unohtaa ne lopullisesti. Vanhasta rakkaudesta olisi ainakin minulle todella vaikea päästä yli, jos tavarat (tai hoitamattomat asiat) palauttaisivat sen jatkuvasti mieleen.

Sen sijaan vastaus tuohon, onko vielä järkeä anella... En osaa sanoa. Affena, jos miehesi on samanlainen kuin omani, luulen, että yhteenpaluun kannalta saattaa vielä olla. Uskon, että mieheni sitoutumiskammoisena pelkäisi viimeiseen asti vastata aneluun, vaikka mieli tekisikin. Sen sijaan, Affena, sinun kannattaisi miettiä tarkasti, mitä oikeastaan haluat elämältä, ja olisiko mies ikinä valmis antamaan sen sinulle. Minulle tuo toivoa se, että mieheni reagoi minun eropuheisiini puhumalla avioliitosta ja perheestä - siispä vaikka nykytilanteessa kestäisi vuosia, että pääsisimme tilanteeseen, jossa näitä voisi taas harkita, hän kuitenkin pohjimmiltaan haluaa samoja asioita elämältä kuin minäkin. Affena, jos haluat perheen, mieti onko se sinulle tärkeämpää kuin miehesi, ja uskotko että sitä voisit koskaan kyseisen miehen kanssa saada. Oletko mieluummin vanhana kahdestaan miehesi kanssa vai jonkun toisen sekä lasten ja lastenlasten kanssa?

Pari viikkoa on taas kulunut, ja olemme käyneet nyt kolmesti keskustelemassa tilanteestamme parisuhdeterapiassa. Suosittelen kaikille vastaavassa tilanteessa oleville, varsinkin jos ongelmat johtuvat puhumattomuudesta, kuten meillä. Ensimmäistä kertaa olemme oikeasti päässeet puhumaan ongelmistamme syvällisemmin, kun terapeutin kysymykset ovat ohjanneet meidät käsittelemään niitä, emmekä ole voineet paeta. Kerrankin kun kysyn mieheltäni "miksi", hän kertoo minulle tunnoistaan eikä tiuski "mietipä sitä" tai jotain vastaavaa.

Sen sijaan pintaan tulleita ongelmia on riittänyt. Ajoittain olen todella positiivisella mielellä, sillä arki on alkanut sujumaan, mutta tuntuu että henkisellä tasolla mikään, mitä teen, ei enää kelpaa tai ole tarpeeksi. Mieheni arpoo yhä, haluaako edes yrittää tulevaisuutta kanssani ja toteaa, että olisi jo lähtenyt ellemme asuisi yhdessä, eikä hän jaksa nähdä vaivaa muuttaakseen pois.

Tämän päiväisen session aikana sain kuulla, kuinka en ole koskaan joustanut mistään, ja kun luettelin liudan esimerkkejä, sain kuulla että hän olettikin minun joustavan kaikkina noina kertoina, joten niitä ei lasketa. Ongelmaksi hän myös näki sen, että haluan niin paljon asioita, ja hänen mielestään minä en voi aina saada haluamaani. Joten kun kerran haluan kovasti olla hänen kanssaan ja rakastaa häntä, hän ei koe voivansa siihen suostua, koska minun ei kuulu aina saada haluamaani.

Ymmärrän, että minun pettäjänä ei kuuluisi valittaa vaan ottaa tyynesti vastaan kaikki mitä tulee ja olla vain onnellinen, jos tästä vielä jotain tulee. Silti minunkin jaksamiseni alkaa pahasti rakoilla, kun kaikki vaiva ja sitoutuminen mitä olen tähän mennessä suhteeseemme laittanut nollataan täysin ei-minkään-arvoisena ja yksittäistapauksina. Lisäksi saan niskaani syytöksiä itsekkyydestä jos edes vihjaan, että haluaisin nähdä ystäviäni, vaikka minä olen pari viimeistä lauantaita jäänyt kotiin siivoamaan kun hän on lähtenyt viettämään iltaa yhteisten ystäviemme kanssa.

Rakastan miestäni ja haluaisin olla onnellinen hänen kanssaan, mutta ajoittain se tuntuu mahdottomalta tavoitteelta. Mieheni ei kuitenkaan kykene tekemään lopullista päätöstä eroon. Voiko tämä kääntyä vielä paremmaksi... Kannattaako tällaisessa tilanteessa ollenkaan lähteä "puolustautumaan" syytöksiä vastaan, vai pitäisikö vaan kovettaa nahkansa ja odottaa, että parjaaminen loppuu... Tuntuu, että miksi edes taistelen suhteemme eteen, jos kaikki ongelmat, joita meillä ovat olleet, ovat nyt mieheni mielestä täysin minun syytäni, eikä parannusta ole odotettavissa.

Hei.

Olen 25-v melko tuore vaimo, lapsia ei ole, ehkä tulevaisuudessa sitten..., talon ostoa mieheni kanssa hieman suunnittelemme ja kaiken aikaa tosissamme sillä mielellä, että yhdessä ollaan hautaan asti. Pieniä ongelmia on; mieheni kanssa meillä on hyvin erilaiset tarpeet, hän antaa ymmärtää ettei tarvitse seksiä kovinkaan usein (1-4 kertaa kuussa riittää), itse olisin valmis vaikka monta kertaa päivässä ja kärsin tilanteesta.. tosin en ylivoimaisen paljon. Olemme puhuneet asiasta ja mies sanoi, että haluaa petrata ja olla aktiivisempi. Itse en ole ollut painostava tai vaativa osapuoli vaan yrittänyt ymmärtää.

Uuden vuoden kiepeillä sain selville, että mieheni on ainakin viime marraskuussa lähetellyt jollekulle "exälleen" kuvia omasta sukukalleudestaan ja samassa asiayhteydessä pyytänyt tätä "exäänsä" lähettämään itsestään tuhmia kuvia, että mieheni saisi vetää käteen. En ole pahannäköinen nainen enkä lahna sängyssä, mutta miehelleni ilmeisesti maistuu paremmin helppo (oman käden onni) seksi jossa ei tarvitse ajatella kumppanin tarpeita.
Loukkaannuin kovin tästä mieheni toiminnasta, lisäksi hän viesteissään kertoi "exälleen" että tämä oli hänen elämänsä paras pano ja että hän ajattelee sitä, miten pani häntä takaapäin. Soitin tälle hänen "exälleen" ja tämä antoi ymmärtää, että mieheni on siis pettänyt minua hänen kanssaan ja kaikenlisäksi esiintynyt sinkkuna. Mieheni taas, asian puheeksi otettuani väitti kivenkovaan, että juttu oli vuosia vanha ja lisäksi "vanhat panot" eivät merkitse hänelle yhtään mitään. Kunnon riitahan siitä syntyi ja lisäksi jäin epätietoiseksi, että onko mieheni pettänyt minua vai ei. Tietenkin haluaisin uskoa miestäni ja hän sanoikin, ettei voisi olla niin kylmäverinen että kykenisi pettämään minua ja sen jälkeen katsomaan minua silmiin... mene ja tiedä mutta luottamus on tosi kovilla. Itse haluan avioliiton parasta ja pystyn antamaan anteeksi, ainakin tämän kerran jos mahdollinen pettäminen on tapahtunut "vain seksin takia" mikä sekin kyllä minua satuttaa ja painaa lokaan.

Toki tästä kaikesta on vähän risainen olo. Itse en halua myöskään pilata suhdetta mustasukkaisuudella ja "kyttäämisellä", enkä tietenkään voi toista ihmistä omistaa.
Kuitenkin mieheni on antanut ymmärtää, ettei häntä muut naiset kiinnosta ja että hän haluaa olla kanssani koko loppuelämänsä ja tulevaakin suunnittelemme...

Toivon että uusi vuosi olisi parempi😍

Hei,

Olen kiitollinen tästä viestiketjusta ja siitä, että viestejä on tullut näin pitkällä aikavälillä. Olen itse pettäjä. En tiedä oikein miksi, mutta haluaisin kirjoittaa oman tarinani. Petin rakastani hetken huumasta ulkomaanmatkalla. Olen etsinyt paljon syitä, miksi toimin näin. Ja vieläpä jälkeenpäin yritin valehdella rakkaalleni (kerromme aina toisillemme kaiken). Pidän itseäni täysin syyllisenä kaikkeen, vaikka tietysti etsin käytökselleni selityksiä joka puolelta kuten esim. seksin puutteesta omassa parisuhteessani jne. Haluan korostaa, että vaikka etsin selityksiä, en puolustele tekoani millään! Haluan vain tietää, mistä tämä kammottavuus johtui.

Käymme lävitse parisuhdekriisiä ja rakkaani tuskan kokeminen salpaa hengitykseni. En ymmärrä, miten olen voinut tuoda meille tällaisen surun ja tuskan. Olen järkyttynyt siitä, että kykenin tekemään tekoni. En koskaan kuvitellut olevani sellainen ihminen ja koko arvomaailmani on romahtanut. En siedä itseäni, tällaista itsevihaa en ole koskaan elämässäni kokenut. Olemme käyneet pariterapiassa ja olen käynyt myös yksilöterapiassa. Rakkaani ei ole jättämässä minua, niin hän ainakin sanoo. En toivo mitään maailmassa enempää kuin että hän ei jättäisi minua. Rakastan häntä yli kaiken. Olemme myös rakastelleet useamman kerran. Pyydän anteeksi koko ajan, itken ja tiedän, että en ikinä tee tällaista tekoa uudestaan. Tietenkin, tämä on rakkaalleni vaikea uskoa – niinhän se olisi alunpitäenkin pitänyt olla. Olimme juuri menossa naimisiin ennen kuin tein virheeni.

Haluan uskoa, että pääsemme tämän ylitse. Mutta pelkään niin paljon. Pelkään myös sitä, etten saata antaa itselleni anteeksi, jos vaikka rakkaani jollain ihmeen keinolla siihen joskus pystyisikin. Olen aina pitänyt itseäni reiluna ihmisenä, joka ei valehtele eikä petä. Se on ollut minulle tärkeää. Olen kohdannut itsessäni pimeän puolen, joka on aina varmasti ollut siellä, mutta jota en ole tiedostanut. En ymmärrä, miten saan kuvat pettämistilanteesta pois mielestäni ja ennen kaikkea, miten rakkaani siihen pystyy?

Kaipaisin apua, koska olen pussannut kännissä vieraita naisia kolme kertaa, joista vain yhdestä puolisoni tietää. Mitä minä teen, kerronko? En kuitenkaan haluaisi kertoa, koska pelkään eroa, viimeksi viesti oli sen kaltainen. Olen ollut noina kertoina aina hyvin juopuneena ja minulle on tullut uskomattomat morkkikset. Olen yrittänyt ajatella, että eihän nuo niin pahoja asioita ole ollut, mutta nyt päätin, että lopetan juomisen kokonaan, toivottavasti onnistun. Rakastan puolisoani paljon, joten viinan on lähdettävä.
Niin, pitäisikö minun kertoa vai unohtaa ja aloittaa parempi elämä?

Heippa Morkkis
Kyllähän se onnelliseen parisuhteeseen kuuluu että voi ja pitää kertoa asiat
toiselle rehellisesti eikä saa valehdella.
Mutta jätä nyt asia kertomatta puolisolle ja toivo että ei saa mistään tietää mutta jos
asiaa kysyy sinulta niin sano rehellisesti niin kuin asia on ( on sitten minun neuvo ja sinä
itse teet ratkaisusi ).
Mutta jätä alkoholi pois elämästä äläkä suotta hölmöile vaan nauti / nauttikaa yhdessä
tästä upeasta elämästä mut puhukaa kaikista asioista sillä väitän että kaksi ihmistä
pystyy elämään onnellisena mut pitää olla yhteistä halua ja tahtoa.
Kaunista kevättä sinulle

Kyllä siitä selviää,mutta unohdu se ei koskaan.Toista rakastaa ja antaa anteeksi,muttei unohdu.
Epäilys jää mieleen varmaan koko suhteen ajaksi.Minulle kävi juuri niin.Sitten kun epäilys saa vallan sen purkaa toiseen ja toinen suuttuu.Luottamus on asia mikä pitää ansaita se ei tule itsestään.
Rakkaasta ei tahtoisi luopua,vaikka pettäminen koskeekin.Olen juuri siinä vaiheessa omassa suhteessa.Toinen ei ymmärrä että pelkään sen tapahtuvan uudelleen.Pitää uskoa rakkauteen en voi muuta.Samaa suositan sinulle.

Tarjuli2, en tiedä, lohduttaako tämä yhtään, mutta itse pettäjänä voin sanoa, että ennemmin kuolen kuin toistan virhettäni ikinä. On helppo sanoa "ei koskaan" jos ei ole koskaan pettänyt. Mutta jos on, katuu, rakastaa, haluaa jatkaa ja rakentaa suhdetta, voin sanoa, että en ikinä enää tuota tällaista tuskaa puolisolleni! (enkä myöskään itselleni) "Ei koskaan" saa aivan uuden merkityksen. Jos oma puolisosi on yhtään samoilla linjoilla, ota se huomioon epäillessäsi. Et voi epäillä ikuisesti, vaikka luonnollisesti uuden luottamuksen rakentamiseen menee kauan aikaa. Olen itse oman kokemukseni kautta oppinut, että kuka tahansa meistä pystyy mihin tahansa eikä mikään ole varmaa elämässä, vaikka me niin kovasti sitä haluaisimmekin - ei liene muuta mahdollisuutta kuin luottaa ja rakastaa sekä ainakin minun kohdallani todellakin oppia elämäni suurimmasta virheestä. Toivottavasti puolisosi tekee samoin. Kärsivällisyyttä se vaati molemmin puolin.

Itsekin juuri kamppailen petetyksi tulemisen kanssa.. Meillä PITI olla onnellinen (vaikkakin joskus riitaisa, kuten varmaan jokainen ) avioliitto ja 2 pientä lasta. Mies petti luottamukseni lähettämällä naisystävälleen (aiemmin siis sanoi tämän olevan vain kaveri nykyään vaikka heilastelikin häntä pari kuukautta joskus aiemmin, sittemmin silti kielsin yhteydenpidon oltuani erittäin mustasukkainen suhteen alussa) viestin, jollaisia kuuluu lähettää vain omalle puolisolle. Sisälsi siis kaipaamista, flirttailua sekä seksististä vihjailua.

Enkä tiedä onko minusta antamaan anteeksi. Tai ehkä onkin, mutten pysty unohtamaan enkä luottamaan. Varsinkin kun mies yritti viimeiseen asti salata asiaa. Mutta sen tultua julki hän on ollut kyllä äärimmäisen katuva ja sanoo, ettei koskaan enää... niinpä niin, tuttu juttu. Ei koskaan enää, kunnes taas seuraavan kerran. No, olen itsekin kyllä pettänyt aiempaa seurustelukumppania, mutten todellakaan ollut naimisissa, ei ollut lapsia enkä myöskään rakastanut sitä miestä. Mutta siitä ainakin opin toki, sillä en silti kuvitellut koskaan kykeneväni pettämään. Ei miehenikään kuulema. Ymmärrän ja en ymmärrä. En ainakaan luota enää. Kun valehdellaan pienimmistäkin asioista (esim. siitä, että näki tämän ystävänsä baarissa, viestin hän laittoi naiselle vasta myöhemmin parin pvän päästä), niin kuinka sitä luottamusta sitten muka enää rakennetaan?

Huh huh, olipas raskasta luettavaa, etenkin pettäneiden tarinat.
En ole ollenkaan varma, vihaanko mitään enempää kuin pettämistä.
Se ei koskaan tapahdu vahingossa, vaan aina sitä edeltää sarja tietoisia valintoja, valintoja jonka kohdalla olisi voinut pysähtyä miettimään, teenkö oikein, loukkanko toista, mitäs jos kärähdän, lähdenkö matkalle/ravintolaan ilman kumppaniani.
Miksi miksi näin ei tapahdu, miksi tehdään väärät valinnat ja petetään sitä kaikista rakkainta.
Miksi jos on ongelmia ei hakeuduta terapiaan puhumaan vaan mennään vieraan miehen/naisen sänkyyn parantamaan ongelmia.
Miksi, kysymyksiä voi jatkaa loputtomiin...
Toivon, että jokainen oppii ajattelemaan valintojaan tarkemmin, valitsemaan oikein,menemään terapiaan, eroamaan ennen uutta suhdetta jos vanha suhde on totaalisesti ja peruuttamattomasti karilla.