Palaan vielä kuulumisiini; mies ei nyt sitten jääkkään kotiin, ei kuulema pysty. Viikossa mieli muuttui. Nyt suren lasten pettymystä, heille ei ole vielä mitään tästä uudesta muutoksesta kerrottu. Tuntuu kyllä melko epätoivoiselta... Kuinka voi ihmisen mieli vaihdella näin laidasta laitaan... Eli tarina ei saanutkaan kovin iloista päätöstä.

jmk66 kirjoitti 19.2.2010 9:9

Palaan vielä kuulumisiini; mies ei nyt sitten jääkkään kotiin, ei kuulema pysty. Viikossa mieli muuttui. Nyt suren lasten pettymystä, heille ei ole vielä mitään tästä uudesta muutoksesta kerrottu. Tuntuu kyllä melko epätoivoiselta... Kuinka voi ihmisen mieli vaihdella näin laidasta laitaan... Eli tarina ei saanutkaan kovin iloista päätöstä.

No voi ei!
Vaikka tiedän kyllä, että mieli voi vaihdella. Meillä ei tosin noin voimakkaita reaktioita ole ollut...
Mutta tarina saa iloisen lopun, aikanaan. Sinä suret surusi, mutta älä jää yksin murehtimaan. Järjestä sinun ja lasten elämän teitä tyydyttäväksi ja nautit vielä siitä. Uskon että alkuun on vaikeaa, mutta miehesi ei ole sinua ansainnut ellei ole asioita valmis selvittelemään...

Voimia sinulle!!

Kiitos NiinaM kannustavasta vastauksestasi, odotin oikein kommenttiasi. Joo, yksin en aio jäädä, käyn terapeutilla ja puhun ystävien kanssa, myös tänne kirjoittaminen ja kommenttien lukeminen on tärkeä osa toipumista. Mies on vielä kotona, en teidä oikeasti milloin lähtee, milloin kertoo lapsille.. en tiedä tietääkö itsekkään. Olen päättänyt sen, että hän kertoo asian lapsille; vastaa myös heidän kysymyksiinsä sen suhteen, että miksi. Tuen kyllä lasten ja isän tapaamisia enkä aio muutenkaan rettelöidä. Omat tunteeni vaihtelee aivan valtavasti, itken, vihaan ,olen katkera, vittuilen, välillä voisin rukoilla jäämään ja välillä meinaan ajaa ulos- raskasta kaikki. Uni on huonoa ja laihtuminen kiihtyy ( se on ainut mukava asia tässä koko hommassa).

Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että lattiarätiksi en rupea enkä kakkosnaiseksi. Tiedän, että elämällä on vielä paljon annettavaa kunhan tästä surusta selviän!🙂👍

jmk66 kirjoitti 21.2.2010 17:42

Kiitos NiinaM kannustavasta vastauksestasi, odotin oikein kommenttiasi. Joo, yksin en aio jäädä, käyn terapeutilla ja puhun ystävien kanssa, myös tänne kirjoittaminen ja kommenttien lukeminen on tärkeä osa toipumista. Mies on vielä kotona, en teidä oikeasti milloin lähtee, milloin kertoo lapsille.. en tiedä tietääkö itsekkään. Olen päättänyt sen, että hän kertoo asian lapsille; vastaa myös heidän kysymyksiinsä sen suhteen, että miksi. Tuen kyllä lasten ja isän tapaamisia enkä aio muutenkaan rettelöidä. Omat tunteeni vaihtelee aivan valtavasti, itken, vihaan ,olen katkera, vittuilen, välillä voisin rukoilla jäämään ja välillä meinaan ajaa ulos- raskasta kaikki. Uni on huonoa ja laihtuminen kiihtyy ( se on ainut mukava asia tässä koko hommassa).

Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että lattiarätiksi en rupea enkä kakkosnaiseksi. Tiedän, että elämällä on vielä paljon annettavaa kunhan tästä surusta selviän!🙂👍

Hyvä hyvä! Oikea asenne - Kakkosnaisen paikka ei ole sinun paikkasi 🙂

Tiedän, että tunteesi vaihtelevat -laidasta laitaan, päivästä toiseen! Sen olen itsekin kokenut. Mutta anna mennä vaan. Se kaikki helpottaa. Toivottavasti sinulla on meidän kohtalotovereiden (täällä palstalla) lisäksi hyviä ystäviä jotka jaksavat kuunnella samat asiat kerta toisensa jälkeen...
Ja minä tekisin ihan samoin jos mieheni päättäisi lähteä - HÄN joutuisi kertomaan lapsille ja kokemaan sen tuskan silmästä silmään...
Odotan kuulumisiasi aika-ajoin. Minäkin käyn tänne laittelemassa, lisäksi voit googlettaa blogini kaunis kulkuri...
Ja muuten tuosta terapeutista tuli mieleen, että minulla on eräs ystävä joka kehui kauheasti sitä Fisherin eroseminaaria. Niin että jos vain mahdollista niin lähde vielä sellaisellekin!
Ja muista, sinä et ole tehnyt mitään väärää!
Voimia sinulle 🌻🙂🌻

HEI!
Liikutuin NiinaM sinun viestistäsi! Olen tiennyt, että vertaistuella on tärkeä merkitys ihmisten toipumisessa, mutta jotenkin kun se sattuu omalle kohdalle niin on kertakaikkisen ihanaa huomata, kuinka ihminen on myös ihmisen toivo (Maaria Leinonen). Kuinka tässä onnettomassa tilanteessa jonkun, fyysisesti aivan tuntemattoman, mutta henkisesti läheisen ihmisen palaute ja sanat voivat lämmittää kovasti!
Olen jonain päivänä täynnä vahvuutta (ainakin hetken) toisena päivänä meinaan hajota. Mies on vielä kotona, en tiedä mitä tekee ja milloin. Olen edelleen kannassani, että hän kertoo lapsille ja kiitos NiinaM tuesta senkin suhteen, tunnen, että olen oikealla polulla.
Kuulin tuosta (Fisherin) kurssista, saan terapeutiltani ko. kirjan joka ilmeisesti käsittelee samoja teemoja. Kurssillekin varmaan menen jos sellainen näillä seuduilla järjestetään. Koen, että otan kaiken avun vastaan mikä tässä tilanteessa auttaa.
Kysyit, onko minulla ystäviä. Onneksi heitä on- he ovat olleet aivan upeita- päivystävät puhelinta lähes ympäri vuorokauden ja soittavat heti kun voivat jos eivät pysty vastaamaan. Olen heille ikuistesti kiitollinen. Ko. rinki varmaan laajenee vielä kunhan pystyn kertomaan muillekin tästä tilanteesta, vielä kovin harva (4 ystävää) tietää.

Nyt menen googleen ja katson blogisi!🌻🙂🌻

Palaan ketjun pariin taas pidemmän tauon jälkeen.. Tämän ketjun aloittamiseen johtaneista tapahtumista on tänä syksynä kulunut 2 vuotta.
Olemme edelleen yhdessä mieheni kanssa, eikä hän ole enää pettänyt.. minun tietojeni mukaan. En pysty luottamaan, mutten täysin epäilekään aina ja kaikessa. Elely on enemmän ja vähemmän tuskaisaa arjen läpi kulkua, mutta aurinkoisempiakin päiviä on.

Se mikä minulle on jäänyt mieleen, on se kuinka toitotetaan, että näissä asioissa se ajan kuluminen on se joka auttaa. Kuinka se maaginen vuosi kertoisi ollakko vai ei, tai kuinka silloin voi jo niin paljon paremmin.
Aika turhia sanoja.
Kipu muuttaa muotoaan, ei katoa. Kun rakkain ihminen satuttaa, se jättää jälkensä.
Ehkä se maaginen aika on sitten se kolme vuotta, tai neljä? Kun ei kaksikaan ole juuri lohtua tuonut.

Miksen sitten ole lähtenyt? En tiedä. Toisaalta side välillämme on teräsvaijeria, joka ei tunnu katkeavan vaikka kuinka pyristelen. Toisaalta se juuri kuristaa ja ei ole voimia irroittautua.
Ei, totuus on, etten vain osaa vastata.
Kai minä edelleen uskon siihen, että kun on avioliittoon lähtenyt, sen puolesta taistellaan.. vaikka toinen ei omaa osuutta valoista sitten pitänytkään.

Niimpä niin, sydämeni itkee verta ja silmäni kyyneliä. En ole tässä ase ohimollani, mutta en osaa jättää taakseni miehen tekoja. Olen kuin kääntyneenä kohti mennyttä, en tulevaa.

Voikin olla niin, että olen itse onneni tiellä ja meidän onnistumisen esteenä. Jossain vaiheessa pitäisi pystyä menemään eteenpäin, yhdessä tai yksin. Kaksi vuotta on oltu valitilassa.. enkä enää osaa sieltä ulos.

Lapset ja hyvä yhteinen vanhemmuus ovat myös lujaa liimaa, samoin kuin ystävien ja lapsuuden perheeni rakkaus mieheeni & avioliittoomme, meihin pariskuntana.

Huoh. On tämä vaikeaa.

25.8.2010.Luke Hei Nennykkä.Luin ajatuksiasi pettämisen jälkeen selviämisestä.meidän ß suhteessa minä olin se pettäjä,tiedän että tein väärin en tehnyt sitä huvikseni.tunsin vain että en jaksa enää kuulla olevani ihminen johon ei olis pitänyt sotkeutua.5 kuukautta kestänyt salasuhde loppui heti kun vaimo rupesi kyselemään onko minulla toinen.aluksi vaimo halusi erota muttta minä halusin jatkaa,varasin ajan pari terapiaan siel käytiin 3 kertaa siellä oli helpompi keskustella riitelemättä.kotona vaan ei puhuminen asiasta suju.nyt on 8 kuukautta kulunut välillä tosi vaikeaa mut hyviäkin aikoja on.sen tiedän sisälläni et rakastan tätä ihmistä ja haluan tehdä kaikkeni et yhdessä voisimme elää.puhuminen ja varmasti tällainen vertaistuki auttaa jaksamaan toivon et vaimoni joskus pystyy anteeksi antamaan ja sinä myös omalle miehellesi. 🙂🌻

nennykkä kirjoitti 24.8.2010 11:2

Palaan ketjun pariin taas pidemmän tauon jälkeen.. Tämän ketjun aloittamiseen johtaneista tapahtumista on tänä syksynä kulunut 2 vuotta.
Olemme edelleen yhdessä mieheni kanssa, eikä hän ole enää pettänyt.. minun tietojeni mukaan. En pysty luottamaan, mutten täysin epäilekään aina ja kaikessa. Elely on enemmän ja vähemmän tuskaisaa arjen läpi kulkua, mutta aurinkoisempiakin päiviä on.

Se mikä minulle on jäänyt mieleen, on se kuinka toitotetaan, että näissä asioissa se ajan kuluminen on se joka auttaa. Kuinka se maaginen vuosi kertoisi ollakko vai ei, tai kuinka silloin voi jo niin paljon paremmin.
Aika turhia sanoja.
Kipu muuttaa muotoaan, ei katoa. Kun rakkain ihminen satuttaa, se jättää jälkensä.
Ehkä se maaginen aika on sitten se kolme vuotta, tai neljä? Kun ei kaksikaan ole juuri lohtua tuonut.

Miksen sitten ole lähtenyt? En tiedä. Toisaalta side välillämme on teräsvaijeria, joka ei tunnu katkeavan vaikka kuinka pyristelen. Toisaalta se juuri kuristaa ja ei ole voimia irroittautua.
Ei, totuus on, etten vain osaa vastata.
Kai minä edelleen uskon siihen, että kun on avioliittoon lähtenyt, sen puolesta taistellaan.. vaikka toinen ei omaa osuutta valoista sitten pitänytkään.

Niimpä niin, sydämeni itkee verta ja silmäni kyyneliä. En ole tässä ase ohimollani, mutta en osaa jättää taakseni miehen tekoja. Olen kuin kääntyneenä kohti mennyttä, en tulevaa.

Voikin olla niin, että olen itse onneni tiellä ja meidän onnistumisen esteenä. Jossain vaiheessa pitäisi pystyä menemään eteenpäin, yhdessä tai yksin. Kaksi vuotta on oltu valitilassa.. enkä enää osaa sieltä ulos.

Lapset ja hyvä yhteinen vanhemmuus ovat myös lujaa liimaa, samoin kuin ystävien ja lapsuuden perheeni rakkaus mieheeni & avioliittoomme, meihin pariskuntana.

Huoh. On tämä vaikeaa.

Hei! Kirjoittelin tälle palstalle aikaisemmin samoissa tunnelmissa ja kunka ollakaan löysin vasta nyt sinun tekstisi. Miten voi ollakaan niin samat ajatukset ja tunteet. Minun mieheni eli kaksoiselämää tietojeni mukaan 5 kk ja jäi kiinni naisen lähetettyä minulle viestin heidän suhteestaan. Mies kielsi kaiken ja jatkoi suhdettaan valehdellen koko ajan minulle. Työ toimi alibina. Sain oman sitkeyteni ansiosta selville yhtä sun toista, joka satuttaa edelleen. Mies ei kerro mitään.
Käymme pariterapiassa ja miehen mukaan tuota vanhaa asiaa "paskaa" ei tulisi enää käsitellä. Hän on kuulemma aina rakastanut minua. Kumma tapa osoittaa rakkaus. Luottamus on mennyt. Mietin, voiko tapahtunutta antaa koskaan anteeksi. Miten hän nyt muka rakastaisi taas minua kun on tälle naiselle vakuuttanut rakkauttaan ja kertonut, että ei voi ilman häntä elää. Ehkä joskus joku selviää. En tiedä ja aina en jaksa enää välittääkään.

nennykkä kirjoitti 24.8.2010 11:2
Palaan ketjun pariin taas pidemmän tauon jälkeen.. Tämän ketjun aloittamiseen johtaneista tapahtumista on tänä syksynä kulunut 2 vuotta.
Olemme edelleen yhdessä mieheni kanssa, eikä hän ole enää pettänyt.. minun tietojeni mukaan. En pysty luottamaan, mutten täysin epäilekään aina ja kaikessa. Elely on enemmän ja vähemmän tuskaisaa arjen läpi kulkua, mutta aurinkoisempiakin päiviä on.

Se mikä minulle on jäänyt mieleen, on se kuinka toitotetaan, että näissä asioissa se ajan kuluminen on se joka auttaa. Kuinka se maaginen vuosi kertoisi ollakko vai ei, tai kuinka silloin voi jo niin paljon paremmin.
Aika turhia sanoja.
Kipu muuttaa muotoaan, ei katoa. Kun rakkain ihminen satuttaa, se jättää jälkensä.
Ehkä se maaginen aika on sitten se kolme vuotta, tai neljä? Kun ei kaksikaan ole juuri lohtua tuonut.

Miksen sitten ole lähtenyt? En tiedä. Toisaalta side välillämme on teräsvaijeria, joka ei tunnu katkeavan vaikka kuinka pyristelen. Toisaalta se juuri kuristaa ja ei ole voimia irroittautua.
Ei, totuus on, etten vain osaa vastata.
Kai minä edelleen uskon siihen, että kun on avioliittoon lähtenyt, sen puolesta taistellaan.. vaikka toinen ei omaa osuutta valoista sitten pitänytkään.

Niimpä niin, sydämeni itkee verta ja silmäni kyyneliä. En ole tässä ase ohimollani, mutta en osaa jättää taakseni miehen tekoja. Olen kuin kääntyneenä kohti mennyttä, en tulevaa.

Voikin olla niin, että olen itse onneni tiellä ja meidän onnistumisen esteenä. Jossain vaiheessa pitäisi pystyä menemään eteenpäin, yhdessä tai yksin. Kaksi vuotta on oltu valitilassa.. enkä enää osaa sieltä ulos.

Lapset ja hyvä yhteinen vanhemmuus ovat myös lujaa liimaa, samoin kuin ystävien ja lapsuuden perheeni rakkaus mieheeni & avioliittoomme, meihin pariskuntana.

Huoh. On tämä vaikeaa.

Voi nenykkä... Ikävä kuulla, että koet noin. Ikävä ettet ole päässyt eteenpäin toivomallasi/haluamallasi tavalla. Kirjoitit itse, että olet kääntyneenä kohti mennyttä. Miksi? Mikä jarruttaa ettet pääse yli ja eteenpäin?
Tilanteesi kuullostaa hankalalle. Toivottavasti saat(te) selvyyden ja tasapainon. Olettehan käyneet puhumassa terapeutille tai parisuhdekurssilla tms.

Meille niistä, etenkin Valamon kurssista oli paljon apua. Onhan täälläkin välillä vaikeita hetkiä, mutta arki on hyvää ja rakkaus on jälleen löytynyt. Vaikken minäkään vielä luota ihan sataprosenttisesti, niin päivä kerrallaan siihen pyrin. Olihan se vaikeaa kun rakkain sen teki, vieläpä 2 kertaa, mutta niin vain hänkin löysi voimansa ja halun & rakkauden olla kanssani. Meidän on nyt hyvä olla, yhdessä. Ja avoimin mielin katsellaan. Virheistä on opittu kovasti... Kipu ei tosiaankaan katoa, kuten sanoit. Se muuttaa muotoaan ja sen kanssa oppii elämään. Tästä eteenpäin se on meidän historiaa.
Helppoja ratkaisuja ei kai koskaan ole, mutta sinulle toivon voimia omiesi kanssa. Ja sen että pääset tapahtuneen yli ja alatte katsoa tulevaan tai sitten päätät jättää hänet. Muuten voit vaan pahoin eikä ole hyvä olla.
Tsemppiä sinulle! 🌻🙂🌻

Hei en tiedä saako tänne se pettäjä osapuoli ajatuksiaan kertoa mut kerron kuitenkin.olen paljon pohtinut tätä omaa elämääni ja suhdetta avovaimooni,hän oli minulle ensimmäinen rakkaus,ja hänestä tuli myös minulle se kaikkein läheisin ja tärkein ihminen sekä paras ystävä.mut kun sitten huomaakin et ei olekkaan toiselle minkään arvoinen ja tulee lopulta torjutuksi läheisyydessä ja sexsissäkin,on siinä miehelläkin raskasta varsinkin kun minulle hellyys,läheisyys ja tunteiden näyttäminen ova tärkeitä ☺️❤️ ja sexsi on myös läheisyyttä.vuosia mietin miksi en kelpaa tuolle ihmiselle onneksi jouduin käymään psykiatrilla muun asian vuoksi ja siellä puhumaan tästäkin lopulta pyysin vaimoa pari terapiaan.mut ei hän siellä halunut tai osannut puhua hänen mielestään ero olis paras ratkaisu,ei terapiakaan auta jos molemmat ei ole täysillä mukana meidän elämä jatkui vuosia ja kierre paheni etsin pitkään juttelu seuraa treffi palstoilta ja vaimo tietysti epäili ja käytti kyllä pahemman kerran henkistä väkivaltaa.sit vaan lopulta tunsin et en jaksa ja pelkäsin et teen jotain itselleni jos tämä ei lopu.päätin etsiä rakkautta muualta ja löysinkin.mut kun en vaan pystynyt lähtemään.Minustakin tuntuu et joku teräsvaijeri pitää meitä kiinni toisissamme,minä myös olen sitä mieltä et ihmmiset eroaa liian helposti en tiedä teenkö väärin toista kohtaan kun en halua erota.kun kerroin vaimolle hänen kysyttyä onko minulla toinen se oli hänelle järkytys eikä hän enää halunut jatkaa.joitakin päiviä meni ja kummallakin oli varmasti kauhea pelko mitä tapahtuu,kerroin hänelle et haluan lähteä pariterapiaan varasin ajan ja sinne mentiin ja viimeinkin siellä sai molemmat puhuttua toiselle sen kaiken mikä olisi pitänyt puhua jo vuosia sitten pelkään vaan että luottaako hän minuun enää koskaan ja onko voimia tehdä töitä suhteemme puolesta minä ainakin haluan jatkaa.sen tiedän et pettäjä tekee väärin mutta heittäköön ensimmäisen kiven se joka ei ole milloinkaan väärin tehnyt minä tunnen syyllisyyttä teostani minulle elämä parisuhteessa on opettanut sen et töitä sen puolesta on tehtävä molempien.mukava olis kuulla mitä mieltä olette näistä ajatuksista.

HEI!
Minäkin tulen pitkästä aikaa mukaan tähän keskusteluun, ja edelliseen viestiin vastaisin osaltani, että totta kai myös pettäjä osapuoli on tervetullut tähän keskusteluun ; ainakin otsikko ehkä siihen jopa haastaa mukaan!

Oma tilanteeni on se, että sain vuoden alkupuolella tietää mieheni pettäneen minua, tilanne oli valtava järkytys ja shokki. Lamaannuin, yritin epätoivon vimmalla saada asiaa ratkaistua nopeasti, vahdin, epäilin, mietin kostoa, kirosin, itkin jne.... kaikkea mitä ovat kaikki petetyt tehneet ja kokeneet. Nyt tilanne on se, että olemme edelleen yhdessä; suhde on mieheni mukaan loppunut ja teemme töitä yhteisen tulevaisuutemme eteen. Mieheni ehkä ymmärsi aivan viime metreillä, ettei sittenkään halua menettää perhettään ja tätä yhteistä elämää.

Nyt tuntuu siltä, että vaikka elämä on ollut ajoittain aivan helvettiä, on mukana tullut myös jotain hyvää; kuten NiinaM myös kirjoitti- virheistä on opittu, tai olemme ehkä oppimassa. Läheisyys ja ainakin varovainen kiintymys ovat vähitelleen palanneet ja yhteiset hymyt, kosketukset ja katseet ovat jo totta. Yhteinen reissukin on varattu☺️❤️. Koen, että pieni toivo ja varovainen luottamus on olemassa. Ja mikä ehkä parasta; pystyn vähitellen jälleen arvostamaan miestäni.

Itse koen niin, että olen ollut osaltani syyllinen siihen, että suhteemme ajautui näin karmeaan tilanteeseen- tämä ei tarkoita sitä, että hyväksyn pettämisen, vaan sitä, että en todellakaan voi olla vain osoittamassa miestäni kaikesta pahasta, vaikka hän yksin näistä pettämisen teoista toki onkin vastuussa. Tämä oivallus on ollut itselläni se voiman lähde, minkä vuoksi olen pystynyt ymmärtämään miestäni ja halunnut jatakaa yhteistä elämäämme , ja joskus myös toivon mukaan antamaan anteeksi.
Mutta, kuten sanoin, olen vasta alussa ja ehkä liiankin toiveikas, mutta ehkä toivo on kuitenkin se, minkä avulla me jaksamme. 🙂👍

Kirjoitan minäkin tänne oman tarinani, pettäjän roolissa.

Suhteessamme oli ollut ongelmia jo jonkin aikaa - koin ettei mies puhunut minulle tunteistaan, ei halunnut suunnitella yhteistä tulevaisuutta, ei rakastanut minua (ei ainakaan koskaan näin minulle sanonut) - mutta olin ajan myötä "sopeutunut" näihin. Hoidin puhumisen, toistelin rakkautta vaikken aina saanut vastakaikua, ja vaikka riitelimme usein, koin suhteen kuitenkin tyydyttäväksi ja ajattelin olevani onnellinen. Lopulta pitkien keskustelujen ja vuosien yhdessäolon jälkeen päädyimme siihen, että aika on kypsä yhteen muuttoon.

Ensimmäinen kuukausi avoliittoa olin maailman onnellisin tyttöystävä. Sitten lähdin matkoille pariksi viikoksi kaveriporukalla, johon kuului sekä miehiä että naisia, mutta ei omaa miestäni. Mieheni ei aluksi ollut halunnut lähteä reissuun, mutta kun minä sitten varasin matkan, hän ikään kuin kostoksi varasi kaverinsa kanssa matkan kohteeseen, jonne olisin mielelläni lähtenyt hänen kanssaan. Matkalla sitten pidimme yhteyttä harvakseltaan tekstareilla - ja minä ihastuin erääseen miespuoliseen kaveriini, joka kuulema oli yrittänyt iskeä minua jo vuosia. (Kuulin mieheltäni jälkeenpäin, itse en ollut koskaan huomannut.) Viimeisenä iltana suutelimme.

Takaisin tultua totesin, että ihastukset sikseen, "se oli vain ohimenevä matkajuttu", ja en anna sen vaikuttaa suhteeseemme. Olin kuitenkin pari viikkoa ollut ympäristössä, jossa minua ei jatkuvasti kritisoitu, jossa minut hyväksyttiin sellaisena kuin olin, ja jossa minusta tuntui, että olen tärkeä ja mielipiteilläni on väliä.

Matkan jälkeen välittömästi aloimme riitelemään, ja tämä riita kesti kaksi viikkoa (!!). Välissä taisimme kerran "sopia" riitamme, jonka jälkeen aloitimme sen välittömästi uudelleen. Nukuin sohvalla. Mies monta kertaa huusi minulle, että oli ollut suuri virhe muuttaa kanssani yhteen. Itse tajusin, että riitamme johtui siitä, että en enää jaksanut tai halunnut alistua ja lähteä hieromaan sovintoa, koska en halunnut taas hyväksyä, että olen väärässä ja se huonompi osapuoli.

Puolivälissä ensimmäistä riitelyviikkoa otin yhteyttä tähän matkaihastukseen, jutteluseuran takia. Sovimme että tapaamme, kun mieheni oli viikonlopun poissa, ja vietimme todella mukavat kaksi päivää ja vaihdoimme suudelmia.

Toinen viikko riitelyä, ja olin tullut tulokseen, että mieheni ja minun suhde on ohitse. Kerroin miehelle, että en enää tiedä rakastanko häntä, en ole tyytyväinen suhteeseemme, en halua enää tätä. En jaksa riitelyä, en jaksa vähättelyä. Kerroin kaiken, mikä minua vaivasi. Vain yhdessä asiassa valehtelin - kun mieheni kysyi, onko minulla suhde kun näin äkkiä tein päätöksen, vastasin että ei ole. Mielessäni ajattelin, että en halua eroprosessin keskittyvän tähän matkaihastukseen, koska en kokenut, että se olisi syy erolle. En ollut edes varma, haluaisinko pitempää suhdetta matkaihastukseen, olin vain mielestäni varma, etten halua nykyistä.

Ja tapahtui jotain odottomatonta: mieheni muutti käytöstään täysin. Hänestä tuli ns. täydellinen avomies. Hän muuttui huomaavaiseksi, hän ei kritisoinut minua turhaan, hän puhui tunteistaan. Ensimmäistä kertaa pitkän suhteemme aikana hän kertoi rakastavansa minua ja haluavansa perheen kanssani. Hän pyysi anteeksi aikaisempaa käytöstään ja alkoi oikeasti suunnittelemaan kanssani tulevaisuutta - siis juuri sitä, mitä olin koko suhteemme ajan turhaan kärttänyt.

Itse en kuitenkaan ollut tähän enää valmis, koska olin menettänyt uskoni suhteeseemme. Koko ajan minulla oli hirveät paineet ja stressi muusta elämästäni (työ, opiskelu) ja käsittämätön kiireen tunne, enkä edes pysähtynyt miettimään, miten toimisin. Jatkoin matkaihastuksen tapailua, koska hänen kanssaan tunsin, ettei minun tarvitsisi ajatella ongelmiani, ja en nähnyt mitään vaivaa suhteen parantamiseen mieheeni. Mieheni ehdotti pariterapiaa - mihin minun olisi ehdottomasti pitänyt suostua - mutta hylkäsin ehdotuksen koska "on jo liian myöhäistä".

En jaksanut muuttaa toimintaani mihinkään suuntaan, kun en edes ollut varma, mihin sitä haluaisin muuttaa. En pistänyt suhdetta mieheeni poikki - olin vain kylmä häntä kohtaan ja torjuin rakkauden osoitukset. En myöskään pistänyt poikki suhdettani matkaihastukseen, joka jossain vaiheessa muuttui seksuaaliseksi (tosin epätyydyttävästi), mutta johon en missään vaiheessa kokenut olevani oikeasti rakastunut, kunhan ihastunut. Olen miettinyt jälkeenpäin, miksi toimin näin, mutta minun on itse hyvin vaikea keksiä mitään järkevää selitystä. Ehkä en halunnut jättämällä satuttaa sen kummemmin miestäni kuin ihastustani, ja jäin odottamaan jonkinlaista "ihmettä" joltakin suunnalta - joko tuntisin yhtäkkiä suurta rakkautta miestäni kohtaan tai muuten tulisin johonkin lopulliseen tulokseen.

Tätä epätietoisuutta omista tunteistani kesti 2kk, jona aikana mieheni ahkeran työn ansiosta rupesin olemaan yhä epävarmempi siitä, haluanko sittenkään päättää suhdetta. Viimeiset pari päivää minulla oli tunne, että pitäisi laittaa poikki tämä salasuhde ja keskittyä avoliittooni, sillä mieheni näki todella paljon vaivaa sen eteen ja "ehkä minäkin ajan kanssa oppisin rakastamaan" tai jotain. En kuitenkaan ollut varma tunteistani mihinkään suuntaan enkä saanut keskusteltua kenenkään kanssa. Mieheni tuntui tietävän salasuhteestani ainakin jollain tasolla, mutta aina hänen kysellessään aiheesta jouduin paniikin valtaan ja kielsin kaiken. En ollut itse valmis muuttamaan toimintatapojani mitenkään.

Vihdoin pari päivää sitten mieheni törmäsi minuun ja ihastukseeni yhdessä keskellä päivää. Jouduin paniikkiin, ja juoksin karkuun. (Siis oikeasti, kyllä, häpeän tätä todella paljon.) Sen jälkeen valehtelin ja syyttelin miestäni ja lopulta murruin ja kerroin kaiken. Mieheni maailma romahti ja minä lähdin siskoni luokse.

Ja nyt sitten tajuan, minkälaisen emämokan olen tehnyt. Kerroin siskolleni kaiken ja hänen kanssaan keskustellessani vihdoin tajusin, että oikeasti rakastan miestäni. Mieheni on viimeisen 2kk aikana taipunut ja tehnyt kaikkensa suhteemme eteen, mikä on paljon enemmän kuin mitä olin toivonut "suuren riidan" aikana. Itse en vain ole tätä tajunnut. Vuosien aikana meillä on ollut niin paljon yhteisiä ihania hetkiä, että olen täysin hajalla kun tajuan, että olen nyt käytännössä menettänyt kaiken. En tiedä, jatkammeko tästä eteenpäin, mutta vaikka jatkaisemmekin, tämä jää aina varjostamaan suhdettamme. Olen sanonut miehelleni, että olen nyt (aivan liian myöhään) valmis todella taas panostamaan suhteeseemme, mutta hän ei ole varma voiko ikinä enää luottaa minuun (ja luottaako edes tällä hetkellä sanaani siitä, että haluaisin jatkaa suhdettamme). Ahdistaa kun ajattelenkin, kuinka myöhässä olen kaiken kanssa. Jos olisin vain tunnustanut kaiken jo alunperin puhuessamme... Tai tietenkin parasta olisi, etten olisi koskaan pettänyt - etten olisi niin nopeasti "päättänyt", ettei suhteestamme kumminkaan tule mitään.

Ihastukseltani pyysin anteeksi käytöstäni, sillä ei se ole ollut reilua häntäkään kohtaan. Minusta tuntuu, että hän ehti rakastua minuun, ja varmaan luuli, että olin jättämässä mieheni - emme nimittäin kertakaan puhuneet aiheesta sen jälkeen, kun pari kuukautta sitten kerroin, että suhteessamme oli ongelmia. Hän haluaisi nyt keskustella kanssani, mutta en ole tähän vastannut.

Minun on vaikea kuvitella, miten olisin voinut pahemmin pettää miestäni. Ei riitä, että petin häntä - tein niin suunnitelmallisesti, kahden kuukauden ajan, valehdellen menoistani ja vieläpä niin, että samaan aikaan mieheni yritti kaikkensa saadakseen suhteemme toimimaan. Nyt kun tämän tajuan kaikessa kauheudessaan, en voi kuin ihmetellä, miten pystyin toimimaan näin.

Tiedän, että on raskasta lähteä rakentamaan suhdetta uudestaan tällaisen jälkeen, sillä vaikka tosissani haluaisin saada suhteen taas toimimaan ja olen varma etten enää ikinä aloittaisi salasuhdetta vaan keskustelisin ongelmista ensin mieheni kanssa, arvatenkin mieheni on tähän vaikea luottaa. (Etenkin kun oma suhteemme alkoi siitä, että petin silloista poikaystävääni kännissä nykyisen mieheni kanssa pariin otteeseen. Silloin oikeasti tiesin koko ajan haluavani suhteesta ulos, en vain ollut kyennyt mm. silloisen poikaystävän itsemurhalla uhkailun takia.) Mieheni sen sijaan on sitä mieltä nyt, että pettäminen on minulle jonkinlainen toimintamalli, josta en pääse eroon - enkä tietenkään voi sanoa 100% tietäväni, että näin ei ole.

Nyt mietin, miten tästä eteenpäin. Toisaalta haluaisin kovasti saada suhteemme taas toimimaan. Toisaalta mietin, onko se mahdollista. Ja toisaalta mietin, että jos tulevaisuus yhdessä tietäisi surua ja ahdistusta meille molemmille, olisiko silti molempien kannalta parempi erota ja yrittää yhdessä jonkun muun kanssa - emme ole avioliitossa, meillä ei ole lapsia, ja olemme vielä tarpeeksi nuoria aloittamaan uudestaan jonkun muun kanssa. Mieheni on pohtinut samaa, mutta ei osaa sanoa, mitä haluaa (tietenkään, näin pian). Kuinka ahdistavaa yhteinen tulevaisuus tulisi olemaan? Te, jotka olette kokeneet saman (kummassa vaan roolissa) - koetteko, että jos teillä ei olisi ollut lapsia tai ellette olisi olleet aviossa, olisiko ollut parempi vaan erota?

Entä miten lyhyellä tähtäimellä? Mieheni ei tietenkään luota minuun pätkän vertaa missään asiassa, miksipä luottaisikaan. Miten voisin parhaiten osoittaa hänelle, että yhä rakastan häntä? Hän sanoo, ettei voi luottaa minuun sekään takia, ettei mitenkään ymmärrä, miten kykenin tekemään tämän hänelle. En tiedä ymmärränkö itsekään. Mistä te petetyt olette saaneet lohtua tällaisilla hetkillä, miten pettäjä on toiminut teitä lohduttaakseen? Mieheni ei halua nukkua kanssani samassa sängyssä, mutta viime yön nukuin sohvalla, sentään samassa kodissa. En tiedä, pitäisikö minun viettää tästä lähtien kaikki aika kotona, vai ahdistaisiko häntä vähemmän jos olisin siskoni luona, eikä hänkään tunnu tietävän. Oletteko kokeneet, että on parempi olla tiiviisti yhdessä ja puida asioita vai ottaa vähän etäisyyttä ja ajatella tahoillaan?

Lyhyesti, onko teillä mitään konkreettisia vinkkejä, miten suhteen saisi taas toimimaan tällaisen jälkeen? Tai konkreettisia vinkkejä näihin ensimmäisiin päiviin...

Hei,

Tämä tekstisi oli niin pohtiva ja asioita läpi käyvä, että mitäpä jos printtaisit sen ja antaisit miehellesi luettavaksi?

Kriisit ovat myös mahdollisuuksia johonkin uuteen ja syvempään.🌻🙂🌻

Pari päivää mennyt, ja olen tullut siihen tulokseen, että olen tosiaan ollut maailman suurin ääliö. Haluan olla yhdessä mieheni kanssa, en ole koskaan tuntenut haluavani mitään näin paljon. Hankin tuon kirjan Revitty sydän mihin aika moni näissä ketjuissa on viitannut, ja vaikka se antaa kuvan, kuinka vaikeaa ja aikaavievää tällaisesta selviäminen on, haluan silti tehdä kaikkeni jotta se olisi mahdollista.

Mieheni ei kuitenkaan ole yhtään samaa mieltä. Hän puhuu, että ainoa mikä pitää häntä vielä lähtemästä, on yhteinen asunto ja se, ettei hänellä ole paikkaa minne mennä. En enää ällötä häntä jatkuvasti, mutta välillä kuitenkin, ja hän kuvailee ettei tunne minua kohtaan enää mitään tunteita, paitsi omituista kiintymystä, joka vaivaannuttaa häntä.

Onko tällaisessa tilanteessa kaikki toivo menetetty? Vai onko joku kokenut saman, ja silti suhteella on ollut jatkoa?

Toivohan elää vielä, koska ei ole ovet paukkuneet, lähtijän jälkeen.
Teillä kaikilla on vielä mahdollisuus, mutta se vaatii teiltä itseltänne hyvin paljon. Kokemuksesta tiedän, että petetty ei koskaan unohda, vaikka sanotaan, että nainen antaa anteeksi, muttei unohda koskaan, mies ei anna anteeksi, mutta unohtaa joskus.