Selviytyykö sitä yhdessä pettämisen jälkeen?

Hei!

Olen vastikään kirjoittanut tästä toisen otsikon alle. Olen suunnattoman pahoillani tilanteestasi ja toivon sinulle voimia ja kaikkea hyvää!

Voi tuntua pahalta, että minä sanon näin, koska olen itse ollut naimisissa olevan miehen toinen nainen. Heillä liitto vaikuttaa onnelliselta. Jostain syystä jotkut miehet kaipaavat välillä väärää jännitystä elämäänsä ja kaiken arvokkaan riskeeraten haluavat kokea kiellettyjä tunteita ja haluavat kenties tuntea itsensä MIEHEKSI, jota naiset haluavat. Mistään todellisesta, pysyvästä tai suurista tunteista on harvoin kysymys.

Tuntui tosi lohdulliselta kuulla, miten kovasti miehesi on valmis tekemään työtä suhteenne korjaamiseksi. Hän huomaa sinut ja tuskasi. Se osoittaa, että hän välittää. Kenties hän hullaantui tunteesta, että joku uusi halusi häntä ja säikähti nyt, mitä siitä seurasi. Hän kuitenkin selvästikin haluaa olla sinun kanssasi, jos hän todellakin on lopettanut tuon suhteen. Se, että te puhutte, on todella tärkeää ja hyvä merkki sekin.

Minä en ole tälle omalle varatulle miehelleni tärkeä. Hän hakee jotain hetken leikkiä ja minä kaipaan läheisyyttä, joten sotku on valmis. Monet lyhyet fyysiset suhteet ovat luullakseni samantyyppisiä. Rakkaus ja muut todelliset tunteet kuuluvat perheelle ja puolisolle.

Vaikka toisten tunteista ja elämästä ei pysty näin netin kautta sanomaan, toivon kuitenkin, että rakennatte yhdessä pikku hiljaa uutta luottamusta. Se vie varmasti aikaa, mutta avoin asian läpikäyminen auttaa varmasti ja suhteenne voi jopa vahvistua, kun molemmat näette, miten paljon merkitsette toisillenne. Muuten ei sattuisi nyt niin paljon ja muuten ette yrittäisi nyt niin kovasti korjata tilannetta.

Jaksamista!

Hei,

Kipu ei katoa koskaan lopullisesti - se sinun on hyväksyttävä, vaikka suhteenne jatkuisi jopa parempana kuin ennen. Aina pysyy tietoisuus puolison teoista. Kyse on siitä, kykenetkö elämään sen kanssa ja näkemään suhteenne vahvat puolet. Itse pohdin tuota problematiikkaa, vaikka mieheni ei fyysiseen aktiin ystävättäreni kanssa mennytkään (tulevaisuutta toki suunniteltiin ja tapailtiin selkäni takana...). Tapahtuneesta ja mieheni päätöksestä pysyä liitossamme on nyt reilut kolme kuukautta, pettämisen paljastumisesta 5 kuukautta.

Olet edelleen shokissa - sitä seuraa viha ja suru, näin ainakin omalla kohdallani. Koko syksyn olin äärettömän vihainen tapahtuneesta, nyt suru on astunut tilalle ja sekin on prosessoitava. Minulle on sanottu naisen olevan aina sydämessä, vaikka minä olenkin se ykkönen. Mahtuuko sinne sydämeen montakin rakkautta? Tätä pohdiskelen.

Hanki käsiisi kirja Revitty sydän, voiko uskottomuudesta toipua. Siitä saa uskomattoman paljon ajattelemisen aihetta, myös omaan käytökseen ja osuuteen parisuhteen kriisissä, vaikka toki mies on vastuussa omasta teostaan. Pettämisenkin yli voi päästä, mutta on hyväksyttävä prosessin kesto ja varottava ottamasta väärin kohdellun roolia pysyvästi ( eli mies saa sovittaa tekoaan koko ajan ja madella anteeksipyyntöä kaikessa tekemisessään) - tällöin pettämisen mahdollisuus kirjan mukaan uusiutuu helposti; jos toinen joutuu koko ajan syyllisyytensä musertamana alistumaan petetyn tahtoon. 🙂🌻

Kiitos teille molemmille kirjoituksistanne. Luin myös Hannah sinun tekstisi toisen otsikon alta.
Elämä ei ole yksinkertaista ja asioiden selvittämiseen taitaa mennä hurjasti aikaa. Välillä olen toiveikas, välillä täysin epätoivoinen, toisaalla raivon partaalla.
Suurin haaste tällä hetkellä on selviäminen, joka arjesta on todella vaikeaa. Pystyn hoitamaan pienet lapseni, mutta jopa valmisruuan syöttämiseen oikeaan aikaan saa tehdä todella työtä. Ovat puhtaissa vaatteissa, ruokittuja ja halittuja, mutta koko tahtoni saan käyttää jotta se toteutuu. Kolme vuotiaani kaipaisi äidiltä enemmän, mutta joutuu nyt tyytymään vähän vähempään. Onneksi halitella voi.. Tietyllä tapaa lapsista on nyt kyllä apuakin. Minun on pakko elää ja katsoa tätä todellisuutta silmiin.
Minun mieheni on minut pettänyt ja elänyt lyhyen aikaa kaksoiselämäänsä. Liekö tuo ihminen siellä taustalla samoin ajatteleva kuin sinä Hannah, vai täysin toisenlainen. Sitä mietin joskus. Onkohan sillä merkitystä. En häneen voi mitään syytöksiä kohdistaa, uskotonhan oli mieheni ja avioliittonsa veitsenterälle vienyt oli puolisoni. En silti tiedä mitä ajatella naisesta joka tiesi minusta ja lapsistamme jo heti tutustuttuaan mieheeni. Mieheeni minä olen pettynyt, mieheni minut on rikkonut. Itse olen kuitenkin aina ajatellut, että meidän pitäisi pitää toisistamme enemmän huolta tässä maailmassa, ja tietentahtoen varatun, perheellisen kanssa suhteeseen lähteminen tuntuu aika inhottavalle 😟

Katson noita kahta pientä. En saa satuttaa itseäni enempää, mutten ole varman pystynkö täysin hillitsemään itseni kun seuraavan kerran kiehuu yli. En voi rikkoa mitään, sirpaleita on jo tarpeeksi.. Ainoa kehen voin kohdistaa oman ahdistukseni olen minä itse. Typerää tätä pyöritellä, mutta jollain tasolla yritän pitää itseni tietoisena tuosta vaarasta jotten siihen sortuisi pahimman kivun ja kiukun tullessa päälle.🤔

Minun pitäisi olla nyt nukkumassa, mies vei lapset kun tuli töistä, että saisin nukkua valvottuani pienemmän kanssa yöllä ja kun en enää kyennyt nukkumaan - kipu vei vallan.. Mutta kykenemättömänä toimimaan olen istunut tässä ja lukenut muiden tarinoita.

Tuntu että olen syvässä kuopassa josta en kertakaikkiaan pääse ylös. Vaikken tänne voi jäädä, silti välillä toivoisin vain saavani peiton ja tyynyn. Tai veitsen. Ei, kyllä minä tarhdon elää. Lapsiani en ikinä jättäisi.

aika tuntuu kuluvan nyt aivan liian hitaasti. Voi miksi kaikki kipeät askeleet täytyy ottaa matkalla jonnekkin jonka en edes tiedä olevan parempaa?

Hei!
Kyllä pettämisestä voi selviytyä, ja uskon, että on miehiä, jotka eivät petä uudestaan. Sanon näin, koska uskon, että omassa parisuhteessani se on totta. Mieheni jäi kiinni pettämisestä noin vuosi sitten. Kuten sinunkin miehesi, hän lopetti suhteen heti kiinni jäätyään ja lähti kanssani pariterapiaan. Hän suostui myös puhumaan asiasta kanssani aina kun halusin, ja puhuimme tosi paljon. Aloin myös ymmärtää, että suhteemme oli ollut etäinen jo pitkään, ja mieheni oli ollut masentunut useastakin syystä.

Suhteemme on viimeisen vuoden aikana muuttunut paljon, olemme nyt erittäin läheisiä ja pystymme puhumaan asioista aivan eri tavalla kuin ennen. Luotan siihen, että mieheni on tässä suhteessa tosissaan.

Kuitenkin, toipuminen pettämisestä on hidasta ja vaikeaa. En ole masennukseen taipuvainen ihminen, mutta viimeisen vuoden aikana olen ollut ajoittain lähes lamaantunut. Mielialat heittelevät onnellisesta vihaan ja suruun. Välillä pystyn elämään tätä päivää ja luottamaan tulevaisuuteen, välillä vajoan kipeisiin muistoihin ja ahdistun saaden fyysisiäkin oireita. Koskaan tätä ei unohda, ja vaikeaa on edes hyväksyä, että näin kävi. Kipu tulee aina säilymään, mutta kyllä se muuttaa muotoaan. Kun muistelen nyt vajaan vuoden takaisia tuntojani, niin silloin todella olin vereslihalla, nyt haavoissa on jo arpi päällä. Vain ajoittain tuska ottaa vallan.

Paluuta entiseen elämään ei ole, mutta toisaalta, haluaisinkokaan sitä? Tämän koettelemuksen kautta elämme syvempää, antoisampaa, läheisempää suhdetta kuin koskaan. Mutta eikö tätä olisi voinut saavuttaa muuten, enkö olisi tajunnut asioita vähemmällä - siihen tuskin voin koskaan saada vastausta.

Te selviätte kyllä, mutta se on pitkä tie.

Me ei selvitä. Mies on ilkeä minulle, ei puhu, ei selvittele tilannetta, ei kadu, ei nöyrry. Ero on edessä.l Minä olin valmis antamaan anteeksi, jos hän olisi lopettanut suhteen ja katunut tekoaan ja lähtenyt pariterapiaan selvittämään asioita. Ei mitään näistä toteutunut. Itse olen ollut aivan surun murtama, mutta nyt vähitellen olen päässyt jälleen elämään kiinni. Monenlaista ulkopuolista apua olen hakenut ja saanut.

Teillä tilanne kuulostaa todella hyvältä. Minä olen odottanut tuollaista käyttäytymistä mieheltäni mutta ei hän tee mitään minun hyväkseni tai tilanteen selkeyttämisen hyväksi. Tiedän että sinulla on pohjaton tarve puhua ja saada syyt selville, miksi olette tässä valitettavan yleisessä tilanteessa. Puhukaa, se auttaa, sen avulla saat ajatuksesi selviämään ja rupeat näkemään asiat niiden oikeassa valossa. Se satttuu, tosiasiat sattuu mutta minulle ainakin olisi ollut tärkeää saada tietää monia monia asioita, joita mies ei kerro. Toisaalta asioiden kaivelu kovin pikkutarkasti ei palvele ketään, ja liian yksityiskohtaiset tiedot saattavat jopa loukata sinua lisää (vrt esim. mitä ja miten teit niillä "ruokatunneilla"?).

Etsi elämästäsi hyviä asioita, lapset tietenkin ovat ensisijalla. He ovat tavallaan se linkki elämään, se syy miksi sinun on tärkeää jaksaa huolehtia itsestäsi ja samalla lapsistasi, sinä olet heille maailman paras äiti. Sinä olet myös nainen, muista se vaikka petetyksi tuleminen vie kyllä pohjan naisena olemiselta - onko sitä ollenkaan ihana ja rakastettava ja haluttava kun toinen petti? Sinä olet, muista se. Vika ei ole sinussa, ei vaikka toinen niin väittäisikin. Minulle sanoi joskus joku terapeutti, että mikään ei oikeuta pettämiseen vaikka pettäjät aina sanovat että parisuhteessa on ollut sitä tai tätä liikaa tai liian vähän. Mikään tuollainen ei ole syy pettämiseen, vaan pettäjä etsii syitä itsensä ulkopuolelta. Tämän minä olen ymmärtänyt ja se on helpottanut oloani kovasti.

Toivottavasti te löydätte yhteisen sävelen ja yhteinen matkanne jatkuu. Samanlaiseksi se ei koskaan palaa, eikä sen tarvitsekaan. Kovasti töitä on edessä mutta joskushan kuulemma uskottomuuden jälkeen parisuhde alkaa voida paremmin. Rankka keino yhteisen elämän parantamiseen mutta teidän kohdalla se voi olla noin.

Kiitos teille kaikille vastauksista. Kumpa kaikilla voisi mennä elämä kuten tahtoo.. nämä suhde asiat on vaan niin hankalia kun yksilöitä sovitellaan yhteen :/

Meillä on mennyt ihan kivasti nyt. Läheisyyttäkin on löytynyt vaikka enemmän toivoisi.. ja puhumiseen on miestä edelleen vaikea saada, oma-aloitteisesti se ei oikein onnistu lainkaan.. Toisaalta ei koskaan ole kovin puhunut joten uuteen oppiminenkin kestää. Kumpa se olisi sitä. Sillä enhän minä sittenkään voi tietää. Luulin tuntevani ihmisen, mutta toisin kävi. Hän on kykeneväinen pettämään.

Toisina päivinä tiedostan tapahtuneen koko ajan ja kaikki menee aivan penkin alle.. en kykene oikein tekemään mitään, ainakaan ylimmääräistä. Hoidan lapset, that's it. Ja meneehän se enemmän vain perustarpeiden hoitamiseksi.
Toisinaan toimimme perheenä ihan hyvin ja lämpöäkin on..

Sitä on vain niin vaikea ymmärtää. Miten hän pystyi siihen? 😭 Miten hän kykeni suhteeseen, ei mihinkään yhden illan juttuun tai känni sekoiluun, vaan suhteeseen. Lyhyeen kyllä, mutta silti. Hän tapasi tämän naisen useamman kerran ja seksin merkkeissä pääasiassa kyllä, mutta myös harrastuksen parissa. Sitten hän tuli työpäivän jälkeen kotiin. Ja jatkoi elämäämme niin etten minä tajunnut mitään. Kunnes eräänä päivänä.. Huoh. Mä en vain ymmärrä 😑❓

Onko sillä mitään väliä mitä hän sanoo nyt? onko sillä kertakaikkiaan mitään merkitystä? Eihän voi olla se ihminen jonka minä tunsin.. vai voiko? Voiko ihminen tehdä jotain todella satuttavaa ja harkitsematonta, mutta niin suunnitelmallista ja kylmää - ja silti rakastaa sitä vaimoa siellä kotona? Elää hetken elämää toisena tajuamatta mitä tekee?
Jos hän on tehnyt kaiken mitä sanoo, hän lopetti sen suhteen heti. Eikä ole ollut missään tekemisissä. Hän lähti kanssani pariterapiaan. ja kaippa hän muutenkin yrittää ja on tsempannut. Ja tuntuu voivan pahoin tekonsa vuoksi ja kärsii minun tuskastani. Siltä näyttää.
Mutta onko sillä väliä? 😭 Pahinta mitä voisi tapahtua nyt (siltä tuntuu) on se, että hän yhtäkkiä ilmoittaisikin ettei rakasta minua, että ei vain kyennyt sillä hetkellä kun tuli yllätetyksi, sanomaan mitään ja minun tuskani esti kertomasta. Hän kertoisi että aikoo lähteä, että eroamme. Lähtee asumaan yksin tai sen toisen kanssa, rehellisesti sanoen en osaa sanoa kumpi olis pahempaa..
Tuota minä siis yhdellä osaa pelkään koko ajan. Minä jäämällä tähän suhteeseen uhraan vielä lisää meihin, ja sitten hän pääsee vetämään maton uudelleen jalkojeni alta?

Meillä ei ole mennyt aiemminkaan kovin hyvin. Miksi minä sitten haluan olla ihmisen kanssa jonka kanssa ei ole mennyt aiemminkaan hyvin ja joka on nyt vielä pettäjä? Onhan meillä toki lapsia.. mutta onko urheaa tai rohkeaa taistella puolestamme, vai onko jääminen nimenomaan sitä pelkuruutta?

Toisaalta, olen aina ollut sitä mieltä että ihmiset luovuttavat liian helposti. Jos nyt pystyisin kävelemään pois, en varmaan pystyisi vaikka haluaisin? tekisinkö itsestäni enemmän idiootin kuin miksi itseni tunnen jäämällä.

En ole pitänyt eroa edes vaihtoehtona. En edelleen pysty näkemään tulevaisuuksiamme erillään. Hän on siellä aina. Vanhenemme yhdessä. Uskoin ennnen tätä pettymistä että lähennymme uudelleen kun lapset kasvavat ja meillä on enemmän aikaa toisillemme. Halusin uskoa siihen. Voinko enää uskoa sitä.. voinko enää uskoa ainoaankaan sanaan mitä mieheni minulle sanoo. Minä luotin häneen ja hän petti sen rankimman kautta.
Kannattaako minun katsoa mitä tulevaisuus tuo?
Mitä jos mies ei ala puhua enemmän tai läheisyys ei tyydytä minua, en saa sitä tarpeeksi tai tökkii muuten.. Onhan meillä tuo pariterapia tässä mukana, ja se tuntuukin ainoalta järkevältä asialta nyt.

Sitten luen ihmisten parisuhteista, millaista on kun menee hyvin ja rakastetaan.. kuinka hellyyttä ja kosketusta on puolin ja toisin ja molemmat puhuvatasioista. Jos meillä ei ole tuota ollut.. pitkään aikaan/koskaan, voiko sitä tulla edes tulevaisuudessa vaikka kävisi terapiassa satavuotta..'

rakastammeko oikeasti? tarpeeksi?
Kuinka paljon pitää rakastaa, että siihen kannattaa sijoittaa kaiken tämän jälkeen?
Sitten ne lapset.. huoh. Ehjän kodin olisin halunnut heille antaa 😟
Jaksanko taistella?
Vai olisiko tuolla jossain minulle joku joka rakastaisi minua ja lapsiani, ja ei ikinä ikinä pettäisi..

Tällähetkellä siis melkoista epätoivoa ilmassa 😭

Nennykkä hei,

Voin kuvitella tilanteesi, missä nyt olet. Olin siinä runsas vuosi sitten. Mieheni jäi puolen vuoden aikana kiinni kolme kertaa pettämisestä, aina lupasi lopettaa ja aina palasi naisen luo. Viimeisellä kerralla mies oli aivan shokissa, hän oli aivan kauhuissaan, että jättäisin hänet.
Jostain olin lukenut, että eroamispäätöstä ei pidä tehdä vihastuksissaan vaan antaa ajan hieman kuluna, vuosi tai pari. Ja sitten katsoo, missä mennään. Ja me olemme yhdessä. Suru ja kipu ovat olleet valtavia. Välillä sydämeen koskee niin, että luulen sen repeävän. Jouduinkin viime kesänä käymään sairaalassakin, koska rintaani sattui niin paljon. Äitini sanoi heti, että ne on ne sydänjuuret, mitkä sinulla särkivät! Niinhän ne olivatkin. Oli päiviä, että olisin halunnut nukkua ja herätä sitten kun kaikki on muuttunut paremmaksi, mutta eihän sellaista tapahdu.
Oikeastaan olen tajunnut sen, että kyse on pitkälti siitä pystytkö elämään sen tosiasian kanssa, että miehesi teki mitä teki ja että teidän suhteenne menee nyt niinkuin menee. Ei päivää, ettei mieheni pettäminen olisi minulla mielessäni, mutta se on nyt osa elämääni.
Meillä on kolme lasta ja voin sanoa, että se, että olen joutunut heistä huolehtimaan, laittamaan ruokaa ym. on ollut minulle monesti pelastukseni. Minun on vain pitänyt nousta ja huolehtia heistä. ELi ole onnellinen että sinulla on lapset, jotka vievät välillä ajatuksesi muualle.
Olen oppinut tästä jutusta paljon, olen oppinut laittamaan itselleni selkeät rajat, mitä minulle voi tehdä ja mitä ei, mitä minä siedän ja mitä en. Tuon oppiminen on tehnyt vain hyvää ja se vaikuttaa muuallakin elämässäni kuin sain tässä suhteessa.

Ole ylpeä itsestäsi, ettet ole eronnut! Eroaminen on se helpoin tie, senkun vaan luikkiin tiehensä ja jättää asiat olemaan. Sinulla on rohkeutta ja sisua olla miehesi kassan edelleen, se vaatii paljon enemmän kuin eroaminen.

Ja hyvä nainen, älä tee itsellesi mitään pahaa, Sinä et ole tehnyt tässä mitään väärin. Mene kauppaan ja osta itsellesi jotain kaunista ja pehmeää, hemmottele itseäsi, pidä itsestäsi huolta. Miehesi teki väärin, et sinä, sinä et ansaitse mitään rangaistusta.

Olette vielä nuoria ja nostan sinulle hattua, että haluat edelleen jatkaa. Olen samaa mieltä muiden kirjoittajien kanssa, että te onnistutte kyllä. Aikaa siihen menee ja kyyneleitä ja ahdistusta, mutta opit jutusta paljon ja lopussa kiitos seisoo. Niin se menee, että mikä ei tapa, vahvistaa!

Kiitos vastauksestasi -kirjat-, oli lohdullistakin lukea vaikkakaan ei todellakaan toivoisi kenenkään kokeneen näitä polkuja..

kirjoitit
"Oikeastaan olen tajunnut sen, että kyse on pitkälti siitä pystytkö elämään sen tosiasian kanssa, että miehesi teki mitä teki ja että teidän suhteenne menee nyt niinkuin menee. Ei päivää, ettei mieheni pettäminen olisi minulla mielessäni, mutta se on nyt osa elämääni."

Tuohan se on. Pystyykö elämään sen tosiasian kanssa että tuo teko on siellä taustalla aina. Varmasti riippuu tulevista kuukausista, että häipyykö se taustalle vai onko koko ajan silmillä. Paljon on kiinni siitä miten meillä kotona menee. Mitä mies tekee ja sanoo, kuinka paljon auttaa luottamuksen rakentamisessa.. Mielessä se varmaan tulee tosiaan olemaan hyvin hyvin kauan. Mutta se miten näkyvästi, siihen vaikuttaa jo nyt päivittäin miehenkäytös, mutta myös oma olotila. Iloisempana päivänä, kun jaksaa hymyillä, asiat eivät enää näytä niin epätoivoisilta vaikka tuskastani olenkin koko ajan tietoinen. Huonompina päivinä kuva on kristallinkirkas ja kipu teräväreunaista tuskaa. Ei voi oikein olla mitenkään päin ilman että viiltää. Jos ymmärrätte..

Pariterapiassa olemme olleet nyt kahdesti. On apua siitä että mukana on ulkopuolinen. Ja apua olisi varmasti vielä enemmän mikäli pystyisimme noudattamaan konkreettisia vinkkejä joita olemme sieltä saaneet. Mies sanoo unohtavansa ne, ja sellainen hän on aina ollut. Kaksi päivää noudattaa yhteisiä sopimuksia tms. ja sitten ne lopahtavat. Innostuu - unohtaa. Aloittaa - jättää kesken. Jotenkin nyt vain en kykene itse ollenkaan hyväksymään tuota tämän kohdalla. En kertakaikkiaan. Tuntuu siltä että jos on ollut varaa pettää, ei kertakaikkiaan olisi varaa olla muistamatta mikäli haluaa jatkaa 😑❓ Ei tuossa varsinaisesti ole koskaan ollut kyse pahantahtoisuudesta tai tahallisuudesta.. pikemminkin saamattomuudesta ja keskittymisen puutteesta. Minä vain otan sen henkilökohtaisesti ja loukkaannun nyt pienimmästäkin.

Terapeutti muistutti myös miestä olemaan kärsivällinen sen kanssa että tämä palaa mieleeni aina, kun jotain vähänkään poikkeavaa tapahtuu. Kun hän on työmatkalla minä pelkään väkisinkin vaikka hän itse tietäisi olevansa ihan oikealla asialla. Ettei ole kärsimätön..

no, tämmöistä yleistä nyt. Mielettömän kipeää tämä on ja olen huomannut itsessäni muutoksia.. en odota elämältä enää asioita samalla tavalla ja tulevaisuus muuttui kirkkaammasta täysin sameaksi.
Toivoisin mieheltä vaan niin paljon enemmän näkyvää yritystä... se etten voi tätä julkistaa tuntuu olevan hänelle palkkio ja minulle rangaistus. 😞 Siinä mielessä että hän saa säilyttää kasvonsa ja minun synkkyyttäni ja masentuneisuuttani ihmetellään. Huoh, on minussa kyllä paljon vihaakin. Mutta ei eväitä sen purkamiseen järkevästi.

Kirjat oli ihan oikeassa siinä että lapsista saa olla onnellinen, kyllä todellakin pitävät kiinni elämässä!!!!!!🙂🌻 ..vaikka joskus miettiikin että jos ei olisi lapsia voisi kävellä pois tai raivota tuntee näkyviin kun nyt pitää hillitä itsensä lasten tähden. Toisaalta ei niin helposti sitten tee mitään peruuttamatontakaan.

sekavaa tekstiä ja pomppimista asiasta toiseen.
Pariterapiassa viimeiseksi kysyttiin minulta, että mitä minä oikein tarvitsen kipeimmin nyt. Vastasin jotain semmoista että läheisyyttä, suudelmia - pyytämättä. Keskittymistä meihin.
Mies ei ole tuohon pystynyt.

Hei,

Onko hän suoraan ja selvästi pyytänyt anteeksi ja katunut tekoaan? 😐

Voi olla, että jo aiemminkin kerroin tämän, mutta oma mieheni on sitä mieltä, että minä haluan pilata nykyisen hyvän olomme palaamalla muistelemaan menneitä, kun minua alkaa painaa tuon mennyt ja haluaisin jutella siitä. Eli minä olenkin sitten syyllinen, vaikka on kyse hänen teostaan.

Kuulin eräästä naisesta, joka oli kymmeniä vuosia sitten sattumalta työkuvioissa ollut ulkona ja törmännyt omaan mieheensä toisen naisen kanssa tanssipaikalla. Vielä kymmenien vuosien päästä naista askarrutti edelleen miehen käytös ja hän pohti sitä, vaikka heidän liittonsa selvisi kriisistä ja he olivat ihan onnellisia. Pettäminen on osa meidän petettyjen tarinaa, osa historiaamme- mutta minkä vallan sille annamme?🙂👍

me emme selvinneet.. Jos pettää kerran, pettää toisenkin ja sitä rataa...☹️ parempi jatkaa elämää ilman noita "mätiä" ihmisiä... Usko pois, olet onnellisempi niin 🙂 Voimia sinulle!

Tämä viestiketju aiheineen koskettaa myös minua. Mies petti suhteemme alussa ja vannoi silloin ettei se tulisi toistumaan. Kaikkien vaikeuksien jälkeen aloin vihdoin pystyä antamaan anteeksi ja jatkamaan eteenpäin. Viime kesänä paljastui kuitenkin, että mies oli pettänyt minua taas. Se tieto oli niin musertava. Mieleen tuli taas kaikkien se mitä vuosia aiemmin olin tuntenut samassa tilanteessa. Mies pyysi kovasti anteeksi ja pahoitteli, vannoi että tämä oli varmasti viimeinen kerta. Monta päivää kaikki oli niin sekaisin ja pelkkää itkua. Pikku hiljaa sitä yritti tarttua arkirutiineihin ja jatkaa eteenpäin ja päätin että mietin asiaa tarkemmin ihan rauhassa ajan kanssa.

Edelleen yhdessä asutaan, mutta en tosiaankaan tiedä onko ratkaisu oikea. Tuntuu niin vaikealta unohtaa tämä asia. En voi sanoa että suhteemme olisi milläänlailla läheinen nykyään. Jatkuva epäily painostaa mieltäni ja itku tulee turhankin usein. Toisaalta tuntuu etten osaa lähteä suhteesta, jotenkin sitä kuitenkin on luottavinaan toiseen.

Olen miettinyt parisuhdeterapeutille menemistä. Kenties se selventäisi ajatuksia. Kaiken kiireen keskellä olen tainut vain osittain viime aikoina työntää asian taustalle ja keskittynyt työasioihin. Olisi kai aika jatkaa asian käsittelyä, niin ettei jatkuva paha olo vaivaisi itseäni.

Monenlaisia kirjoituksia oli viestiketjussa ja oli mukava lukea muiden kokemuksia ja tuntemuksia. Siis tiedän kyllä miten kamala asia pettäminen on ja ikävää että niin moni joutuu siitä kärsimään.
Ratkaisuja on varmasti monenlaisia ja jokaisen on omansa tehtävä. Itselläni se ainakin tuntuu vievän tosi paljon aikaa. 😭

Kovasti voimia sinulle tähtiyö *halaus*

Täällä mennään eteenpäin. Päivä kerrallaan, välillä tunti tai minuutti kerralla. Toisista päivistä selviää niin paljon helpommin kuin toisista. Se mistä olen onnellinen, on se, että niitä paremmin sujuvia päiviä on alkanut pikku hiljaa esiintyä. Silloin voin löytää jopa hymyn huulilleni. Mutta vaikeitakin hetkiä ja pidempia jaksoja on. Silloin olen jossain niin syvällä tuskassa etten kykene oikein mihinkään. Lasten perustarpeiden hoitoon juuri ja juuri, mutta siihen se silloin jää.

Silti. Jokin Mintun_ kommentissa sai minut kapinaan. Kapinaan sitä oletusta vastaan, jossa järkevin ratkaisu olisi jättää pettäjä. Olen tästä lukenut keskusteluita muuallakin, ja tietty ryhmä on sitä mieltä että pettämisen jälkeen se on aina ja auttamattomasti eron paikka. Yksinkertaistetaan asia sellaiseksi, että jos rakastaa ei voi pettää. Eli miehesi petti, hän ei siis rakasta sinua. En ylipäätään Ole valmis ajatteluun "Murhaajalla oli musta takki - kaikki mustatakkiset ovat murhaajia."
En ole valmis asettumaan tässä asiassa pettäjän kannalle, en todellakaan, mutta huomaan yrittäväni murtautua pois uhrin ajattelusta jo satunnaisesti. Se lieneekin edellytys tulevaisuudessa, avioliiton jatkumiselle ja kehittymiselle sellaiseksi että siinä molemmat haluavat koko sydämestää elää. Silloin siihen liittoon ei mahdu uhria ja syyllistä vaan kaksi inhimillistä ihmistä.
En ole valmis antamaan anteeksi. En vielä, en kokonaan. Mutta se aika tulee, sillä sen on tultava, jotta olisi mahdollisuus jatkaa. Miten sellaisessa suhteessa kukaan eläisi, jossa ei anteeksi annettaisi?
Siihen olen päätymässä, että mikäli me emme aikamme töitä tehtyämme, kykene rakentamaan onnellista elämää, karikkoineen kaikkineen, mutta turvasataman enää koskaan järkkymättä - silloin on aika lähteä. Luovuttamassa en etukäteen ole. Mutta en takerumassakaan onnettomaan elämään. Aikaa on, ja vuoteen pariin lienee turha edes kysymykseen palata. Meistä kahdesta se riippuu, kuinka paljon töitä toistemme eteen teemme ja ennen kaikkea, itsellemme, itsemme eteen, oman onnemme vuoksi.

Tottahan toki painavat vaakakupissa pienet lapsemme. Suloiset lapsemme. Niin pieniä vielä. Jos me kykenemme antamaan kodin jossa kasvaa turvassa ja rakkaudessa, ei liene suurempaa lahjaa? Siinäkin aihetta kapinaan. Ei. MINÄ EN LUOVUTA. Kirjoitan sen isolla itsellenikin. Tänään on hyvä päivä ja hyvillä mielin tuon voin kirjoittaa. Hypätköön se silmilleni kun ryömin pohjamudissa.

Selvääkin selvempää on, ettei meidän suhteeseemme mahdu kolmansia osapuolia enää koskaan. Minulle on tarpeeksi vaikeaa nyt uskoa mieheeni ja jos hän kykenisi samaan toistamiseen, olisi kaikki nytkin sanottu valhetta. Ja ne valheet ovat ne pahimmat. Silloin se loppuisi siihen ja silloin huutaisin sen maailmalle heti. Mieheni kyllä sen tietää. Ja tietää oman taisteluni suuruuden nyt, kun kuljemme tätä tietä läheisiemme tietämättä.

Pariterapia. Avainsana. Jos menee lukkoon tai asiat eivät tunnu liikkuvan mihinkään, on taas puolueeton maaperä tasaisin väliajoin. Turvaa tässä myrskyssä. Mutta tiedättekö mitä.. Lohdullisin paikka tässä myrskyn silmässä, jossa välillä vallitsee se tyvenkin, on miehen sylissä. Pitää tiukasti kiinni siitä joka sinua on eniten satuttanut ja kieppua yhdessä haaksirikkoisina myrskyn välillä riehuessa. Niinä hetkinä kun enää sormenpäät kohtaavat kun myrsky repii erilleen, silloin ymmärtää että jos päästää irti, on todennäköisesti päästänyt irti viimeisen kerran. Niimpä väkisin, veto vedolta vedämme toisen lähemmäs.
PIdämme kädestä kiinni ja katsomme toista puhumatta silmiin. Sillä on melkoinen teho. neuvo pariterapiasta. Voi miten kipeää se tekee, mutta voi mikä voima sillä on.

Ostin muuten kirjan revitty sydän ja luen sitä parhaillaan. Kyyneleet valuvat usein. Mutta tekee hyvää ymmärtää, että omat kokemukset ovat normaaleita.

Jasse muuten kysyi onko mies pyytänyt kunnolla anteeksi, ja siihen vielä vastaan. Kyllä on. Suoraan ja epäsuoraan. Suurin osoitus pahoillaan olosta ja halusta todella yrittää, on minusta tuo pariterapiaan yhdessä lähteminen. Ja se, että yrittää ja onnistuukin tekemään oloani paremmaksi ihan arjessa. Mitään satumaata ja illuusiota täällä ei eletä, vaan sanomista on paljonkin ja sanotaankin.. mutta ennenkaikkea, nyt kuunnellaan. Me molemmat.

Kaikilla asiat eivät mene näin. Ja kun kolmannet jäävät kuvioihin, ei se olisi edes mahdollistakaan. Eikä vaikka yritettäisiin, aina päädytä jäämään lopulta. Emmehän mekään tiedä miten meidän käy. Minäkin olen muuttunut, enkä tiedä muutunko lisää jatkossa. Jos mies lopettaa yrittämisen ja muutoksen jatkamisen niin asiat voivat muuttua todella. Tässä epävarmuudessa eläminen on hirveää, mutta kun luottamusta ei ole, ei ole muutakaan mahdollisuutta jos päättää jatkaa. Pikku hiljaahan se rakentuu ajan kuluessa ja sitä ennen on pakko vain hyväksyä hirveä epävarmuus. Sanat ja teot. ja AIKA.

Tämä viestiketju on osa minunkin elämääni, valitettavasti Olen lukenut ketjun läpi lukuisia kertoja ja rohkaisin itseni kertomaan tänne myös oman tarinani, josta en ikinä olisi kuvitellut, että tämä on tapahtunut minulle.

Olen ollut onnellisesti ja ylpeänä naimisissa 13-vuotta kaikkine ylämäkineen ja laskukausineen. Minä kutsun sitä elämäksi - täydeksi elämäksi. Minun elämäni muuttui yhdessä hetkessä lokakuun puolessavälissä, kun vaimoni oli työkavereiden illanvieton viettänyt riettaan illan ja alkuyön kolmannen pyörän kanssa, josta minulla ei tietenkään ollu mitään tietoa.

Pitkien ja uuvuttavien keskusteluiden aikana paljastui aina vaan uusia yksityiskohtia miten homma oli lähtenyt liikkeelle - ystävää vaimoni oli hakenut toisen sukupuolen edustajasta. Ystävän kohtaaminen ja yhteys toiseen ihmiseen oli sitten vienyt ajatukset suhteen tielle, jossa ei ajateltu perhettämme, lapsia ja aviomiestä pätkääkään. Kaksoiselän ylläpito oli salattu totuus oli pidetty niin salassa ettei sopinut tavat julkislla paikoilla etc. Vaimoni kaksi parasta ystävää olivat tienneet asiasta pitkään. 5 kuukauden aikana tapaamisia oli ollut kuulemma vähän - ainoastaan noin 10 kpl: ystävien riulluttelureisulla etc. Lasten harrastusten lomassa vaimollani oli hyvä etsiä itselleen alibi, miten saan peitettyä tapaamiset ja jäljet tyhmältä ja luottavalta aviomieheltään. Tekstiviestejä oli puhelimella lähetetty/vastaanotettu 30 päivän aikana 68 kpl, joten kanssakäyminen oli sangen tiivistä. Mukaan mahtui "yhteinen ristiretki" pääkaupunkiseudulle, jonka sovitteluun oli käytettävä energiaa. Emaileja en saanut nähdä kuin yhden - kaikki muut kun oli tuhottu heti ettei vaan todistusaineistoa saanut jäädä ennenkaikkea aviomiehelle. Loppukahinoissa mies yritti kaataa vaimoani, mutta ei onnistunut siinä - säälittävä kolmas pyörä, joka ei edes vie hommaa loppuun saakka ! Taitavaa pelaamista, vaikkakin vaimoni ei pidä itseään minään "pelaajana".

Koko suhteemme valui silmieni edestä kuin 5 tunnin elokuva 5 min pikakelauksena - tipuin tyhjän päälle. Olo oli suunnaattoman ja pohjattoman tuskainen. Viha ja perkeleet pääsivät valloilleen. Samassa hetkessä sain tuon kolmannen pyörän numeron ja soitin hänelle. Annoin yhden neuvon: jätä vaimoni rauhaan ! Olo on ollut välillä sellainen ettei meinaa jaksaa, vaikka fysiikkani on tosi vahva.

Olemme keskusteleet paljon ja välillä melkein kellon ympäri, muutaman tunnin yöunilla on menty töihin. Äänidynamiikka ja tunteet ovat menneet laidasta laitaan: epätoivosta/masennuksesta rakkauteen. Annoin palaa kaiken mitä sisälläni oli ja se tuli ihan täydeltä laidalta kovaa ja korkelta ja annan täyden tunnustuksen vaimolleni että hän sen kesti, sillä tiedän ettei moni olisi sitä kestänyt. Tunteet tulivat tureena ja aitoina just niinkuin olin itse ne kokenut. Tottakai noiden keskusteluiden aikana on sivuttu suhteemme muita taakkoja, joita vaimolleni oli kertynyt, mutta mikään niistä ei hyvitä/oikeuta moiseen tekoon, jolla toista rakasta ja tärkeää ihmistä loukataan ja vahingoitetaan henkisesti näin raskaasti. Toi syrjähyppy on lopetettu piste !

Olen pohtinut koko elämääni ja parisuhdetta haluanko todella olla tässä mukana "kusetettuna". Vaimoni ei tiedä onko enää rakkautta olla tässä suhteessa, mutta emme ole lopettaneet yrittämistä. Solmuja on avattu ja olen muuttunut aviomiehenä. Kohtaamista on paljon enemmän kuin ennen ja otamme aikaa toisillemme. Pari- sekä vaimon terapia on käynnissä, joten uskon ja toivon että saamme suhteemme kipinän lentoon. Vanhaan suhteeseen ei ole paluutta mutta uusi suhteemme on rakentumassa: välillä tulee paskaa joka tuutista ja välillä on hempeetä kuin kuherruskuukauden aikana. Helppoa se ei ole. Minä olen päättänyt elää täysillä vaikka tässä on epävarmuutta ilmassa: lopputulosta ei tiedä kukaan !

Nennykkä: jaan kaiken tuon kirjoittamasi tekstin täysin ! Voimia taisteluun ja ei anneta periksi helposti !

Tulin kertomaan kuulumisiani. Liian usein nämä ketjut jäävät alkuaikojen kriiseilyiksi ja vertaistukea huutavat saavat lukea ainoastaan alkuvaiheiden kirjoituksia. Ehkä minä pystyisin pitämään tätä yllä ja kertoilemaan missä meillä mennään - aika ajoin. Ja mennäänkö missään, ylipäätään.

Juuri tänään ja tällä viikolla, on elämä näyttäynyt seesteisempänä ja rauhallisempana vaiheena. Pariterapiassa olimme viimeksi maanantaina, pienen meistä johtumattoman, tauon jälkeen. Saimme apua. Hyviä vinkkejä siihen miten pärjätä. Meillä läheisyys on kynnyskysymys. Ja sen vaaliminen ja säilyminen. Sillä heti jos se hiipuu arjen tuoksinassa liiaksi, tulee minusta epävarmempi ja sitä kautta vihaisempi ja enemmän menneessä elävä. Läheisyys on siis todella tärkeää. Saimme terapiasta evääksi pohtia mikä olisi meille "riittävän hyvää". Millaisella läheisyyden laadulla ja määrällä selviäisi tulematta vihaiseksi, mikä olisi se jo ka juuri ja juuri riittäisi. Mihin pystyisi ilman että paineita olisi liikaa, mikä olisi se missä voisi vielä välillä epäonnistuakkin, mutta jonka useimmiten - pääsääntöisesti - pystyisi säilyttämään. Se taso jonka kumpikin sitoutuu ylläpitämään. Jokaiselle on tässä omatapansa. Me kiinnitimme seinälle puisia sydämiä joihin kirjoitimme meidän "riittävän hyvät" asiat. Lähtö suukko aamuisin, hyvänyön pusu iltaisin. Yksi hyvä asia sanoin toiselle, päivittäin. Sylikkäin teeveen katselu. Mediaton tunti yhdessä viikottain, seksiinkin määriteltiin minimi..
Nyt katsotaan kuinka tämän kanssa pärjäämme, Minullehan tämä on eniten, mitä tarvitsen että pärjään. Yhteistä tämä on siinä että asiat ovat molempien määrittelemiä, niitä jotka tuntuvat hyviltä, joista molemmat saavat hyvää, ei ahdistusta. Mutta kuitenkin niin vähäistä että pettymykset on minimoitu.

Muuten sitten. Olemme yhdessä. Siitä että sain tietää mieheni uskottomuudesta, on kulunut pian kolme kuukautta. Tuska ei ole enää ylilyövää hyökyaaltoa, se on koko ajan kipuna sydämessä, raskaana kivenä rinnassa. Hengittäminen on joskus vaikeaa, mutta suru ja kiukku ei lyö enää päivittäin ylitse, enkä itke tuntikausia. Pystyn käymään ulkona ystävien kanssa, pystyn tekemään asioita koko perheenä, Huonoja päiviä on, ja kyyneleitä valuu melkein joka päivä - mutta muutamia, ei enää niin isoja itkuja. Kuin harvemmin, kerran pari viikossa. Muutos on kuitenkin melkoinen.

Se mitä tapahtui on äärimmäisen vaikea hyväksyä, enkä ole anteeksi antamisessa edes alussa. Se askel sinne suuntaan on kuitenkin otettu jäämällä tähän suhteeseen ja tekemällä töitä avioliiton eteen. Mutta siihen se sitten jää. Pettäminen on puheissa joka päivä. Epäilen, heitän mustaa huumoria, ja olen kipeä sydämestä. Olen myös masentunut. Mutta koetan selvitä.
Kysykmyksiä on, vastauksia ei.

Selviääkö pettämisestä. Se on asia johon en vielä vuodenkaan jälkeen ole löytänyt vastausta. Se päivä jolloin kaikki tapahtui pysyy edelleen mielessäni.
"Vuosipäivä" tälle maailmanihajoittajalle on tulossa, enkä edes tiedä miten selviän siihen asti.
Asia jota niin moni muukin teistä on puinut. Miten minun nyt käy? Voinko ikinä antaa anteeksi.
On paljon helpompi neuvoa muita. Lähde menemään, elä omaa elämää tai anna anteeksi. Se vaan ei koskaan ole niin mustavalkoista.
Olen yrittänyt antaa anteeksi. On totta, että aika parantaa haavat. Aluksi ei ollut päivääkään jolloin en miettinyt asiaa. Aikaa kului lisää ahdistusta ja pikkuhiljaa ymmärrystä.
Nyt voi olla viikkoja kun en mieti asiaa. Enkä edes haluaisi miettiä. Haluaisin jatkaa eteenpäin ja katsoa tuleeko tästä jotain, mutta alitajuntani ei anna minulle armoa. Liian usein näen unia siitä mitä tapahtui, mitä minulle ei kerrottu, mitä kuvittelen tapahtuneen.
Pahemmaksi asian tekee, että tämä toinen nainen jäi minulle kasvottomaksi, nimettömäksi viholliseksi, joka vainoaa joka puolella.
En tiedä kuka hän, mikä teki hänestä minua paremman ja mikä sai mieheni jättämmän minut ja viettämään viinanvallassa yönsä tämän ihmisen kanssa.
En niinkään ole vihainen tälle naiselle. Mieheni oli sanonut hänelle olevansa vapaa. En voi syyttää ihmistä, joka luulee tekevänsä oikein.
Tuntuu, että mieheni on päässyt asian yli. Jos otan tapahtuman esiin, hän kysyy miksi haluan taas kaivaa vanhaa haavaa auki ja väittää jo kertoneensa kaiken mahdollisen asiasta. (Siis epämääräiset emmä muista mitä tapahtu, nukuin vaan sohvalla, ei muuta kuin touhuttu jotain, mut ei pantu) En voi vaan ymmärtää, että jos ilmotetaan kototna, että tarvitaan omaa aikaa ja seuraavaksi ollaa yötä toisella puolen Suomea, jonkun baarihoidon kanssa, niin miksi yhdyntä jäisi tapahtumatta. Varsinkin kun hän ensimmäisen kerran kun näimme tapahtuman jälkeen humallassa kiukuspäissään tokaisi harrastaneensa seksiä naisen kanssa.
Haluaisin vain saada tietää totuuden, että mieheni olisi ollut edes rehellinen siitä mitä tapahtui. En halua kuulla myöhemmin pieniä vihjeitä mieheni kavereilta, että he tietävät mitä tapahtui, kuitenkaan kertomatta minulle totuutta.
Tämä on ahdistavaa, ja joka kerta kun asia tulee esille niin unissani kuin keskustelujenkin kautta, vaivun samaan ahdistukseen mitä viime keväänä koin.
En tiedä mitä teen. Opiskelujen ja töiden ohella aika ei riitä juoksemaan psykologilla ja kuitenkaan omat voimat eivät selvästikään riitä pääsemään asiasta kokonaan yli. Vai voiko siitä edes koskaan päästä yli?