jonneli kirjoitti 7.3.2007 23:28

Asia mistä haluaisin kertoa on hyväksikäyttö.. Tai ehkä paremmin sanottuna raiskaus.

Se oli viime syksyä kun se alkoi.. Tarkan päivämäärän muistan aivan varmasti koko loppuelämäni, se on päivä joka pilasi tämän hetkisen elämän. Se oli ihan tavallinen iltavuoro tutussa vanhainkodissa ihmisen kanssa jonka olin jo jonkin kuukauden tuntenut. Työvuoro oli päättymässä ja ennen vaatteiden vaihtoa tämä työpari tarjosi kyytiä kotiin. Olin hölmö sinisilmäinen, joka tietenkin päätti hypätä kyytiin bussimatkan sijasta. Autoon päästyäni kaikki oli vielä ihan suht ok. En edes osannut aavistaa, ettei matka koskaan päättyisi omaan kotiin. Työpaikan pihasta lähtien aloin neuvoa reittiä mikä olisi lyhin meille kotiin.. Jonkin ajan kuluttua ei kuljettukkaan valitsemaani reittiä vaan tämä kyseinen henkilö kertoi tietävänsä nopeamman reitin. No nopeampi reitti se ei todellakaan ollut, päin vastoin. Auto pysähtyi. Hän suoraan sanoen hyppäs päälle ja yritti pakottaa asioihin johon en olisi itse todellakaan halunnut. Jonkin ajan kuluttua tajusin ettei muuta vaihtoehtoa ollut kuin antaa hänen tehdä mitä oli halukas tekemään. Halusin elää, olin liian nuori kuolemaan. Nuo ajatukset pyörivät siinä hetkessä päässä. Ajankulusta en todellakaan osaa sanoa mitään! Tiesin että auton kyytiin lähdin n. klo 21 ja kotona olin reilusti puolen yön jälkeen. Siinä on aika joka kului siihen mitä se kusipää halusi ja aika minkä yksin kävelin kotiin. En muista sitä mistä tai miten jaksoin kävellä kotiin, olin kai jonkinlaisessa shokissa. Kotiin päästyäni istuin suihkussa pitkään, tuntui ettei mikään koskaan tulisi saamaan mua puhtaaks. Itkin ja tärisin. Se oli tunne mikä sai oikeasti voimaan pahoin, oksensin ja oireilin kuin pahassa vatsataudissa. Ehkäisyn käyttämisestä ei ollut tietoakaan ja se sai ajattelemaan monia muitakin seurauksia.. Taudit ja raskaus. Edes lääkäriin en kehdannut heti mennä. Meni siihenkin aika kunnes sinne rohkenin, oli pakko! Lääkärissä valehtelin kuitenkin kännissä tehneeni tyhmyyksiä ja halusin nyt vain varmistua asioista. Mitään tauteja ei onneksi ollut...

Seuraavana päivänä soitin töihin ja väitin loukanneeni käden. Sain sairaslomaa.. "Sairastin" muutaman päivän ja oli pakko palata takaisin töihin. Siellä jouduin kohtaaman se kusipään usemmankin kerran, kunnes hän itse tajusi lähteä. Silti hän yrittää edelleen pitää yhteyttä, laittaa viestiä tai soittaa. Hän on usemmin kuin kerran odotellut työpaikan läheisyydessä tai kotipihan parkkipaikalla. Se pelottaa, sitä tunnetta ei pysty kellekkään kuvailemaan. Se on kuin filminauha joka vilahtaa silmissä sen kusipään naaman nähdessäni. Sen edessä olen kuin nukke, jolle voi tehdä mitä vain, en osaa sanoa mitään saati juosta tai potkia. Pelkään niin etten pysty tekemään mitään!

Aikaa tapahtuneesta on kulunut nyt reilu 6kk ja se päivä tuntuu eiliseltä. On vain jaksettava elää kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Monet arkipäivän asiat muistuttavat tapahtuneesta monesti päivän aikana. On tietenkin jo hyviäkin päiviä ettei asiaa tarvitse/joudu miettimään, unissa se kuitenki palaa takas menneeseen. Asiasta ei kukaan läheinen tiedä, ei edes poikaystävä! En ole vain pystynyt puhumaan, tunnen itse valtavaa syyllisyyttä asiaan. Tiedän ettei ehkä tarvitse, mutta tunteelle en mitään voi.

Se ettei oma poikaystävä tiedä tuntuu helvetiltä. Joudun valehtelemaan joka kolmannen sanan. Koko ajan täytyy yrittää olla se normaali iloinen minä. Kuitenkin kuulen monesti päivässä siitä kuinka olen muuttunu, en ennen ole sellainen ollut. Pelkkä läheisyys ja vierekkäinen istuminen ahdistaa. Saati se että nauttisin rakastelusta yms. Se on ennemminkin helvettiä!

Puhuminen asiasta on enemmän kuin hankalaa, tänne kirjottaminen tuntui kuitenkin jotenkin sopivammalta vaihtoehdolta. En tiedä oliko oikea paikka tai auttaako yhtään.. Aika näyttää. Olen tyytyväinen itseeni että sain edes jotakin kerrottua. Se oli ehkä askel parempaan tulevaisuuteen.

Haluaisin kuulla muiden "selviytymistarinoita" ja kokemuksia aiheeseen liityen. Syvät arvet eivät umpeudu koskaan!

Toivottavasti luet tämän!
Tee rikosilmoitus siitä äijästä! Poliisille meno voi ahdistaa ja hävettää, mutta miehen teko oli rikos! Mies saattaa vähätellä ja kieltää asian, mutta älä lannistu! Mies ansaitsee tuomion teostaan. Raiskauksesta kannattaa ilmoittaa poliisille, vaikka vuosienkin päästä. Voimia.

Moemi

erakoksiko kirjoitti 31.7.2011 20:56

Tarkennan jonkin verran tuota aikaisempaa kirjoittamaani.
Koska kokemus oli tosi syvällä aivan varhaislapsuudessa sitä epäili itsekin voiko olla totta jne. Silloin ensi muistitakauman saadessani samalla nähdesäni sen, minull avautui tajunta, ymmärsin miksi olin aina koko siihen astisen elämän aikana inhonnut isän kasvoja kun ne ovat hekumalliset. Se ymmärrys sisäisesti varmisti tietoani siitä, että todellakin oli tapahtunut mitä oli tapahtunut. Se ymmärrys sekä samassa päälle tullut raivo ja viha. olivat ne joihin olen usein jälkeenpäin palannut ja saanut itsestä sisältäpäin vakuutuksen että kokemus on ollut tosi.
Isähän on aina pyrkinyt moittimaan, "kun sinä vaan aina menneitä vatvot".
"Ja kuka psykiatri tuota sinun päähän on ujuttanut".
Kysyin, että millä helvetin motiivilla kenelläkään tervejärkisellä psykitarilla on otsaa pyrkiä ketään sairaaksi tekemään! Siihen ei osannut sanoa mitään.
Avioeron jälkeen kävin siellä isän ilmansuunnassa ja käynti sisälsi juonen pääni menoksi mutta jonka kuitenkin hänen lähipiirinsä ihminen minulle ajoissa paljasti että pääsin karkuun.
Senkin osalta isä kiisti kaiken ja näytti viatonta naamaa. Oli kuin ei olisi tiennyt koko jutusta mitään. Koin hänen suunnitelleen minun tappamistani, niin että olisi saanut tyttäreni(oli mukanani siellä sillä käynnillä 8v)) valtaansa tai toinen vaihtoehto oli, että oli suunnitellut ottavansa tyttäreltäni neitsyyden). Tämäkin asia jää pimeäksi, en koskaan tule tietämään koska hänhän varjelee omaa asemaansa ihmisten silmissä , eikä kykene myöntämään vaan yhä tekeytyy ettei muista koko avioliittonsa alkua-aikaa(mitä epäilen syvästi)(ei muka muista mitä teki). Tämän luoka asioita ei niin vaan unohdeta. Ikää hänellä on jo, mutta on kunnostaan huolta pitävä mies. Terapeutin mukaan insestin tekijä usein sulkee asian sen hirveyden vuoksi muististaan. Koettaa tekeytyä kuin sitä ei olisi koskaan ollut.
Se vaan tuntuu käsittämättömältä että kuinka sellaista voi 'unohtaa'!
Toisaalta sitten elämässä on tukihenkilöitä - uskon ihmsiäkin - joille taakkaansa jakaessaan saa alkaa kuin vapaana rikoksistaa saatuaan ne anteeksi. Silti yhä jossain määrin ottaa päähän, että miksi asiaa ei voi puhua läpi. Anteeksi olen opetellut antamaan ja anteeksi jo osaksi antanutkin. Ihan äärimmäisen tappiin asti tätä kai ei puhuta koskaan läpi. Tällä tämän kesän avun vastaanottamisella jota hän minulle antoi "sovittakseen niitä vaikeuksia joita on elämääni aiheuttanut" - ymmärrän hänen ososittavan syyllisyyttään. Ei minulla ole valtaa tuomita, vaikka helvetti vie, se on niin väärin että aikuinen ihminen menee ja pilaa oman hekumansa takia oman lapsensa elämän alun niin totaalisesti, että hyvöksikäytettynä hakee vapautusta syiden tiedostamattomalle tasolle jääneistä traumoistaan pyrkien tuhoamaan itsensä kun apua ei ole mistään! Ja kuinka paljon on tämän vastaavanlaisen hyväksikäytön vuoksi ihmisiä mennyt hirteen tai syöksynyt junan alle!!!

Moi Erakoksiko!
Itsellä kävi niin, että kun aloitin keväällä 2011 psykoterapian 6-vuotiaana tapahtuneen hyväksikäytön takia niin heijastin ympäristöön koko ajan pelon siitä että kaikki haluavat käyttää minua hyväksi. Nyt pystyn paremmin rajaamaan itseni ja muut ja huomaan paljon hyviä ihmisiä tässä yhteiskunnassa. Kannattaa hakeutua hyvien ihmisten seuraan, jotka jeesaavat itseä jaksamaan. Hyväksikäyttäjää pitääkin vihata, sisälle jäänyt syyllisyys ja elinikäinen häpeä ei poistu koskaan. Miesten himokkaat katseet ahdistavat, en osaa iloita miesten jallittelusta ja tuijottelusta ollenkaan. Mutta uskon, että hyväksikäytön ja omien traumojen kanssa oppii elämään. Hyväksikäytetty lapsi ei ole syyllinen tapahtumaan. Positiivisiin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota elämässä.

Oletko tehnyt rikosilmoituksen isästäsi? Se ei vie tuskaasi pois, mutta voisi olla konkreettinen merkki isällesi ja läheisillesi, että hyväksikäyttö ei ole oikein. Teko on törkeä ja isäsi ansaitsee rangaistukse siitä!

Minua hyväksikäyttänyt poika oli samanikäinen, lisäksi isäni kosketteli minua (tosin ei sukupuolielimiin) josta on jäänyt syvä häpeä isäni minua kohtaan tuntemaa himoa kohtaan. Häpeä on elinikäinen, koska mitään varsinaista hyväksikäyttöä ei isän puolelta ole kuitenkaan tapahtunut, en pysty edes puhumaan asiasta hänelle.Olen kokenut siis "vain" lievää hyväksikäyttöä, mutta se on vaikuttanut koko elämääni niin, etten ole pystynyt olemaan oma itseni vaan olen yrttänyt miellyttää ihmisiä enkä vieläkään tunnista sitä ketkä ihmiset ovat hyviä ja ketkä pahoja; keihin kannattaa luottaa ja keihin ei.

Miten jaksat nyt Erakoksiko?

Moemi

Löysin tämän ketjun selaillessani nettiä.

Tuntuu, että viime aikoina yli 10v sitten tapahtunut hyväksikäyttöni on alkanut vaivaamaan, on ollut kausia jolloin olen onnistunut olemaan ajattelematta sitä, tuntematta vihaa, ahdistusta... nyt nuo kaikki tunteet ovat taas pinnassa, enkä tiedä miten pääsisin niistä taas eroon. Ajattelin, että mikäli kirjoitan niistä jonnekin, tämä kaikki taas helpottaisi... hetkeksi.

En usko, että tällaisesta asiasta voi koskaan kunnolla päästä yli. Itse olen ihmeen hyvin sinnittelyt nämä vuodet, vaikka joudun kohtaamaan hyväksikäyttäjääni lähes kuukausittain. Hän on isäpuoleni, naimisissa äitini kanssa.

10 vuotta olen häntä vihannut, inhonnut. En osaa kuvailla sitä tunnetta, mikä minussa herää joka kerta kun näen hänet. Suorastaan ällöttää, ällöttää se, että äitini ei tiedä, millainen ihminen hän oikeasti on. Kukaan perheessäni ei tiedä.

Tekisi mieli huutaa, kiljua, paljastaa kaikille millainen k*sipää tuo ihminen on. Silti, olen pysytellyt hiljaa kaikki nämä vuodet. Olisi varmaan oikein kertoa äidilleni tapahtuneesta, mutta en ole voinut. Olen vain opetellut sulkemaan asiat sisälleni, tukahduttamaan kaikki inhottavat tunteet ja muistot.

Kun asia tapahtui, kerroin koulumme kuraattorille asiasta. Hän oli järkyttynyt, tietysti. Kyseessä ei ollut vakava hyväksikäyttö, mutta koskettelua, sanallista hyväksikäyttöä oli kyllä usein. Hän mm. kuvaili minulle, millaisia seksiunia oli minusta nähnyt, mitä haluaisi minulle tehdä. Kuraattori meinasi, että kertoisi asiasta lastensuojeluviranomaisille. Minä sanoin, että kieltäisin kaiken, jos hän kertoisi. Väittäisin, että näin ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Sisälläni ääni huusi, että halusin koko maailman tietävän, halusin sen ihmisen pois meidän elämästä! Mutta olin vain hiljaa. Kerroin kuraattorille, koska halusin puhua jollekin.

Kerroin asiasta myös myöhemmin poikaystävälleni, ja hän onkin ainoa ihminen joka tietää asiasta kuraattorin lisäksi. Silloin asia oli tuoreempi, ja tuntui hyvältä kertoa hänelle. Nykyiselle miehelleni en ole asiasta kertonut, vaikka välillä minulle tulee valtavia ahdistuskohtauksia, kaikki ne kipeät muistot on alkaneet taas viime aikoina vaivata. Tekisi mieli puhua, mutta en tiedä haluanko, uskallanko. Mitä se hyödyttäisi. Minua ällöttää, kun mieheni pitää isäpuoltani mukavana miehenä. Kumpa vain tietäisi totuuden... ☹️

Minulla oli jo hyväksikäytön sattuessa valmiiksi huono itsetunto, olin kärsinyt koulukiusaamisesta ala-asteella monta vuotta. Tämän jälkeen tuntui, että oma kehoni oli jotenkin häpäisty, en arvostanut sitä yhtään. Viiltelin nuorena itseäni, halusin kuolla. Haluan joskus vieläkin, välillä leikittelen ajatuksella miten ihanaa olisi vain päästä pois. En silti ole koskaan tosissani ollut tekemässä itselleni mitään, mutta aina kun tulee tämä ahdistuskohtaus ja kaikki ne muistot menneestä, tulee vain halu saada se kaikki loppumaan, vaikka sitten kuolla pois. Kuulostaa ehkä kamalalta, mutta sellaisia ajatuksia mielessäni aina välillä pyörii.

Jos kuulen kehuja vaikka mieheltäni, en osaa ottaa niitä tosissani. En osaa ottaa itsestäni kehuja vastaan, johtuneeko tämä sitten siitä, etten oikein osaa arvostaa itseäni. En ajattele kumminkaan, että hyväksikäyttö tai koulukiusaaminen olisi oma vikani, en todellakaan. Silti, tahtomattani, niistä on jäänyt sellainen tunne, että en ole hyvä sellaisena kuin olen...

Sitten on vielä paljon ikäviä asioita mitä tapahtui pitkäaikaisessa suhteessa edellisen poikaystäväni kanssa. Niistä en halua edes tähän kirjoittaa... mietin, että miksi minulle, kaikkea tätä p*skaa! Miksen osannut lähteä siitäkin ihmissuhteesta ajoissa, olisin ehkä rikkonut itseäni vähemmän.

Välillä minua suorastaan naurattaa, kun ihmiset avautuvat minulle ongelmistaan (minun näkökulmastani pienistä sellaisista) niin kuin ne olisivat maailmanloppu, ja minä kuuntelen. Tekisi mieli sanoa, että hei, toi on pientä, haluutko kuulla mitä mulle on käynyt.... ja kertoa, mutta pysyn hiljaa. Kaikki vuodet oon esittänyt, että mulla on asiat ok, oon opetellut hymyilemään feikkihymyä. Joku kaverini joskus sanoi, että sä naurat tosi harvoin. Tajusin itsekin, että se on totta. Tuntuu, etten osaa enää nauraa. Ainakaan aidosti.

Tekisi mieli kertoa jollekin kaikki, yksityiskohtia myöten. Kävin kerra psykologilla, mutta se oli sellainen vanha mummo jo, tuntui, etten voinut sille puhua. Sen jälkeen en ole yrittänytkään. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan asiasta. Ei tee kipeää kirjoittaa, oikeastaan, tuntuu aika tyhjältä. Koko elämä on pitkään tuntunut tyhjältä, vaikka mulla on ihana mies, ihana lapsi... silti. Osaisinpa olla iloinen. En halua pilata elämääni kenenkään toisen tekojen takia, mutta miten päästä niistä eroon?!

Hyvä Noemi!

Hyväksikäytöstä tulee likainen tunne, häpeän tunne joka kasvaa vuosien myötä ellei puhu hyväksikäytöstä. Voi tuntua, että hyväksikäyttö on sinun vikasi ja että sinussa on jotain vialla kun sinulle tapahtuu huonoja asioita. Sinussa itsessäsi ei ole kuitenkaan mitään vikaa, vaan sinun pitää alkaa puhumaan luotettaville ystäville ja ammattilaisille hyväksikäytöstä. Minusta kannattaa myös kertoa äidillesi, sitten kun itse pystyt sen tekemään. Hänen kannattaa kuulla totuus miehestään.

Kun uskaltaa puhua hyväksikäytöstä, huomaa että olo helpottuu ja sisällä oleva häpeä poistuu. Ole rohkea ja hae ammattiapua, esimerkiksi psykoterapiaan. On myös terapiaryhmiä tai yksilöterapeutteja joilla saa käydä ilmaiseksi. Elämä muuttuu pikku hiljaa sen jälkeen kun saa apua hyväksikäyttöön, minun elämäni muuttui parempaan suuntaan ja tiedän paremmin kuka olen nyt. Hyväksikäytöstä puhuminen on murtanut minunkin kulissejani, mutta olen saanut purettua sisältäni asioita, jotka ovat vuosikausia aiheuttaneet turhaa häpeää, syyllisyydentunteita ja itseinhoa. Rakastan enemmän itseäni, kun olen myöntänyt hyväksikäytön, käsitellyt sitä ja nyt olen matkalla kohti elämää jossa en ole ensisijaisesti hyväksikäytetty vaan aikuinen ihminen, joka on eheytymässä.

Moemi

Moemi kirjoitti 21.10.2011 14:41

Moi Erakoksiko!
Itsellä kävi niin, että kun aloitin keväällä 2011 psykoterapian 6-vuotiaana tapahtuneen hyväksikäytön takia niin heijastin ympäristöön koko ajan pelon siitä että kaikki haluavat käyttää minua hyväksi. Nyt pystyn paremmin rajaamaan itseni ja muut ja huomaan paljon hyviä ihmisiä tässä yhteiskunnassa. Kannattaa hakeutua hyvien ihmisten seuraan, jotka jeesaavat itseä jaksamaan. Hyväksikäyttäjää pitääkin vihata, sisälle jäänyt syyllisyys ja elinikäinen häpeä ei poistu koskaan. Miesten himokkaat katseet ahdistavat, en osaa iloita miesten jallittelusta ja tuijottelusta ollenkaan. Mutta uskon, että hyväksikäytön ja omien traumojen kanssa oppii elämään. Hyväksikäytetty lapsi ei ole syyllinen tapahtumaan. Positiivisiin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota elämässä.

Oletko tehnyt rikosilmoituksen isästäsi? Se ei vie tuskaasi pois, mutta voisi olla konkreettinen merkki isällesi ja läheisillesi, että hyväksikäyttö ei ole oikein. Teko on törkeä ja isäsi ansaitsee rangaistukse siitä!

Minua hyväksikäyttänyt poika oli samanikäinen, lisäksi isäni kosketteli minua (tosin ei sukupuolielimiin) josta on jäänyt syvä häpeä isäni minua kohtaan tuntemaa himoa kohtaan. Häpeä on elinikäinen, koska mitään varsinaista hyväksikäyttöä ei isän puolelta ole kuitenkaan tapahtunut, en pysty edes puhumaan asiasta hänelle.Olen kokenut siis "vain" lievää hyväksikäyttöä, mutta se on vaikuttanut koko elämääni niin, etten ole pystynyt olemaan oma itseni vaan olen yrttänyt miellyttää ihmisiä enkä vieläkään tunnista sitä ketkä ihmiset ovat hyviä ja ketkä pahoja; keihin kannattaa luottaa ja keihin ei.

Miten jaksat nyt Erakoksiko?

Moemi

Kiitos kysymästä Moemi.
Tuttuja tuntemuksia... Aistit ehkä koko (loppu)elämän herkistyneinä vaistoamaan vähänkin mahdollisuudesta tulla tavalla tai toisella hyväksikäytetyksi.
Olen elossa ja se on isoin onni; impulssit aika ajoin koettelee tuuriaan -

Hei!

Elossaoleminen on hieno tunne. Siinä on läsnä myös se pieni viattomuuden ja puhtauden tunne, se osa jota kukaan ei voi vahingoittaa. Ei koskaan.

Minäkin varmaan koko loppuelämäni painin sen kanssa että luotanko vai en. Kai pelko hyväksikäytetyksi tulemisesta on aina mukana.

Kiitos kysymästä Moemi.
Tuttuja tuntemuksia... Aistit ehkä koko (loppu)elämän herkistyneinä vaistoamaan vähänkin mahdollisuudesta tulla tavalla tai toisella hyväksikäytetyksi.
Olen elossa ja se on isoin onni; impulssit aika ajoin koettelee tuuriaan -

Tuo on muuten kiusallista, olla kuin varuillaan kaiken aikaa.
Eikö sinusta Moemi?
Se rajoittaa elämistä jollain lailla, tai sanotaanko niin, että elämisenvoimia?

Tervepä vain kaikille. Etsin tämän ketjun käsiini ja luin muutaman viestin, jonka jälkeen päätin kirjoittaa tänne itsekin. Luen myöhemmin myös loput jo kirjoitetut viestit, mutta tunsin, että täytyy ensin päästä hieman purkamaan omia kokemuksiani ja ajatuksiani - kohtalaisen tuoreita kun ovat.

Minulle selveni joitain viikkoja sitten, että olen tullut lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Ensimmäinen muistoni sisälsi isäni saunan lauteilla tyydyttämässä itseään, jonka jälkeen hän minun ollessani saunan pesutilassa peseytymässä, sotkee minut siemennesteeseensä. Kun muisto tuli minuun, koin käsittämätöntä tyyneyttä. "Ilmankos", ajattelin. "Ilmankos olen joskus teinivuosinani "haaveillut" siitä, että silloinen poikaystäväni voisi pissata päälleni, eikä tapahtumapaikaksi kelvannut haavekuvisakaan muu kuin mökin sauna" (jep, erittäin tervettä..). Uskomaton ketjureaktio lähti päässäni liikkeelle, ja havahduin ymmärtämään paljon omasta elämästäni.

Olin ollut teini-ikäisenä kohtalaisen masentunut (diagnoosi oli kyllä erittäin vaikeasti masentunut tms), mutten koskaan varsinaisesti kokenut olevani masentunut - tiesin, että vika on jossain muualla. Myöhemmin sairastin yhden kesän aikana kaksikin psykoosia, jonka jälkeen on elämä täytynyt tarkastella aivan uudelta kannalta. Pakkohoidon jälkeen aloitin psykologilla käynnin, josta myöhemmin tuli terapeuttini. Hänen kanssaan löysimme minussa olevan "vian", joka osoittautui olemaan minun suojelukeinoni - sekundaarinen dissosiaatiohäiriö. Vain joitain viikkoja tuon löydöksen jälkeen tuli ensimmäiset hyväksikäytön muistot.

Muistojen tulo ei aiheuttanut minussa varsinaisesti mielipahaa. Minä itseasiassa pitkään riemuitsin - se pikkutyttö minussa, joka tuon kaiken koki, riemuitsi niin paljon siitä, että totuus on nyt vihdoin tullut julki minulle kokonaisuudessaan. Luonnollisesti, mukaan mahtuu itkua ja vihaa, mutta hämmästyttävän vähän. Ensimmäinen itkuni pääsi pari päivää ensimmäisen muiston jälkeen, ja se itku oli helpotusta. "Se on nyt ohi, se mörkö on nyt löydetty. Se, mikä on pitänyt sinua piinassa koko ikäsi, jota olet etsinut ja jota olet juossut karkuun. Se on ohi, se ei voi sinua enää satuttaa".

Kun muistoja tulee lisää, käsittelen niitä (kuten "häiriööni" on ominaista) käytännössä tuntematta mitään. Tarkkailen, mihin kaikkeen tuo muisto liittyy, minkälaisia seuraamuksia sillä on ollut ajatellen elämääni, ennenkaikkea seksuaalista käyttäytymistäni. Minkälaisia ennen irrationaaliselta tuntuneita pelkoja se selittää, millä tavoin olen itselleni jättänyt vihjeitä, jotta voisin sen oikeassa hetkessä muistaa. Tunteet tulevat perässä, joskus sen jälkeen, kun on voinut muistot selittää miehelleni tai terapeutilleni, joskus päiviäkin myöhässä.

Huomaan, että minulla on ollut suuri onni - hajonnut persoonallisuuteni on kyennyt käsittelemään uskomattoman paljon eri kokemuksiani valmiiksi. Turvallinen ympäristö, ymmärtävä ja rakastava mies sekä sinänsä "tylsä" elämä on auttanut minua tuntemaan tuntematta jääneitä tunteita. Jo aiemmin kykenin kokemaan sen pahimman vihani vanhempiani kohtaan, pääsemään siitä jossain määrin jo yli. Jo ennen muistojani ehdin itkemään menetettyä lapsuuttani, kuinka sen olisi tullut olla aivan jotain muuta - vaikken edes tiennyt, kuinka paljon kamaluutta se sisälsikään.

Tunne on aika omituinen. En tunne enää niin suurta vihaa, en pelkoa. Ymmärrän elämääni niin paljon paremmin, että koen muistojen esilletulemisen olevan minulle vain ja ainoastaan onni. Luulen, että käsiteltyäni niin paljon erinäisiä tuntemuksia jo ennen muistojen tulvimista, kykenen ne ottamaan paremmin vastaan ja hyväksymään sen, että näin on tapahtunut (luonnollisesti en hyväksy sillä tavoin tapahtunutta, että se olisi missään nimessä mitään muuta kuin äärimmäisen sairasta ja pahaa). Jos muistot olisivat tulleet minulle yhtään huonommassa hetkessä, olisi mieleni varmasti pirstaloituneena - tai jos ne olisivat tulleet liian myöhään. Olen vasta täyttämässä 24 vuotta, joten minulla on onni voida muistaa ja käsitellä asiat nyt. Minulla on vielä niin paljon elämää edessäni, ja voin viimein ymmärtää, mistä iso osa pahaa oloani on johtunut.

Uskomatonta kyllä, haluan voida auttaa vanhempiani, vaikka he kieltävät jopa remmin käytön, vaikka sen muistaa jokaikinen lapsi kyllä. Ymmärrän heidän olevan sairaita, mutta toivoisin voivani saada heidät hoitoon. Haluaisin heidän ymmärtävän tekojensa seuraukset ja kantavan niistä vastuuta. Ilman sitä he jatkavat elämäänsä tietoisessa valheessa, yksinäisyydessä, pelossa, ahdistuksessa, jossa itsekin olen elänyt.

Niin sitä lapsi vaan rakastaa vanhempiaan kaikesta huolimatta. Sitä haluaisi voida luoda vanhempiinsa suhteen nyt aikuisiällä rehelliselle ja avoimelle pohjalle. Hieman olen jo haastanut heitä muistamaan yksinkertaisempia asioita, joten taistelu tämän suhteen jatkuu. Toisaalta nyt läheisen menehdyttyä jouduin hieman ottamaan asioissa takapakkia, jotta saavat rauhassa surra. Minulla on sitten onneksi paremmin vielä aikaa miettiä, miten asian kanssa toimin.

Luen nuo viestit nyt tässä tarkemmin, mutta jos täällä on joitain, jotka ovat halunneet säilyttää välinsä vanhempiinsa (jos siis toinen tai molemmat ovat tuon hyväksikäytön tehneet) tai saada heille hoitoa, tällaisista kokemuksista ja yrityksistä haluaisin kuulla. Monilla tosin voi olla auttamatta liian myöhäistä yrittää, mutta heillä, keillä mahdollisuus vielä on, kuinka moni on yrittänyt?

Hyväksikäytetyiksi tulleista - jos tekijä on ollut isä - joillakin, joihin viimeisten vuosien aikana olen netin kautta tutustunut, on muodostunut jotenkin persversioinen suhde, heillä on seksisuhde isänsä kanssa. Sen tasoinen suhde voi olla myös omaan poikaan, vaikka ehkä kertaluontoisena mutta kuitenkin. Itsestäni tuntuu vaikealta livenä isää edes halata, matkan takaa voin kyllä halauksen ajatuksella häntä ajatella, siinä määrin vuosien aikana kokemukset saaneet sulaa. Omalla taustalla vaikea ymmärtää perhettä, jossa elämä - tai iho - noin jaettua. Rajojen rakentaminen taitaa olla niin perhekohtaista? Normin yli kuitenkin noin likiyhteys menee. Ehkä se on rikkaus noissa perheissä? käsittämätön rikkaus?sairaus? ulkopuolisten näkökulmasta, heille luonnollinen yhteys? Eli mitä kypsempi ollut hyväksikäyttötilanteessa, sitä kypsemmin kykenee seksiin suhtautumaan?

Hei.
Olen lueskellut näitä teille tapahtuneita täällä ja nyt tuli tunne että haluan minäkin kertoa omani. Olen asian saanut suustani ensimmäisen kerran suustani kun olin 24-vuotias elikkä noin kymmenen vuotta sitten. Minuakin on hyväksikäytetty lapsena seksuaalisesti. Tämä tuo minulle mukanaan hirveää syyllisyyden tunnetta ja ahdistusta, koska olen alkoholisoituneesta perheestä jossa isäpuoleni alkoholisti ja äitikin alkoholin suurkuluttaja. ja hyväksikäyttäjä joka minusta usein piti huolta oli äidinäitini, ihan kamalaa.
Nykyään olen mammani omaishoitaja, minulla ei ole enää muita, äitini nukkui pois kaksi vuotta sitten, mutta tämä hyväksikäyttö asia vaivaa jonkin verran käsittelemättömänä mieltäni varsinkin kun en edelleenkään ymmärrä miten se on voinut olla minulle niin rakas isoäitini. Onko kellään muulla kokemuksia tällaisesta samankaltaisesta tilanteesta ja miten olette pystyneet työstämään asiaa? Itse olen mammani kanssa pari kertaa viikossa tekemisissä ja ilman lääkitystä en pystyisi edes menemään hänen asuntoonsa saisin pahan paniikkikohtauksen, nykyisin hän jo dementti eikä muista mutta minä en asiaa ole kuitenkaan vielä osannut käsitellä. Ja tästä kaikesta huolimatta rakastan häntä todella paljon sillä hänhän oli se joka minusta kuitenkin huolta lapsena paljon piti. Masentaa.

Tuo juuri tekee asiasta ympärivaikean. Tuo huolenpito. Hyväksikäytön ja huolenpidon sekoittuminen niin, että vaikea saada otetta purkaakseen pakettia auki.

Oikeassa olet, tuntuu etten tiedä minne mennä. Joskus vain toivoisin että voisin olla "normaali", ja tässäkään en toisaalta tiedä mitä on olla normaali. Ehkä jonain päivänä osaan ja pystyn käsittelemään asiaa,nyt olen vain työntänyt yli 30 vuotta asiaa pois mielestäni. koko elämäni on muutenkin niin solmussa etten tiedä miten jatkaa. en vain voi ymmärtää ihmistä joka voi kiihottua oman lapsensa tai lapsenlapsensa tai kenenkään lapsen katsomisesta tai olemisesta, en vaan voi ymmärtää sitä. En pääse yli enkä ympäri.

erakoksiko kirjoitti 5.3.2012 11:59

Tuo on muuten kiusallista, olla kuin varuillaan kaiken aikaa.
Eikö sinusta Moemi?
Se rajoittaa elämistä jollain lailla, tai sanotaanko niin, että elämisenvoimia?

Niinhän se on. Näen hyväksikäyttöä tai sen mahdollisuuden tuntemattomien miesten katseissa ja miesten käytös, esim. selän taakse kaupassa tuleminen ja yleisillä paikoilla töniminen laukaisee miespelon. En liiku sentään aina panssarikuori päällä ja näen paljon enemmän hyvää tässä elämässäni. Haluaisin kuitenkin opetella suojaamaan itseäni paremmin ja puolustamaan esim. tönijöitä vastaan. Ruumiis tuppaa vaan usein lamaantumaan, tavallaan toistamaan pienenä oppimaani piiloutumisen ja alistumisen kaavaa. Myös miessuhteisiin uskaltautuminen on hankalaa.

Moemi

Ninnikkä kirjoitti 20.3.2012 1:16

Oikeassa olet, tuntuu etten tiedä minne mennä. Joskus vain toivoisin että voisin olla "normaali", ja tässäkään en toisaalta tiedä mitä on olla normaali. Ehkä jonain päivänä osaan ja pystyn käsittelemään asiaa,nyt olen vain työntänyt yli 30 vuotta asiaa pois mielestäni. koko elämäni on muutenkin niin solmussa etten tiedä miten jatkaa. en vain voi ymmärtää ihmistä joka voi kiihottua oman lapsensa tai lapsenlapsensa tai kenenkään lapsen katsomisesta tai olemisesta, en vaan voi ymmärtää sitä. En pääse yli enkä ympäri.

Tuttu tunne. On vaikea hyväksyä oman isän seksuaalinen kiihottuminen minusta, ja sen takia käyn harvoin katsomassa vanhempiani. En tiedä uskallanko koskaan puhua heille tästä asiasta. Mielummin pidän kiinni hyvistä hetkistä ja unohdan niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista isän, ja häpeän. Nyt olen menossa pääsiäisen viettoon vanhemmille ja lupauduin jäämään yöksi. Usein yöllä on pelottanut isän läsnäolo enkä tiedä nyt miten suhtaudun koko asiaan. On ristiriitaista rakastaa jotain, mutta samalla inhota.

Moemi

erakoksiko kirjoitti 17.3.2012 9:41

Tuo juuri tekee asiasta ympärivaikean. Tuo huolenpito. Hyväksikäytön ja huolenpidon sekoittuminen niin, että vaikea saada otetta purkaakseen pakettia auki.

Ymmärrän tunteen. Ei tiedä missä omat rajat menevät ja mikä on oikein ja väärin. Siihen voisi auttaa etäisyyden ottaminen tunteesta ja sen kohteesta esim. fyysisesti.

Moemi