Särkynyt lapsuus, olen todella pahoillaan puolestasi mitä sinulle on lapsena tapahtunut. Sinun rajojasi on rikottu ikävällä tavalla ja se vaikuttaa myöhempään elämään. Olet jo yrittänyt hakea apua ja olisiko niin, että et ole kohdannut riittävän ymmärtäviä ihmisiä? Traumaattisten asioiden työstäminen vie paljon aikaa ja on erittäin tuskallista. Ajatuksissa kehää kiertävistä riivaavista muistikuvista on vaikeaa päästä irti. Kaikki vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Olisiko sinun mahdollista hakeutua vaikkapa Kelan korvaamaan pitkäaikaiseen (1- 3 vuotta) terapiaan? Kaikki terapeutitkaan eivät halua kohdata näitä asioita ja siksi kannattaa kartoituskäynneillä jo heti kysyä miten suhtautuvat niihin.

Itse olen työstänyt samoja asioita nyt noin 1,5 vuotta. Aloin saamaan muistikuvia lapsuudestani vasta vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen. Mieli oli suojellut minua näiltä ikäviltä asioilta. Olen käynyt Tukinaisen viikonloppukurssin. Se oli rankka, mutta vertaistuesta olen saanut paljon apua. Kelan korvaaman terapian aloitin tämän vuoden alussa. Asioita on vaan käsiteltävä niin kauan, etteivät ne enää tunnu miltään. Ei tule enää sitä tuskan tunnetta ja sitten ne voi jäsentää elämässään osaksi minulle tapahtuneita asioita.

Sinun ei tarvitse kokea häpeää eikä syyllisyyttä mistään - sinä olet ollut uhri ja sinun kuuluu saada apua.

Voimia sinulle! 🙂🌻

Olen kahdeksan vuoden ajan yrittänyt unohtaa mitä silloin tapahtui.. Silti muistot ja ahdistus nousevat mitä ihmeellisimmistä pienistä asioista pintaan. Taas kävi niin ja aloin etsimään tukea ja löysin teidät <3

En tiedä kuuluuko tarinani tähän viestiketjuun, sillä olin jo hieman varttuneempi kun minua käytettiin hyväksi. Olin silloin 20-vuotias, innokas kokeilemaan kaikkea, mikä saattaisi auttaa minut lähemmäksi unelma ammattiani. Lähdin toiselle puolelle Suomea "työharjoitteluun". Aluksi kaikki olikin kuin unelmasta, mutta sitten alkoivat työnantajani vihjailut ja käpälöinnit. Hän oli herkästi suuttuva, raamikas, noin 40 vuotta minua vanhempi. Hän hoki minulle kuinka paljon hän rakastaa minua eikä koskaan voisi satuttaa minua. Mutta kun sanoin hänelle, ettei tunne ole molemmin puolinen tai sain kerättyä niin paljon sisua, että vastustin hänen koskettelujaan ym., koko paikka sai kärsiä hänen murskaavasta kiukustaan. Ja vain minä tiesin mistä tuo ilmaa myrkyttävä kiukku johtui.

Kärsin tuona aikana omituisista vatsavaivoista ja lihaskrampeista, jopa niin vahvoista, etten eräänä iltana meinannut lopulta saada happea. En osannut liittää niitä minun ja "isännän" väleihin. Ajattelin, että eihän tämä mitään pahaa voi olla. hyväksikäyttöönhän kuuluu raiskaus ja muut "kovemmat jutut". En myöntänyt sitä edes silloin, kun hän kutsui minut sänkyynsä ja masturboi samalla kun kosketteli jalkoväliäni; ajattelin "minullahan oli housut jalassa". Tai en tiedä ajattelinko silloin mitään. Yritin vain pitää kaiken salassa ja pitää miehen tyynenä ettei kakki muut joudu kärsimään.

Työharjoitteluni piti kestää 2 kuukautta, mutta mies sai puhuttua minut jäämään vielä kuukaudeksi. Näin myöhemmin ajateltuna hänellä oli aivan uskomaton valta minuun. Toisaalta halusin hänen seuraansa, ehkä sen takia, että pystyin pitämään silloin hänet tyytyväisenä, toisaalta inhosin hänen läheisyyttään. Kun lähdin lopulta kotiin, tunsin suurta syyllisyyttä siitä, että "jätin" hänet.

Mutta se ei valitettavasti ollut vielä tarinan loppu. Soittelimme, tai hän soitti minulle lähtöni jälkeen lähes joka ilta. Hän yritti suostutella minua laivalle hänen kanssaan, mutta jokin pieni ääni päässäni huusi EI!!! En voinut ajatella viettäväni hänen kanssaan vuorokautta samassa pienessä kopissa. Hän oli erittäin mustasukkainen minusta, joten en olisi varmasti päässyt hytistä mihinkään (=hakemaan apua). Pitkällisten neuvottelujen jälkeen sovimme, että varaan kotikaupungistani meille hotellihuoneen, jossa vietämme yön. Sinä päivänä kun menin varaamaan huonetta, tapasin kahvilassa pojan (sanotaan häntä tässä nyt enkeliksi, sitä hän nimitäin lähes tulkoon oli). Meillä oli hyvin hauskaa yhdessä ja tapasimme muutamia kertoja. En pystynyt edes suutelemaan häntä, enkä varsinkaan kertomaan mitä elämässäni oli käynnissä. Haluaisin vain jonakin päivänä vielä etsiä hänet ja kiittää häntä siitä, että oli ne muutamat päivät elämässäni. En tiedä kuinka sekaisin olisin jos olisin päätynyt siihen hotellihuoneeseen. Hänen olemassa olon voimalla sain sanottua miehelle, että en varannut huonetta, koska aloin seurustelemaan. Sain siitä niin hirveät vihat ja syytökset päälleni, että pelkäsin vuosia hänen ilmestyvän eteeni kostamaan. Vieläkin olen varovainen yhteystietojeni kanssa. Kun muutan uuteen osoitteeseen, varmistan ettei mistään maailman yhteystieto järjestelmästä löydy osoitettani.

Olen kertonut asiasta vain kahdelle ystävälle ja kihlatulleni, kaikki oikeastaan olosuhteiden pakosta. Nämä pari ystävää joutuivat keskelle pahinta paniikki kohtausta ja kihlattuni... häneltä en voisi salata näin isoa asiaa. Hän ymmärtää ja tukee minua, mutta en kestä katsoa hänen tuskaansa kun puhun tunteistani ja hän tuntee itsensä riittämättömäksi kun ei voi pyyhkiä menneisyyttä pois eikä auttaa minua. Sen takia puhun hänelle mahdollisimman vähän. Mutta olen kai siirtymässä "unohduksen" tilaan, sillä alan unohtamaan että mitään olisi koskaan tapahtunut. Se tuntuu jotenkin kamalalta vaikka voisi luulla, että se on unelmien täyttymys. Miten sitä kuvaisi...?

Mietin joskus, että onko hän tehnyt samoin muille harjoittelija tytöille? En kuitenkaan ole halunnut tehdä ilmoitusta asiasta, olinhan täysikäinen, minua ei raiskattu ja JOS hän saisikin syytteen, moni ihminen menettäisi toimeentulonsa juuri ennen eläkeikäänsä. Perheeni ei tiedä asiasta, enkä halua kertoa heille, sillä en kestäisi sitä pyöritystä "KUka se on? Kerro heti! Me mennään lynkkaamaan se!" Olenko itsekäs ja mukavuuden haluinen kun en estä mahdollisia uusia kohtaloita, vai pelastanko monen ihmisen toimeentulon kun pysyn hiljaa?

Toivottavasti tästä pitkästä tarinastani on jollekin hyötyä. Sanon tämän joka päivä itselleni ja sanon nyt sen myös teille: "Sisäistä tämä: Se ei ollut sinun syytäsi. Olet kaunis ja hyvä ihminen."

Siis mä voin osaltani sanoa tähän keskusteluun sen että ilman että tapasin miehen joka rakastaa mua, en varmaan koskaan ois uskaltanu ajatella sitä mitä mun veli mulle lapsena teki.
oon käsitelly asiaa terapiassa ym, ja voin sanoa että avun hakeminen oli vaiken asia jota koskaan oon tehny.
Mietin vaan loppuuko tää viha koskaan?
pelottavintahan siinä on se et se kääntyy aika usein itteäni vastaan, että miks mä oon ollu niin tyhmä et niin kävi :/
siis eikö koskaan vaan voi päästä asian kaa rauhaan?

Haluan nostaa tätä mahtavaa keskustelua. Harmi, että tämä on päässyt valumaan tänne unohduksen syövereihin. Meitä on valitettavan paljon. Ja lähes jokainen meistä etsii lohdutusta, tukea ja apua tuskaansa... Tämä ketju on auttanut minua, toivottavasti myös sinua 🌻🙂🌻

Törmäsin tietoon, että vakavan trauman (esim raiskaus, hyväksikäyttö, yllättävä henkeä uhkaava tapahtuma ym) yksi seurauksista on usein muutos aivoissa.Tämän muutoksen takia varsinkin pitkäaikaisesti traumasta kärsivät henkilöt tuntevat normaaliin tapaan pettymystä, mutta ILON tuntemus on heikentynyt. Tunnistin tämän itsessäni: jos teen jotakin todella mahtavaa, tai minulle ehdotetaan jotain kivaa, reaktioni on silti "ihan kivaa...". Ei siis "TÄMÄ ON MAHTAVAA!!!" Tästä syystä esim. luovuus ja oppiminen heikentyvät, koska aivot eivät saa uuden keksimisestä enää palkintoa. Kun katson taakse päin elämääni, ennen hyväksi käyttöä olin maailman positiivisin ihminen, rakastin kaikkea ja kaikkia, olin luova ja rakastin uuden oppimista. Tuon hyväksikäytön jälkeen olen 'lässähtänyt'. Ihanimmatkin asiat ovat vain kivoja, uuden oppiminen on pelkkää tuskaa ja itkua. "Joo, siellä se aurinko taas nousee. Ihan kiva näky. Mut niinhän se tekee huomennakin". Onko muilla vastaavia kokemuksia?

Hei. Olen jo jonkun aikaa lueskellut täällä näitä keskusteluja ja löytänyt niistä paljon tuttuja asioita omasta elämästäni monestakin eri keskustelusta. Olen jo keski-ikäinen ja elämässäni on ollut jos jonkinlaista vastoinkäymistä, joista on tehnyt mieli tännekin kirjoittaa mutta en ole vielä tohtinut. Tämä hyväksikäyttöasia on yksi niistä...jospa rohkenisin avautua hieman.
Minua ei ole aivan pienenä lapsena käytetty hyväksi, mutta ollessani 16-vuotias niin tapahtui. Lisäksi olen kokenut hyväksikäyttöä myös parisuhteessa (joka on jo ohi) sekä myös sen jälkeen. En ollut muistellut näitä tilanteita vuosikausiin, mutta vaikeaan masennukseen sairastuttuani tämäkin asia on noussut pintaan. Vaikka en ole asiaa varsinaisesti muistanut tai muistellut, niin elämääni nuo hyväksikäytöt ovat jättäneet jälkensä jo pitemmän aikaa. Vuosikausia olen tuntenut itseni vastenmieliseksi ja rumaksi, enkä ole pystynyt luomaan minkäänlaisia suhteita vastakkaiseen sukupuoleen. Olen kadottanut oman seksuaalisuuteni täysin aikoja sitten. En yksinkertaisesti usko enää kelpaavani kenellekään, sillä tunnen itseni pilalliseksi, vanhaksi ja käytetyksi ☹️
Tähän asti olen mielessäni vähätellyt tapahtuneita ja kokenut jotenkin ansainneeni ne itse, ihmetellyt sitä että miksi en pitänyt puoliani, miksi aina uudestaan? Mutta nyt pikkuhiljaa - terapiassa kuljettuani - tajuan, että ehkä en olekaan aiheuttanut niitä omalla käytökselläni? Ehkä minä en tosiaan pystynyt toimimaan tilanteissa toisin, vaikka olisin halunnut? Se, että miksi en pystynyt juontaakin sitten jo kauempaa lapsuudesta ja kuuluu varmaankin jonkun muun otsikon alle.
Haluaisin sanoa nuoremmille ihmisille, että hakekaa apua heti! Älkää vaietko asioista niinkuin minä tein, älkää kantako taakkaa sisällänne liian kauan. Se on todella tuhoisaa.

Tämä nyt oli tällainen lyhyt avaus, sainpas kuitenkin kirjoitettua viimein 🙂

Onko kellään kokemusta hyväksikäytön oikeudenkäynnistä ja sitä edeltävästä tutkinnasta?! 😐 Kuulin juuri, että hyväksikäytöstäni on kulunut vielä niin vähän aikaa, että voisin nostaa syytteen 🙂👍 Mutta kuinka tuskallinen prosessi se on? Joudunko jossakin vaiheessa kasvokkain miehen kanssa jota syyttäisin? Olisi mahtavaa jos voisin saada hänelle tuomion,mutta pelkään tuomion loppuun suorittamisen jälkeistä aikaa: tuleeko hän kostamaan? Jos pelkään nyt, elänkö vielä suuremmassa pelossa sen jälkeen?

Olen lukenut tätä palstaa jo pitkään. On ollut todella surullista lukea teidän kohtaloista mutta samalla myös antoisaa oman mielenterveyteni kannalta huomata että muutkin käy läpi samanlaisia tunteita. Häpeää ja surua. En siis olekaan sekoamassa.
Minun hyväksikäyttöni alkamisesta on kulunut aikaa jo yli 25 vuotta. Sitä jatkui useita vuosia kahden eri henkilön toimesta. Mutta edelleen se satuttaa. Teini-ikäisenä, kun ymmärsin mitä minulle oli tehty, yritin unohtaa ja kieltää kaiken. Turhaan. Haavat ei kai parane koskaan.
Pidin kaiken sisälläni. Vasta pari vuotta sitten olen uskaltanut asiasta jotain kertoa läheisilleni. Tunnen olevani niin likainen ja saastainen. Rikkinäinen ja pilattu.
On vaikea yrittää rakastaa toista kun samalla inhoaa itseään. Inhoan sitä itsessäni kun en pysty näyttämään tunteitani niinkuin haluaisin! Rakennan vain muureja ympärilleni. Kuvittelen olevani niiden sisällä turvassa. Mutta hajotankin itseäni sisältä vain lisää. En osaakaan käsitellä minkäänlaisia tunteita.
Koko elämäni olen kulkenut kuin vuoristorataa. Välillä kuvittelen että voin hyväksyä tavallaan tapahtuneen. Kuvittelen että voin jättää sen taakse ja jatkaa elämääni. Joskus en jaksa olla edes katkera. Mutta sitten yhtäkkiä joku asia tuo mieleeni tapahtuneet hirveydet. Kaikki räjähtää auki uudelleen. Tunnen musertuvani tähän suruun. Sisimpääni sattuu niin lujaa.

mustaa luetttavaa tämäkin ketju, en ymmärrä tahi ymmärrän sittenkin jollain tavalla, media, tv netti, lehdet suoltaa seksuaalisuutta kaiken aikaa maailmaan, nainen on esineellistetty, tämä voi joissain sairaissa mielissä kääntyä jopa lasten hyväksikäytöksi.
ainoa hoito tässä olisi kuohinta ja linnaan.
maailman meno pitäisi saada muuttumaan totaalisesti.
Myös alkoholin kättö lienee lisää näitä tapauksia.
Voimia teille kaikille ja muistakaa, se ei ole teidän syytänne, rakastakaa itseänne, eheytykää.

Turhaan minä tuskaani huudan,
maailmalle kiukuttelen,
ei kukaan kuule kuitenkaan.
Jokainen pitää huolen itsestään,
jokaisella on ristinsä kannettavanaan.
Toisten taakka on vain painavampi,
toisten hartiat ei vain ole tarkoitettu kestämään.
On helpompi kääntää katse pois,
ettet vain näkisi kuinka hiljaa hajoan.
On helpompi uskoa valheelliseen hymyyn,
niin sinun ei tarvitse tietää
kuinka paha minun on olla...

Koin ensimmäisen seksuaalisen hyväksikäytön tarhaikäisenä isäni toimesta. Muistikuvat tuosta ajasta ovat hatarat, mutta tiedostin epämääräisesti sen tapahtuneen useammin kuin kerran. Vanhempani olivat eronneet, vietin joka toisen viikonlopun isäni luona.

Vasta ala-asteikäisenä varsinaisesti ymmärsin tapahtuneen, mistä seurasi hämmennystä, ahdistusta, häpeää ja sulkeutuneisuutta. Syytin tietenkin itseäni enkä uskaltanut puhua asiasta kenellekään. Samoihin aikoihin alkoi koulukiusaaminen; syömishäiriö, masennus ja univaikeudet.
Pelkäsin miespuolisia ihmisiä enkä luottanut juuri keneenkään, silloin en osannut yhdistää sitä hyväksikäyttöön.
16-vuotiaana ensimmäisen seurustelusuhteeni alettua uskalsin ensimmäistä kertaa puhua asiasta, silloiselle tyttöystävälleni, jonka jälkeen uskouduin parille läheiselle ystävälle. Etsin tietoa aiheesta netistä ja kirjaston kirjoista. Pikkuhiljaa aloin ymmärtää ettei syy ollut minun, mutta häpeä ja ahdistus säilyi. Muutin isäni luota tyttöystävälleni 17-vanhana asuttuani vuoden isälläni.
18-vuotiaana otin asian puheeksi äitini kanssa, joka vaati minun vievän asian heti eteenpäin. En halunnut nähdä isääni enää, saatika yrittää vakuuttaa täysin tuntemattomia ihmisiä siitä, että hyväksikäyttöä oli tapahtunut. Koko prosessi tuntui liian raskaalta eikä kovinkaan sen arvoiselta.

Ollessani 19 minulla diagnosoitiin keskivaikeat masennus, ahdistuneisuus- ja unihäiriö, joihin sain myös lääkityksen.
Otin asian puheeksi tätini kanssa, joka muisteli minun saaneen hysteerisiä itkukohtauksia miehen äänen kuullessani. Tätini oli yrittänyt saada äitiäni viemään minut lääkärille tarkastettavaksi mahdollisena raiskauksen takia, niin ei kuitenkaan käynyt. Tapahtuneesta ei enää puhuttu. Tunsin katkeruutta asian sikseen jättämisestä, vaikka toisaalta ymmärsin äitini mahdolliset syyt siihen.

Hyväksikäyttö vaikutti luottamuspuutteen lisäksi seksielämään ja sitä kautta parisuhteisiin. En kyennyt nauttimaan seksistä usein lainkaan. Seksin jälkeen oli hieman tyhjä ja miltein häväisty olo, seksi tuntui velvollisuudelta suhteen jatkumisen kannalta. Viimeisin suhteeni päättyikin kumppanin uskottomuuteen ja omaan hyväksikäytettyyn oloon.

Siinä oma kokemukseni pähkinässä. Vaikka pystynkin ystäville puhumaan asiasta, vertaistuesta on puutetta, mutta täältä sitä löytyykin 🙂

Minun hyväksikäyttöni tapahtui ollessani aivan pieni.

Vanhemmat erosivat ollessani 5v.
Muistitakauman siitä sain lapsivuodepsykoosin aikana(27v).
Se oli se alku.
en tiedä olinko aivan kapalaoissani vielä, mutta isä sormitteli pimpsaani hekuma naamallaan
"pistetään kolikko pankkiin - noin - ja toinen - jne"
Sen muistitakauman kun sain, minuun tuli valtava viha jamenin ja soitin isälle ja raivosin mitä hullua se on menny tekemään mulle kun olin alle viiden! miksi se oli raiskannu minut!
isä yritti rauhoitella ja - en tiedä tiesikö mun olevan sairaalassa - sanoi otaha huomioon missä olet. Paiskasin puhelimen kiinni ja raivosin sisälläni kykenemättä kenellekään sitä vuosiin ilmaisemaan.
Vasta nyt tänä kesänä olen lukenut sen aikaisen sairaalapaperin, johon oli kirjoitettu minun sanoneen isän raiskannenn minut pienenä ja - samaan syssyyn muistin lisänneeni "ja äiti mastourboi minut"josta en tiedä oliko se vaan tapa suojata isää ettei syy menen kokonaan isän päälle) kun isä on ollut henkisenä tukena elämässäni enkä halunnut syytä yksin hänen päälleen.

Olin kuukauden sairaalassa.
Kotiuduttuani asia painui kun ei minulla ollut minkään valtakunnan eväitä alkaa käsittelemään asiaa.
Käsissä oli vastasyntnyt silloin n.4kk vauva.
Mt-toimistossa ei ollut mitään resursseja saada hoitoa(-80 luvun lopulla).
Kävin muutaman kerran muutaman seuraavan vuoden aikana vain näyttäytymässä(olen elossa, jalat ja kädet toimii jne).

Veljeni teki itsemurhan(90-luvun alkupuolella)(28v).
Se oli minulle niin tiukka paikka, että irtisanouduin silloisesta srkn nsotyönvirasta ahdistuksessa etten ollut osannut edes omalle pikkuveljelle osoittaa miten paljon sitä elämä(Elämä) rakastaa, ei minusta ollut tekemään työtä srkssa.
Ruumishuoneella kävin häntä tervehtimässä viimeisen kerran ja kun näin hänen lasittuneen katseensa, lupasin hänelle "minä tulen myös pian".
Se lupaus ahdisti niin, että siihen aikaan pyrkiessäni terapeuttikoulutukseen ja tavattuani pääsykoepsykologin joka sattui olemaan lukioaikana muutaman kerran tapaamani sama mies, aloin Kelan tukemana psykoterapian jota kävin 2v hänen luonaan.
Tiedostaessani ettei kaikki mennyt aivan oikein, aloin vaistota hyväksikäyttöä ja katkaisin sen terapiannkäynnit vaikka olisin ilmeisesti saanut vielä kolmannenkin vuoden(siihen aikaan kai sai joka vuotta erikseen anomatta peräti 3 vuotta, en tiedä onko niin).
Minu piti perustella Kelaan miksi lopetin.
Koin syyllisyytttä siitä että katkaisin itse sen terapian, ja arvelin ettei Kela myöntöisi siksi minulle jatkoa terapiaan minkä vuoksi en sitä yrittänytkään enää hakea.

Aloin sitten omalla kustannuksella käydä naisen luona - tajuttuani etten voi puhua miehelle jos vaistoan hyväksikäyttöä(sitä en vielä siinä vaiheessa näin selvästi tiedostanut kuin nyt) - ja hakeuduin naisen vastaanotolle joka oli psykiatri.
ajattelin jos ei psykologilta saa apua, saisiko psykiatrilta.
Ja sitäkin että saisiko lääkäriltä enemmän eväitä ajatteluun kuin psykologilta jolla ei ole lupaa eikä mahdollisuutta(eikä taitoa arvioida) antaa reseptiä lääkkeeseen.

Kävin hänen luonaan niin kauan että huomatessani laskiesani kuinka paljon olin häneen sijoittanut, tajusin että 10 000mk oli mennyt enkä ollut tullut 'hullua hurskaammaksi'.
Hän oli kuin muumi-mamma käsiveskansa kanssa.
Hänelle riitti rahastaa asiakasta, aivan sama saiko asiaks apua vai ei.
Sellainen olo minulle jäi.
Kun olen tällainen höpöttelijä, minuahan oli helppo rahastaa.
Mies oli hyvätuloinen, yritys toimi, minulla oli vain työttömyyspväraha joka meni miltei tähän terapiaan(menikin).
Pari kertaa piti pitkä avioliiton aikana mieheltä lainaa pyytää(50mk).
Ei ollut yhteistä rahaa.
Omistin vain itseni ja lapset puoliksi hänen kanssaan. Ja pianon.

Siinä vaiheessa eronajatus oli alkanut kypsyä siihen pisteeseen että laitoin eron vireille.
Osaksi kimmokkeen siihen sain nuoruuden aikaiselta ystävältäni, joka tuli avuksi ollessani konkr.itsetuhoinen. Hänellä oli työvuoro kaukana tarjoilijana - teki pitkän illan siellä - ajoi asuntoon jota asuin(monta sataa km) - tuli tueksi ja- lähti takaisin kun oli aamuvuoroon meno.
olen hänelle ikuisesti kiitollinen siitä avsuta jolta häneltä siinä vaiheessa elämää sain.

Itsetuhoisuus on osa tätä hyväksikäytetyn problematiikkaa.
Kun kokee olevansa aivan täysin murrettu ydintä syvintä myöten.
Kun ei ole saanut ihmisarvoa.
Kun oikeus omaan kehoon on riistetty.
Kun on käytetty hyväksi henkisestikin(kiltteys ainoa tapa selvitä vanhempien ongelmien keskellä).
Minut kuin 'ylistäen alistettiin' - ja miksi? etten olisi koskaan tullut muistamaan mitä he olivat tehneet, mitä olin joutunut kärsimään, mitä olin heidän takiaan menettänyt, miksi olin itsetuhoyritysten kautta eteenpäin mennyt.

2005 vuonna olin netissä jossain chatissa joss juttelin ihmisen kanssa ja jutut meni lapsuuteen.
Siellä eräs ystävä oli tullut tietämään sellaisesta kuin Delfins, ja kirjasta "Vain muistamalla voi unohtaa". hän oli elänyt lastenkodissa jossa joku veli oli häntä hyväksikäyttänyt.
Otin selvää niistä.
Tulin tietämää että Suomen Mielenterveysseura järjestää kuntoutuskursseja lapsuudessa seks.hyväksikäytetyille, hain ja pääsin ja pääsin itsen löytämisen tiellä kuin uuteen alkuun.
Sitten aloin anoa psykoterapiaa, jota sain alkuun ensin kustannettuani ensin itse sen verran käyntejä että oli osoittaa allaolevan hoitosuhteen(löydettyäni tutun psykiatrin antamasta psykologilistasta)psykologin jolla oli sydäntä(ja tietoa) auttaa.

Samana vuonna saatuani tuolta tukea rohkasituin ja laitoin tekstiviestin vanhemmilleni, veljelleni ja miehelleni jossa puhkaisin tämän kuplan: etten enää jaksanut yksin kantaa vastuuta siitä että isä minut raiskasi eikä äitikään aivan viaton ollut. Se älytön pelko siitä, että nyt isä varmaan haluaatuhota minut, piti minua petissä niin, että nukuin, saunoin , nukuin ja saunoin pari viikkoa(tuntuma) niissä painajaisissa mitä isä minun pääni menoksi mahdollisesti tekee. Työkäriin ilmoitin olevani sairas etten kykene töitä vastaanottamaan.

Äiti sai psykosomaattisen reaktion.
Hän on aina pitänyt raikkaasta huoneilmasta.
Nyt hänen toinen sieraimensa muuttui sellaiseksi että siihen haisi koko ajan paha haju(he olivat silloin yli 70vuotaita).
Hän kävi lääkärissä muttei mitään apua siihen ollut saatavilla kun se haju ei vaan lakannut vaivaamasta.

Isä oli koittanut soittaa ja vastaajaan oli jäänyt viesti narisevasta ovesta ja loi kauhukuvan siitä että nytkö se meni hirteen. Tuli toisenlaisia painajaisia.

Terapia oli anottava joka vuosi.
Kolmannella vuodella alkoi - aivan terapian loppuvaiheessa vasta - avautua tunnelukot.
Joulusta -08- kevääseen -09 olin laihtunut 22kg, raivo ja viha oli valtava tuossa tunnelukkojen avautumisvaiheessa.
Veljeni soitti usein ja sai nsikaansa suurimmat vihan ryöpyt.
Fyysiset tuntemukset olivat etten voinut istua pariin viikkoon kun peffa ei kestänyt kunnolla istua.
Vulva vuoti sen ajan, tunne siitä että jotain vuotaa koko ajan.
Kitalaessa poltteli.
Muistikuvat olivat että muistin paikkoja joissa isä minua pani ja raiskasi.
Sen muistin kun viimeisellä kerralla hänen alkaessa vetää käteen, lähdin karkuun ja juoksin erästä tietä ylöspäin(rinteessä) ja hän kun ei saanut minua enää kiinni, otti kiven ja heitti selkään ja huusi vihassaan "tulisit edes ihmiseksi"!
(Sanoja jotka hän jollain tiedostamattomalla tasolla tiesi, että hänen olisi itsensä pitänyt saada kuulla ne sanat koska hänhän se hirviö oli ongelmiensa kanssa!)
(Hän on ilmeisesti itse saanut tuollaiset kauheat sanat oman isänsä/äitinsä taholta.)

Pitkä on ollut matka täksi joka nyt olen.
Apua olen tarvinnut ja apua olen saanut ja siitä todella kiitän.

Nyt välit vanhempiin ovat asettuneet hyviin uomiin.
Asia on saanut sulaa heidän sielussaan.
Isä ei kestä asian esilleottoa.
Vaikka terapiat ovat käyty, asia edelleen hänen suhteensa sellainen etten voi yöpyä luonaan, mutta sen hyvityksen jonka hän tänä kesänä minulle halusi järjstää(auto-ongelman ratkaisu), otin vastaan vaikka edelleen jossain syvällä kaihertaa epäilyksenhäivä, miksi.
Että mikä juoni tämän takana nyt voi olla.
Perusluottamus häneen kun meni alkumetreillä rikki, on tosi vaikeaa olla levollisesti yötä siellä - jos yksin menisin.
Kun aikuiset lapseni(tai joku muu jonka koen turvalliseksi) ovat siellä mukanani, ei ole mitään ongelmaa.

He ovat saaneet tykönään omilla tavoillaan käsitellä asioita(en tiedä miten).
En ole katkera kun tie jota on ollut mentävä, on samalla ollut värikäs ja matkalla monia samanlaisia, joiden kohtalo on pitänyt enemmän elämän tummia sävyjä kuin itselläni.

Mutta, vaikka hyväksikäyttösi on ollut miten aikaisin tai miten kamala tahansa, sinä saat siihen avun.
Sinusta tulee kenties vähemmän säröinen tai ainakin osa säröistä alkaa sulaa.

Nimim. Takapajula, ota yhteyttä Rikosuhripäivystykseen, siellä osataan kertoa millainen prosessi on edessä, jos asia viedään oikeuteen. Et välttämättä joudu kohtaamaan tekijää, etkä varmasti jää yksin asiasi kanssa. Rikosuhripäivystyksessä ei myöskään painosteta rikosilmoituksen tekemiseen, vaan päätät asian itse, saat suoraan oikeaa tietoa asiasta.
http://www.riku.fi
Voimia kaikille seksuaalirikoksen kokeneille!

Mä en tiedä onko näin tapahtunut,mutta melkoisen varma asiasta olen.
Vanhemmat erosi kun olin n.2vuotias,muutin äidin kanssa asumaan.Pikkusiskoni muutti isänluo.
Mutta siis isäni seura on aina ahdistanut minua,hän on jotenkin ollut pelottava enkä ole koskaan ollut rennosti hänen seurassaan,aina on ollut jollain tapaa tunne,että juokse karkuun.(kahdestaan hänen kanssaan en ole mielelläni koskaan jäänyt)
Muistan tapauksen kun oli yökylässä isäni luona.Nukuin isäni vieressä(olen melko varma että se oli hän)huoneessa josta muistan punaisen hämärän valon,parisängyn ja telkkarin.Heräsin yöllä siihen että isäni joka oli vieressäni katsoi telkkarista pornoa...hämärästi muistan kun hän kehoitti mua alkamaan uudelleen nukkumaan.Asiasta mulla ei olekkaan sitten muita muistikuvia,kun joitain ihme välähdyksiä ja järjetön ahdistus.Yhdessä vaiheessa muistan seisoneeni huoneen ovella ja olleeni samaan aikaan siinä sängyssä ja nähneeni tän jutun ns. ulkopuolisena.Muistikuva on myös sellaisesta ettei isälläni oisi ollut housuja.(tämä siis tapahtui kun olen ollut3-4 vuotias)
Kuulin äidiltäni että olisin käynyt perheneuvolassa,kun olin n.5-6vuotias,syynä oli silloin insesti epäilys.Tuo asia kuitenkin oli sitten jätetty ja todettu ettei olisi mitään tapahtunut.Epäilykseen johti sellainen asia etten suostunut isäni luo menemään(olin ollut aivan paniikissa)pienenä minulla oli myös sairaanloinen pelko vieraita miehiä kohtaan(juoksin karkuun,menin tuolin alle piiloon,en puhunut sanaakaan,ahdisti).Muistan noista perheneuvola käynneistä sen että olin huoneessa jonkun naisen kanssa ja pelasin lautapelejä.
Myöhemmin muistan tapauksen kun olin jo 8-luokalla.Isäni istui keittiön pöydän vieressä ja hän oli juonut jonkin verran viinaa.Hän pyysi minua viereensä istumaan ja menini,mutten istumaan.Sitten hän veti minut syliinsä istumaan ja menin ihan paniikkiin,rimpuilin itseni väkisin irti ja juoksin pois keittiöstä.Tuosta asiasta ei enää sen jälkeen puhuttu.
Niihin aikoihin minulla oli myös poikaystävä,joka oli tehnyt mulle muutaman fritsun kaulaan.Isäni haukkui minua huoraksi.(siitä alkaen en pitänyt mitään väliä kenelle annoin,jos kerran oli huora niin olin)
Nykyään olen parisuhteessa,minulla on 2 lasta,en ole isäni kanssa tekemisissä kuin ehkä kerran vuodessa.Lisäksi minulla on diagnosoitu näin aikuisiällä aspergerin syndrooma.
Äidiltäni kuulin muutama vuosi sitten,että vaikka hän oli naimisissa isäni kanssa kun synnyin ei isäni ole koskaan uskonut että olen hänen lapsensa.(oli kuulemma vaatinut isyystestiä kun olin ekaluokkalainen,mutta äitini ei siihen ollut suostunut)

Näistä asioista olen nykyiselle miehelleni puhunut,mutta hän vaikuttaa siltä että häntä ei juurikaan kiinnosta.Aina kun tuo tapahtunut tulee mieleeni alan itkeä ja vapista ja ahdistun suunnattomasti.Mieheni on joskus jopa suuttunut kun olen itkenyt.Seksielämääni asia ei ole vaikuttanut ainakaan niin että seksi ahdistaisi,tms.(pystyn siitä mieheni kanssa nauttimaan)Olen harrastanut paljon yhdenillan juttuja ennenkuin tapasin mieheni,asenteeni oli silloin hälläväliä tyylinen.

Mutta siis yleisesti ottaen minulla on elämän hallinnassa vaikeuksia,olen masentunut(tällä hetkellä lääkitys)aika ajoin minua ahdistaa,itsetuntoni on huono ym.Lisäksi kamppailen tällä hetkellä ostamisriippuvuuden kanssa,jonka syytä olen selvitellyt itseni kanssa(sekä psykologilla)mieleeni on tullut vaikuttaisiko tuo asia siihen ja kannattaako sitä edes tarkemmin tutkia.

Tarkennan jonkin verran tuota aikaisempaa kirjoittamaani.
Koska kokemus oli tosi syvällä aivan varhaislapsuudessa sitä epäili itsekin voiko olla totta jne. Silloin ensi muistitakauman saadessani samalla nähdesäni sen, minull avautui tajunta, ymmärsin miksi olin aina koko siihen astisen elämän aikana inhonnut isän kasvoja kun ne ovat hekumalliset. Se ymmärrys sisäisesti varmisti tietoani siitä, että todellakin oli tapahtunut mitä oli tapahtunut. Se ymmärrys sekä samassa päälle tullut raivo ja viha. olivat ne joihin olen usein jälkeenpäin palannut ja saanut itsestä sisältäpäin vakuutuksen että kokemus on ollut tosi.
Isähän on aina pyrkinyt moittimaan, "kun sinä vaan aina menneitä vatvot".
"Ja kuka psykiatri tuota sinun päähän on ujuttanut".
Kysyin, että millä helvetin motiivilla kenelläkään tervejärkisellä psykitarilla on otsaa pyrkiä ketään sairaaksi tekemään! Siihen ei osannut sanoa mitään.
Avioeron jälkeen kävin siellä isän ilmansuunnassa ja käynti sisälsi juonen pääni menoksi mutta jonka kuitenkin hänen lähipiirinsä ihminen minulle ajoissa paljasti että pääsin karkuun.
Senkin osalta isä kiisti kaiken ja näytti viatonta naamaa. Oli kuin ei olisi tiennyt koko jutusta mitään. Koin hänen suunnitelleen minun tappamistani, niin että olisi saanut tyttäreni(oli mukanani siellä sillä käynnillä 8v)) valtaansa tai toinen vaihtoehto oli, että oli suunnitellut ottavansa tyttäreltäni neitsyyden). Tämäkin asia jää pimeäksi, en koskaan tule tietämään koska hänhän varjelee omaa asemaansa ihmisten silmissä , eikä kykene myöntämään vaan yhä tekeytyy ettei muista koko avioliittonsa alkua-aikaa(mitä epäilen syvästi)(ei muka muista mitä teki). Tämän luoka asioita ei niin vaan unohdeta. Ikää hänellä on jo, mutta on kunnostaan huolta pitävä mies. Terapeutin mukaan insestin tekijä usein sulkee asian sen hirveyden vuoksi muististaan. Koettaa tekeytyä kuin sitä ei olisi koskaan ollut.
Se vaan tuntuu käsittämättömältä että kuinka sellaista voi 'unohtaa'!
Toisaalta sitten elämässä on tukihenkilöitä - uskon ihmsiäkin - joille taakkaansa jakaessaan saa alkaa kuin vapaana rikoksistaa saatuaan ne anteeksi. Silti yhä jossain määrin ottaa päähän, että miksi asiaa ei voi puhua läpi. Anteeksi olen opetellut antamaan ja anteeksi jo osaksi antanutkin. Ihan äärimmäisen tappiin asti tätä kai ei puhuta koskaan läpi. Tällä tämän kesän avun vastaanottamisella jota hän minulle antoi "sovittakseen niitä vaikeuksia joita on elämääni aiheuttanut" - ymmärrän hänen ososittavan syyllisyyttään. Ei minulla ole valtaa tuomita, vaikka helvetti vie, se on niin väärin että aikuinen ihminen menee ja pilaa oman hekumansa takia oman lapsensa elämän alun niin totaalisesti, että hyvöksikäytettynä hakee vapautusta syiden tiedostamattomalle tasolle jääneistä traumoistaan pyrkien tuhoamaan itsensä kun apua ei ole mistään! Ja kuinka paljon on tämän vastaavanlaisen hyväksikäytön vuoksi ihmisiä mennyt hirteen tai syöksynyt junan alle!!!

Hei kaikille,

Tuntuu hurjalle lukea kohtalotovereiden kokemuksia hyväksikäytöstä, sillä olen omat lapsuuden hyväksikäytöstä johtuvat traumat tulivat pintaan huhti-toukokuussa. Tunsin asian johdosta suorastaan pakokauhua, sillä yritin kovasti saada muistot takaisin jonnekin mielen syövereihin. Eihän ne tietenkään sinne enää menneet. Nyt työstän kokemaani kriisiterapiassa ja olen pohtinut kuinka kerron asiasta äidilleni ja siskoilleni. En tiedä ovatko siskonikin joutuneet isäpuoleni hyväksikäyttämäksi. Todellakin toivon etteivät, mutta pelkään heidänkin kokeneen samoja juttuja kuin minä.

Kuinka olette kertoneet hyväksikäytöstä perheellenne? Tuntuu pahalta järkyttää siskojeni elämää, sillä ilmeisesti heidän mahdolliset traumat ovat vielä jossain piilossa. Ensiksi ajattelin etten kerro vielä tässä vaiheessa, mutta nyt ajatukseni täyttyvät siitä kuinka kerron. Ystävilleni en ole vielä myöskään puhunut, sillä ilmeisesti häpeä on vielä liian suuri.

Lisäksi pohdin teenkö hyväksikäytöstä poliisille ilmoituksen. Teoista on kohta 20-vuotta, joten juristin mukaan on kiire tehdä ilmoitus, jos teen. Olen päätymässä siihen, että ensi viikolla teen ilmoituksen. Oletteko ilmoittaneet vanhoistakin tapahtumista poliisille?

Toisaalta toivon, että edelleenkin olisin voinut elää ns. normaalia ja tasapainoista elämää, vaikkakin muistoja herättäviä tilanteita vältellen. Toisaalta ymmärrän senkin, että tämä asia olisi jossain vaiheessa pulpahtanut pintaan. Ehkä parempi näin kuin joskus myöhemmin. Tunteet heittelevät laidasta laitaan. Elämä on yhtä vuoristorataa. Eniten pelkään, että jään ikuisiksi ajoiksi puolinaiseksi. Etten voisi elää tasapanoista ja sisäisesti rauhallista elämää. Toivottavasti sekin onnistuu jossain vaiheessa.

Mistä löydätte voimia vaikeassa tilanteessa? Tunteiden aallokossa?

Itse olen lukenut ahmimalla kirjoja aiheeseen liittyen, niistä tunnen saavani lohtua. Lisäksi aloitin joogan ja meditaation. Näiden jälkeen saan ainakin hetkelliset rauhan kokemukset.

Pelottaa ihan vietävästi kuinka monen vuoden prosessi tästä tulee. Ja kuinka pääsen mahdolliseen psykoterapiaan, mutta toivottavasti joskus ei päätä täytä ajatukset hyväksikäytöstä.

Yritän niistä pienistä rauhan hetkistä ottaa suuren ilon irti. Olisi hienoa tavata hyväksikäytettyjä ihmisiä esim. ulkoilun merkeissä, mutta tämä kirjoittaminenkin toimii.

Voimia kaikille! 🙂