🙂🌻 Nuoruusiässä en kokenut voivani luottaa keneenkään poikaan, kaveri vaihtuivat, mitään vakavaa suhdetta ei päässyt syntymään.Olin rauhaton. Lähempään suhteeseen en uskaltautunut.
Ihminen joka oli h.käyttäjä, kuoli (itsari). Se päivä kun kuulin sen (hyvin muistan) kävelin peilin eteen ja sieltä katsoi🙂.
Tiedän ettei suhtautumiseni ollut terve, ei todellakaan.
Vaikka tuon ihmisen kanssa olimme sovussa niin siltikin, hänen lähtönsä ei järkyttänyt.
Suhtautumiseni oli siis tämä🙂
Myönnän suhteessani kärsineeni h.käytöstä. Seksuaalisessa suhteessa ajatus "siitäihmisestä" työntyi aina väliin.
Hän oli äidin lempilapsi. Tiedetään, niin melkein aina on.

Nykyisinkin koen; tunnen kuinka tunteeni "karkaavat",😠, tunnen vaan pelkkää kylmyyttä ja tunnen "en mitään", on aivan kuollut tuntu.
Tuollaiseen tilanteeseen auttaisi ainoastaan turvallisen hyvän ihmisen läsnäolo, läheisyys,- tänäänkin.
Mielestäni he jotka haluavat ymmärtää h.käytettyä, heidän tulisi tutustua hyvin moneen kohtaloon esim. tällä palstalla.

Minulle riittää tänäpäivänä luottamus, yhteiset asiat, yhdessä tekeminen, keskustelut (monista asioista), rauhallinen turvallinen syli ja läheisyys´, ymmärrys. Ennenkaikkea hellyys sanoissa ja teoissa🙂🌻

monika,
väärisrtynt minäkuva. sihen varmasti h.käyttö on vaikuttanut. osaltaan.
tunne itseni likaiseksi, läskipossuksi, huoraksi. inhoan itseäni. viiltelen itseäni. paastoan.a hmin ja oksennan. käytän lääkkeitä väärin.

tämä tulee ensin mieleeni.

Minä kuulun samaan ryhmään - asia on ollut hyvin kipeä ja vaikea.
En ole edes omille lapsilleni siitä pystynyt kertomaan enkä miehelleni.
Eli kukaan ei tiedä mitään.
Minulle on aina ollut ylivoimaisen vaikeaa, että joku koskettaa minua.

Välistä mietin, miten minulla voi olla lapsia...

Hei Skärvan!

Hyväksikäyttö on kipeä asia ja vaatii paljon voimia käsitellä traumojaan. Itse en olisi selvinnyt ilman ammattiapua. Mieheni ja lapseni tietävät "otsikkotasolla", millaisten asioiden kanssa painiskelen, vain terapeuttini tietää kammottavat yksityiskohdat.

Välillä luulen, että pöly on laskeutunut asioiden ylle, kunnes ne jostain syystä yhtäkkiä taas tulevat pintaan ja painajaisuniin. (aivan kuten tämäkin viestiketju aina välillä aktivoituu, oltuaan jonkin aikaa hiljaiselossa).
Yli 50 vuotta kului, etten tiedostanut ja muistanut tapahtmista mitään. Nyt ne on muutaman kuukauden aikana käyty läpi ja vieläkin on joitakin mustia aukkoja muistikuvissa.

Luin joitakin kirjoituksiasi muissa viestiketjuissa. Pohdiskelet elämäsi valintoja monissa asioissa, suhteessa menneeseen ja tulevaan. Olisiko kuitenkin hyväksi, että keskustelisit tästäkin kipeästä hyväksikäyttöasiasta jonkun kanssa?

Olen joutunut tekemään paljon työtä asian kanssa, jotta minua ei kukaan koskaan enää missään asiassa voisi käyttää millään tavalla hyväksi.
Itselleni asioiden läpikäyminen on antanut aivan uuden näkökulman moneen asiaan ja tiedän, että se tulee vaikuttamaan erilaisissa elämäni valintatilanteissa.

Rohkeutta ja voimia!🙂🌻

Minua on hyväksikäytetty alle 10-vuotiaana. Nyt kun mieheni on muuttanut pois luotani, muistot tulivat taas esille. Meillä oli ihana avioliitto joka n. vuosi sitten alkoi mennä pieleen. Vaadin itse liikaa huomiota ja niinkuin on tullut esille hyväksyntää. Olen halunnut kuulla olevani kaunis ja haluttu ja ilmeisesti vaadinkin sitä sitten liikaa. Eli mieheni koki olevansa ahtaalla..☹️. En tiedä mitä jatkossa hänen suhteensa tapahtuu, mutta itse aloitin nyt käynnit psykologilla. uskon myös että siitä on apua. Kyllähän kaikki hyväksikäyttö vaikuttaa ihmisen tunteisiin ja käytökseen vaikkei sitä välttämättä ole itse tiedostanutkaan.

lasikupu kirjoitti 31.05.2006 klo 18:58:

😯🗯️Löytyykö tältä palstalta lapsena hyväksikäytettyjä? Olen jokin aika sitten ymmärtänyt tulleeni hyväksikäytetyksi. Se järkyttää ja ahdistaa hirvittävällä voimalla. Se murentaa kaiken ympärillä, kaikki ihmissuhteet on tutkittava uudelleen. En tiedä mihin uskoa.
Nyt olen kertonut asiasta miesystävälleni. Hän on ollut uskomattoman ymmärtävä, mutta oma uskoni itseeni ja kelvollisuuteeni minkäänlaiseen parisuhteeseen on koetuksella. Olen muuttunut epävarmaksi ja samalla riipuvaiseksi tavalla, joka hämmentää minua itseänikin. Olen kuin koiranpentu; taputa, silitä, hyväksy minut, hyväksythän...
Minun on hyvin vaikea saada uudelleen kiinni elämästäni. Tämän kirjoittaminen tuo vain sirusen särkyneestä elämästäni eteenne, mutta on ponnistelujen takana.
Mitä teen itseni ja parisuhteeni kanssa? Käyn terapiassa, mutta kaipaan keskustelua saman kokeneilta.

Hei!

en ole tällä palstalla vielä omaa tarinaani kertonut (syytä vertaistuen tarpeeseen ja palstalle liittymiseen) mutta aihe liittyy tähän lasikuvun kirjoittamaan. Mietin, miten voisin tukea ja auttaa omaa lastani, joka on joutunut kohtaamaan asioita, jotka eivät lapsille kuulu. Tässä tapauksessa tekijänä on toinen lapsi, mutta itsestä tuntuu ihan yhtä pahalta tietää, että oma lapsi (silloin vasta 5v) on pakotettu kokemaan asioita joista hän ei ymmärrä mitään ja on aivan hämillään.

Kerron vähän taustaa, yritän lyhyesti: muutimme kerrostaloalueelle tilapäisesti, rakentaminen ajaksi. Kerrostalon edessä pihalla on oma pieni leikkialue, johon päästin lapsen sovitusti leikkimään ja vahdimme ikkunoista, että pysyy pihalla eikä lähde vaeltemaan kauemmas / häviä pihalta. Ikkunasta ja parvekkeelta näki miltei joka paikkaan, mutta kuten myöhemmin kävi ilmi, ei ihan joka kohtaan. Mikä aiheuttaa suunnatonta tuskaa ja syyllisyyttä ☹️ päästimme lapsen leikkimään naapurin lapsen kanssa, 7vuotiaan eli vähän vanhemman lapsen kanssa. Aistimme, että tytössä ei ole kaikki kohdallaan, käytös oli vähän epäilyttävää/huolta herättävää mutta emme olisi ikinä osanneet arvata, miten kipeä lapsi oli ja miten kipeitä asioita hän tekisi meidän lapsellemme. Tässä toukokuussa kävi ilmi, että tämä naapurinlapsi on pakottanut, uhannut ja pelotellut lastamme, pakottanut hänet riisumaan housunsa ja nuollut alapäätä ja tissejä.

Naapurin lapsi on pelotellut väkivallalla, "saat turpiis" ja uhannut ettei asiasta saa kertoa kenellekään. hän on myös kiristänyt lasta uhkailemalla "et ole mun kaveri, jos et anna nuolla". Siis aivan sairasta, että 7vuotias tekee tällaista toiselle lapselle! Lapset leikkivät ja lääkärileikki-kokeilut kuuluvat asiaan, mutta tuollainen käytös ei ole todellakaan enää leikkiä eikä vastavuoroista. Tuollainen pakottaminen, uhkailu ja satuttaminen tekevät todella kipeää. Kun tämä asia paljastui, jouduin tekemään naapurinlapsesta lastensuojeluilmoituksen. Siinä oli niin monta muutakin huolta.

Mutta nyt tilanne on se, että joudumme rajoittamaan omaa elämäämme, ja tämä tekijälapsi saa painella pihoissa ja puistoissa, ilman että kukaan vahtii, ja tehdä mitä tahansa kenelle tahansa, ilman että kukaan puuttuu asiaan. Sosiaalitoimi hyssyttelee, kieltää puhumasta asiasta, apua on äärettömä'n vaikea saada vaikka olen hakenut sitä kaikista mahdollisista paikoista. Uskon, että lapsemme pääsee tästä yli ja eteenpäin, mutta toivon kaiken mahdollisen avun ja tuen että pystyn häntä auttamaan ja toipumaan. Ja että pääsisin itse tästä tapahtuneesta yli, en tiedä montako kertaa lasta on satutettu ja kohdeltu kaltoin. vasta kun hän uskalsi alkaa puhua, alkoivat painajaiset ja pahat unet, joissa lapsi vaikertaa, potkii jaloilla ja riuhtoo käsillä, toistaa "ei saa, ei saa, eieiei, ei saa tehdä mulle tuommosta, ei tuommosta saa sanoa, ei saa, ei saa, tyhmä tyhmä tyhmä..."eli ihan lasten leikistä ei ole kyse, vaikka sosiaalitoimi sen niin haluaisi painaa villaisella.

Jostain tukipaikasta sain kommentin, että tämä on lapselle sama kuin peukalon nuoleminen. Mutta itse mietin, mitä tuolle 7 vuotiaalle on tapahtunut, että hän käyttäytyy tällä tavalla ja satuttaa kaveriaan? Miksi tällainen käytös sallitaan ja hyväksytään? Nyt tuntuu siltä, että minut lasketaan pelkästään ahdasmieliseksi ja estyneeksi, kun en hyväksy tätä asiaa ja haluan että lapsia suojellaan tällaiselta. Ja että apua pitää saada silloin kun sitä tarvitaan... Sairas tämä maailma, toisinaan.😞

Hyvä, että lapsellesi tapahtuneet hämmentävät ja ikävät asiat ovat tulleet julki. Pakottaminen, alistaminen ja uhkailu kun monesti aiheuttavat sen, että syntyy "salassapitosopimus". Lapsi ei uskallakaan kertoa kenellekään. Lapsenne voi turvallisin mielin kertoa nyt niistä painajaisistaankin, hänen ei tarvitse pelätä - olettehan te vanhemmat hänen tukenaan.

Itselleni ei ole käynyt omassa tapauksessani aivan yhtä onnekkaasti.
Minussa oleva pieni tyttö on voinut kertoa kaikki ne pahat asiat vasta nyt ja nyt tuntuu erittäin pahalta kun ymmärtää syyt ja seuraukset elämänsä eri vaiheissa.

Siksi olenkin jyrkästi sitä mieltä, että asioihin on aina puututtava. Tuntukoon ne kuinka "vähäpätöisiltä" tahansa lastensuojelun ammattilaisten näkökulmasta katsottuna.

Hei Järkyttynyt äiti!
En ole pitkään aikaan käynyt palstalla lukemassa viestejä. Otan, tai ainakin yritän ottaa, itsestäni vapaata aina silloin tällöin. Kesällä keräsin voimia.

Kun luin viestisi, muistin oman, en oikein tiedä millaisen, lapsuuteni leikkejä. Ne liittyivät toisinaan voimakkaasti seksuaalisuuteen. Miksi seitsenvuotias leikkii "rakkaus-leikkejä" esittelemällä itseään kavereille majassa peitteen alla? Mikä sai minun leikkini kääntymään outoon suuntaan? Muistan, että äitini keksi leikkini ja kielsi ne. Muistan, että tiesin niiden olevan kiellettyjä muutenkin. Mitä minulle oli tehty, kun seuraukset näkyivät leikeissäni. Tapahtumat ajoittuvat yksiin niiden tapahtumien kanssa,joita hyväksikäytöstäni muistan. En voi pitää itseäni syyllisenä leikkeihini! Lapsi käy kaikkea kokemaansa läpi leikeissään, niin tein minäkin. (joskaan hyväksikäyttöni ei ollut massiivista, eikä uskoakseni jatkuvaa, näin ainakin luulen)
Niin tekee myös se pieni, hyväksikäytetty ihminen, joka lastasi on hyväksikäyttänyt.
Teit oikein kun ilmoitit lastensuojeluun ja toivon, niin sinun lapsesi, kuin toisen poloisenkin puolesta, että jaksaisit toimia heidän molempien edun mukaisesti. Että jaksaisit vaatia viranomaisia puuttumaan asiaan.

Isomman lapsen käytös on hätähuuto! Hänen perheessään ei ole vanhempia, jotka ajaisivat hänen etujaan, kuten sinä teet omasi puolesta.

Kunpa joku olisi nähnyt minunkin hätäni!Ehkä elämäni olisi nyt hiukan yksinkertaisempaa, eikä minun tarvitsisi aina epäillä kelvollisuuttani.

Lapsesi tarvitsee luvan tunteilleen ja puhumiselle ja asian läpikäymiselle (leikin, terapian,tms. avulla). Ennen kaikkea hän tarvitsee hyväksyntää ja syliä. Ole rohkea, vaikka asia varmasti ahdistaakin. Jos yhtään tunnet epävarmuutta niin hae apua myös itsellesi.

Pyydän kuitenkin myötätuntoa sitä toista pientä ihmislasta kohtaan. Hänet on niin helppo syyllistää. Huomaan kokevani itsekin syyllisyyttä kun luin kirjoituksesi, ja vain siksi että tein silloin seitsenvuotiaana niikuin lasten kuuluukin tehdä, leikin pois pahaa oloani.

Hei Lasikupu!

Olet aloittanut tämän viestiketjun yli vuosi sitten toukokuun lopulla. Kiitos vielä siitä Sinulle! Olet ollut rohkea ja aistin hyvin siitä sen saman tuskan jota itsekin olen nyt muutaman kuukauden ajan joutunut tuntemaan.

Olen etsinyt vertaistukea ja tietoa siitä mitä kaltoin kohdeltu lapsuus on hyväksikäytön uhreille aiheuttanut eri elämäntilanteissa. Varsinkin heille, jotka ovat tulleet tietoisiksi ikävistä lapsuuden asioista vasta aikuisiällä, eli saaneet takautuvia muistikuvia tapahtumista. Miten olette selviytyneet? Mitä apua olette saaneet traumojenne työstämisessä?

Hyvä Lasikupu, vuosi tuntuu pitkältä ajalta - miten voit tällä hetkellä? 🙂🌻

Hei Kevät 2007!
Tuntuu hyvältä, kun joku kysyy, miten voin. Kiitos siitä!
Muistaminen aiheutti koko elämän uudelleen järjestämisen-pakon edessä. Jouduin miettimään kaikki ihmissuhteeni uudessa valossa, enkä oikein kyennyt uskomaan keneenkään. Lisäksi koin elokuussa erään hyvin läheisen ihmisen menetyksen. En ole selvillä vesillä oikein kummastakaan asiasta.
Elämässäni on ollut kuluneen vuoden aikana myös monia muita raskaita tapahtumia, joten en oikein osaa sanoa, mikä on vaikuttanut minkäkin verran olemiseeni. Perusteellisin ravistelu yhdessä kuolemantapauksen kanssa on kuitenkin ollut lapsuuden hyväksikäytön tajuaminen.
Vuosi on lyhyt aika. Aika ajoin ajatuksiin nousee ehkä enmmänkin tunnetiloja kuin varsinaisia muistikuvia lapsuudesta. Niistä ei kai pääse koskaan. Muistmani asiat ovat kuitenkin auttaneet minua ymmärtämään itseäni ja omalaatuisia väärinymmärryksiä elämässäni. Olen oppinut olemaan itselleni armollinen ja hyväksymään paremmin omituisuuteni, nekin joita muut eivät näe, mutta joita minun on ollut vaikea hyväksyä.
En voi sanoa, että voin hienosti, mutta voin paremmin, kuin vuosi sitten. Mutta ikävöin suunnattomasti menettämääni tärkeää, tärkeää ihnistä. Hän tiesi taustastani ja jaksoi tukea ja auttaa.
Monia kysymyksiä on vailla vastausta, tällä hetkellä en ehkä jaksaisi kuullakaan vastauksia. Mutta ehkä joskus.
Millainen on oma tarinasi? Ja miten voit? Onko muistamisestasi vasta vähän aikaa?
Voimia taisteluusi!
Lämpimin ajatuksin Lasikupu

Hei Lasikupu ja lämmin kiitos vastauksestasi!
Kukaan ei varmaan usko miten paljon olen odottanut, että tästä asiasta syntyisi täällä ajatusten vaihtoa.

Surullista, Lasikupu, että olet kokenut tärkeän ja auttavan henkilön menetyksen. Ajatuksissa olen jakamassa suruasi kanssasi tällä hetkellä.

Kerrot omituisuuksiesi hyväksymisestä. Itsekin olen kokenut, että olen ’omia latujani’ kulkeva. Toisaalta olen pitänyt sitä myöskin vahvuuteena, vaikka ymmärrystä ja hyväksyntää en aina olisikaan saanut.

Kysyt tarinaani. Olen jotakin kertonut toisessa ketjussa, ’lapsuuden traumat ja niiden vaikutus perhe-elämään’.
Elämässäni on tapahtunut paljon asioita, joista olen kiitollinenkin. Olen saanut olla monessa mukana. Usein ollut sellainen ’elämän tilanteisiin heittäytyjä’. Mennyt mukaan kun on saanut tilaisuuden. Elänyt täysillä tässä ja nyt. Jossain vaiheessa erilaisia sitoumuksia alkoi olla liikaa ja uuvuin taakkani alle. Nyt olen saanut niitä karsittua, mutta sekin työ oli henkisesti raskasta. Siihen kuului mm. 16 vuotta kestänyt omaishoitajuus. Vuosi sitten tämä asia järjestyi.

Nyt ajatellen tämä ’riippuvuussuhteen’ päättäminen antoi ilmeisesti tilaa ja nämä lapsuuden traumat alkoivat vyöryä tajuntaani aivan yllättäen viime keväänä. Olin shokissa useamman päivän. Onneksi sain heti kriisiapua tutulta terapeutilta. Kaikki muistikuvat tuntuivat niin uskomattomilta, että aluksi luulin niitä harhoiksi. Myöhemmin siskoni on sanonut sellaisia asioita, että tiedän niiden kaikkien olevan täyttä totta. Todistajat siis ovat vielä elossa vaikka hyväksikäyttäjäni on kuollut jo 20 vuotta sitten. Tämä asia saa tälläkin hetkellä kylmät väreet selkääni. Miksi kukaan ei ole koskaan puuttunut asioihin???
Kuinka moni ihminen iseasiassa on ollut tietoinen hyväksikäytöstä? Sitä tapahtui kuitenkin useamman vuoden ajan ja siinä oli mukana useampia henkilöitä. Tuntuu hirveältä sanoa tämä, mutta sanon kuitenkin. Olen ollut pedofiilirenkaan ja insestin uhri. Tämä saattaa järkyttää ja niin se on järkyttänyt minuakin ja tuskani on ollut ennen kokemattoman suuri.

Muistamattomuus on ollut minun pelastukseni. Alitajunnassani ja elämäni valinnoissa ja toiminnassa ne ovat kuitenkin aivan varmasti vaikuttaneet. Sitä on nyt terapiassa käyty läpi. Kriisiterapia ei vain siihen anna täyttä mahdollisuutta ja siksi olenkin nyt menossa analyyttisempään ja pitkäkestoisempaan terapiaan. Tosin olen ollut epävarma siitä miten kestän käydä niitä asioita läpi ja tuleeko vielä uusia takautumia, koska mustia aukkoja on edelleen.

Vointini on vaihdellut. Luulin jo jopa selviytyneeni. Se oli kuitenkin lääkityksen (jonka lopetin pari viikkoa sitten) aiheuttamaa harhaa. Nyt tuntuu siltä, että ei tästä koskaan selviäkään, mutta kunhan tämän kanssa oppisi edes jotenkin elämään päivästä toiseen.

Voimahalit sinullekin ja kiitos vielä vastauksestasi, sillä on suuri merkitys minulle! 🙂🌻
Kiitollisin ajatuksin, kevät 2007

Hei järkyttynyt äiti,

Minä olen itse ollut sellainen lapsi, joka joutui toisen lapsen seksileikkien kohteeksi(lisäksi myös miesten käsittelyyn). Viime vuosina muistikuvat tapahtuneista ovat alkaneet palata mieleen pala palalta. Aluksi tuli mieleen hajuja, makuja ja valon eri asteita. Pikku hiljaa tilanteita toisensa jälkeen on välähtänyt mieleeni. Olen näissä muistikuvissa irrallaan itsestäni, en pysty muistamaan miltä tilanteet tuntuivat. Sen muistan, että ajattelin imemistilanteissa jotain muuta. Tein mitä käskettiin. "Leikkien" alkamisajankohtaa en muista, mutta mielestäni niitä kesti vuosia.
Tänä päivänä elämäni sujuu vaihtelevasti. Välillä menee ihan ok, välillä monien sattumien summana kaikki menee sekaisin. Elämästä katoaa valo ja ei jaksaisi ryhtyä millekään. Pahinta tässä on ehkä jatkuva epäluottamus miehiin ja heidän tarkoitusperiinsä. Oman ruumiin häpeäminen ja inhoaminen. Joku aikaisemmin kirjoitti siitä, ettei pysty menemään rannalle ja pitämään paljastavia vaatteita. En tiedä olisiko minulla erityista tarvettakaan, mutta vihaan sitä, että naiset tuovat itseään tyrkylle ja paljastavat vaatteet päällä tunnen oloni todella paljaaksi. Toiseksi pelkään kosketusta. Menen ihan paniikkiin, jos joku yllättäen koskee minuun. Siitä syntyy välitön pakoreaktio.
Olen miettinyt paljon, että voiko kohdallani puhua seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Alan kirjallisuudesta ei löydy juurikaan viitteitä tällaisista tapauksista. Kun mietin lapsuuteni kokemuksia, juuri tämä palaa ahdistavimpana mieleen. ( Muissa tapauksissa naapurin isä kopeloi poikiensa kanssa aika ajoin ja toinen naapurin mies oli itsensäpaljastaja). Poika joka näitä leikkejä veti, oli suunnilleen ikäiseni. Hän on joskus yläasteiässä kertonut minulle, että sai seksuaalista tyydytystä siitä, että imin hänen alapäätään. Hän jopa yritti "rakastella" kanssani muovipussi kortsuna. Hän uhkaili, että jos en ala hänen leikkeihinsä, hän ei ole enään kaverini ja kertoisi asiasta jollekin. Varmaan häpesin tilannetta niin, että suostuin kaikkeen tähän.
Olen miettinyt tätä poikaa ja hänen perheettään. Minusta on aika selkeää, että jotain hänen kotonaan oli kummallista. MIten pieni poika voi muuten koetella erilaisia seksiasentoja kanssani ja miten hänellä oli niin suuri tarve leikkiä tämmöisiä leikkejä niin pitkään. Lisäksi leikkeihin kuului kaikkia ihmeellisiä variaatioita, jossa piti käydä vaikka konttaamassa alasti ja toiset katsoivat. Tulee jotenkin saastainen olo, kun alan muistelemaan tapahtunutta.
Sinulle Järkyttynyt äiti annan pisteitä siitä, että olet huomannut tapahtuneen. Tytärtäsi kannattaa hoitaa mahdollisimman paljon asian tiimoilta ja tehdä varsin selväksi, ettei syy ollut missään nimessä hänessä, vaikka hän on leikkeihin suostunutkin. Anna hänen käsitellä tapahtunutta mahdollisimman paljon ja ilmaista tapahtuneeseen liittyviä tunteita. Tunnen yhden toisen pikkutytön, joka on kokenut periaatteessa vastaavaa kuin minä. Hän kävi terapiassa ja jossain vaiheessa hänellä oli uniongelmia ja mielettömästi kysymyksiä seksuaalisuudesta. Hän oli todella järkyttynyt tapahtuneesta.
Kiitos tämän aiheen aloittajalle ja kaikille muillekin. On ollut todella antoisaa lukea keskusteluitanne. On ollut helpottavaa huomata, etten ole kummallisten ajatusten kanssa yksin. Ehkä joku, joka tietää asiasta enemmän, osaisi kertoa lasten keskinäisistä seksuaalisesti kieroutuneista leikeistä.

Hei kaikki,

Ongelmanani on, että en muista onko minua hyväksikäytetty lapsena vai ei, mutta minulla on vahva tunne siitä, että näin olisi voinut käydä. Näen pienenpieniä välähdyksiä, mutta ne voivat aivan yhtälailla olla mielikuvituksen tuotetta, koska olen alkanut tätä asiaa pohtimaan terapiassani (käyn siellä oireiden takia, mitkä voisivat viitata hyväksikäyttöön).

Varmasti tiedän kuitenkin, että lapsuuteeni on liittynyt samanlaisia leikkejä vanhemman naapurinpojan kanssa, kuin mitä edellämainituissa tapauksissa on, sen jälkeen teini-iässä ikätovereiden taholta hväksikäyttöä ja ahdistelua ja lopulta opettajani käytti minua hyväkseen kun olin sammunut eräiden juhlien jälkeen.

En kuitenkaan tiedä ovatko nämä tarpeeksi kaiken tämän sisäisen trauman aiheuttajaksi vai onko niidenkin pohjalla varhaisempi trauma.

Haluaisin kysyä asiasta esim. äidiltäni, mutta pelkään, että aiheutan kaaosta turhan, jos mitään ei todella olekaan tapahtunut ennen näitä lapsuuden leikkejä (mikä selittäisi kuitenkin sen, että itse lähdin niitä leikkimään). Voisikohan joku jakaa kokemuksia tai neuvoja siitä, kannattaako asiasta lähteä puhumaan omalle äidille tai siskolle jos ei ole varma asiasta ja miten teidän tapauksissa on käynyt kun ja jos olette kertoneet, vaikka olisittekin olleet varmoja asiastanne. Tai miten tästä voi ikinä päästä varmuuteen jos ei vaan muista?

Kiitos hyvästä keskustelupalstasta, auttaa aina lukea muidenkin kokemuksia samanlaisista aiheista. Ja toivotan kaikille teille hyvää jatkoa ja jaksamista trauman työstämisen kanssa, meilläkin on oikeus onnelliseen elämään!

kaikai kirjoitti 19.9.2007 12:55

Hei kaikki,

Ongelmanani on, että en muista onko minua hyväksikäytetty lapsena vai ei, mutta minulla on vahva tunne siitä, että näin olisi voinut käydä. Näen pienenpieniä välähdyksiä, mutta ne voivat aivan yhtälailla olla mielikuvituksen tuotetta, koska olen alkanut tätä asiaa pohtimaan terapiassani (käyn siellä oireiden takia, mitkä voisivat viitata hyväksikäyttöön).

Varmasti tiedän kuitenkin, että lapsuuteeni on liittynyt samanlaisia leikkejä vanhemman naapurinpojan kanssa, kuin mitä edellämainituissa tapauksissa on, sen jälkeen teini-iässä ikätovereiden taholta hväksikäyttöä ja ahdistelua ja lopulta opettajani käytti minua hyväkseen kun olin sammunut eräiden juhlien jälkeen.

En kuitenkaan tiedä ovatko nämä tarpeeksi kaiken tämän sisäisen trauman aiheuttajaksi vai onko niidenkin pohjalla varhaisempi trauma.

Haluaisin kysyä asiasta esim. äidiltäni, mutta pelkään, että aiheutan kaaosta turhan, jos mitään ei todella olekaan tapahtunut ennen näitä lapsuuden leikkejä (mikä selittäisi kuitenkin sen, että itse lähdin niitä leikkimään). Voisikohan joku jakaa kokemuksia tai neuvoja siitä, kannattaako asiasta lähteä puhumaan omalle äidille tai siskolle jos ei ole varma asiasta ja miten teidän tapauksissa on käynyt kun ja jos olette kertoneet, vaikka olisittekin olleet varmoja asiastanne. Tai miten tästä voi ikinä päästä varmuuteen jos ei vaan muista?

Kiitos hyvästä keskustelupalstasta, auttaa aina lukea muidenkin kokemuksia samanlaisista aiheista. Ja toivotan kaikille teille hyvää jatkoa ja jaksamista trauman työstämisen kanssa, meilläkin on oikeus onnelliseen elämään!

Hei jokainen. Ja etenkin kaikai.

Kiitos ensinnä jokaiselle tähän viestiketjuun kirjoittaneelle! On huojentavaa lukea, ettei ole yksin asian kanssa, samanaikaisesti, kun joudun surukseni toteamaan, että on monia ihmisiä jotka ovat joutuneet vielä paljon pahemmin kokemaan hyväksikäytön.

Olen tiedostanut jo jonkin aikaa lapsuutena tapahtuneen hyväksikäytön. En halua sen enempää siitä nyt kertoa kuin sen, että tekijänä oli minua hieman vanhempi isoveljeni. Ikää minulla oli ehkä 8-vuotta, en muista kunnolla. Hyväksikäyttö tapahtui vain kaksikertaa, enkä muista siihen liittyneen mitään väkivaltaa tai todella rajua pakottamista. Toisaalta, olin etenkin lapsena hyvin suostuteltavissa, en uskaltanut sanoa ei, joten eipä siinä paljon pakottamista tarvitsekaan.

Jokatapauksessa tänä syksynä asia alkoi sitten enemmänkin häiritsemään minua. Ja ehkä pahinta asiassa oli se, etten enää pystynyt luottamaan siihen, onko asia todella tapahtunut, vai onko se vain sairaalloisen mielikuvituksen tuotetta. Se väsytti todella paljon minua. Halusin varmistaa asian äidiltäni, jonka olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tietää tapahtumasta. Oli kuitenkin suuri kynnys mennä kysymään asiasta häneltä, kun mielessä takoi epäilys, josko olenkin väärässä. Josko kaikki onkin sairaaloisen mielikuvituksen tuotetta.

Lopulta, monen roskiin heitetyn kirjeen kirjoittamisen jälkeen sain kirjeen valmiiksi ja annoin sen hänelle. [minulle puhuminen on hyvin hankalaa, joten päädyin kirjoittamiseen, sillä muuten en olisi kuuna päivänä voinut kysyä asiaa häneltä] Äitini sitten tuli juttelemaan asiasta, ja vaikkei hänellä ollutkaan suoranaista tietoa ja muistikuvaa asiasta, sain varmistuksen asiasta palasten kokoamisen avulla. Ja voi kuinka se helpotti. Toisaalta satuttikin siksi, että tietyllä tavalla sitä ei olisi halunnut kuulla todeksi, mutta olisiko sairaalloinen mielikuvitus ollut parempi vaihtoehto. Ei.

Jokatapauksessa kannustan sinua kysymään asiasta. Minua ainakin helpotti todella paljon. Sitäpaitsi nyt en ole aivan yksin asian kanssa. Vaikka toisinaan tuntuu että olen silti, mutta nyt ainakin voin olla varma, että se on todella tapahtunut.

Palapelin palasia tässä vieläkin kootaan, vastahan löysin nurkkapalat, mutta haaveena on saada jonakin päivänä se valmiiksi, jotta voisin ymmärtää enemmän.

Me olemme jokainen arvokkaita ihmisiä, vaikka kannammekin sisällämme raskaita asioita. Syksyn jatkoja! Voimia jokaiselle! 🙂🌻

Hei kaikille!🙂🌻

Lueskelin lähes koko ketjun tässä aiemmin tänään, kirjauduin, ja nyt olin saanut kirjoitusoikeuden. En ole ollenkaan varma, että minun on hyvä tai että mulla ois 'oikeus' kirjoittaa tässä ketjussa😑❓, mutta nää asiat vaivaa mua, joten kerron jotain itsestäni.

Käyttäytymisessäni on sellaista, mikä viittaa johonkin seksuaalisuuteen liittyvään pahoinpitelyyn tms. Läheisyys ei ole mulle mitenkään helppoa (vaikka olen naimisissa), etenkään itse en tee pahemmin mitään aloitteita kosketukseen, seksuaalisuus on jotenkin 'salamyhkäistä'(useimmiten haluan että on pimeää), yhdynnässä en koe mitään mielihyvää (saan kyllä klitorisorgasmin miehen 'paljolla työllä'; pelkän yhdynnän koen lähes hyväksikäyttönä), en halua imeä miehen penistä/ottaa suuhun (se on vaan niin vastenmielistä) enkä muutenkaan yleensä koske miehen penikseen (mieheni joskus laittaa käteni sille, sitten 'tavallaan hänen takiaan' teen jotain, mutta helposti koen etten osaa). Heti jos 'muuten' en koe olevani rakastettu, etenkin jos mieheni on sanonut pahasti😠, en pysty mihinkään kosketukseen (paitsi selänhierontaa itselleni haluaisin aina). Asiat pitää jotenkin puhumalla selvittää ennenkuin voin rakastella. -Tällainen elämä on tosi rasittavaa ja vaikeaa😟. Mietin kovasti, mistä se juontaa alkunsa. Koen myös, että se on alkanut vaikuttaa mieheni käyttäytymiseen minua kohtaan; hän odottaa enempää aktiivisuutta minulta ja kun ei saa, ja etenkin kun estelen hänen yrityksiään (jotenkin vaistomaisesti, itse huomaamatta), hänkin vähentää kosketustaan ja sen koen hylkäämisenä.

Lapsuudestani en muista paljoa mitään. Kerran näin veljeäni rangaistavan vitsalla paljaalle takapuolelle niin että se tuli aivan veriviiruille🤕, joitain muistoja on 'lääkärileikeistä' sisarusteni kanssa. Tiedän leikkineeni kylän poikien kanssa (heitä oli ainakin 5 mua vanhempaa), mutta mitään muistoa ei ole siitä mitä leikittiin tai tehtiin. Jonkinlainen 'vyön esilleoton' hämärä 'oletus' on jossain muistin sopukoissa (ilmeisesti isään liittyen, vaikkakin käsitykseni on se, että äiti meitä rankaisi). Vihasin isääni 13-vuotiaana, isä oli kiivas sanoillaan sivaltaja, joka ei kutsunut minua edes nimeltä. Murrosikäisenä oli tilanteita, joissa 'kuvittelin' piiskaamisia (onko se normaalia? siis sellaiset kuvitelmat/puoliunet?), joihin jotenkin liittyi seksuaalinen kiihottuminen. Jännitystilanteissa masturboin lapsesta asti ihan pitkälle aikuisuuteen. Kerran perunapellolla 'vähän yksinkertainen' nuori mies otti minua kiinni takapuolesta. -17-vuotiaana ekan kerran mies hyväili minua (laivalla, vanhempi ulkomaalainen mies joka valehteli ikänsä) ja sen jälkeen se oli 'jotain mitä tarvitsin ollakseni olemassa' (en sitä toki tajunnut kuin vasta avioliittojeni välillä pitkään yksin olleena ja miesten hyväksyntää edes/ainakin 'ruumiilleni' tarvitsevana); voimakkaan uskonnollisuuden myötä yhdyntä oli 'kiellettyä' avioliiton ulkopuolella. Näistäkin usein syyllistävistä 'suhteista' olen saattanut saada oudon seksuaalikäyttäytymiseni, mutta silti pohdin voisiko jotain 'olla mennyt pieleen' jo lapsuudessa. Uskonnollisuus toki aiheutti sen, että perheessäni ei ollut mitään seksiin liittyvää. En myöskään muista ollenkaan vanhempieni kosketusta, syliä, tms. En edes tiennyt sellaisesta mitään kunnes murrosiässä aloin olla sellaisissa kristillisissä piireissä, missä halattiin tavatessa ja lähtiessä. Tanssia näin pienen hetken 9-vuotiaana enkä tiennyt, mitä se oli. Meillä ei ollut telkkaria kunnes olin jo 15 eikä silloinkaan ollut mitään nykyisenlaisia seksuaalisuutta pursuavia ohjelmia (mitkä jotenkin kiusaannuttavat, ärsyttävät).

Kärsin masennuksesta (menetysten surun seurauksena/pitkittymisenä TAI jostain muustakin syystä?😑❓) ja viimeaikoina on ahdistus tullut vahvasti ja uusiutuvasti olotilaani. Joitain tunnetiloja olen tuntenut lapsuuteeni liittyen, olen pohtimalla saanut selville esim. hylkäämiskokemuksiani, tuntoja siitä mitä vaille olen lapsena jäänyt henkisessä huolenpidossa (fyysisen eteen vanhemmat tekivät kaikkensa ja siihen heidän aikansa menikin, töihin ja kodinhoitoon); on vain tullut tunnetiloja jotka olen osannut 'paikallistaa juurilleen'.

Kiitos kun olet lukenut.🙂🌻 Olette urheita naisia kun kokemustenne jälkeenkin olette tolpillanne. Kiitos jakamisestanne, mistä lukemalla yritän kenties saada kiinni jostain, mitä ei olekaan. Tosin, ihan hiljan vasta tajusin, että 17-vuotiaanakin olin alaikäinen eikä ko. mies olisi saanut toimia niinkuin toimi, vai? -Kerroin siitä ihan hiljan miehelleni, mutta kuulin vain syytöksen; itse menin miehen autoon, olin tyhmä.