Hei lonesome
En tiedä tarvitseeko kaikkea muistaakaan..olen miettinyt samaa itsekin monesti. takaumat jotka olen muistanut jo vuosia sitten eivät ajoittain vieläkään jätä minua rauhaan, mutta ahdistun hirveästi jos rupean pyörittelemään niitä päässäni miettien mitä ne tarkoittavat.
Uskon että mieli suojelee sellaiselta mitä ei ole valmis muistamaan.

Kysyit miten kyetä parisuhteeseen tämän kaiken keskellä...itsekin kaipaan parisuhdetta kovasti, eikä se ole helppoa. Vaatii uskomattomasti luottamusta että kykenee kertomaan itselle tapahtuneesta. Se tulee vaistämättä suhteen syventyessä eteen. Ei auta muu kun uskaltaa, pikku-hiljaa hyvää tulee.
Minulla on yksi hyvä kokemus siitä takana, ja sitä kautta "puhdistuin" häpeästä ja likaisuuden tunteesta. Kumppani ei tuominnut minua, eikä pitänyt minua liattuna tai pahana, mutta oli hirveää kun oli pakko kertoa, eikä tiennyt ottaako toinen ja lähtee sitten saman tien. Hän jäi 🙂

jaksamista sinulle kaiken keskelle 🙂

Myös minä kuulun joukkoon jolla muistikuvat ovat tulleet ilmi vasta aikuisena, silloin järkyttävän pakokauhun kera, olin sokkitilassa silloin koko päivän. En muista itse hyväksikäyttöä vaan sen jälkeen tapahtuneet tapahtumat, rahalla lahjonnan ja kiellot kertoa äidille tapahtuneesta ja sen vihan jota tunsin hyväksikäyttäjääni kohtaan, isäpuoltani. Olen ollut silloin 6-7 vuotias. Asia ahdistaa aina välillä, välillä onnekseni painuu unhoon.

Kiitos kirjotuksistasi Takku-Tukka! Oma tilanteeni on tällä hetkellä yllättävän hyvä. Jollakin tasolla olen hyväksynyt sen etten muista tapahtuntta. Uskon muistavani sen verran, kuin on tarpeellista menemättä rikki. Tämä ajatus on tuonut elämääni rauhaa, jonka luulin iäksi kadonneen tiedostettuani hyväksikäytön.
Kirjoituksissasi minua on jäänyt vaivaamaan, se että väheksyt kohdallasi tapahtuneen kauhean tapahtuman merkitystä. On tietenkin hienoa, jos pystyt sen kanssa elämään "sovussa", mutta mikään tapaus, ei ole vähäinen tai millään tavoin mitätön. Olen iloinen, että olet löytänyt tälle palstalle ja että kykenet kertomaan asiasta. Luulen myös, että se jollain tavoin sinuakin vaivaa, sillä miksi muuten olisit etsiytynyt näille sivuille?
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia elämääsi!Jatkathan kirjoittamistasi!

Takku-tukka kirjoitti 23.07.2006 klo 00:36:

Hei lonesome!

Olen jo monta kertaa halunnut vastata sinulle, mutta ongelmana on se, ettei ketään voi pakottaa tai opettaa rakastumaan! Ei siihen tietääkseni ole keksitty reseptiä...
Mutta niin suurin este rakastumiselle on varmaankin oma pelkosi, pelko siitä, että tulet uudelleen hyväksikäytetyksi ja petetyksi. Mielestäni sinun tulisi vain uskaltaa rakastua! Uskalla tutustua vastakkaiseen sukupuoleen ja uskalla hyväksyä seksuaalisuus kauniina ja hyvänä asiana (koska sitä sen pitäisi olla, ilman kieroutunutta maailmaa). Mutta mielestäni, vaikka uskaltaisit tutustua mieheen lähemmin ja hän tuntuisi sinusta turvalliselta ja ymmärtäväiseltä, ei hyväksikäytöstä kannata heti mennä puhumaan.

Minua nyt ihan nolottaa käyttää itseäni esimerkkinä, koska tapaukseni oli niin vähäinen... 😞
Mutta minä itse aloin seurustella noin 7 vuotta "hyväksikäytön" jälkeen. Ja vaikka tapaukseni olikin mitätön, niin en pitänyt siitä, kun poikaystäväni kosketti minua tietyistä paikoista (siis vaatteidenkaan päältä!). Poika huomasi tämän nopeasti ja kysyi siihen syytä. Minä vastasin, että en haluaisi kertoa. Tähän poika sanoi, että minun ei tarvitse, saan kertoa sitten kun hyvältä tuntuu, hän ei painosta eikä pakota! Reilun vuoden seurustelimme, opimme tuntemaan toisiamme ja luottamaan toisiimme, eikä poika kertaakaan painostanut puhumisen kanssa, eikä myöskään koskettanut minua minulle epämiellyttävistä alueista kysymättä ensin. Asian kertominen helpotti oloani vaikka pelkäsin, että poika pitää minua ihan lapsellisena ja naiivina sen tyhmän jutun takia. Mutta poika otti asian hyvin ja sanoi itsekin, että oli ihan hyvä odottaa tuollaisen asian kertomisessa, vaikka se olisi selittänytkin käytöstäni paljon. Hän otti tapauksen mielestäni liiankin vakavasti, enkä oikein ymmärrä miksi... 🙄

Tällä vaan haluan sanoa, että sinun kannattaa kerätä paljon luottamusta vastakkaiseen sukupuoleen ja painotan, että suhteessa eletään seksuaalisissa asioissa aina hitaamman mukaan. Kukaan, joka rakastaa sinua, ei pakota tekemään mitään, mikä tuntuu sinusta epämiellyttävältä. Jos joku vaatii sinulta jotain sellaista, unohda koko ihminen! Asia, joka sinulle tehtiin, on tehnyt todella syvät haavat sinuun ja sinun on oman hyvinvointisi takia mietittävä tarkkaan, kenen läsnäollessa olet valmis repimään haavasi auki.
Toki asia pitää kertoa, mutta ajan kanssa. Kun olet kerännyt tarpeeksi rohkeutta ja luottamusta ja kerrot asian niin olen varma, ettei mies pidä sinua hulluna! Jos hän rakastaa sinua hän ymmärtää ja haluaa tukea sinua!

Eli lyhyt kertaus: Uskalla rakastua ja hyväksy seksuaalisuus kauniina asiana. Tutustu vastakkaiseen sukupuoleen kunnolla. Ystävyyden muuttuessa seurusteluksi hyväksikäytöstä ei (mielestäni) kannata kertoa heti alussa, jos mies rakastaa sinua hän etenee sinun vauhtiasi ja jaksaa odottaa! Tutustu, kerää luottamusta, ota vastaan ja anna rakkautta, kun olet valmis kerro tarinasi. Olen varma, että mies ymmärtää sinua, jos hän todella rakastaa!

Anteeksi sekava selitys, enkä muutenkaan ole varma olenko minä muka oikea ihminen jakamaan neuvoja, koska oma juttuni oli vain semmonen pieni ja tyhmä... 😳
Mutta toivottavasti saat tästä jotain irti!

Voimia ja jaksamista sinulle! 🙂👍

Ja hei, sinä et todellakaan ole hullu! Jos joku muuta väittää katsokoon itseään peiliin ja sanokoon saman uudestaan!

Heippa!

Ja eipäs vähätellä omaa tapausta.. Kaikki on aina suhteellista!! Ja kiitos oikeesti kommentistasi; olenkin viimeaikoina yrittänyt tehdä tuota edellämainittua asiaa; mutta edelleen hyvin hyvin hitaasti etenen.. Todella hitaasti..
Mutta halaus sinne jonnekin..🙂

suruhuntu kirjoitti 27.07.2006 klo 19:36:

Hei lonesome
En tiedä tarvitseeko kaikkea muistaakaan..olen miettinyt samaa itsekin monesti. takaumat jotka olen muistanut jo vuosia sitten eivät ajoittain vieläkään jätä minua rauhaan, mutta ahdistun hirveästi jos rupean pyörittelemään niitä päässäni miettien mitä ne tarkoittavat.
Uskon että mieli suojelee sellaiselta mitä ei ole valmis muistamaan.

Kysyit miten kyetä parisuhteeseen tämän kaiken keskellä...itsekin kaipaan parisuhdetta kovasti, eikä se ole helppoa. Vaatii uskomattomasti luottamusta että kykenee kertomaan itselle tapahtuneesta. Se tulee vaistämättä suhteen syventyessä eteen. Ei auta muu kun uskaltaa, pikku-hiljaa hyvää tulee.
Minulla on yksi hyvä kokemus siitä takana, ja sitä kautta "puhdistuin" häpeästä ja likaisuuden tunteesta. Kumppani ei tuominnut minua, eikä pitänyt minua liattuna tai pahana, mutta oli hirveää kun oli pakko kertoa, eikä tiennyt ottaako toinen ja lähtee sitten saman tien. Hän jäi 🙂

jaksamista sinulle kaiken keskelle 🙂

Kiitos sinullekin tuesta ja toivottavasti myös minulle käy joskus yhtä hyvin.. 🙂

Hei!

Mäkin voin vähän kirjoittaa tänne.

Olen myös seksuaalisen hyväksikäytön uhri.
Mulla on kans vähän ollut ongelmaa ton muistamisen suhteen, kun muistan jotakin pieniä välähdyksiä, ja nekin vähäiset ovat kyllä ihan liikaa. Olen myös pohtinut, mitä hyötyä on muistamisesta. Jos kerran on unohtanut tapahtuneen, niin mitä sitten. Mutta nyt oon tullut siihen johtopäätökseen, että kun se kuitenkin koko ajan ja melkein joka tilanteessa mielessä pyörii, niin ehkä se muistaminen sitten olisi hyödyllistä. Voisi ainakin ajatella koko asian alusta loppuun, jos muistaisi sen kokonaan.

Se, mikä minulle eniten on jäänyt haittaamaan elämää, on suhtautuminen omaan vartaloon ja sen toimintaan. Suurin ongelma on siis se, että vihaan itseäni niin paljon, etten pysty peiliin katsomaan. Ja sen vuoksi en voisi kuvitellakaan, että joku toinen minua katsoisi, saati sitten koskisi.
Ja tämä ongelma ehkä haittaa mun elämääni tällä hetkellä kaikista eniten. En käy edes missään rannoilla enkä muuallakaan. Ja olostani en nauti missään, kaikista vähiten jossain peilin edessä. En pysty käyttämään kesävaatteita ja näillä helteillä se on aika ahdistavaa.

Mitenköhän sellasesta "vartalofobiasta" mahdollisesti pääsisi eroon? Onko kukaan kokeillut?

Hei Empire!
Todellakin olen sitä mieltä, että muistaminen kannattaa. Niin kuin aikaisemmin jo kirjoitin, niin kroppasi kuitenkin muistaa tapahtuman ja sinä muistat sen alitajuisesti. Pidät omaa kehoasi myös arvottomana ja likaisena ja luulen, että osa syy siihen on, ettet ole käynyt hyväksikäyttö-tapahtumaa läpi.
Mielestäni sinun tulisi käsitellä asia kunnolla ja rohkeasti, koska vain silloin kun muistaa voi unohtaa. Sinun tulisi hyväksyä tapahtuma ja ennen kaikkea se, ettet sinä ole likainen ja paha. Sinä et ole tehnyt mitään väärää, eikä sinulla ole mitään hävettävää. Sinä olit uhri, eikä mikään, mitä tapahtui ollut sinun syytäsi, eikä se tehnyt sinusta likaista. Minä kyllä ymmärrän, että tapahtuma tuntuu häpeälliseltä ja nololta ja sitä kautta myös oma kroppasi tuntuu liatulta. Mutta usko minua, vaikka kroppa tuntuu sinusta pahalta se ei taatusti ole sellainen! Kukaan ei näe sinussa mitään likaista ja sinun kroppasi on taatusti samanlainen kuin kaikkien muidenkin kehot.
Sitten toinen juttu muistamisen lisäksi. Tutustu omaan kroppaasi. Ala harrastaa jotain liikuntaa ja ystävysty kroppasi kanssa. Koita myös katsoa itseäsi peilistä ja sanoa: Minä olen rakastamisen arvoinen! Koska sinä oikeasti olet! Uusien vaatteiden osto ja uuden look:in hankkiminen saatta myös tehdä olostasi itsevarmemman, mutta muista, ettei uuttaa persoonaa kannata itselle luoda.

Olen varma, että jonain päivänä sinä olet sujut kehosi kanssa. Voit käydä rannalla, käyttää paljastavampia vaatteita ja pystyt rakastumaan vastakkaiseen sukupuoleen. Ainoa mitä tarvitset on rohkeus ja uskallus. Uskalla käydä menneet tapahtumat läpi, hyväksy ne ja muista, että sinä olit täysin syytön tapahtumaan, sinä olet puhdas. Ole rohkea ja tutustu kroppaasi, hyväksy itsesi ja seksuaalisuutesi. Sinä olet kaunis ja seksuaalisuutesi on kaunis ja hyvä asia ja kroppasi on täydellinen!

Voimia, rohkeutta ja uskallusta sinulle! 🙂👍

Ja kuulkaas lonesome ja lasikupu...
En minä mitenkään vähättele. Minä vain totesin, ettei se, mitä minulle tehtiin ollut lähellekään verrattavissa teidän tapauksiinne. Minua ei koskaan raiskattu. Ainoo mitä se mies teki oli, että se piiskasi minut ja kosketteli sukupuolielimiäni. Ja Ei, se ei tehnyt mitään muuta.
Siksi tapaus on täysin erilainen kuin teidän muiden. Minulle ei sinäänsä tehty paljoa pahaa fyysisesti ja henkinen osuuskin kalpenee teidän rinnallanne, juttu tapahtui vain kerran ja mieshän kaiken lisäksi oli minulle täysin vieras, eikä täten rikkonut luottamussiteitä ( vrt. jos olisi ollut oma isä!). Siksi huomautin asiasta ja tapaukseni erilaisuudesta, jotta ymmärtäisitte millaisen painoarvon neuvoilleni/mielipiteilleni kannattaa antaa.
En minä väitä, että piiskaaminen olisi oikein, mutta joku raja pitää siihenkin vetää, mikä kaikki on seksuaalista hyväksikäyttöä ja mikä ei.

lasikupu!
Todella ihanaa jos olet saanut elämänhaluasi takaisin ja koet, että elämä voi jatkua hyvänä, vaikka oma mörkösi paljastuikin. Todella upeaa, että jaat kokemuksiasi ja annat vertaistukea muille täällä olijoille! Kiitos paljon sinulle! 🙂🌻

lonesome!
Mukava jos neuvoistani oli edes hieman apua. Muista myös, että se hitaasti meno on ihan hyvä juttu. Liialla kiireellä vain rikot itsesi entistä pahemmin ja kynnys ihan ystävyyssuhteenkin perustamiseen kasvaa 200%. Paljon jaksamista ja onnea!

Muistakaahan aina kirjoitella, että kuullaan, missä vaiheessa itse kukin on menossa elämässään.

Aurinkoisia päiviä kaikille! 🙂

Hei!
Hienoa että olette uskaltaneet kirjoittaa noinkin vaikeasta asiasta tänne. Olen myös itse vasta nyt 43 vuotiaana havahtunut siihen että minua käytettiin hyväksi nuorena tyttönä. enkä edes muista ikääni... Saatika siitä yksityiskohtia... Pieniä pätkiä ja vain sen olen ymmärtänyt kuinka lujasti olen sen asian häpeän takia sulkenut sisälleni. Kukaan ei siis kukaan ole siitä koskaan kuullut ennenkuin nyt kun sen uskalsin edes itselleni myöntää... Se häpeä oli minut musertaa alleni. Oli hyvin vaikeaaa ja on viellä edelleenkin saada itseni tajuamaan ettei se ollut minun vikani. Häpeän sitä että tuotin niin monille pettymyksen. Niille sukulaisilleni jotka minut siihen perheeseen hommasivat lapsenvahdiksi, Sen perheen äidille ja niille lapsille. En ollut heidän arvoisensa koska annnoin sen tapahtua. Ja kuinka olinkaan syntinen ja likainen, huono ihminen... Kelpaamaton mihinkään.
Itkettää, mutta itken myös teidän kaikkien muidenkin puolesta koska tunnen teidänkin tuskanne ja vaikeutenne. toivon silti kaikille onnistumista tässä suuressa urakassa. Itse olen vasta alkutaipaleella ja uskon että jonain päivänä olen puinut asian niin loppuun että olen havainnut kaikki tunteeni siitä mitkä se minussa herättää. Sillä tunneskaala on ollut valtava.. Kaikki on saanut uuden merkityksen kun olen ymmärtänyt miten tuo kaikki on minuun vaikuttanut... Sisällä sielussani on ollut musta paholainen. Jaksamista kaikille!

Niin, varmasti se häpeä, mitä kantaa sisällään, on sellaista, mikä sitten purkautuu ulos monista jutuista monilla eri tavoilla. Se häpeä on sinänsä erikoinen asia, kun sille ei oikein voi tehdä mitään... kai. En ainakaan ole keksinyt. Itseni ja kroppani häpeämiseen voin antaa itselleni siedätyshoitoa, mutta sen lopputulos on vain sietäminen. Siis se, että siedän itseäni ja omaa vartaloani. Olisi ihana herätä jonakin päivänä, ja todeta, että hei, olen mielestäni kaunis oikeasti... En tarkoita nyt mitään keinotekoista positiivista ajattelua.

Olen itse kahden eri henkilön taholta kokenut jotakin väärää, siis sitä hyväksikäyttöä. Ja sen vuoksi olen usein miettinyt, että olenkohan jotenkin itse käytökselläni aiheuttanut sen. Tiedän kyllä, etten ole siitä itse vastuussa, koska aikuisella on aina vastuu. Mutta ajatus on silti piinannut jo muutamia vuosia. Tiedän totuuden, mutta en pysty vastustamaan ajatuksiani.

Hei!
Juuri niin minäkin pitkään ajattelin että itse olin sen kaiken jotenkin aiheuttanut... Mutta kun en vaan sitä muista. silti jokin järki sanoo mielessäni että olin vasta lapsi ja se toinen oli "aikuinen" .. Pitkään ajattelin että siitäs sain koska olin jo valmiiksi koulukiusattu, haukuttu koulussa huoraksi yms. jotenka se oli vain luonnollista jatkoa koko tapahtumaketjulle. Toivon vain joskus saavani itselleni päähän että vika ei ollut ainakaan kokonaan minun.

Hei vaan taas kaikille!
Kesästä tuntuu jo olevan ikuisuus, ja syksy tuo aina mukanaan niin paljon arkea, ettei syvällisiä/kipeitä ajatuksia paljoa ehdi/halua pohtia. Olen kuitenkin nyt lähiaikoina miettinyt paljon sitä, miksi lapsi usein kokee olevansa itse syyllinen hyväksikäyttöön? Empire sanoi hyvin, että kyllähän sen tietää, ettei vika ollut omassa itsessä, mutta... niin tuo mutta, miksi se on siinä? 😑❓

Itsekin mietin, mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin ja miten olisin välttynyt koko kokemukselta, jos olisin vain lähtenyt pakoon, jos en olisi totellut, jos olisin yrittänyt vaikka rimpuilla ja huutaa... mutta ei, minä annoin sen kaiken tapahtua. Mies sanoi, että olen ansainnut rangaistuksen, koska olen niin likainen ja tuhma tyttö. Ja minä uskoin, että olen ansainnut kaiken sen, ja koskettelun jälkeen tiesin, mitä tarkoitti se, että olen likainen tyttö. 😞

Jotenkin lapsi vaan ajattelee, että on itse käytöksellään aiheuttanut koko tapahtuman. Kun joku vanhemman kaltainen auktoriteetti tekee jotain pahaa, lapsi ajattelee, että se oli ansaittua. Lapsi myös haluaa suojella vanhemman asemassa olevia ihmisiä, sillä he eivät halua uskoa, että ihmiset, joihin heidän pitäisi luottaa, tekisivät jotain pahaa. Luulen, että se on sisäämme rakentunut mekanismi, joka pyrkii takaamaan turvallisuuden tunnetta tms.

"Toivon vain joskus saavani itselleni päähän että vika ei ollut ainakaan kokonaan minun. "
Kuule urheapossu, minä taas toivon, että saisit itsellesi päähän, ettei vika ollut sinun ollenkaan! Sairaat ihmiset ovat myös valitettavasti sairaan hyviä manipuloimaan ihmisiä ja saavat lapsen kokemaan, että vika on hänen. Jos sinä koit, että hyväksikäyttö oli vain luonnollinen tapahtuma koulukiusaamiseen jälkeen, niin olit väärässä. Toki sairaat ihmiset pyrkivät valitsemaan mahdollisimman heikon oloisia uhreja, joskin sinun tilallasi olisi varmasti voinut olla kuka tahansa muukin! Se ihminen oli sairas, sinulla ei ole osaa eikä arpaa sen faktan kanssa! Ja se, että lapsi hakee vanhemmilta huomiota ja rakkautta, koska on koulussa syrjitty ja haukuttu, ei anna vanhemmalle mitään oikeutta tehdä yhtään väkivaltaa tai seksuaalista juttua! Vanhemmat ihmiset ovat lapsille tuki ja turva, ja jotkut sairaat vaan käyttävät asemaansa hyväkseen törkeällä tavalla... 😠

Lonesomelta haluaisin kysyä, ( mikäli vielä käyt täällä) että miten sinulla nykyään menee? Onko elämässäsi tapahtunut edistystä, toivottavasti ei ainakaan takapakkia ole tullut!!!

Entä sinulla lasikupu? Toivottavasti olet saanut pidettyä elämänhalusi ja suhteesi on vain syventynyt entisestään!

Paljon voimaa ja rohkeutta teille kaikille!!! 🙂👍
Niin ja hyvää syksyä!

Hei,

minullakin olisi sellainen tilanne edessa etta olisin valmis selvittamaan mita lapsuudessani oikein tapahtui.

Toivoisinkin saavani apua miten asioissa edeta.
Talla hetkella olen ulkomailla, mutta kun palaan Suomeen Helsinkiin, haluaisin selvittaa itselleni tilannetta.

Tuntuu sitla etta, muisti on osittain mennyt taysin, ja etta olen blokannut pahan pois.
Silti luulen etta mikali jotain olisi tapahtunut, ja satuttanut, niin ne on ne traumat mita vaikuttaa edelleen elamassani.

Onko kenellakaan kaytannon tietoa miten asiassa voi edeta? Keheen voi ottaa yhteytta jne? Onko hypnoosi hoitoja olemassa ja muita menetelmia miten muistia saataisiin muistamaan tapahtumat?
😑❓

suruhuntu kirjoitti 27.07.2006 klo 19:36:

Hei lonesome
En tiedä tarvitseeko kaikkea muistaakaan..olen miettinyt samaa itsekin monesti. takaumat jotka olen muistanut jo vuosia sitten eivät ajoittain vieläkään jätä minua rauhaan, mutta ahdistun hirveästi jos rupean pyörittelemään niitä päässäni miettien mitä ne tarkoittavat.
Uskon että mieli suojelee sellaiselta mitä ei ole valmis muistamaan.

Kysyit miten kyetä parisuhteeseen tämän kaiken keskellä...itsekin kaipaan parisuhdetta kovasti, eikä se ole helppoa. Vaatii uskomattomasti luottamusta että kykenee kertomaan itselle tapahtuneesta. Se tulee vaistämättä suhteen syventyessä eteen. Ei auta muu kun uskaltaa, pikku-hiljaa hyvää tulee.
Minulla on yksi hyvä kokemus siitä takana, ja sitä kautta "puhdistuin" häpeästä ja likaisuuden tunteesta. Kumppani ei tuominnut minua, eikä pitänyt minua liattuna tai pahana, mutta oli hirveää kun oli pakko kertoa, eikä tiennyt ottaako toinen ja lähtee sitten saman tien. Hän jäi 🙂

jaksamista sinulle kaiken keskelle 🙂

Olen rakastunut ja löytänyt sen Oikean; olen myös kertonut hänelle paljon jo elämästäni - vatsanpohjasta kirpaisi ja ajattelin, että parempi kertoa nyt heti ja katsoa lähteekö vai jääkö; ja hän jäi ja on suurin tukeni tällä hetkellä..

Tosin takaumia on alkanut tulla lisää ja sitä myötä aggressioita, pelkoa ja hämmennystä.. Mutta onneksi on terapia ja kaikesta huolimatta olen onnellinen.. Vaikka unihäiriöitä ja ahdistusta yms.. Niin kuitenkin, löysin jotain kultaakin kalliimpaa..

Ja kiitos sinulle - myös minusta tuntuu puhtaammalta kun kerroin, eikä olo tunnu enää niin painavalta..
Mutta kiitos sinulle ja voimia sinnekin🙂🌻

Empire:
Tuo kuulostaa tutulta, että vihaa vartaloaan, mutta mä pystyn kattomaan peiliin. tai ehkä juuri siksi että saisin katottua kuinka ruma ja arvoton olen.

Ehkä hyväksikäyttä oli niin rankka kokemus, että sitä ei osannut kohdata oikein, vaan piti satuttaa itteä. Mä viiltelin monta vuotta, oon ollut osastolla ja saanut kyllä terapia, mutta en oo osannut kertoa hyväksikäytöstä. Syömishäiriö puhkesi joskus 5 vuotta sitten, on ehkä vähän lievempää kuin joskus, mutta kuitenkin. Mun hyväksikäyttäjä oli naapuri, ja olen joutunut ruotsinlaivalla raiskatuksi (olin silloin 11).. Väliin osaaan arvostaa omaa kehoani, ja silloin itkettää kuinka paljon on omaa itseään voinut vihata. Seurustelin erään pojan kanssa keväällä, rakastelimme(inhoan tuota sanaa) ja kaiken olisi pitänyt olla täydellistä, mutta mun sisälle sattui. Mä oon kai ikuisesti rikki.

Ja sinä pikkutakkutukka, (en ole varma menikö oikein, annathan anteeksi?)
Sinulle on myös tehty jotain ihan käsittämättömän kipeetä ja se varmasti sattuu. Vakava rikos tuokin on, vaikka tavallaan lievempi.

Joku puhui siitä, että tuntuu et oli ite syyllinen kun ei esim. lähteyt karkuun. Musta on aina jotenkin tuntunut et tänm kaiken kuului tapahtua just mulle, että se oli itsestään selvyys..

Voimia<3