Hei.
Haluaisinpa itsekin kirjoittaa oman vaikean asiani tänne. Olen lueskellut näitä viestejä ja päätin yrittää kirjoittaa vaikka minusta on kovin vaikeaa käsitellä tätä asiaa edes näin anonyymina.

Olen nainen lähempänä neljänkymmenen "paremmalla"puolella ja vanhempani erosivat jo mun ollessa parivuotias. Isääni näin vain kerran-pari vuodessa koska hän asui toisella puolella maata. Joten kontaktini isään jäi vähäisiksi mutta ne mitä muistan ovat positiivisia asioita. Kuitenkin "miehen malli" jäi saamatta ja isän kaipuu on aina ollut jollain lailla minussa.

Sitten ollessani ehkä kymmenvuotias, minua kolmisen vuotta vanhempi serkkuni pakotti mut sellaiseen josta en ole rohjennut kertoa kuin jotain pari vuotta sitten omalle aikuiselle lapselleni hänen ihmeteltyä kuinka kummassa vihaan tätä ihmistä sydämeni pohjasta sekä viimein terapeutilleni lähiaikoina. Tämä serkkuni asui samalla paikkakunnalla ja kävi meillä vierailemassa silloin tällöin ja koska hänellä oli tapana näpistää usein jotain, rahaa tai tavaroita noilla käynneillään, äitini jätti mut vahtimaan poistuessaan käymään asioilla ja sillä aikaa serkkuni pakotti näihin juttuihin. Uhkasin itkien kertoa äidilleni mutta hän vaan sanoi että et kerro kuitenkaan eikä mua uskota ja enhän sitten tietenkään kertonut. Kuinka tuttua onkaan se, ettei uhri häpeästä voi kertoa tapahtuneesta. Voi luoja kuinka voikaan vuosia vihata jotain ihmistä. Tiedän että se kuluttaa ja toivon itseni tähden että terapialla edes helpotan tuskaani.

Suhteeni miehiin on ollut aina jotenkin etäinen ja pelokaskin. En ole koskaan ollut miesten seurassa luonteva ja myös aikanaan avoliitossa inhosin seksiä ja olen aina kokenut sen epämiellyttävänä tai vastenmielisenä. Ikinä en ole nauttinut siitä. Se vaan on ollut keino saada edes jonkinlaista läheisyyttä vaikkakin olen aina jäänyt kaipaamaan läheisyyttä ilman seksiä, että voisi vaan olla lähekkäin ilman että tarttee pelätä koska hipelöinti alkaa. Haluaisin että ainoastaan läheisyydelle ja hyvänä pitämisellekin ilman "pelkoa" seksistä olisi oma aikansa ja tilaa. Onko ajatus miehille täysin vieras? Kysyn, kun olen tuota miettinyt mutta ei ole ollut ketään keltä kysyä. Exälläni oli kaiken kukkuraksi seksi erittäin keskeisellä sijalla, suorastaan addiktio, ja se oli ainut asia joka minussa kiinnosti. Ei häntä kiinnostanut tippaakaan mitä mun päässäni pyöri tai mitä itse olisin halunnut. Romantiikasta ei ollut kuullutkaan, pelkkää hikistä touhuamista josta vieläkin muistan ällöttävän hikipisaroiden tippumisen naamalle ja teeskennellyn "nautintoni" koska en halunnut loukata totuudella. Joskus kun kerroin että haluaisin tuntea olevani rakastettu hän sanoi että seksi on hänelle keino näyttää sitä ja minusta oli aivan toisin päin. Että seksi tulee sen jälkeen kun ihminen tuntee olevansa rakastettu.

Mun on ollut pakko ottaa miehiin etäinen asenne ja varmaan mua voisi sanoa vaikeasti lähestyttäväksi juuri siitä syystä että en halua saada takkiini vaan mieluummin pysyttelen etäisenä.
Läheisyyden pelko olisi kai oikea termi kuvaamaan mielentilaani. Tuntuu että haluan karkottaa miehet läheltäni joko soksi etten tulisi petetyksi tai seksipelkoni takia. Vaikka olen seurustellutkin myöhemmin niin jokin asia ihmisessä alkaa ärsyttämään sietämättömästi. Tarvitsen myös etäisyyttä ja omaa aikaa ja yksin oloa, itsenäinen elämä on mulle tärkeää. Kotonani ei koskaan puhuttu mitään näistä asioista ja koin seksin olevan jotenkin hävettävää.

En tiedä löydänkö koskaan ihmistä joka haluaisi olla ensin ystävä ja ajan myötä muuttua kärsivällisyydellä mulle rakkaaksi ja läheiseksi. Sen ihmeen jos vielä kokisin ja tuskinpa niin kärsivällistä miestä on olemassakaan. Ehkä kukaan ei viitsi edes mun takiani vaivautua koska olen kuulemma omituinen ihminen, en tiedä onko minussa joku leima joka kertoo sen tutustumatta minuun ihmisenä. Olen kuitenkin keskustelutaitoinen, vaikkakin hiljainen ja yksin viihtyvä ja uskallan katsoa peiliinkin ainakin hyvinä päivinäni. Kokemukset ovat vain saaneet mut viihtymään paremmin yksin koska silloin ei kukaan voi satuttaa.

Että tällainen "sekopää"...🙄

Hei kaikille!

Tähän ketjuun on tullut uusia kirjoittajia. Ensimmäiseksi haluan lähettää kaikille paljon voimia. Olette kaikki arvokkaita ihmisiä. Olette tärkeitä lähimmäisillenne ja olette ainutkertaisten kokemustenne kautta tärkeitä meille kaikille muille vertaisillenne. Kiitos, kun olette jakaneet kipeitä, traumaattisia tuntojanne. Jokaisella niin kokevalla on siihen oikeus. Asioista kertominen on välillä äärettömän vaikeaa, mutta eipä taida olla paljon muita keinoja selviytymiseksi kuin puhua ja kirjoittaa kaikesta mitä on kokenut ja miltä meistä ihan oikeasti nyt tuntuu. Se on pitkä ja raskas tie eheytymiseen.

Itse olen prosessoinut asioita keväästä lähtien, kun aloin muistaa. Voisin kai todeta, että 24 tuntia miltei päivittäin. Pahat ajatukset riivaa päivittäin ja nukkuessakin alitajuisesti. Ainoastaan lääkityksen aikana oli helpompaa. Enää en halua kuitenkaan käyttää rauhoittavia, en halua tulla lääkeriippuvaiseksi.

Hyväksikäyttäjiäni en saa enää edesvastuuseen, kaikki ovat kuolleet ja kaikista ei ole koskaan ollut edes näköhavaintoa, koska silmäni sidottiin. Ehkäpä ajattelivat suojella pientä lasta sillä tavalla, etten näkisi sitä pahaa mitä minulle tekivät. Eivät tyhmät pedot ymmärtäneet miltä minusta tuntui. Nyt kun olen tiedostanut asian, kehoni oireilee sitä lapsuuden tuskaani. Silloin oli vain selvittävä päivästä toiseen, yrittäen unohtaa. Mieleni suojeli, kun vastuulliset aikuiset puuttuivat.

Kirjoittakaa hyvät ihmiset, se auttaa teitä ja siitä saa saman kokeneet lohdutusta. Emme ole yksin - meitä loukattuja on ihan liian paljon. Älkäämme antako periksi. Uskon, että tästä voi selviytyä. Jos jollain on kokemusta selviytymisestä, sitäkin kannattaa jakaa uskonvahvistukseksi meille, jotka vielä olemme eheytymistaipaleemme alussa.

Laitan nytkin jotain pohdintaa. Kiitos Mineallekin kirjoittamisesta🙂🌻. Juuri samanlaisia tuntemuksia on minullakin. Ja, kuten Lumia aiemmin kirjoitti: 'Elämästä katoaa valo ja ei jaksaisi ryhtyä mihinkään. Pahinta tässä on ehkä jatkuva epäluottamus miehiin ja heidän tarkoitusperiinsä. Oman ruumiin häpeäminen ja inhoaminen.'🤕

Minulla on 'ikuinen laihtumisprosessi', ollut ainakin 16-vuotiaasta (jolloin jumppamaikka meni punnittaessa sanomaan, että voisin olla hoikempi), vaikka olen lähes aina ollut jopa hoikka, aina vähintäänkin normaalipainoinen, yleensä sen alarajoilla. Tätäkin mietin, mistä on tullut tällainen hoikkuudenkaipuu/ tarve/ ihannointi/ pakkomielle?😑❓ Miksi minä en saa syödä normaalisti, miksi aina pitää tuijottaa ulkonäköön? Oikeastaan vasta tyttäreni (täysi-ikäinen jo) myötä olen tajunnut 'näkemykseni painosta' olevan todella vääristyneen - hänellä kun on mielestäni terve suhtautuminen painoon, ja häntä on ärsyttänyt minun 'painoontuijottamiseni' (ei ainoastaan omaani vaan helposti kuvailen ihmisiä painon kautta). - Voiko tämäkin juontaa juurensa vääränlaisesta kosketuksesta lapsena?? Ja, oikeanlaisen lähes totaalisesta puuttumisesta?

Toivon monien uskaltautuvan edelleen pohtimaan seksuaalisuuden vääristymien syitä. Ja, itse todella toivon tämänkin kirjoittamisen 'tuovan esiin jotain'. Omaa eilistä kirjoitustani täällä lukiessani tuli 'oivallus': joskohan ne murrosiän piiskaamiskuvitelmat/puoliunet liittyivätkin ihan todellisiin piiskaamistapahtumiin, ja ehkä niissä todellisissakin tilanteissa olin 'jostain syystä kiihottunut seksuaalisesti' (jostain olen 'sivulauseessa' kuullut että lapsi voi purkaa jännitystä masturbaatioon). Niistä 'todellisista' ei ole mitään muistoja, paitsi ihan 'suolapatsaana' (tunteettomana/ihan kauhuissaan vain tuijottavana) sen veljeni yhden piiskaamisen näkeminen. Siitäkään ei ole mitään muuta muistikuvaa (ei mitä sen jälkeen tapahtui tai mitään siihen liittyvää). -Ne piiskaamiskuvitelmat seksuaalisine tuntemuksineen olivat sellaisia, missä joku mies niitä teki, ihankuin se olisi ollut 'haaveeni'. Muistan kuitenkin 'järjelläni/tietoisesti' ajatelleeni, ettei sellainen oikeasti ollut minun haaveeni, en oikeasti halunnut mitään piiskaamista.

Voimia näiden asioiden kanssa kamppaileville.🙂👍 Itse ainakin uskon, että totuus tekee vapaaksi. Kannustan niitä, joilla on vanhemmat elossa, ottamaan asioita heidän kanssaan esille. Ei siihen tietenkään vanhempaa voi pakottaa, mutta josko sen kautta että itse kertoo, miten vaikeaa elämä on epätietoisuudessa, millaisia tuntoja on?? Yleensähän sanotaan, että itsestä kertomalla toisen on helpompi kuunnella. Tietysti vanhemman terveydentila pitää ottaa huomioon.

Hei kaikki.
Ihana asia tämä yhteenkuuluvuuden ja ymmärretyksi tulemisen tunne jonka täällä tunnen jo ensimmäisen viestini jälkeen 🙂🌻 Olen niin iloinen että löysin tämän paikan ja jopa uskalsin kirjoittaa.

Tuohon ulkonäköasiaan, josta Surusiru kirjoitti, haluaisin omana kokemuksenani kertoa että mulla on aina sellainen ällötys kun miehet ehkä ihailevastikin joskus katsoo. Omasta mielestäni en näytä hyvältä mutta realistisesti ajateltuna kai näytän ihan kohtuullisen kivalta. Kaiken huippu että tuonkin asian on terapeuttini mulle kertonut ennenkuin uskoin sen 🙄
Siis en kestä miehistä ihailua ja tuijottamista. Joskus kihisen sisäisestä kiukusta kun huomaan jonkun tuijottavan ja tekisi mieleni kysyä että mitä toljotat, mutta en tietenkään niin tee. Katson toiseen suuntaan kun en kestä katsetta.

Mulla ei ole sen kummemmin ollut koskaan painon kanssa ongelmia mitä nyt lasten syntymisen ja iän/laiskuuden myötä on ollut vaikeampi pitää paino siinä missä haluaisin. Nyt sairasteluni aikana on lenkille ja liikkeelle lähtö ollut liian vaikeaa joten en ole tietenkään tyytyväinen vyötäröni ympärykseen. Raivostuttavaa kun eräs tuttavani sanoo nähdessämme että mun pitäisi lihoa 😠 on se minusta kumma kun ihmisen painoon puututaan, suorastaan törkeää, oli sitten laihduttamista tai lihottamista.

Heippa taas ja kiitos kun saan kuulua tähän ketjuun 🙂🌻

Hyväksikäytettö on todella laaja käsite. Terapiassa kun olen käynyt, niin voi tulla muutenkin hyväksikäytetyksi kun seksuaalisesti. Voi tulla seksuaalisuuden hyväksikäytön lisäksi taloudellisesti, henkisesti, hengellisesti ja fyysisesti. Minua on hyväksikäytetty esim. perheväkivallalla, on rikottu omat rajat tulemalla liian lähelle, eli on tukistettu, lyöty, kuritettu henkisesti esim.liika nöyrryttäminen. Liian varhaisessa vaiheessa on tullut syyllisyys ja häpeä. Tekijä siirtää oman häpeämättömyytensä uhriin, joka häpeää sitten ihan turhasta.

Itseä kun miettii ja tajuaa tulleensa hyväksikäytetyksi niin romahtaa. On vaikea saada elämästä kiinni ja toiselta kysyy "Hyväksythän minut?, Ethän jätä?" kun taustalla on HYLJÄTYKSI TULEMISEN PELKO, joka on elänyt tiedostamatta vaikka kuinka pitkään. Siksi varmaan olet hellyyden kipeä miesystävällesi ja haet hellyyttä siltä kun se rakastaa sinua. Jos sulla on ymmärtäväinen ja rakastava kummani vierellä, niin miksi luopua siitä? Se voi elämän myrskyissä kääntyä voimavaraksi, niinku minulla. Älä ainakaan tee hätiköityjä päätöksiä suurissa asioissa suuntaan äläkä toiseen.

Ahdistus on kammottava tunne, mutta ahdistuksen takana on aina jokin TUNNE, mikä pyrkii ulos. Se voi olla esim.ilo,suru, pettymys, viha, pelko jne. Niide kans on vain opittava elämään. Ja on hyvä, jos terapiassa tiedetään syyt, miksi on esim.mielenterveysongelmia, on erittäin tärkeää, että lähdetään hoitamaan syitä, mistä ja miksi itse on sairastunut. Tässä jotain ajatuksia. Nimimerkkini vaikka on tytto84, voisi olla aivan hyvin nainen84.. Elämässä kun käy oikeen pohjalla niin sieltä ku nousee, niin ne ilonaiheet ovat todellakin pieniä, josta niitä tulisi ammentaa omaan harmaaseen arkeen. Kun pohjalla on nii ei jaksa iloita mistään, mikään ei tunnut miltään, epätoivo täyttää mielen!! Kaikkien kanssa on vain opittava elämään. Itse on syvistä kuopista lähteny. Viiltelyt ja pään hakkaamisen seinään eli itsetuho on ollut joskus myös osa minun elämään, se on lohduttavaa, että kaikesta voi TOIPUA! Yks juttu on vain, että ajan pitää antaa kulua.. Kaikille tsemppiä elämään ja hyvää syksyn jatkoa!!🙂🌻

Hei,

Kiitos Sateenkantaja kokemuksesi jakamisesta, hienoa, että olet saanut aloitettua palapelin kokoamisen ja että äitisi on ollut avuksi siinä. Kirje on hyvä idea...kerään kuitenkin vielä rohkeutta ja kuulostelen ja yritän miettiä onko näissä mun pohdinnoissa mitään järkeä. En halua satuttaa ketään ja hyväksikäytöstä syyttömän syyttely olisi aika kamalaa. Pelkään väärää muistamista (false memory) ja sitä, että terapia on ajanut minut muistamaan/luulemaan asioita millä ei ole todellista perää, koska toisin kuin sinulla, en muista mitään konkreettista. Pelkään myös sitä, että äitini ei kestäisi tilannetta.

Toisaalta, se, että olen lähtenyt miettimään tätä näin voimakkaasti voi joidenkin mielestä olla jo yksi todiste, mutta itse uskon, että olen niin "hullu", että voisin lähteä mihin tahansa ajatusleikkiin mukaan ja kadota siihen. Epäilyt alkoivat lähinnä sen takia, että aloin saamaan pakko-ajatuksia pedofiliasta, eli kuvittelin kokoajan ympärilläni kaikkien käyttävän lapsiaan hyväksi ja kaikkien aikuis/lapsi suhteiden olevan ehkä perverssejä. (esim. televisiossa). Heti ajatuksen jälkeen ymmärsin sen mielettömyyden, mutta sekunnin verran se aina hiipii mieleeni.

Toinen syy on se, että itselläni on kutakuinkin samanlaisia seksuaalisia ongelmia kuin mitä Surusiru ja Minea ovat kertoneet. Myös suhteissa on saman kaltaisuuksia. Esim. surusiru, myös minulle on tapahtunut sama ongelma suhteessa, että kun itse en ole aktiivinen, mies lopettaa yrittämisen (koska ei halua painostaa ja loukata) ja sitten koen itseni hylätyksi ja soppa on valmis. Itseasiassa, nautin seksistä eniten kun itse teen aloitteen, mikä tapahtuu harvoin, koska mielestäni mieheni haluavat aina ja kokoajan eikä minulle anneta aikaa haluta itse. mutta ehkä vain silloin kun itse teen aloitteen tiedän, että kyseessä ei ole mitään hyväksikäyttöä tai omaa uhrautumistani miesten tarpeiden tyydyttämiseksi. Silloinkaan en pysty kuitenkaan saamaan orgasmia, on kuin tulisi seinä vastaan ja haluan lopettaa koko homman...tai jatkan miehen mieliksi loppuun asti. Loputa koen, että elämä on helpompaa ilman seksiä ja olen mielummin sitten sinkkuna kun voin "unohtaa" ongelmani. Minua alkaa myös ärsyttää mies tietyn pisteen jälkeen niin paljon, että alan epäilemään rakastanko ollenkaan ja sitten se "rakkaus" lopulta katoaakin niin, että pistän suhteen poikki (ainainen kaava).

Tyttö84, olet varmasti myös oikeassa siinä, että hyväksikäyttöä on myös erilaista. Olisikin lohduttavaa, jos kaikki nämä oireet voisivat johtua siitä, että en ole saanut kaipaamaani läheisyyttä vanhemmiltani, eikä välttämättä tarvitsisi olla mitään insesti juttuja. (olemme aika etäisiä ja opin myös halaamiset ym. perheen ulkopuolella aikuisiässä) Minua on myös tukistettu ja "läimitty" ja nöyryyttävästi piiskattu takapuolelle kädellä (aina isä). Joidenkin mielestä se on normaalia lasten kuritusta, joidenkin mielestä perverssiä. Itse en tiedä mitä mieltä olen. Muistan, että se sai minut todella vihaiseksi ja ahdistuneeksi. Kuulemma jo pienenä olen vältellyt syliä ja karkaillut vanhemmiltani. (aika epäilyttävää..?) Murrosiässä olin äärimmäisen vihainen ja hankala, muistan edelleen sen vihan mitä tunsin kaikkia kohtaan. Isäni kuritusyritykset sain loppumaan murrosiässä kun pystyin tappelemaan takaisin ja tappelinkin kaikella sillä vihalla mikä minusta löytyi.

Nyt terapeuttini mielestä kaikista tärkeintä olisi kuunnella sisintäni ja tunteitani, mutta en osaa. En ymmärrä miten se tehdään tai miten lähden sitä yrittämään. Onneksi optimismia sentään löytyy vielä, ilman sitä olisin vajonnut jo täysin epätoivoon..mutta optimismikin alkaa pidemmän päälle ottaa päähän....

Hei!
Olen juuri rekisteröitynyt ja lukenut tätä viestiketjua. Hyväksikäyttö painaa minunkin mieltäni. En ole ennen uskaltautunut kirjoittaa mihinkään saati yleensä puhua tai kertoa asiasta.Miehelleni olen sanonut vain että minua on lapsena pappani hyväksikäyttänyt.
Nyt minulle on tullut pakkomielle saada kertoa hyvälle ystävälleni asiasta,mutta en pysty.Sanat eivät tule suusta ja sydän hakkaa ja tulee ihan kauhee olo,kun yritänkin avautua ystävälleni. Hän tietää että haluaisin kertoa jotain ja minä näen että hän turhautuu kun aloitan mutta sitten lopetan ja sanon etten voi. Mikä neuvoksi?😯🗯️

Hei Sinisimpukka!

Toivotan sinut lämpimästi tervetulleeksi tänne vertaistuen palstalle! Surullista, että sinuakin on kohdeltu kaltoin lapsuudessa. Meitä samoin kokeneita on ihan liian paljon.

Itsellänikin on ollut jkl. pakkomielle kertoa asiasta sen jälkeen kun muistikuvia alkoi tulla. Lisäksi vertaistuen tarve on ollut valtava, koska olen joutunut pettymään kertoessani aivan lähimmille ystävilleni. Olen tullut torjutuksi, ja he ovat sanoneet, etteivät lainkaan ymmärrä, koska heillä ei ole vastaavia kokemuksia.
Eilen terapeuttini kanssa juuri tästä keskusteltiin ja hän sanoi, että kaikkein lähimmät ihmiset saattavat itsekin ahdistua ja kokevat sitä kautta itsensä avuttomiksi tukemaan.

Itse en olisi mitenkään selviytynyt ilman ammattiapua. Sinunkin ehkä kannattaa harkita sitä.

Voimahalit sinulle ja kirjoittele, sekin auttaa! 🙂🌻

Jostain mitä luin tuli mieleeni, miten mulla usein (aiemmin aina, nyttemmin enää vain joskus) rakastelun aikana (siis, kuten itse sanon, 'miehen rakastellessa minulla' yleensä ensin minulle klitorisorgasmin tuotettuaan) ja etenkin sen lopussa 'herää jostain tosi syvältä' voimakas suru, itku😝, ja sen tunteen mukana sanat: 'älä vihaa mua!'. Siihen koko 'tunnemyräkkään' liittyy valtavaa epätoivoa, tuskaa, syvää surua, missä on voimakkaasti esillä 'oma riittämättömyys/kelpaamattomuus' ja myös pelko miehen hyväksymättömyydestä ja hylkäämisestä😯🗯️. Kun olen tätä tunneryöppyä yrittänyt 'jotenkin ymmärtää', olen oikeastaan löytänyt 'vain ensimmäisen mieheni hylkäämisen' sellaisen liiton päätteeksi, missä hän oli jotenkin tuonut esiin kelpaamattomuuteni seksissä (ja muistaakseni kutsui minua frigidiksi uudelle naiselleen). Siitäkö tuo voimakas suru on peräisin vai jostain kauempaa, en tiedä😑❓. Se on ollut todella raskasta ja surullista koettavaa, mutta itku on auttanut, kun kerran enää aika harvoin on tullut se tunneryöppy. On vaan surullista, kun seksiin liittyy kaikkea niin kovin vaikeaa ja käsittämätöntä. Osittain siinä 'kelpaamattomuuden' taustalla on toki myös itsesyytökset siitä, kun en saa yhdynnästä orgasmia (tosin mieheni on ihan hiljan 'osannut' useamman kerran saada minun klitorisorgasmini aikaiseksi yhtaikaa oman orgasminsa kanssa, mikä on hänelle 'aivan erilaista' kuin muuten ja koko suhteemme aikana aiemmin on ollut vain yksi tällainen 'vuorelle yhtaikaisesti kiipeäminen'); ilmeisesti kaikesta 'järjellä itseni ihan ok:si selittelystäni huolimatta' koen jotenkin olevani syyllinen siihen, etten saa yhdynnästä orgasmia. Nykyinen mieheni ei minua tässä asiassa ole koskaan syyllistänyt.

Niistä lapsuudenaikaisista hyväksikäyttökokemuksista en ole sen kummemmin saanut mitään käsitystä. Ajattelen, että en väkisin voi mitään ymmärrystä tai muistikuvia saada, mutta että varmaan 'uutta' tulee mieleen kun sen aika on. Koen että haluaisin nopeammin 'mennä eteenpäin' ja tiedostaa asioita, mutta ilmeisesti niin ei oikeasti ole, koska kaikki muistiin tulevat jutut lapsuudesta tulevat niin kovin hitaasti. Ehkä minulla ei piiskaamisen, muun ankaruuden sekä oman arkuuden, kiltteyden ja hiljaisuuden lisäksi ole ollut mitään sen pahempaa, mutta minulle sellainenkin on riittänyt traumatisoimaan 'kaikkea seksiin ja ulkonäköön ja itsen hyväksymiseen liittyvää'. Pyrin elämään itseni ja taustani kanssa parhaimmalla tavalla, mihin pystyn. Pyrin kuuntelemaan tunteitani ja toimimaan niitä kunnioittaen. Joskus tai hyvinkin usein kaikki tunteisiin liittyvä on vaan niin kovin epäselvää ja ristiriitaista tai en tiedä ollenkaan, mitä tunnen ja haluan. Onneksi mieheni kanssa voin edes joskus puhua näistä asioista. Hän tuntuu olevan ihan tyytyväinen minuun naisena ja seksuaalisuuteeni ja kaikkeen siihen liittyvään, joten mulla ei ainakaan häneen nähden tarvitse olla syyllisyyttä. Paitsi ehkä joskus siitä, kuinka usein rakastelemme? Varmasti hän haluaa useammin kuin, mitä meillä on nyt, mutta ei tosiaankaan syyllistä minua siitäkään vaan ottaa lähes aina huomioon haluttomuuteni. On jopa sanonut, että vielä ainakin on ollut ihan riittävän usein...

Tämä kenties meni jotenkin sivuraiteille, mutta kun mulla ei niitä muistoja ole, niin kaikki seksuaalisuuteen liittyvä on sitä, mistä voin jotain itsestäni 'lukea'. Tuntuu etten edes tiedä, mitä olisi ns. 'normaali seksielämä'...

Hei Surusiru.

Tuohon mitä kerroit itkusta ja voimakkaasta tunteesta seksin jälkeen, mulla on ollut ihan samalla lailla. Olen sitä itse mielessäni ihmetellyt ja exäni kummasteli asiaa ja piti mua ihan outona(siis myös siksi🙄) Taisi olla jopa loukkaantuntut kun en osannut selittää miksi ja hävetti oma käytös mutta sille vaan ei voinut mitään. Tunne oli sellainen että olisi halunnut tuntea tulevansa hyväksytyksi ja kokea läheisyyttä kun oli "tehtävänsä"suorittanut, kuten se minusta tuntui. Tunnetta voisi kutsua hyvin myös häpeäksi ja todellakin että ei ole tehnyt oikein.

Heippa taas kaikille!
Siitä onkin jo jonkin aikaa, kun viimeksi tänne kirjoittelin ja on ihana huomata, miten
monet ovat tulleet tänne jakamaan kokemuksiaan ja purkamaan tuntojaan. KIITOS
siitä jokaiselle! Te kaikki teette arvokasta työtä itsenne ja toisten vertaistukea
tarvitsevien ihmisten kannalta... 🙂👍

Sellaista olen tässä lähiaikoina pohtinut, että mahtaako täältä löytyä toista
uniongelmaista tapausta? 😑❓
Itselleni nukkuminen alkaa muodostua ylivoimaiseksi ongelmaksi. Painajaisten myötä
ei nukkuminen tunnu mieluisalta, ja muutenkin iltaisin päässä pyörii paljon ikäviä
asioita ja murheita. ☹️
Nykyään tilanne alkaa olla sellainen,että nukun öisin 3-5 h ja päivisin olen ihan naatti.
Päiväunet ovat myös paheeni, sillä ne vain lisäävät unettomuutta iltaisin.

Mitenköhän tässä oikein pitäisi toimia? Onko kellään vastaavia kokemuksia, ja jos
on niin miten olette nykyään sinut nukkumisen kanssa? Löytyikö ongelmaan
ratkaisua vai oletteko vain sopeutuneet lyhyisiin uniin?

Tällaista tälläkertaa. Oikein paljon tsemppiä ja jaksua kaikille omien ongelmien
setvimisessä! Ja kaunista syksyä... 🙂🌻

Hei Takku-tukka.

Tuosta uniongelmasta haluaisin kertoa että mulla on kans vaikeuksia unen kanssa, on ollut jo vuosia. Sillä lailla olen antanut periksi että lääkärin luvalla syön unilääkkeitä osapuilleen joka yö. En tiedä mitä haittaa siitä on, eikä just kiinnostakaan, mutta en vaan kestä pitkiä, yksinäisiä öitä valvoen ja päivällä horroksessa olemista kun ei sitten taas jaksa kuin istua ja tuijottaa eteensä.
Just nuo yöt on mulle yhtä painajaista jos joudun valvomaan. Varsinkin jos olen seuraavana päivänä johonkin menossa tai on jotain muuta niin pillerit menee kyllä kurkusta alas. Usein näen myös unia, painajaisia joiden jälkeen en saa nukutuksi edes lääkkeillä.

Voi sinua Nymphalis Antiopa, voimahali sinne!
Täytyy kyllä myöntää,että pelottavan tutulta tuo kuvauksesi vaikutti. Minä tosin en ole
vielä siinä pisteessä, että myöntäisin itselleni tarvitsevani unilääkitystä, ajatus
lääkkeistä on jotenkin pelottava...🤔 Tosin ei tämänhetkinen elämänikään kovin
turvalliselta vaikuta, kun yöt elää pelossa ja päivät nukkuu! 😞 Olen vaan hirveän
huono hakemaan ulkopuolista apua, vaikka ei kai sen enää nykyään pitäisi niin
ihmeellistä olla... Jakakaahan muutkin kokemuksianne nukkumisesta ja sen
vaikeuksista, painajaiset taitaa hyväksikäytetyillä olla surullisen yleisiä... 😟

Voimia kaikille arkeen! 🙂🌻

Olen varmasti jonnekin tänne kirjoittanut siitä, että minua on ainakin yritetty käyttää seksuaalisesti hyväksi opettajan taholta ala-asteella ja että myös isäni koin jotenkin yliseksuaalisena tapauksena, oli jotain epämiellyttävää kutittelua tms. Noista kokemuksista tai jostain mitä en edes tiedosta miessuhteet ahdistavat mua. En uskalla rakastua, toisista löytyy aina jotain vikaa, jonka vuoksi hylkään ennenkuin kiinnyn. Tai sitten tunnen jotain epämääräistä ahdisusta, kurkkua kuristaa 24/7, mietin vaan kokoajan että miten tästä pääsee pakoon, eikä varsinaisesti ole mitään syytä, sillä haluaisin rakastua ja katsella tilannetta ja tuntea niitä hyviä tunteita. Mutta kun ei. Musta tuntuu, että mun täytyy kertoa toiselle kaikki mun ongelmat, että tiiän hyväksyykö se mut vai ei. Itse en taija itseäni täysin hyväksyä ja vaikeaahan sellaista on hyväksyä, mikä on tuskallista.

En osaa tiedostaa omia tunteitani, varsinkaan hyviä, jos sellaisia onkaan. Ikävää en tunne juuri koskaan, tai jos tunnenkin en myönnä sitä, rakkauden kanssa sama homma. Vaikeammat tunteet ovat paljon tutumpi asia ja ne voin myöntää, mutta nuo pehmeämmät tunteet ovat jossain ihan hukassa. En tiedä tuleeko niitä minulla koskaan olemaan. Suojelen itseäni kai liikaa, että antaisin itseni joutua haavoittuvaksi, vaikka sitä eniten kaipaan... Miten nuo muurit saa murrettua ja pidettyä alhaalla, kun heti jos tulee riitaa tms olen valmis laittamaan kaiken paskaksi?

Nykyisessä suhteessa kaikki oli ok, kunnes alettiin harrastaa seksiä. Seksi sinänsä oli ihan ok, mutta joku siinä ahdistaa. Monesti minulla tekee kyllä mieli sitä, mutta sitten kun vaatteet otetaan pois nakkaan tunteeni myös narikkaan. Olen jotenki henkisesti jähmettynyt ja "näyttelen" seksin läpi. Siis osaan kaikki temput ja yritän nauttia siitä, mutta kun en nauti. Orgasmin saan, kun mietin päässäni että: "saa nyt toisen mieliksi ja että jos meinaat nauttia tästä seksistä niin nyt ois se hetki"... Ja kurkkua kuristaa. Kiihotun siitä, että ajattelen että "joku nainen pakotetaan vaikka suuseksiin" tai muuhun vastaavaan.

En ole huomannut ainakaan, että olisiko joku muu kertonut kärsivänsä siitä, että "näkee pedofiliaa kaikkialla". Esim. telkkarissa, jos lapsi ja mies ovat kahdestaan jossain tilassa, tulee heti mieleen, että se mies käyttää sitä lasta kohta hyväkseen. Tai ahdistun jos mun viereen istuu lapsi bussissa, enkä pääse sitä pakoon, pelkään itse tekeväni hänelle jotain, mitä en halua enkä tee. Mutta nuo ahdistavat ajatukset ovat todella kipeitä. Tunnen itseni pahaksi, vaikken ole. Yritän puhua itselleni järkeä, etten vihaisi itseäni, että ei ajatukset tee kenestäkään pahaa.. Mutta ajoittain tuo ahdistus on tosi inhottavaa ja yksinäistä kun ei niille mitään voi. Pakkoajatuksiahan ne ovat.

Tämmöstä tänne, hyvää kevättä ja jaksamista kaikille, toivottavasti joku jaksaa kommentoida...

on minullekkin käynyt näin. olin 10 vuotias,perhetuttumme kävi kyläilemässä usein meillä,vanhempani olivat alkoholisteja, niimpä tämä mies istui meillä paljon. hän oli tavallaan minulle "parempi isähahmo" koska oma isäni hakkasi äitiä melkeimpä joka päivä.olin jo nukkumassa kun tämä tuli luokseni ja alkoi "hiplaamaan",lähdin pois ja kerroin äidilleni,porttikielto tuli miehelle.jotenkin tämä pääsi viinojen kanssa tulemaan uudestaan meille..ja sama kävi taas.taas kerroin äidille,mutta tällä kertaa tämä mies pakotti sanomaan että valehtelin,enkä uskaltanut vastaankaan laittaa.kolmannen kerran hän tuli ja halusi opettaa minua ajaman mopolla,ja näin kävi jälleen. meni vuosi etten nähnyt koko ihmistä,kunnes täytin 13. menin tuttavani asunnolle,tämä sika oli siellä ja raahasi minut heinälatoon väkisin ja raiskasi 😭.kerroin asiasta äidille ja mentiin tekemään rikosilmoitus.käräjät käytiin ja kakkua tuli tälle 2vuotta 6 kuukautta. Nyt on mennyt kohta 10 vuotta tapahtuneesta,mutta tuska on kova,kaikki tapahtumat pyörivät raastavina päivittäin mielessäni.yritin nuorena 3 kertaa itsaria,mutta aina joku pelasti,viiltelin silloin itseäni että tuska helpottaisi. minulla on nyt 2 lasta ja olen avioliitossa.mieheni on ihana ja ymmärtävä ja voin kaikesta kertoa hänelle (olemme olleet yhdessä kohta 7 vuotta) mutta luottamus puuttuu,en voi täysin luottaa kehenkään,kärsin mieliala vaihteluista,mutta pelottaa kauanko mieheni jaksaa kun aina suutahdan hänelle..ja jos joku mieheni teko muistuttaa ton ladon tapahtumia,niin menen paniikkiin ja ilan itkeä hysteerisesti..eilen viimeksi kun mieheni halasi minua kovasti eikä halunnut päästää irti..pääseekö tästä taakasta koskaan eroon?