Heippa. Minua ahdistaa,se että ole löytänyt pojan josta olen kiinnostunut ja ehkä hänkin on vähän kiinnostunut minustakin. Mutta siis minusta tuntuu että olen liian lihava,että en kehtaa näjdä häntä livenä jos hän haukkuukin minut isoski mursuksi esimerkiksi. En halua että sydämmeni särkyy taas. Ystäväni sanovat että olen juuri sopivan kokoinen…

Oon kaikille vaan ihminen jota hetken säälitään ja jutellaan, se siitä. Siltä se ainakin tuntuu. Silti monet välittää, mut tunne ei lähde. Ihankuin mun sisällä olis iso, musta tila, jonka keskellä mun ajatukset seisoo aivan yksin. Miten yksinäisyys voi olla niin musertavaa?

Hei, kaipaisin omakohtaisia kokemuksia dissosiaatiohäiriöistä. Niitä toki on monenlaisia ja hyvin eri tavoin ilmeneviä, mutta perusperiaate kaikissa on sama: traumatisoituminen. Mulla tavallaan epäillään vielä tarkemmin määrittelemättömästi jotakin dissosiaatiohöiriötä, mutta lääkäri on ollut sitä mieltä, että näin nuorelle (18) ei voi antaa luotettavaa diagnoosia. Silti oon lukenut blogeja, joiden kirjoittajilla on…

Mulla on ollu paniikkihäiriötä jo joku yli puol vuotta. Kukaan ei tiedä tästä ja en tiedä mitä pitäs tehä enää tää on vaa pahentunu paljon. Joka ilta itkettyy ahistuksen takia, voimaton olo, tuntuu että jalat lähtis alta jne. Ja tuntuu siltä että voisin saada milloin vaan ison kohtauksen jossain koulussa…

Moi. Olen 17 vuotias poika ja olen uusi täällä. Kärsin masennuksesta ja minua on kiusattu koko peruskoulun ajan. Olen juossut terapiassa ja syönyt lääkkeitä pitkään mutta mikään ei tunnu auttavan. Silti on paha olo. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Olen onneksi löytänyt kymppiluokalta tosi hyviä ystäviä mutta kun kymppi loppui…

Viime vuonna loppukesästä hankkiuduin terapiaan ja kirjottelin tännekin Rikkinäiset-ryhmään. Oon tullut pitkän matkaa masennuksen kourista ja itseinhosta ja itsetuhoisuudesta eteenpäin. En sanois, että oon parantunut kokonaan, mutta oon paremmassa paikassa kun vuosi sitten. Vuoden vaihteen jälkeen erosin silloisesta poikaystävästä, joka oli yksi parhaimpia päätöksiä mun elämässä. Hän tuntui todella paljon…

Äitini kuoli tänään. On vaikea tajuta,ettei nää häntä enää koskaan. Perheelleni oli kerrottu ettei paraneminen ole todennäköistä,mutta jaksoin silti uskoa. Kaikki muistot nousee pintaan. Haluaisin jutella vielä äidin kanssa. Kertoa miten paljon häntä rakastan.

Syitä ei ole. Mikään ei vain maistu. Mikään ei ilahduta. En saa mitään iloa koulusta, en ystävistä, en lemmikeistä, en harrastuksista, en perheestä, en mistään. Masennusta takana monta vuotta. Elämässä ei ole mitään mitä jaksaisi odottaa. Haluaisin vain nukkua päivät ohitse ja olla tietokoneella. Onko muita väsyneitä?

Olen kohta 24v. Kai mut vielä lasketaan nuoreks? Sairastuin syömishäiriöön 15v ja sitä kautta masennuin. Oon ollut hoidossa nyt 4vuotta ja nykyään käyn terapiassa kerran viikossa. Olen vaan edelleen yhtä umpikujassa kun melkeen 10 vuotta sitten…tänään taas päätin tappaa iteni. Näitä tulee aika usein. Mulla ei ole hyviä päiviä, pelkästään…

Elämä on niin solmussa, että en tiedä mitä tehdä. Kummallisuuksien kautta sain aikaiseksi suhteen opettajaani jo ollessani alaikäinen (suojaikäraja oppilas-opettajasuhteessa on 18v, eli tämä on ollut laitonta) ja olen saanut kaivettua itselleni sillä aika suuren kuopan. Ensiksi en niinkään halunnut suhdetta, mutta sitten rakastuin tähän opettajaan ja olemme olleet ”yhdessä”…