Kun elämä ei vain maistu

Nyt jo pari viikkoa elämä on ollut ihan helvetillistä. Tiedän että tästä se lähtee menemään alaspäin. Aikaisempi masennukseni kulki juuri samaa reittiä, nyt tiedän että edessä on synkät ajat, jolloin teen typeriä ratkaisuja. Pelkään kuitenkin että ratkaisut menevät siten, että syön ja lihon, koska BED on ollut riesanani jo kohta kolme kuukautta, nostaen painoani yli 10kg. Ennen ratkaisut olivat esim. Kaupungista yhtäkkinen lähtö (karkaaminen), ollessani 13. Vuosi sitten se oli hiusten blondaus. Nyt se on ollut lähinnä ahmimista ahmimisen perään. Jäätelöpaketti kaupassa houkuttaa. Kerran ajattelin, että syön itseni hengiltä.

Joskus hyppäsin auton alle. Joskus poltin käteni tulitikuilla kauttaansa. Kaikkia kertoja on edes mahdoton muistaa, mutta paljon tyhmää on tullut tehtyä. Paljon.

Nyt ajattelin tehdä taas jotain. Asian suunnittelu aina auttaa minua kestämään vaikean olon, ja sen toteutus yleensä rauhoittaa minua ja saa jotenkin takaisin omalle tielleni. Nyt ajatus olisi tosin ryypätä itseni hengiltä, jonka jälkeen ei ole tosiaan mahdollisuutta palata, kun tosiaan... Olen hengiltä. En vielä tiedä, mikä eteen. Ahdistaa.

En tiedä mikä saisi oloa helpommaksi. Ei ole kavereitakaan joille kertoa. Oma "kaverini" juuri aiheutti riidan, tai oikeastaan halusin suuttua hänelle, ja odotin vain kipinää, josta voisin suuttua ja työntää hänet pois elämästäni. Hän on älykkyydeltään lahjaton, oikeastaan voisi ilkeästi sanoa että tyhmä. Pidän häntä vain isona lapsena, jota joudun kaitsemaan, enkä siksi pidä hänen seurastaan. Hän on jälkeenjäänyt eikä sille voi mitään, mutta jatkuva uusavuttomuus vain suututtaa. Lisäksi muutkin kaverini ovat vain hyvän päivän tuttuja, osan olen tarkoituksella sohinut kauas minusta. Perheelleni en jaksa edes avautua. Ei siitä ole hyötyä. Äitini pilkkaisi, isä kysyisi miksi. Ja sehän siinä on, en tiedä itsekään miksi. Siskoilla on omat murheensa. Pienemmät siskot ovat niin pieniä, ettei sekään hyvä ole. Lisäksi minusta on ollut muutenkin tarpeeksi vaivaa, en voi aina olla se jota pitää tukea ja lohduttaa. En koskaan voi maksaa asioita takaisin tätä menoa.

Lääkäri on huomenna klo 12, mutta en tiedä. En tiedä jaksanko puhua asiasta.

Moi Sitruunaelämä,

Hienoa että kirjoitit ja sulla on lääkärinaika. Se on aina parempi, että ainakin yrittää avautua asioistaan ja kertoo sen, mitä pystyy ja jaksaa. Ikävä kuulla että sulla on ollut noin paha olo. Yksi keino rauhoittaa sitä oloa voisi olla jonkun toisen keinon löytäminen siihen pahan olon lievittämiseen. Itsensä vahingoittaminen masentaa monesti vielä enemmän, kun oikeasti herää siihen, mitä itselleen teki. Ei kannata tuhota itseään. Sun olo voi vielä helpottaa, vaikka nyt ei tuntuisi siltä.

Täällä Tukinetissä on päivystäjä, jolle voi myös puhua. Se on ihan luonnollista, että pahalle ololle ei tunnu olevan syytä, mutta siitä kannattaa silti yrittää kertoa. Kiitollisuudenvelka voi painaa niskassa, mutta sun mielenterveys on tärkeämpää kuin se. Sä voit löytää vielä ilon uudelleen ja ne mustat ajatukset voi jäädä vähemmälle.

Tsemppiä, päivä kerrallaan eteenpäin! 🙂

Kiitos villikettu vastauksestasi. Lääkärini tosiaan oli normaali käynti vatsavaivojen takia, mutta pääsinpähän väliin kertomaan BED ongelmastani ja viimevuotisesta rankasta laihdutuksesta. Ohimennen, mutta silti. Helpotti vähän ja ajattelin kertoa sitten kotona isälle lisää, mutta kun kerroin syömättömyydestä mikä nyt on, ja itsetuhoisuudestani, hän ei edes räpäyttänyt silmiään, ja sanoi että joskus syömättömyys on ok. Myöhemmin illalla juodessani kaakaota hän tuli vihaisena ääni koroitettuna kysymään että mitä oikeen syön. Sitten hän sanoi että tätä rataa saan taas bed kohtauksen, vaikka tarkoitus oli vain juoda kuppi kaakaota. Jotenkin se pisti ahdistamaan ja kuppi meni sisältöineen pois.

Haluaisin laihduttaa itseni olemattomiin tai kuolla siihen. En tiedä, mutta olen kyllästynyt taistelemaan joka asiassa. En jaksa enää purskahtaa itkuun joka ainoa kerta kun joku ei näe. En jaksa enää itkeä yöllä niin, että vaatteeni ja tyynyni on litimärkiä. Ei tämä ole elämää, en halua elää tätä. Tarvitsisin mielestäni taukoa elämästä, mutten kyllä tiedä onko se mahdollista. Suljettu osasto olisi turvallinen, mutten usko että ottavat ennen kun löydyn vähintään puoli kuolleena...

Moi!

Haluan kommentoida nyt lyhyesti, että tiedän mitä käyt läpi. Olen itse käynyt läpi paljon elämäni aikana ja olen käynyt henkisesti aivan pohjalla. Tiedän siis, kuinka kamalalta se tuntuu. Tiedän kuitenkin myös sen, että siitä on täysin mahdollista selviytyä. Älä siis kiltti luovuta jooko? Haluan sinun tietävän, että selviät voittajana tästä elämänvaiheesta, jos jaksat taistella. Itse jouduin menemään monta kertaa päivystävälle lääkärille, kunnes minut ohjattiin psykiatriseen päivystykseen. Siellä minut otettiin tosissaan vasta toisella kerralla, kun sanoin, että se on viimeinen kerta, kun jaksan hakea apua. Minun piti vaatia apua ja tiedän, että en olisi jaksanut hakea apua niin pitkään, jos minulla ei olisi ollut tukiverkostoa ympärilläni. Haluan sinun tietävän, että et ole yksin asiasi kanssa. Kukaan ei täysin voi tietää, miltä sinusta tuntuu. Uskallan kuitenkin väittää, että ainakin minä pystyn käsittämään todella hyvin tuskasi. Taistellaan siis yhdessä ja selvitään voittajina ☺️❤️

Moikka! Kiitos viestistä, se oli mukavan voimaannuttava. Silti olen juuri nyt aivan loppu. Viimeviikolla oli loma ja tunsin että voin paremmin. Nauroinkin ekoja kertoja pitkään aikaan. Kun työt taas alkoi, olen ihan polvillani. En enää jaksa, ei pysty. Ahdistaa, itkettää. Kaikki pyörii työn ympärillä. Pitää jo seitsemältä illalla mennä nukkumaan, että jaksaa herätä, vaikka tekee tiukkaa. Pitää syödä tietyllä tavalla että jaksaa. Pitää tehdä tätä ja sitä, ja ajatteleekin jo seuraavan työpäivän haasteita.. Masentaa, haluan vain kuolla!! Ei tämä ole elämää! Samaan aikaan ahdistus syömisestä painaa päälle. Tunnen olevani yksin, ja haluan pois. En jaksa enää!!! En kestä tätä väsymystä ja stressiä kun suurin osa päivästä menee seuraavan mutehteluun, joudun ravaamaan vessassa itkemässä ja koittamassa pitää edes pari minuuttia taukoa, eikä työkaverit tee mitään töitään itse, vaan kuulen jo unissanikin kun he huutelevat nimeäni antaen töitään minulle. En kestä!! Elämä on tauon odottamista! Haluan niin kovasti levätä että kuoleman halu vain voimistuu. Saisinhan edes hetken levätä!!!!

Tänään meni ihan murusiksi koko olo. En kyennyt menemään töihin, menin lääkärille ja itkien siellä selitin tilanteen, he kirjoittivat lomaa (olisivat kirjoittaneet enemmän mitä lopulta otin vastaan) ja sanoivat, että heti sairaalaan kiirellisenä potilaana, jos tilanne käy kriittiseksi. Tämä siksi, että kerroin heille itsetuhoisuudestani ja ilman tuon lupaamista ei olisi päästetty pois. Nyt olen kotona ja itken oloani, ahmin juuri äsken. Tunnen oloni vain niin toivottomaksi ja tuntuu kuin jotain puuttuu. Nytkin tuntuu että luovutin, jäin saikulle vaikka olisin ehkä jostain voinut vähän nyhtää voimia, ja jaksaa vaikka sitten henkitoreissa.Toisaalta taas tiedän että en olisi voinut. Ahdistaa!

Onpas minulla paljon tukijoita...☹️ no, joka tapauksessa puren oloani tänne. Olin lyhyellä kriisijaksolla osastolla juuri. Syy oli, että lääkäri huomasi itsetuhoisuuteni. Olin rutiinikäynnillä. Päässä pyöri itsemurha. Olin hommannut välineet, ja kirjekin jo oli muotoutunut. Illalla muiden nukkuessa olin päättänyt kuolla. Lääkäri ai aisti tämän, ja sai minut murtumaan, ja jouduin osastolle.

en ollut siellä pitkään. En näyttänyt kuullemma ongelmaiselta. Tottelin hoitajia liian hyvin. Kova ruuhkakin oli. En saanut olla siellä pidempään. Kuullemma piti selvitä omillani.

nyt työharjoittelu on purkissa täysillä arvosanoilla. Nukuin koko päivän väsymystö ja ahdinkoa. Kiloja on tullut 10lisää. Ahdistaa. En voi lopettaa syömistä, vaikka välillä menee paremmin. Haluaisin olla terve. Varsaanikin sattuu ja vaatteet puristaa. Olo on turvonnut. Yötkin osaksi valvon. Ei tule uni. En näe järkeä elämässä saati tulevaisuudessa. Mikään ei ole odottamisen arvoista. En löydä itseäni. Peilissä on rumilus. Läski rumilus. Lihavatkin ihmiset näyttävät upeilta silmissäni, heidän elämä vaikuttaa hienolta. Laihoilla sama. Itse olen yksi sekasotku, mielikin on sekaisin. Raiskaajanikin otti yksi päivä yhteyttä minuun. Pyysi raiskaustaan anteeksi. En tiedä mitä ajatella, joten vielä en ole edes ajatellut. Lifestylelehdissä puhutaan ihmisistä jotka voitti ongelmansa. Kuvissa on hymyileviä ihmisiä. Miksen minä voi olla sellainen myös? Miksi en voita ongelmiani? Välillä, parin päin ajan uskon joskus että nyt se on voitettu. Sitten taas repsahdan, ja uskon olevani taas alussa. Elämä maistuu puulta, eikä edes hyvältä puulta. Sisällä velloo myrsky, jota kukaan ei ota tosissaan. Hymyilevä ihminen ei voi olla masentunut.

Moi Sitruunaelämä,

Pahoittelen kun kukaan ei ollut vielä vastannut sinulle. Oli varmasti ihan oikea ratkaisu, että jäit saikulle, kun työssäkäynti oli noin raskasta. Henkitoreissaan sinnittely ei kannata, sillä peli menee poikki viimeistään silloin, kun fyysiset voimat loppuvat.

Hienoa että sait työharjoittelusta korkeat arvosanat. Nyt olisi tärkeää että saisit kunnollista apua ja pääsisit tarvittaessa osastolle uudestaan. Onko sulla hoitosuhdetta mielenterveyden puolella? (Sanoit käyneesi rutiinikäynnillä, mutta kysyn varmuuden vuoksi oliko se psykologinen vai muuten) Kannattaa ottaa yhteyttä ja vaatia apua, sanoa että haluaa apua kiireellisenä. Sulla on varmasti aikamoinen myrsky sisälläsi, kuten sanoitkin, ja siihen olisi hyvä saada apua, vaikka päivystyksestä jos eivät muuten ota tosissaan.

Sä voit vielä voittaa ongelmasi. Parantuminen voi välillä edetä vuoristoratamaisesti ylös- ja alaspäin, mutta lopulta se menee tasaisemmin kohti parempaa. Ethän luovuta tai vahingoita itseäsi? Sun elämä on ihan yhtä arvokas kuin toistenkin ja siitä voi vielä löytää järkeä, kunhan saa kunnolla apua ja pääsee rauhassa parantamaan itseään.

Tuhannesti tsemppiä ja halauksia sulle. ☺️❤️