Olipa kerran tyttö joka voi pahoin. Joka aamu heräsi pelkoon, että päivä on kamala. Häntä ahdisti usein eikä toivoa löytynyt. Hän oli miljoonissa sirpaleissa eikä mikään saanut palasia kokoon. Monet yöt hän vietti ahdistuneena eristyksessä. Hän oli riehunut usein eikä muistanut mitä oli tapahtunut. Mut lähes aina häntä ahdisti, pelotti, raivostutti eikä mikään tai kukaan auttanut. Hän oli yksin. Toivon hän oli menettänyt kauan aikaa sitten. Ei, toivoa ei ollut. Usko samoin oli tiessä, vaikka yritti uskoa Jumalaan, Jumalalta hän toivoi apua. Rukoilen, uskoen et paremmuus voittaa. Hän tahtoi vuodattaa kyyneleen jos toisenkin ja antaa pahan olon virrata pois. Mutta ei kyennyt siihen.
Joka päivä tyttö toivoi kuolemaa, mut ei tiennyt miten lähteä koska suljetulla se oli lähes mahdotonta. Mut heti kun hän saa mahdollisuuden, hän tekee sen.
Äänetkin hänelle juttelee. Kuulemma jos riehuu olo helpottuu.
Tarvittavaa hän söi, mikä ei aina auttanut, välillä hän vain oli yksin olonsa kanssa.
Tupakka oloa helpotti. Se sai rauhoittumaan. Hänestä tuntui että pitäisi olla koko ajan tupakalla.
Mut ahdistus oli valtava eikä hän kestänyt sitä enää. Yötäkin meni heräilessä 15 min välein ja kun hän oli unessa sekin oli painajaista.
Hänellä oli rakastava perhe ja ystäviä joista hän välitti, eikä hän A tahtonut luopua niistä.
Tämä tyttö on minä ja tämä kaikki on totta.
Minä joka olen ihan säpäleinä eikä laastarit sitä paikkaa.
Olen tyttö, joka kirjoittaa ja kirjoittaa tämän aolon pois, jossa hän epäonnistuu aina.
Olen eksynyt polultani eikä löydä takaisin, olen ihan metsässä. Umpi metsässä. Mikä auttaa mut takaisin ?
Minkä luonnolleni mahdan, herätä mut jos olen ihan suossa.
Nyt mä olen ihan poikki enkä jaksa enää. Tahdon vain apua, auttakaa mua.
Tässä kaikki tälläkertaa. Kiitos kun jaksoitte lukea.
Nyt toivon apua vaan. Kiitos.