Heippa kanssasisaret,

Vuoristorata-ajelu jatkuu meilläkin. Välillä on ollut helpompaa, mutta tämä tämä viikko on ollut erityisen rankka. Päälimäisenä tunteena on ollut vällinpitämättömyys. Minulla miehen paljastuksesta on nyt vajaa 2kk aikaa ja samaan aikaan olen hoitanut vakavaa masennusta (oireina syömishäiriö, viiltely, itkuisuus ja voimattomuus) sairastavaa 18-v. tyttöä. Ilman häntä olisin varmaankin heittänyt astiat seinään ja muutenkin raivonnut ja siten purkanut pettymystä puolisooni. Nyt on pitänyt pidätellä itseään. Tämä tietenkin hidastaa omaa prosessointia asian kanssa.

Olen shokin vaiheen ylittänyt ja odotellut koska viha ja katkeruus nostaa päätään. Tällä viikolla ne tulivat. Olen miettinyt mitä kaikkea he (mieheni ja hänen työkaverinsa) tekivät ja milloin. Olen pohtinut yön tunteina valvoessani miten kostan sille toiselle naisella. Kuinka voisin nöyryyttää hänet pahimmalla mahdollisella tavalla kertomalla suhteesta tämän heidän suhteensa muille työkavereille....ja mitä se sitten auttaisi.Ei mitenkään. Olen aina ajatellut, että viha ja katkeruus ovat hukkaan heitettyä energiaa, ja nyt ne tunteet syövät voimia minulta. Aiemmin tähän asti olen saanut vihaa purettua kuntosalilla parhtaiten. Kun pyöräilee ja heiluttaa rautaa, niin se on auttanut minua hyvin.

Heti alkumetreillä mies muutti kantansa erosta ja haluaakin olla perheen kanssa. Suurena vaikuttavana tekijänä on tyttö. Olen moneen kertaan kysynyt tunteita minuun ja nyt hän jo sanoo rakastavansa minua. Suhteen tultua julki hän sanoi rakastavansa toista ja minä olin ihminen josta hän välittää (eli ihan kiva tyyppi). Silloin ilmoitin, että hän ottakoon vastuun erosta, sillä minä en halua erota. Päätin taistella miehen itselleni takaisin ja ottavani aikaa miettiä mitä oikeasti haluan. Jos päädynkin siihen, että haluaisin eron, niin sitten laitan miehen matkaan, nyt en vielä ole siihen valmis.

Tänään juttelin ja kerroin, että on syytä varautua vähintään 6kk helvettiin kanssani. Puhuin, että asian prosessointi on osaltani alkanut. Hän sanoi ymmärtävänsä nyt niitä miehiä, jotka vastaavassa tilanteessa antavat vain vaimon eteen avioeropaperin allekirjoitettavaksi. Eli empä tiedä kuinka hän asiaa prosessoi vai pohtiiko lainkaan. Kotona hän on paljon ja ottaa osaa arkeen. Huomiota toivoisin saavani enemmän, mutta siinä hän on aina ollut huono.

Itsetunto on ollut koetuksella. Olen pohtinut mikä on keski-ikäisen petetyn naisen markkina-arvo. Ihan oikeasti sekin on tullut mieleen. Kelpaanko muille kun oma mieskin on päätynyt toiseen syliin. Nyt olen kahtena peräkkäisenä viikonloppuna käynyt testaamassa tilanteen ja tulos on ollut hämmästyttävä. Millaista on tämän päivän baareissa yöelämä Helsingissa. Ilmapiiri seksistinen ja matkaansa saisin useammankin miehen jos sitä haluaisin. Vaan ei ole minun juttuni. Täytyy myöntää, että on tehnyt mannaa itsetunnolle se huomio minkä olen saanut osakseni. No nyt sekin on sitten nähty eikä vähään aikaan tarvitse yöelämään lähteä. Tytön kanssa on ollut lievästi helpompaa, joten olen voinut ottaa aikaa itselleni ja asian tunteiden työstäminen on päässyt alkamaan.

Toivottavasti asiat ja ajatukset pikkuhiljaa asettuvat uomiinsa. Elän päivän kerrallaan tätä parisuhdetta ja vain hetken kerrallaan tytön kanssa.
Onneksi minulla on sisareni, yksi hyvä ystävä ja terapeutti, joiden kanssa käyn asiaa päivittäin aina jonkun kanssa läpi.
Voimia antaa myös että olemme alkaneet suunnittelemaan pitkästä aikaa matkaa ensi kesäksi. Jos silloin vielä olemme yhdessä, niin toteutamme matkan ja jos emme, niin otan matkaani silloin tytön.

Voimia kaikille.

Tänään kysäisin antaisiko mies anteeksi jos minulla olisi ollut suhde?
"Jaa, vaikea sanoa", oli vastaus. Oletko koskaan asiaa miettiny, niin ei kuulema. Näinhän se taitaa mennä.

Tänään olikin Hesarissa juttu työpaikkaromanssesista. Voi hemmetti miten näitä otsakkeita nyt putkahtaakin esiin joka paikasta. Lähes viikottain jommassakummassa iltapäivälehdessä ja nyt Helsingin sanomissakin. Aihe tulee silmille jokatuutista ja on vähän vaikeaa saada etäisyyttä kun se jokapaikasta nousee silmille.

Helmet: missä nähdään ja puidaan maailman menoa kasvokkain? Neilikka korvan taakse ja Vltvaan? heh. Kuten sinäkin mainitsi olisi kiva kasvokkain joskus jutella ihmisen kanssa joka käy samaa läpi. Niinhän se on, että vasta kun on omaa kokemusta, niin vasta silloin voi toista todella ymmärtää.

Kysyit ahdistuksesta ja sen hallinnasta. Mulle on tuo punttisali antanut energiaa. En juuri aiemmin ole harrastanut mitään, vaan ollut aina kotona lasten ja perheen saatavilla. Sitä on mies ja lapset joskus ihmetelleetkin. Nyt kun tytön vointi oli huono ja hän toivoi pääsevänsä kuntoilemaan, niin minun oli hankittava itsellekin kuntosalikortti, jotta hänet sinne saatoin viedä ja olla mukana. Nyt on monesti käynyt niin ettei tyttö olekaan lähtenyt vain minä olen mennyt sinne yksin. Hetki omaa aikaa ja saa purkaa patoutumia kunnolla hiki päässä. (Ja ihan oikeesti; onhan se vähän kornia katsella mitä flirttiä sielläkin saa osakseen. Ei tiedä itkeäkö vai nauraako tilanteen koomisuudelle. Olen päätynyt ottamaan ilon irti siitä vähästä mitä saan ja jos ei muuta niin ainakin kohentuneen kunnon lisäksi saa mukaansa ripauksen parempaa itsetuntoa, jonka voimin jaksan ehkä sitten paremmin työstää tätä tunteiden vuoristorataa)

Heippa taas

Oli huojentavaa lukea vastauksianne, en ole yksin, tiedän sen. ISO KIITOS.

15.1. oli parempi päivä, jopa nukuin paremmin enkä herännyt klo 4 puristukseen vaan totesin ei purista ja yritin vielä saada unta. Ihanaa.
Niin, päivät ja hetket ovat erilaisia. Tähän mennessä ihan vain perusruokakauppaan meno on tuottanut tuskaa, kun siellä pariskunnat valitsevat yhdessä makkaraa ja joo joka hemmetin lööppi kirkuu eroista ja parisuhdevinkeistä, arghh. Kuntosalille olen ajatellut mennä, kun jaksan. Jumpannut olen vain kotona. En jaksa vielä mitään kovin ihmeellistä, on vain jotenkin niin tyhjä olo ja tuo unettomuus ja voimattomuuden tunne liian iso. On arka ja mitätön olo. Miten sä Soili olet noin puhtia täynnä?. Olet vahva ihminen. Tiedän, itseänsä niskasta kiinni pitää ottaa, jotta jotain tapahtuu ja hyvää oloa saisi, mutta kun puhalluttaa pelkka se kaupassakäyntikin. Isompi lapsikin kysyi tuossa yksi aamu, että kauanko tämä tällainen vielä kestää???

Tunnistan niin noista kirjoituksista tuon puhaltelun... Pitää vähän puhallella, että jaksaa vastata puhelimeen, kun ei haluaisi puhua kenenkään kanssa. Pitää puhallella, kun lähtee tosiaan vain ihan ruokakauppaan, muista shoppailuista puhumattakaan. Pitää puhallella, kun näkee onnellisia pariskuntia, vanhoja pareja yhdessä lenkillä, pareja vauvojen kanssa. Aina jotain puhalleltavaa 🙂 Nyt kuitenkin vuoden jälkeen voin onneksi todeta, että suurin osa puhalluksista on jäänyt taaksepäin. Ainakin yksi suuri puhallus vielä tulossa - rankka keskustelu miehen kanssa. Olen nyt päättänyt todellakin ottaa raa'asti kaikki aiheet esille. Minulla ei ole mitään hävittävää. En pysty kuitenkaan loppuelämääni elämään niin, että joudun odottelemaan ehkä jotain, jota ei koskaan tule. Kyllä sitä taas viikonloppuna katseli itseään peilistä ja tsemppasi, että jaksaa jatkaa eteenpäin. Lasten takia tässä yrittää pitää fasadia yllä, se käy vaan rankemmaksi ja rankemmaksi viikko viikolta.
Nyt vain päätin, että kokoan itseni ja käyn mielessäni läpi ne kaikki asiat, joita täytyy käydä läpi miehen kanssa. Ja jos hän ei suostu enää siihen, että alamme jälleen käymään asioita läpi pohjamutia myöden, sitten hän ei ole tosissaan enää meidän suhteen kanssa. Nyt tuntuu meinaan siltä, että menemme ennemminkin takapakkia kuin yhtään eteenpäin. Itse pääsen mielessäni terapeutin mukaan kyllä hyvin eteenpäin, mutta suhteemme ei. Joku jumittaa. Ja tiedän, että se on miehen mieli.
Joko hän tekee nyt päätöksen siitä, että haluaa jatkaa kanssani ja tekee työn sen eteen tai sitten hän saa alkaa opettelemaan yksinelämistä.
Olen liian kauan antanut hänelle aikaa kaikenlaiseen prosessointiin, joka on näköjään johtanut siihen, että prosessointi loppui sitten kokonaan. On vain helppo olla, tulla kotiin, istua sohvalle ja nauttia elämästä, lasten pyöriessä ympärillä. Mikä sen mukavampaa varmaan miehen mielestä. Ainoa haitta taitaa olla se vaimo, joka vaatii aina välillä jotain keskustelua tai hellyyttä. Mutta kun ilman sitä vaimoa ei ole sitä kotielämääkään ja niin kauan, kuin pystyy huiputtamaan vaimon jotenkin, että hän uskoo vielä parempaan, niin mikä siinä sitten on ollessa. Taidan olla vähän katkeroitunutkin tähän tilanteeseen, mutta annan itselleni luvan siihenkin nyt. Harmittaa vaan niin paljon se, että aikanaan sovittiin, että käydään yhdessä terapiassa niin kauan, kuin tarvitsee ja sitten mies vain lopetti ne käynnit. Ja minä uskoin jälleen sinisilmäisesti, että kyllä tästä mennään eteenpäin, kun kerran mies lupasi kotona keskustella asioista ihan kuin terapiassa. Ei sitäkään tapahtunut. Taas kerran uskoin häntä. Ihan kuten uskoin monet kerrat hänen vakuuttelut siitä, että ei ole ketään toista naista.
Olen uskonut niin monta kertaa ja pettynyt niin monta kertaa, että ihan itseäkin nolottaa. Miten voi olla näin tyhmä, että uskoo ja luottaa, uskoo ja luottaa, kerta toisensa jälkeen. Sanotaan tietysti, että kun rakastaa, haluaa luottaa, mutta joku raja kai tälläkin on? Ehkä se raja alkaa jo olemaankin, kun olen tästä jo vähän reipastunut kohtaamaan ne suurimmat möröt. Tai se suurin mörköhän paljastui vuosi sitten, mutta nyt tuntuu, että tämän vuoden mörkö on miehen kohtaaminen ja eron mahdollisuuden ilmoittaminen, jos hän ei ala tosissaan tekemään hommia tässä. Ja sen verran mieheni toivottavasti tuntee minua, että tietää, etten koskaan uhkaile tai painosta, vaan kun olen tehnyt päätökseni, pystyn siinä pysymään ja elämään sen kanssa. Tiedän, että ero tulee olemaan vaikea, jos siihen päädytään, mutta siinä vaiheessa en enää varmasti näe muuta mahdollisuutta ja se tuo jotenkin lohtua tähän. Silloin se on enää se ainoa mahdollisuus. Ei ole muuta mahdollisuutta. Tottakai vieläkin toivon, että voisimme saada asiat toimimaan. Mutta onko se jo vain unelmointia?

Voi Tuulia 3...aivan kun olisit kertonut otteita meidän elämän vuoristoradasta. Välillä minusta tuntuu, että yritän yksin tätä parisuhdetta...mieheni unohtaa parisuhteen eteen tehtävän työn ja minun tarvitseman huomion. On helppo tulla kotiin, jossa kaikki on kunnossa päällisinpuolin...välillä minusta tuntuu, että hänen olisi ollut hyvä harjoitella yksin elämistä ja sitä elämää missä kaikki ei ole valmiina.
Toisinaan hän huomioi...ja käymme terapiassa.
voi kumpa tietäisin mitä tässä vuoristoradassa olisi tehtävä!!!!
Toisaalta on helpottavaa huomata, että on muitakin, jotka miettivät samoja asioita...mutta toisaalta on kurja huomata kuinka paljon meitä petettyjä onkaan.
voi kumpa omistaisin sen kristallipallon ja näkisin kannattaako tämän parisuhteen eteen taistella vai olisiko ero kumminkin oikea vaihtoehto.
kevättä ja aurinkoa kohti...toivottavasti kaikissa päätöksissä.🙂👍

heips taas,

Olen lukenut teidän monien viestejä moneen kertaan. Olen pohtinut missä haluan olla vuoden päästä. Mitä ansaitsen ja kuinka siihen voin itse vaikuttaa.

Tiedän ettei masentuneena voi ja pysty aisoihin tarttumaan vain ottamalla itseään niskasta kiinni. Onko kuitenkin jotakin mitä voin tehdä sellaista joka auttaa minua jaksamaan. Ensimmäisenä on yöuni. Valvon usein aamuyön tunteja. Seuraava päivä on helvetti, en jaksa mitään enkä voi keskittyä mihinkään. Siispä varmistan muutaman yön välein kunnon yöunen nukahtamislääkkeillä. Olen järkeillyt että kunhan tilanne tasaantuu, saan kyllä normaalin unirytmin takaisin.

Mitä masentuneena tulee tehdä. Hakea kaikki se apu mitä on saatavilla. Apu ei tule minun luo eli olin sen aikaa sairaslomalla, että koin olevani taas työkykuinen. Nyt mennäään hiljalleen eteenpäin. Päivä kerrallaan. Syön mielialalääkkeitä, käyn terapaiassa yksityisesti. Ensimmäisenä kun mies kertoi suhteestaan, kysyin maksaako hän yksityisen terapiani? ja maksaa.

Kuinka tilanne tasaantuu? Mitä voin sen eteen tehdä?
Annan tässä vaiheessa ajan kulua. On kulunut itselläni vain vähän aikaa.
Mutta lukeissani Tuulia3 ajatuksia, säikähdin. Vuosi on sinulla kulunut, mitä siinä ajassa on tapahtunut? Varmasti paljonkin, mutta kuka pitää sinusta huolta nyt ja entä tulevaisuudessa? Mikä on oma roolisi asian suhteen? Olisko jo aika laittaa sinun odottamisella piste. Mikäli miehesi ei pysty antamaan sinulle tai suhteellenne sitä mitä sinä toivot, niin pitääkö sinun antaa sitten kaikkesi yksin parisuhteenne eteen?

Joku mainitsi ettei ole kertonut aikuisille lapsilleen puolisonsa suhteesta. Itselleni sen taakan kantaminen olisi ollut liian suuri, joten mies sai kertoa tilanteen nyt 20-v ja 18-v lapsillemme. Olen varma, että tilanne vaikutti omaan käytökseeni niin paljon, etten halunnut siitä yksin vastuuta ottaa. Minulla ei ole ollut suhdetta kolmanteen osapuoleen, joten en toisen tekemisen seurauksista halunnut ottaa myöskään vastuuta. Ehkä ajattelen itsekkäästi, mutta on ollut helpompaa kun lapset ovat ymmärtäneet äidin omituista käyttäytymista.

Myös läheisilleni olen halunnut kertoa mukaan lukien sisareni, vanhempani sekä appivanhemmat. Jos joudun sairaslomalle masennuksen takia, niin sille masennukselle oli syynsä ja siitä en yksin halunnut vastuuta myöskään ottaa.

Hei, Tuulia,

katsoin tätä viestiketjua läpi ja huomasin Jassen viestin, jossa luki, että anna aikaa ja katso asiaa parin vuoden päästä!

Vaikka kuinka vain odottaa, että se aika nyt tulisi, mitä tehdä ja että helpottaisi, niin komppaan kyllä Jassen viestiä tuosta ajasta; kun kyseessä on piktä suhde, joka paljastuu ja sen jälkeen aletaan kursia uutta kokoon, - ei siitä mitenkään vuodessa selviä! Vaikka kuinka haluaisi, että se tuska loppuisi, mutta kyllä sen läpikäyminen kestää.

Kokemuksella voin sanoa, että Jasse on oikeassa. Itsellä meni 2,5 vuotta täysin asian läpikäymiseen, totta se on kamalan pitkä aika ja luulenpa, että monikaan ei jaksa tunteittensa vuoristorataa ja ahdistusta niin kauaa, joten moni heittää hanskat tiskiin. Tämä ei ole helppoa, mutta eteenpäin ollaan päästy. Olen ylpeä siinä mielessä itsestäni, että olen pystynyt kohtaamaan kaikki tunteet, välillä on ollut todella pelottavaakin niiden kanssa. Mutta kun ei niitä tunteita kuitenkaan karkuun eroamalla pääse, ja lopulta on hyväksyttävä se tosia-asia, että tapahtunutta ei voi mitenkään muuttaa ja katse suunnattava eteenpäin. Sattuu ne miehen teot vieläkin, mutta mieletäni pystyn jo hallitsemaan tunteitani siinä määrin, että osaan jo iloita siitä, että me ollaan kestetty näinkin pitkälle. Minun olisi kaikkien tilastojen mukaan pitänyt erota, heittää ukko pihalle, mutta tässä sitä vielä mennään yhdessä eteenpäin!

Ja huomisesta kukaan ei tiedä, mitä silloin tapahtuu, mutta pitää yrittää nauttia tästä ja nyt. Ei saa antaa liiaksi valtaa tuolle miehen toiselle menneelle suhteelle, vaan yritettävä katsoa meitä ja ajatella niin, että se suhde ei ole eron arvoinen. Me olemme enemmän.🙂🌻

Luulisin, että on niin, että jos mies haluaa pitää perheensä ja on tosissaan yrittämässä kursia suhetta kokoon, sen kyllä huomaa. Mutta tietenkin jossain vaiheessa pitää mennä itsekin vastaan, sekin on vaikeaa. Miksi petetyn pitää yrittää, eikö hän voi käyttäytyä ihan miten vain,hänellä on oikeus raivota vihata ja sättiä pettäjää? Ja pettäjän pitäisi madellako jalkojen juuressa, hyvin moensti asiat menee tähän pisteeseen. Jossakin vaiheessa pettäjäkin voi lannistua, kun tekee mitä tahansa, niin mikään ei riitä.

NO, oman mieheni muutoksen on huomanneet myös ulkopuoliset ihmiset! Minulle on tultu sanomaan, että ihana katsella, kun teillä menee noin hyvin. Kaiken kaikkiaan noina pettämisvuosina mieheni ja minun käytös on ollut sellaista, että ulkopuoliset ihmiset ovat huomanneet, että asiat eivät ole meillä hyvin.

No mikä sitten on sellaista "tarpeeksi" yrittämistä siltä pettäjältä? Että huomaatte, että hän välittää?

Minä ajattelisin, että se olisi ihan arjen askareisiin osallistumista, puhumista ja sillon tällön koskettamista, läsnä olemista. Oma-aloitteista tekemistä, mieheni mm. pesee pyykkiä, vie lapsia harrastuksiin, tekee lumityöt, käy kaupassa, kun huomaa, että maito on lopussa. Asenne arkeen on muuttunut myönteisemmäksi, eikä minun tarvitse olla pahalla päällä sen vuoksi, että meis kun tulee töistä, menisi suoraan sohvalle makaamaan. Yhteiset lenkit lähes päivttäin koiran kanssa ovat tärkeitä, siinä saa kahden keskistä aikaa ja voi puhua sellaisista asioista, joita ei lasten tarvitse kuulla. Yhteiset haaveet ovat tärkeitä, lomamatka on suunnitteilla ensi syksyksi. Kun katsoo itsekin erilailla miestään eri näkökulmasta, niin huomaa, että kyllä muutosta on tapahtunut. Nyt tuntuu siltä, että hän arvostaa myöskin minua ja yleensäkin naisia, ennen oli sellainen olo,että nainen on vain kotitalouskone. Sunnuntaisin tehdään usein yhdessä hyvää ruokaa, syödään kynntilän valossa pihvit punaviinin kera. Yhteistä tekemistä pitää olla ja sellaista josta kumpikin tykkää. Talvella laavuretket, syksyisin sinestykset. Miehestä pitää näkyä, että nauttii siitä arjen tekemisestä, yhdessä.

Mikä olisi teistä sellaista, että huomaisitte miehestänne sen, että hän tosissaan haluaa teidät ja saada suhteenne toimimaan? Voihan olla niinkin, että tyydyn niin vähään, mutta minusta elämä on suurimmaksi osaksi arkea ja siitä pn tehtävä sitä juhlaa.

Eilinen viesti ja ajatus loppui kuin seinään kun kuulin, että mies harrastaa vielä joogaa tämän toisen naisen kanssa; mitä hel...ttiä. Läppäri läjähti kiinni ja itselle ulkovaatteet ja ovi paukkuen ulos tuulettumaan.

Olen sata kertaa kysynyt onko heillä vielä jotakin yhteistä työn ulkopuolisella ajalla. Ei ole on moneen otteeseen vakuutettu. Paitsi, että nyt eilen ilmeni, että syksyllä alkanutta joogaa jatketaan yhdessä edelleen.
Ei voi olla totta.

Olin juuri kuvitellut, että jotakin olisi menossa parempaan suuntaan ja jonkinlaista luttamusta tulevaisuuteen syntymässä. Tässä lähti nyt matto jalkojen alta suoraan.
Soitin sisarelle ja ystävälleni kävelyn aikana. Sovin, että jos hermot menee, niin lähden ystäväni luokse yöksi. Tilanne ja selitys voi olla sen verran paksua huttua etten jaksa sitä kuunnella.

Tulin sisälle ja oli keskustelun paikka. Kun kerran jooga on maksettu koko talveksi, niin miksi sitä ei sitten voisi käydä? että pitäisikö se muka lopettaa, hän aidosti hämmästeli? Tee ihan mitä itse haluat vastasin.
Otin Diapamin ja menin nukkumaan. Yöllä heräsin ja valvoin taas jonkin aikaa. Voi taivas tätä elämää. Moneen luulin valmistautuneeni, mutta pettämiseen ja uskottomuuteen en ikinä, enkä näin suoraan valehtelun jatkumiseen.

Aamulla puuron kanssa otin beettasalpaajaa sydämen tykytykseen...voihan siis aamun aloittaa näinkin.
Sitten tyttö terapiaan ja itse työhön.

Työssä farssi jatkui. Sain tekstarin, että onko minulla prepaid liittymää ja käytänkö sitä? Miksi olisi, kysyin?
Tämä toinen nainen oli saanut jonkun törkytekstiviestin, josta sitten syytettiin minua. Eli tuli sitten petetystä naisesta nopeasti syyllinen. Kun on niin sopivasti samaan aikaan kun kerran eilen hermostuin tästä jooga jutusta. Kyllä elämä nyt vähän koettelee taas.

Toki myönnän, että koston tunteet ja ajatukset on olleet välillä mielessä, mutta en kai minä niin idiootti olisi, että lähettäisin jonkun viestin tälle naiselle. Ajatustasolla kostona käyttäisin täydellistä julkista nöyryytystä, mutta tosipaikan tullen en kuitenkaan sellaista voisi tehdä, koska nöyryyttäisin samalla mieheni, jonka kanssa kuitenkin yritämme yhteistä elämää vielä rakentaa.

Tai jos en minä ole tehnyt tätä, niin olisiko masennusta sairastava tyttö sitten voinut sen viestin lähettää. Siis mitä? Tytöllä menee jo ilman tällaistakin syytösta tarpeeksi huonosti (tosin nyt ei ole viillellyt n 1,5 viikkoon) ja tästä mainitsin sitten miehelle. Katsokoon tytön käsivarsia ja miettiköön mikä tämän suhteen rooli on niihin uusiin arpiin (suhteen tultua julki tuli pahimmat viillot ja iso fat-teksti; tytöllä on sekasyömishäiriö ja on sitä mieltä, että on lihava, kun on niin vääristynyt minäkuva).

Oli sitten iltapäivällä toisen beettasalpaajan paikka, kun alkoi taas ylimääräisiä lyöntejä. Kun ahdistun niin oireena on kamalat sydämen tykytykset enkä halua rauhoittavia päivällä käyttää, joten tämä beettasalpaaja on toiminut hyvin.

Myöhemmin päivällä mies uskoi, ettei minulla ole mitään tekemistä viestin kanssa. Olisi ollut hyvä tietää mitä siinä sanottiin. Sisareni sanoi heti, että viesti on joltakin kolmannelta työkaverilta, joka tietää suhteesta ja ystäväni epäili koko viesti aitoutta. Toinen nainen kalastaa vain säälipisteitä ja miestä takaisin, epäilee ystäväni. Itselleni tuli mieleen olisiko joku vanha heila, joka on joskus saanut pakit voinut olla tällaisen takana. Ihminen voi tehdä vuosienkin päästä ihan älyttömiä asioita kostaakseen. Tai sitten koko juttu on tuulesta tempaistu kuten ystäväni epäilee. Niin tai näin, niin sainpahan siitä syyt niskoilleni alkuun.

Iltapäivä menikin vähän sumussa ja unohdinkin käydä apteekissa ostamassa tytön mielialalääkkeet kun oli kiire kotiin. Tyttö nukkui kun oli ollut rankka päivä terapiassa ja muutenkin (ja häntä oli epäilty törkyviestin lähettäjäksi). Soitin ystävällenin ja päätin lähteä hänen kanssaa hikilenkille haukkaamaan happea ja puhumaan asiasta.

Tiedän, etten ensiyönä saa nukuttua ilman unilääkettä, joten sellainen sitten peliin. Mitähän elämä ja huominen tuo tullessaan. Ei tämä aikanaa huonommaksi voi mennä.
Yritä sitten tässä rakentaa uutta parisuhdetta uskottomuuden jälkeen. Enää ei naurata vaan enemmänkin on tänään itkettänyt. Ehkä huomenna on taas nauramisen aika, toivottavasti.

Valitettavasti on näin. Mies petti minua kymmeniä vuosia sitten otin eron mutta hän tuli häntä koipien välissä takaisin.
Meillä oli silloin yksi lapsi. Mentiin toiseen kertaan vihille syntyi toinen lapsi ja hän teki itsemurhan.Älkää jatkako sellaisten kanssa tietää vain surua ja murhetta.Nyt on liika myöhäistä erota .

Pakko vähän taas kirjoittaa. Yhdessäköain-kirjoitukset ovat tietysti rohkaisevia siinä mielessä, että vaikka nyt on huonoa minulla, voi vielä pidemmän ajan päästä tulla parempi aika.
Mielestäni olen tyytynyt nyt aika vähään. En vaadi mitään romanttista salasuhteen tyylistä intohimoista suhdetta, yhdessä kun ollaan niin pitkään oltu. Mutta haluaisin edes tietää, rakastaako mieheni minua oikeasti. Ja haluaisin nähdä, että hän aidosti haluaa olla lähelläni ja koskettaa minua. Nyt on ollut niin, että se olen ollut minä, joka menen lähelle ja yritän pitää läheisyyttä yllä. Se ei pidemmän päälle ole kovin kivaa. Se on niin yksipuolista, että kuka sitä jaksaa vuosikausia. Kyllä sitä haluaisi, että toinenkin nauttisi läheisyydestä ja kosketuksesta ja haluaisi tulla lähelle.
Koska hän ei sitä vapaaehtoisesti tee, tulee minulle tunne, että hänellä on vieläkin mielessä se toinen nainen ja muistot heidän intohimostaan, jonka takia hän ei voi olla minun lähelläni. Samoin tulee mieleen, että jatkuukohan se suhde ja onko kaikki läheisyys ja seksi varattu toiselle. Minulle pitäisi riittää vain se,että mies nyt sitten on halunnut jäädä kotiin. Tuo suhde jatkui niin monta vuotta, että hän on tietysti oppinut erittäin hyväksi valehtelijaksi kaikkien suhteen. Siksi uskon, että tämä on minullekin niin vaikeaa.
Tiedän tarvitsevani vielä vahvistusta tunteilleni siitä, että oli oikea ratkaisu jatkaa yhdessä, että mieheni rakastaa minua vielä naisena niin paljon, että haluaa olla kanssani. Ja nyt se tunne murenee päivä päivältä enemmän ja enemmän. Mitä enemmän minua torjutaan, sitä enemmän menen rikki.
Nykyään joudun jo suunnittelemaan puheitani, miten ilmaisisin miehelle neutraaleimmin, että haluan hänen halaavan tai että saan mennä kainaloon. Tämä siksi, että jos hän sanoo, että nyt ei ole sellainen olo, ei minuun satu niin paljon. Näin ainakin kuvittelen. Ja vaikka kuinka yritän kevyesti näitä tunteitani ilmaista ja tulee torjunta, se sattuu niin vietävästi sisimpääni.
Mietin sitä, että miksi minun pitää mennä sen mukaan, miltä miehestä tuntuu. Jos hänestä ei tunnu siltä, että olisi mukava olla vierekkäin, sitten ei olla. Miksi hän ei ajattele,että minusta tuntuu nyt siltä, että haluan olla lähellä, joten voihan sitä edes vähän aikaa halata tai istua vierekkäin.
Mies on itsekin sanonut, että mentäisi hänen fiilisten mukaan ja minun pitäisi vain odottaa. Jotenkin se on niin epäreilua. Siinä myönnän, että olen jotenkin kateellinen hänelle siitä suhteesta. Hän on saanut elää jotain ihanaa aikaa toisen kanssa, intohimoa ja romantiikkaa (itse sanonut) ja minä olen ollut vain kotona ja hoitanut arjen rutiinit ihmetellen, mikä meidän suhteessa on vialla, kun toinen on niin etäinen. Sitten minun pitäisi vielä vain odottaa ja odottaa, alkaako mieheni rakastamaan minua enää. Alan olemaan tähän niin väsynyt ja myös huomaan, että minua käytetään edelleen hyväksi tässä tilanteessa. Kiltteyttäni siitä ,että aina olen sopeutunut tilanteeseen ja antanut miehen olla ja mennä ja tehdä mitä haluaa. Se alkaa raivostuttamaan.
Tottakai mies on muuttanut käytöstään siinä mielessä, että tekee nyt kotona hommia enemmän, ylityöt ja reissut on vähentyneet (jostain kumman syystä 🙂 )
Kyllähän me tehdään enemmän juttuja nyt yhdessä kuin aikaisemmin, en kiellä sitä, mutta oikeasti eniten närästää tässä tuo läheisyys ja tieto siitä, että mies näkee edelleen minua negatiivisessa valossa - en saisi raivota ja räyhätä tästä, olen sitäkin hillinnyt itsessäni , ettei mies heti lähde. Toisaalta taas sekin on väärin, että näin joudun tekemään. Miksi minun pitäisi olla kokoajan nöyränä tässä, hän ei halua keskustella mistään suhteeseemme liittyvistä asoista, ei käydä terapiassa, ei erityistä läheisyyttä. Hän karttaa oikeastaan koko juttua, pitäisi olla vain kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jatkaa kuten ennenkin. Ja minun mielestä taas pitäisi saada keskusteltua meidän suhteesta ja toiveista tulevaisuudessa. Nyt en uskalla suunnitella mitään tulevaisuuden juttujakaan, kun mies ei vieläkään tiedä, mitä hän haluaa. Elän päivittäisessä epävarmuudessa ja se on oikeasti sellainen asia, joka rikkoo minua sisältä pala palalta enemmän ja enemmän. Juuri, kun kuvitteli, että voisi näitä palasia koota täydellisen rikkoutumisen jälkeen. Mutta tämä tilanne ei anna siihen mahdollisuutta. Koska teillä muilla mies pystyi pitkän suhteen jälkeen sanomaan, että rakastaa teitä oikeasti ja haluaa olla vain teidän kanssanne ja että te olette hänelle se oikea ihminen. Varmasti moni mies ei ihan näillä sanoilla sitä sano, mutta jotenkin. Minä en ole vielä vuodenkaan jälkeen tätä kuullut missään muodossa, vaikka olen kysynyt sitä. En mitenkään. Ja sen takia mielessäni soi lauseet, mitä mieheni sanoi toisesta naisesta ja tunteista häneen.
Siksi olen niin rikki ja haluaisin taas vain itkeä. Kun ei tiedä, mitä enää itse pystyy tekemään. Olen yrittänyt niin paljon, antanut hänelle aikaa surra toisesta naisesta eroamista rauhassa, antanut hänen lopettaa terapian ja luottanut siihen, että jatkamme keskusteluja kahdestaan. Tätäkään ei tapahtunut ja silti olen vain luottanut, että hän vielä tästä haluaisi tehdä töitä suhteemme eteen. Olen varovasti pyytänyt ja toivonut asioita, joita haluaisin, että tuntisin oloni tässä varmemmaksi. Vastauksena on hiljaisuutta ja lisääntyvä kuilu välillämme.
😭

Mieheni sanoi heti käryn käytyä, että voi kun saisi muutettua tapahtuneen tapahtumattomaksi. Sanoi, että oli kauan jo halunnut katkaista suhteen, mutta naisen painostuksesta ja kiristyksestä ei sitä saanut tehtyä. Lopulta tämä nainen käräytti mieheni, hän kun olisi halunnut mieheni lopulta kokonaan. Mieheni ei halunnut.

Heti mies pyysi toista mahdollisuutta, halusi jatkaa, vaikka minä halusin eron. Elämä oli yhtä helvettiä ensimmäisen vuoden, tuon toisen naisen kiusanteko vielä minua kohtaan kaupan päälle. Minä huusin ja kiljuin ensimmäisen vuoden, itkin ja raivosin, sätin ja haukuin miestäni. Mies tuli lähelle koko ajan, vaikka haukuin ja sätin häntä. Me riideltiin puoli vuotta varmaan joka ilta. Mies kuunteli. Ja vielä kun loput totuudesta paljastui vuoden kuluttua, sama alkoi uudestaan. Silloin ero oli millsitä kiinni. Vieläkin ihmettelen, että miksi jäin. Olin saanut niin paljon paskaa päälleni.

Puolitoista vuotta mieheni lähetteli töihin teksiviestejä, kuinka tärkeä olen ja rakastaa minua yli kaiken. Mieheni itki, yhdessä itkettiin. Sormukset lensi seinään varmaan kymmenen kertaa. Minä en pitänyt mitään sisälläni. Sanoin suoraan miehelle, kuinka häntä vihaan, halveksin... minä en säästellyt mitään, olin todella häijy,ilkeä... en voinut sille oksettavalle olotilalle mitään, lähes oksensin, niin kuvottavalta mieheni teko tuntui.
Ja mies vain oli ja kuunteli. Kun kysyin, mikset puolusta itseäsi, kun haukun ja sätin häntä, niin hän vastasi, että ei ole mitään puolusteltavaa, asiat on juuri niin kuin sanoin. Hän sanoi kerran, että minun ei kannata siitä huolehtia, että hän ei tuntisi syyllisyyttä, ja että se lakkaisi, ilman hänen haukkumistaankin hän kantaa syyllisyyttä tapahtuneesta hautaan asti. Minä en todellakaan säälinyt miestäni tippaakaan; oliko se sitten rakentavaa selvittelyä vai mitä, mutta mieheni sai tutnea nahoissaan, miltä minusta tuntui. Tottakai mies väsyi joskus siihen ainaiseen riitelyyn ja joskus oli luovuttaakin, mutta aina nousi pää pystyyn haukkumisien jälkeen. Kertaakaan mies ei ole syyttänyt minua, ei pahimmankaan riidan aikana. Mielestäni hän otti kyllä urheasti syyt niskoilleen. Ei yrittänyt selitellä mitään, myönsi, että oli ihastunut ja täysillä.

Mutta oli siinä olotilassa silti sietämistä, vaikka mieheni vakuutteli vakuuttamistaan, että rakastaa. Eihän sitä uskonut, ei tietenkään. Mutta pikkuhiljaa aloin kyllä uskoa, että jotakin tunteita tarvitsee olla jäjellä, kuka muuten vuositolkulla tulisi kotiin haukuttavaksi, miksi sitä päivästä toiseen kunntelisi, jollei tosissaa välittäisi ja haluaisi jatkaa? Minä en nöyrtynyt siinä suhteessa ollenkaan, ammuin kyllä kovilla panoksilla koko ajan. Joskus sitä oikein pelästyi itseään, että kuinka sitä voi sanoa meihelleen niin rumasti, mitä minä sanoin...

Nän meillä. Niin kovat keskustelut ja riidat on käyty, että koville on ottanut. Ja noihin mieheni viesteisin jos palaan, niin voin sanoa, että silloin tällöin viestejä vieläkin pukkaa, viimeksi tänään.😀

Olen lukenut ja miettinyt ja taas päinvastoin. Mitä haluan ja mitä toivon? Se mitä toinen haluaa tai toivoo on muutamalla sanalla sanottu. Mies ei puhu ja kokee keskustelut kuulusteluina. Kuitenkin tämän menneen ajan aikana on tullut ajoittain tunne, että voisimme onnistua ja jonkinlainen usko tulevaisuuteen on herännyt.

Tällä viikollahan sain selville, että mies jatkaa harrastamistaan tämän toisen naisen kanssa. Hermostuin täysin ja omasta mielestäni aiheesta. Sen jälkeen onkin ollut taas jäätävää kotona. Lisäksi tämä toinen nainenhan sai jonkin törkutekstarin, jonka lähettäjäksi tietty epäiltiin minua.

Yhessäköain kirjoitti näin:
yhdessäköain 17.01.2012 klo 10.36
Luulisin, että on niin, että jos mies haluaa pitää perheensä ja on tosissaan yrittämässä kursia suhetta kokoon, sen kyllä huomaa. Mutta tietenkin jossain vaiheessa pitää mennä itsekin vastaan, sekin on vaikeaa. Miksi petetyn pitää yrittää, eikö hän voi käyttäytyä ihan miten vain,hänellä on oikeus raivota vihata ja sättiä pettäjää? Ja pettäjän pitäisi madellako jalkojen juuressa, hyvin moensti asiat menee tähän pisteeseen. Jossakin vaiheessa pettäjäkin voi lannistua, kun tekee mitä tahansa, niin mikään ei riitä.

Viisaita sanoja ja huomaan toimineeni edellämainitulla tavalla. Minullahan on oikeus tehdä mitä vain ja sanoa mitä vain kun kerran olen tullut petetyksi. Silti mietin missä menee raja ja kuinka paljon on joustettava ja annettava periksi.

Olen sanonut, että parisuhde on kompromisseja ja minun kompromissini on pyrkimys anteeksiantoon. Olen kysynyt hänen kompromissiiaan enkä vielä ole saanut vastausta. Ensiviikon maanantai jännittää, sillä silloin näen jatkuuko jooga vai ei? eli jatkuuko harrastus tämän toisen naisen kanssa vai ei. Mitä sitten jos jatkuu?
Mitä tapahtuu tipattoman tammikuun jälkeen. Mieheni on kertuonut suhteestaan juovuksissa. Selvin päin hän ei osaa eikä pysty puhumaan. Mitä on tulossa? lisää paljastuksia vai tuleeko mitään? Yritän olla murehtimatta huomista ja elää tässä ja nyt. Yritä olla murethtimatta tänään mahdollisia huomisen suruja ja murheita. Silti nämä kaksi asiaa on mielessä ja pelottaa.

Helmet: Nähdään Vltavassa 18-19.00 mikäli pääsen (sähän menet lukemaan sinne sen iltasanoman). Minun liikkuminen riippuu aina tytön voinnista. Jos hänellä on ollut huono päivä, niin en voi jättää häntä enää illaksi yksin. Olisi kuitenkin kiva nähdä kasvotusten ja rupatella hetki.

Olen käynyt täällä ajoittain lukemassa viestejä ja osallistumassa myös keskusteluun. Olen petetty nainen, jolle miehen uskottomuus tuli täytenä yllätyksenä. Tiedon jälkeen ajattelin, että asiasta selvitään ja jatketaan elämää- naivi kun olin... No, elämää jatkettiin tuon pettämistiedon jälkeen kaksi vuotta- se aika oli hetkittäin helvettiä- hetkittäin siedettävää ja pieniä sirpaleita toki onnea ja iloakin! MUTTA; koko ajan miehen pettäminen kalvoi mieltä ja kun hän todellisuudessa jatkoi suhdetta koko ajan ainakin jollain tasolla ei tuo asia päässyt mihinkään unohtumaan senkään vuoksi.

En nyt jaksa kirjoittaa ihan kaikkea mitä tässä on tapahtunut, mutta nyt olemme päätyneet eroon ja oloni on HELPOTTUNUT! En halunnut olla enää kyttäävä ja epäilevä puoliso, kun en sitä ole koskaan aiemminkaan ollut, mutta tämä tilanne väistämättä ajoi minut siihen. Nyt koen, että alan saada itsekunnioitustani päivä päivältä enemmän ja tiedän, että selviän- se on ihana tunne! Tunneside mieheeni, tai ex-mieheeni on nyt päättynyt ja siitä olen erityisen kiitollinen- ero on kaikin puolin helpompi toteuttaa nyt kun tunteet ovat ohi - ne menivät ohi siksi, että loukkauksia tuli riittävästi...

Toivon kaikille vaikeassa tilanteessa eläville voimia ja jaksamista ja uskoa siihen, että oikeat ratkasut aina jossain vaiheessa löytyvät, joskus vaan menee tuskaisen pitkän aikaa ennen kuin ratkaisu kirkastuu.

Hei taas tuulia3, Soili ym

Ajatelkaa, mä nukuin pe-la yön ilman unilääkettä 7 tuntia, upeeta. Mutta sitten nämä seuraavat 2 päivää olenkin sitten mennyt 4-5 tunnin unilla ja unilääkkeellä sekin. Voi, kun tämä jo alkaisi helpottaa edes vähän.

Viikonloppuna juteltiin miehen kanssa ja kysyin, miltä hänestä on nyt viime ajat tuntuneet ja vastasi, että hän on nähnyt positiivista, mutta hänellä on ontto olo edelleen. Hän puhui paljon viime kevään lähtöaikeista ja siitä ettei sitten lähtenyt (lapset?), mutta miksi hän sitten halusi ratkaista asian pettämisellä kesän-syksyn aikana, ei hän osannut sanoa muuta kuin että ehkä se oli joku sattuma (oikea ihminen oikeaan paikkaan jne) ja yritys ratkaista jotain.

Ilmitulleessa suhteessa mies halusi ottaa taka-askeleen ja oli alkanut hannata, koska se toinen halusi selvästi perustaa perheen ja mies ei enää. Onkos tämä hyvä asia?

Mutta se onton olon poistaminen tarvii paljon työtä, jos sitten onnistuukaan. Saako toisen vielä ihastumaan itseensä? Unohdanko itseni nyt tässä. MInä tarvin tukea ja tarvitsen löytää itseni. Juttelimme tästäkin. Olisko vinkkejä? Puhuttiin aika paljon kaikesta, seksistä ja tulevasta matkasunnitelmasta, mitä mies esitti (?). Matka olisi vasta 2013!!! Toisaalta lohduttavaa, mutta toisaalta en osaa suhtautua siihen kovin iloisesti, lähinnä skeptisesti.
Miten saisi itseensä puhtia? Ei tuolla lumisateessa jaksa tarpoa joka ilta. Kun saisi puhua jollekin. Onko teillä hyviä terapeutteja tai mihin olette ottaneet yhteyttä? En voi koko ajan rasittaa yhtä ihmistä.
Saa nähdä tuleeko mies tiistain pariterapiaan mukaan. Jotenkin en osaa sielläkään puhua riittävästi tai uskalla kaikkea avata. Siksi kysyn teiltä muilta apua tai haluaisin jopa nähdä. Ainahan sitä voi ystävyys syntyä.

Nyt täytyisi jaksaa lähteä töihin, vaikka on pää sekaisin väsymyksestä ja sydän tykyttää ja itkettää.