Taas on keskusteltu - tai pikemminkin minä purkauduin ja puhuin kaiken pois mielestä. Miehen mielestä on mennyt kuulemma ihan ok, eikä ole mitään kummallista puhuttavaa... Sellaisia ne miehet kai sitten on. No joka tapauksessa, sain purettua mieleni ja se kyllä helpotti. En tiedä, mitä muutoksia se nyt tuo, mutta uskon oikeastaan ainakin jotain hyötyä tuosta olevan, sillä sanoin miehelle, että hänen on todella oltava rehellinen tunteissaan minulle. Haluan nähdä, mitä se on. Jos sitä oikeaa rakkautta ei enää löydy, en halua hänen sitä myöskään esittävän minulle. Hän kyllä rakastaa minua, tiedän, mutta haluan sen olevan sellaista rakkautta, jossa minä tunnen olevani nainen, en äiti...
Nyt olen vähän saanut hellyyttä pyytämättäkin ja muutaman kivan tekstarin. Tosin suhtaudun kuitenkin kaikkeen vähän varauksella. Tiedän, että ei pitäisi, mutta jotenkin sellainen suorjakuori on päällä nyt, en halua satuttaa itseäni enää enempää. Pitäisi vain uskaltaa luottaa siinä mielessä, että näillä mennään ja sitten jos jotain tapahtuu, se sitten tulee.
Mitä tulee tuon noiden suhteen vatvomisen suhteen, se juttu on puhuttu jo ihan loppuun, kyllästymiseen asti minun osaltani, sitä en ole jaksanut oikein enää kesän jälkeen edes puhua. Jokunen kysymys taisi tullla vielä muutama kuukausi sitten, mutta nyt ruoditaan kyllä pelkästään nykyisyyttä ja sitä, miten tästä voisi selvitä. Silti tuntuu, että miehen syyllisyys on niin vahvaa, että hän ei oikein osaa tehdä mitään.
Sitä mietinkin todella, että koska tuo syyllisyys oikein alkaa siirtymään sillä tavalla taka-alalle, että hänkin pystyisi olemaan kanssani niin, että ei mieti sitä, että minulla on oikeus tehdä mitä vain ja hänellä ei, koska on tehnyt niin pahan teon.
Hän on kyllä sanonut olevansa todella pahoillaan ja sössineensä kunnolla. Nämä on kyllä kuultu, mutta minulla on omassa mielessä tietysti niin paljon asioita, että tuntuu, ettei mikään anteeksipyyntö riitä ikimaailmassa. Nyt olen jo antanut itselleni anteeksi sen, että en pysty antamaan noin vain anteeksi, vaikka aikaa on kulunut. Olen myös antanut anteeksi itselleni sen, että ajattelen välillä todella pahoja ajatuksia. Kai se vain menee näin. En ole kostonhimoinen, mutta jos mies nyt jotain menisi vielä sössimään, tiedän, että en olisi enää kovin ystävällinen ja kiltti. Sellaista vaimoa hän ei ole koskaan nähnytkään, joka minusta tulisi. Sekin vaivaa, että tällaisia edes ajattelen. Pitäisi pysyä vain tässä päivässä. Varmasti minulla on itsenikin kanssa paljon tekemistä, ennenkuin tästä voi sanoa edes jotenkuten selvinneensä. Tulevaisuudesta kun ei voi tietää, harmittaa vaan, kun tämä todella on tällaista ylös-alas-ylös-alas liikettä. Onneksi välillä on jo loivempia mäkiä - jonka jälkeen mennäänkin kovaa alas. Toivon vain vielä sitä, että saisin kokea myös sen kunnon ylämäen. Haluaisin niin tuntea olevani se ainoa ja juuri se nainen, jonka kanssa mieheni varmasti haluaa olla. Nyt kumpikaan ei oikein osaa sanoa vielä mitään. Minä en pysty sanomaan, että varmasti pystyn olemaan hänen kanssaan hänen tekonsa takia ja hän ei pysty vielä sanomaan, rakastaako tarpeeksi.
Rankkaa, niin rankkaa. Miksi ihmiset menevät pettämään puolisojaan? Uskon, että meidänkin liiton epätoimivia kohtia olisi ollut helpompi korjata, jos ei olisi kolmatta osapuolta tässä mukana. Mutta kun on, se on vain todettava ja yritettävä tästä jotenkin taas eteenpäin. Saa nähdä, mikä olo on taas huomenna. Sitä odotellessa tsemppiä meille kaikille palstan lukijoille! ☺️❤️

Tuulia, kiva kuulla, että purkauduit miehellesi, se vie aina eteenpäin ! Mielestäni voisitte olla siitäkin kiitollisia, että tämä kolmas pyörä ei tee kiusaa teille, on hyväksynyt jätetyksi tulemisen ja sen, että miehesi haluaa jatkaa sinun kanssasi. Näin ollen voitte vain keskittyä toisiinne ja mennä askel askeleelta eteenpäin! Meidän tapauksessa se oli vaikeaa, kun suurin energia meni siihen, että saatiin tuo toinen nainen pois kimpustamme.

Olet oikeilla jäljillä, jos annat itsellesi luvan olla vajavainen siinä suhteessa, että et vielä pysty anteeksi antamaan, ei tarvitsekaan.

Pahimpina aikoina minua lohdutti se ajataus, että voin koska tahansa erota, jos siltä tuntuu! Vielä viidenkin vuoden päästä voin erota, jos silloin vielä siltä tuntuu. Se helpotti kummasti! 😉 Ensin kannattaa kuitenkin kääntää kivet ja kannot, vaikka välillä kyllä on vaikeaa sietää olotilaansa....

Minulla on enemmänkin se ongelmana, että tarvitsisi lopullisesti päästää irti tästä asiasta, kääntää tämä asia vahvuudeksi ja jatkaa matkaa eteenpäin tämä asian kanssa, viisastuneena, oppineena. Meillä kun on asiat nyt niin hyvin, mies on todella hyvä mies tätä nykyä.. Olisi sääli heittää niin hyvä mies pois, nyt, vain siksi, että en pysty jättämään mennyttä taakseni. Toisaalta tämä on kuitenkin ollut niin kova koulu, kaikkinensa, liiankin rankkaa ollut, että vaikea on vielä tätä vahvuudeksi kääntää... Mutta ehkä jonain päivänä sitten😉

Pakko vähän purkaa taas, vaikka onkin sitä samaa. Mihin tämä muuttuisi. Jotenkin tuntuu, että kaikki voisi olla vaikka ihan hyvinkin. Siltä voisi näyttää, mutta jotenkin vain tuntuu, että ei ole. Tai tietysti tiedän, että ei ole. Mutta jotenkin tuntuu, että molemmat peittelee niitä oikeita ajatuksia. Nyt ei voi oikein purkaa miehellekään tuntoja, kun on sovittu, että joka päivä ei asioita ruodita. Sitten mietin niitä mielessäni. Ja se aiheuttaa ihana kamalaa ahdistusta. Tiedän kyllä, että ei ole tervettäkään joka päivä näitä juttuja puhua ja terapeuttikin sanoi, että sovitulla ajalla eikä aina. Pitää olla normaalia arkeakin. Onhan sitä normaalia arkea, mutta kaipaan jotenkin vain sitä selvyyttä tähän.

Eniten mietityttää tuo miehen asenne meidän intiimielämään. Olen mielessäni jo päätellyt, että koska hän on toisen kanssa mielellään peuhannut, se on ollut sellaista villiä ja vapaata, irti arjesta olevaa, en minä, valmiiksi tuttu, arjessa koeteltu, ole mitenkään houkutteleva ja seksikäs. Ei mikään, mitä teen, voi sitä muuttaa. Näin eilen sitä itsekseni pohdin ja omaa surkeuttani itkin. Helpotti itkeä kovaa ja pitkään, olin yksin kotona.

Tämä vie vain sitä itsetuntoa ja naiseutta niin paljon alaspäin. Töissä kyllä miestyökaverit kehuvat pukeutumistani ja ulkonäköäni (sen verran tuttuja ovat, että näin voivat sanoa ilman mitään taka-ajatuksia) ja jos olen jonkun kaverin kanssa jossain juhlimassa käynyt, on tanssittajia kyllä riittänyt. Silti haluaisin, että oma mieheni kehuisi ja haluaisi. Haluan, että hän haluaa minua, mutta ei - sitä ei vain ole. Tulee mieleen, että mitä ihmeen järkeä tässä oikein on? Miksi olemme yhdessä?

Eilen, kun yksin pimeässä paruin, itkin sitä, että olisin niin ollut vielä valmis antamaan kaikkeni miehelleni, kaikesta huolimatta, mutta taitaa olla niin, että hän ei pysty edes ottamaan sitä vastaan, saatikka sitten antaa minulle sitä, mitä haluan.
Kuitenkin hän jotenkin optimistisesti suunnittelee kaikenlaista tulevaisuuteen siinä ajatuksessa, että ollaan yhdessä. Minä en pysty sellaista tekemään. Hyvä, kun joulua pystyy miettimään. Lasten hiihtolomasta puhumattakaan. Tai kesästä. On niin ristiriitaista. Mies miettii jotain kesälomaa ja minä en tiedä edes huomisesta. Onko niin, että hänelle muka riittäisi tällainen, mitä meillä on nyt ja minä haluan paljon enemmän. Ja silti tuntuu, että en minäkään mitään tähtiä taivailta tavoittele.

Haluaisin vain sen tunteen, että mies haluaa olla juuri MINUN kanssani, ei kenenkään muun, haluaa minua ja rakastaa minua. Onko tämä sitten jotain läheisriippuvuutta, pelkoa päästää jostain tutusta irti, en tiedä. Miksi minusta sitten kuitenkin tuntuu, että rakastan häntä, vaikka tämä on tällaista?

Olisi niin helppoa vain lopettaa rakastamasta, avata ovi, lähteä pois ja unohtaa kaikki vanha. Ja kun se ei kuitenkaan käy niin. Menneisyys seuraa kuitenkin aina muistoissa ja haluan kuitenkin saada tämänkin tarinan johonkin loppuun. Toivon, että onnelliseen, mutta kyllä tässä alkaa toivo hiipumaan, ero tuntuu niin todennäköiseltä vuoden vaihteen jälkeen.

Saisi vain tuosta miehestä nyt selvää, pelkään, että hän nyt vain taas yrittää yrittää, vaikka sovittiin, että ei yritetä, vaan ollaan vain niin, kuin tuntuu. Täytyy myöntää, että en minäkään kyllä ihan niin ole. Jos olisin, en olisi näin tasainen kotona. En näyttelisi, että asiat on aika hyvin, vaikka sisällä riipii ja myrskyää ja tuska repii palasia sydämestä.

Mitä tunnen, en tiedä? Jotenkin on niin epätodellinen olo, mikä on totta ja mikä ei?😭

Hei vaan sinulle, kirjoituksessani on niin paljon samaa mitä minulla. Minun elämäni on jatkunut kesän paljastumisen jälkeen välillä hyvin, välillä huonommin. Tyttäreni muutti pois kotoa kuukausi sitten, ja pärjäilee ihan hyvin opiskelussa ja muutenkin, välit ovat ihan hyvät hänen kanssaan.

Mieheni kanssa elämä on jotenkin mennyt taas vanhoille urille, molemmat teemme omia juttujamme, hän käy töissä, minä tällä hetkellä työllisyyskurssilla.
Välillä tuntuu että meillä menee ihan ok, mutta välillä minulle tulee sellainen olo, että haluaisin enemmän ja välillä kun ajattelen mitä hän on "puuhaillut" tulen niin katkeraksi ja silloin en jaksa edes puhua hänelle, vaikka pitäisi. Tuntuu että hän haluaa (taas) vain elää niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Haluaisin puhua vielä tästä pettämisestä hänen kanssaan, mutta hän sanoi viimeksi kun yritin, että älä nyt ajattele niitä enää....Mutta kun asia kaivelee minua vieläkin. Miten ihminen voi olla niin kaksinaamainen ja valehdella ja pettää toista, ja vielä niin kauan ja vielä toisen kerran. On päiviä jolloin ajattelen että laitan eron vireille, ja "maksan" pettämisen hänelle sillä tavoin, välillä taas tuntuu että en osaa elää ilman häntä. En osaa enää edes sanoa rakastanko häntä enää vai olenko vain tottunut häneen ja elämäämme, niin kai se on. Vanhan elämän täysi muuttaminen vain tuntuu niin vaikealta, rohkeuteni ei siihen riitä.
Minäkin olen yrittänyt "näytellä" ja olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut mutta edellis-päivänä oli ihan pakko taas avautua miehelleni: viikonloppuna minulla oli tosi kurja olo ja ajattelin taas hänen pettämisiään (kun lapset kävivät isänpäivänä kotona) ja mietin, että mitähän meidän lapset ajattelisivat jos tietäisivät millainen heidän isänsä oikein on. Sanoin miehelleni että minulla on niin vaikeaa välillä, ja että mielestäni ei mikään ole muuttunut, vaikka hän kesällä lupasi "parantaa tapansa", mitä se sitten tarkoittikaan. Hän oli vähän yllättynyt, hänen mielestään kaikki on hyvin ja hän sanoi että ymmärtää kyllä että minulla on vaikeaa. Hän oli huomannut että olin huonolla tuulella ja sanoi tosiaan arvanneensa miksi, mutta silti hän ei sanallakaan lohduttanut tai kysynyt minulta mitään...On tämä niin vaikeaa. TIedän että hän ei ole siihen toiseen naiseen ottanut yhteyttä, vai onko ? on niin vaikea luottaa. Toisaalta voishan hän lähteä jos haluaisi, mutta on "vanhan elämän" muuttaminen tietenkin hänellekin tosi hankalaa, lapset ja lastenlapset ovat hänelle tosi tärkeitä ja suhde heihin muuttuisi väkisinkin. Kunpa joku sanoisi minulle mitä tehdä...Tsemppiä sinulle!

Huomenta!

Tässäpä lainauksia Tomy Hellstenin kirjasta, joka auttoi minua löytämään lopulta itseni:

"Jos minä olen kumppanuksista se, joka hakee apua ja alkaa kasvaa, sinun tapasi puolustautua tulevat eräässä mielessä kyseenalaistetuksi. Tasapainosi häiriintyy ja sinäkin saat kutsun kurkistaa omaan sisimpääsi. Kun minä olen saanut suuremman tietoisuuden, en tietenkään suhtaudu sinuun enää samalla tavalla kuin aiemmin. Näen sinut toisin silmin, minulla on uusia toiveita, uusia tarpeita, uusia odotuksia, uusia intressejä ja uusi elämänasenne.
Et voi ohittaa tätä kaikkea ja jättää sitä huomaamatta, vaan sinä rekisteröit minun muutokseni ja sinua kutsutaan monella tavalla osallistumaan siihen. Sinulla voi olla monenlaisia esteitä: pelot, jotka vaativat sinua hallitsemaan elämääsi sen sijaan että alkaisit todella elää sitä. Silloin alat pelätä. Itsehallintasi ja elämänhallintasi huojuvat. Tarraudut siihen, mikä tuntuu tutulta ja turvalliselta, rutiinit tulevat tärkeiksi, kaiken pitää jäädä entiselleen. Jos olet lisäksi liian ylpeä osoittamaan pelkosi, saatat naamioida sen vihaksi ja aggressiivisuudeksi. Jos mikään muu ei auta, muutut uhkailevaksi ja väkivaltaiseksi ja huomaat, että näin sinä onnistutkin pysäyttämään prosessin. Ainakin uskot niin, mutta todellisuudessa menetät minut. Menetät rakkauteni mutta saat tilalle pelkoni. Tulet huomaamaan, etten minä voikaan enää katkaista kasvuani, vaan että minä lähden. En voi pysyä suhteessa, jos en saa olla siinä sellaisena kuin olen. Se on mahdotonta.
Sinulla on kolme vaihtoehtoa: yrität sabotoida minun kasvuani, alat kasvaa itse tai tulet jätetyksi. Minkä näistä kolmesta valitset on sinusta itsestä kiinni, niin kuin tietysti minustakin. Tottahan sitä haluaisi säilyttää suhteen ihmiseen, josta on pitänyt. Etsimme kohtaamista voidaksemme tarkastella toisiamme syvemmin, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Tämä kaipaus on oikea ja terve. Se muuntuu tuskaksi, kun se ei voi toteutua.
Kai meidän pitäisi erota, mutta en oikein tiedä minne lähtisin…kirjoitat ja vapautat itsesi ottamasta vastuuta omasta elämästäsi. Mutta ei ihminen kykene hallitsemaan koko prosessia, ennen kuin prosessi on päässyt edes käyntiin. Aivan kuin sinä kurkistelisit tielle, jolle muutos olisi sinua viemässä ja kun et voi nähdä ja hallita tien jokaista käännettä, päätät ettet astu askeltakaan. Keskittymällä puolisoosi ja hänen ongelmiisi vältyt itse kasvamasta. Sinä maksat turvallisuudesta korkean hinnan - oman elämäsi. Hänen ongelmansa on hänen omiaan, sinun ei kuulu sekaantua niihin. Mitä elämä haluaa opettaa meille? Uhrina on ihminen, joka makaa maassa ja ihmettelee, miksi kasvot on täynnä jalanjälkiä. Olet ottanut elämän omiin käsiisi sen sijaan, että olisit itse elämän käsissä. Sinä valitset paikoilleen jäämisen, astut ulos omasta minästäsi ja ulos omasta elämästäsi. Olet padonnut virtaavan veden ja elät lammikossa, joka haisee jo."

Puhuttelevaa tekstiä, eikö olekkin? - terveisin Revontuli

Niin tässä asiassa on vaikeinta sietää "keskeneräisyyttä", kun on itsellä paha olla ja pitäisi vain jaksaa eteenpäin ja selvittää ajatuksia, syitä ja vielä yhdessä tehdä se sen "petturin" kanssa. Ei mikään helppo yhtälö, vääjäämättä tulee välillä inho ja viha toista kohtaan ja pitäisi ymmärtää paljon ja todella sietää sitä tilannetta.

Petetyn asema ei ole helppo. Kyllä itsetunto romahtaa alas, miksi minä en kelvannut, minä olen ruma, meidän seksissä ei ole mitään, se toinen nainen oli/on kaikessa parempi kuin minä.

Kuitenkaan asia ei ole niin. Pettämisellä ei ole mitään tekemistä näiden asioiden kanssa, kyllä se on vaan niin, että pettäjä tekee vääriä ratkaisuja tilanteessa, jossa pitäisi nostaa kissa pöydälle ja puhua. Tosiasia on se, että petturi on varmasti jollain tasolla ollut tyytymätön omaan parisuhteeseen ja taustalla voi olla jokin oma kriisikin.

Tosiasia on kuitenkin se, että mieheni petti minua, törkeästi monta vuotta, sitä asiaa ei voi muuttaa, pyyhkiä pois, vaikka kuinka niin halauasin tehdäkin. Mieheni ei voi tehdä muuta kuin katua ja pyytää anteeksi, sen enempää hänkään ei voi asialle tehdä. Se on tapahtunut ja se on hyväksyttävä, se ei muuksi muutu.
Tietyllä tavalla Tuulia miehesi on kääntänyt katseensa tulevaisuuteen, suunnittelee lomia yms. sellaisia, se on vain merkki siitä, että hän elää jo elämää eteenpäin. Meillä oli ihan sama juttu. Mies jätti asian melko nopeasti taakseen, hänelle se oli helpompaa, olihan hän elänyt siinä suhteessa jo vuosia. Kun se loppui niin se loppui. Tietysti oli hänenkin varmaan mielessään käytävä asioita lävitse, mutta märehtimään hän ei alkanut. Hän sanoi, että se on tapahtunut ja hän ei voi sitä enää muuttaa. Lisäksi kun haukuin hänet lyttyyn vuosien varrella, ei sieltä tullut puolsutuspuheita, koska mieheni sanoi, että niin hän on tehnyt, ei siinä ole mitään puolusteltavaa.

Mutta kuitenkin sanoisin, että ei kannata vaatia itseltä liikaa, ei tälläisestä selviydy vuodessa eikä kahdessakaan. Uskoisin kuitenkin sen, että kun niin hirveästi mietit jäämistä/lähtemistä, ekä kuitenkaan ole vielä lähtenyt, niin olisiko sitten vielä aihetta antaa ajan viedä? Erota voit vielä ensi vuonnakin tai sitä seuraavana. Tärkeintä olisi se, että olisit varma päätöksestäsi, mikä se sitten onkin. Kun mietit, että oletko miehesi kanssa vain siksi, että olet tottunut häneen tai onko sinulla läheisriippuvaisuus, ehkä saat niihinkin ajan kuluessa vastauksen.

Miksi minä olen sitten tässä sinnitellyt? Siksi kun luulen rakastavani miestäni, ja näen että hän yrittää, tekee kaikkensa, jotta minun olisi hyvä olla. Tiedän, että hän katuu tuota suhdetta lopun elämänsä.

Kamalaa olisi se, jos nyt eroaisin ja sitten miettisin jälkeenpäin, että ei olisi pitänytkään erota. Totta on sekin, että maailmassa on sellaisiakin miehiä, jotka eivät petä, mutta ei sitä koskaan voi tietää, mikä olisi seuraava mies kohdallasi.

Yksi terapeutti sanoi minulle kerran niin, että jos miehesi haluaa valtavasti yrittää, niin silloin kannattaa yrittää yhteisen perheen eteen kaikkensa, minkä voi. Hän sanoi, että pahempaakin asiaa sattuu pareille ja siltikin he selviävät niistä.

Mutta vaikea tie tämä on, mutta ei mahdoton.

Hei Revontuli, oli todella hieno teksti. Mistä Hellstenin kirjasta tämä oli, kiinnostaisi lukea koko kirja...
Tämä todella pisti ajattelemaan. Niinhän se on. Sitä on itse vastuussa elämästään. Ja kuinka vaikeaa se onkaan todella ottaa sitä vastuuta. Helpompi on mennä virran mukana, kuten ennenkin. Ja se todella aiheuttaa tuota ahdistusta ja tuskaa, kuten Hellstenkin sanoi...
Tämän aamun Positiivari-tekstissä oli myös hieno ajatus, josta tuli mieleen heti nämä asiat, joita täälläkin kirjoitan:

Advice is what we ask for
when we already know the
answer, but wish we didn't.

-Erica Jong

Ehkä todella on näin. Tiedän vastauksen, mutta silti kysyn. Se vastaus taitaa olla liian tuskallinen...

Kommentoin tässä nyt yhtenään teidän teksteihin, kun näitä tulee vähän eri ajassa, kuin tänne kirjoitetaan 🙂
Kiitos tekstistäsi "yhdessäköain" - olet kyllä oikeassa. Elän niin samanlaisissa ajatuksissa kanssasi. Tiedän, että pitäisi antaa vain ajan mennä ja katsoa vähitellen, miltä tuntuu. Mutta en tiedä, miksi nyt taas on niin vaikeaa.
Häiritsee se, että aikaa on kulunut näinkin paljon ja vieläkin tulee tunteita, kun tekisi mieli heittää astioita seinään, raivota, huutaa ja melskata tätä miehen typerää tekoa (en muuten kertaakaan heittänyt astioita seinään, ehkä olisi pitänyt, ei tekisi nyt mieli sitä tehdä 😉) Mutta siis ylipäänsä, miksi nyt taas tämä raivo ja katkeruus ja viha nostaa päätään. Ehkä sen takia, että en saa riittävästi sitä huomiota jota haluaisin. Mitä se huomion sitten pitäisi olla? Sitäkin olen miettinyt, mikä todella on se riittävä ja minkälainen on normaali avioliitto. Sitä kun en tiedä, jotenkin tuntuu, että meidänkin liitto oli sitten harhaa, kun miehellä oli toinen nainen. Tosin kaikki liitothan ovat erilaisia. Ajattelen vain sitäkin, että haluanko vain kaikkea sellaista, jota en saisi edes toisessa pitkässä suhteessa sitten arjessa. Minkälaisia muut miehet ovat? Mieheni on minun ensimmäinen ja ainoa pitkä suhde, ei ole ketään muuta. Minulla ei ole mitään, mihin verrata. Sekin ottaa päähän, että miehelläni on nyt jotain, johon verrata ja se aiheuttaa ahdistusta. Mietin todella, miettiikö mies nyt, millainen toinen nainen oli siinä ja siinä tilanteessa, millainen minä olen. Ja omassa mielessäni minä aina häviän. Ja siinä on järjellä ajateltuna ristiriita. Jos mies jäi kerran luokseni, en ihan surkea voi olla minäkään, mutta en vain sitä usko.
Meillä tässä todella on vielä se ongelma, että mies sanoi keväällä, että hän ei tunne minua kohtaan mitään muuta kuin sellaista tunnetta, että olen lasteni äiti. Että pitää vain katsoa, josko sieltä niitä tunteita tulisi, kuten terapeutti sanoi. Enkä edelleenkään tiedä, onko niitä tunteita tullut. Ei hän sellaisista puhu ja se oikeasti rassaa nyt aivan kamalasti. Koska taas omassa pienessä mielessäni ajattelen, että koska hän ei ole mitään sanonut, ei niitä tunteita sitten voi ollakaan. Kuitenkin olen muutaman kerran nähnyt hänen katseessaan jotain sellaista, jota ei ole aikoihin ollut. En vain ehkä halua nähdä sitä, sillä pohdin myös sitäkin, haluanko nyt nähdä kaiken mustana, en halua uskoa mitään muuta, kska olen niin monta kertaa pettynyt tässä tämän prosessin aikana. Haluan suojella itseäni ja sen takia en uskalla kohta enää ollenkaan heittäytyä tähän yrittämiseen.
Ystäväni sanoi, että joutuuhan sitä heittäytymään ja luottamaan myös uuteenkin mieheen, jos joskus ero tulee ja uuden miehen löytää. Aina on riski, sen tiedän. Ihmissuhteista ei koskaan tiedä. Se on kyllä tullut tässä huomattua. Hitsi vieköön, kun onkin ollut aina tähän pettämiseen asti ollut niin luottavainen. Olen luottanut häneen 1000% ja nyt kaikki on niin päälaellaan. Harmittaa vietävästi. Hyvä kyllä, kun sanoit, että ei tähän riitä vuosi eikä kaksi. Tietää, että ei tässä mitenkään nopeasti toivu ja saa jotain näkyvää aikaan. Kun vain jaksaisi elää tätä elämää eteenpäin luottavaisena ja rohkeana. Antaa mennä vain. Voi kun osaisi!
Kiitos jälleen tuesta, ihanat kanssakulkijat. On niin ihanaa lukea tekstejänne täällä, se tuo voimaa! 🌻🙂🌻

Olen Tuulian kanssa jollakin lailla samassa tilanteessa. Mies ilmoitti maaliskuussa, että hänellä on ollut toinen nainen vuoden ja hän haluaa erota. Olemme olleet yhdessä teineistä asti ja 29 v. naimisissa. Mies oli koko ajan käyttäytynyt malli aviomiehen tavoin. Siksi ilmoitus oli todellinen sokki. Muutin pois yhteisestä kodista ja mies muutti uuden oikean naisensa luokse. Tein raastavaa surutyötä, puhuin, itkin, raivosin ja kirjoitin. Kesällä koin jo olevani elämääni paljon tyytyväisempi. En halunnut olla miehen kanssa missään tekemisissä. Sitten vihdoin viisi kuukautta eron jälkeen tavattiin. Koska piti puhua omaisuuden jaosta. Mies alkoi heti itkemään ja anomaan takaisin pääsyä. Kertoi, että huomasi viikon päästä, että oli tehnyt elämänsä suurimman virheen, kun jätti minut. Puhui kauniisti ja siis itki. Mietittyäni asiaa, päätin antaa hänelle mahdollisuuden. En vain ymmärtänyt, että miten haastavaa yhteisen elämän uudelleen luominen todellakin on. Sillä se pitää luoda uudelleen, ei voi jatkaa siitä mihin jäätiin ennen eroa. Nyt olemme olleet yhdessä kaksi kuukautta. Joka on tietysti äärettömän lyhyt aika. Tunteet kulkee vuoristorataa.Luottamuksen saaminen mieheen on suuren työn takana. Välillä en usko mitään hänen sanojaan.En , vaikka sanoisi vaan aamulla huomenta. Koko ajan takaraivossa pyörii ajatus, että entä, jos se lähtee taas. Kysyttäessä on sanonut, että haluaa jatkaa elämää minun kanssa. Mutta onhan se valehdellut ennenkin. Kotiin palattuaan monesti kiitti siitä, että sai palata.Mutta ei enää. Ja toisaalta eihän sitä voi vaatiakaan.Hän kokee nytkin ajoittain, että on saanut anteeksi niin paljon, että saa olla kotona vaan armosta. Mielestäni en käyttäydy niin, että pitäisi kokea olevansa armopaloilla. Se on vaan miehen omassa mielessä. Ehkä siksikin, että hän kokee aikaisemmin olleensa erehtymätön ja nyt on vaikeaa niellä se, että on kerrankin tehnyt todella väärin ja joutuu sen asian kanssa olemaan koko ajan silmäkkäin.Mies on aina ollut huono puhumaan. Ja nyt on ollut pakko puhua. Välillä hänellä on kyyneleetkin silmissä, kun joutuu niin vaikeisiin kysymyksiin vastaamaan. Olen ehdottanut jotain pari- ja tai yksilöterapiaa, mutta mies ei suostu.Hänen mielestään riittää, kun puhumme keskenämme. Eikä hänen mielestään tarvitse keskenöäänkään vatvoa asioita koko aikaa.
En siis todella tiedä, että kestääkö minun kantti tätä nousua ja laskua ja epävarmuutta. Ja varsinkin, jos tätä pitää kestää vuosia ennenkuin voi edes toivoa, että eläma tasoittuisi. Mietin välillä, että mikähän minun pään pimensi, kun otin hänet takaisin.

Tuulia, olisikohan nyt niin, että siellä teillä nyt kuitenkin mieskin on epäröinyt jatkoa, koska on sanonut sinulle, että ei tiedä rakastaako sinua siten kun pitäisi; vaimona, naisena? Ehkä se siellä kummittelee, sinulla ei ole selkoa, rakastaako miehesi sinua, todella...? Toisaalta miehesi on ollut rehellinen, kun on sen tunnustanut. Mutta ymmärrän sinua ja sinun olotilaasi; vaikeaa on jatko, jos toinen ei ehkä tunne rakastavansa sinua niinkuin pitäisi.

Luulempa, että rakkauskin on aika pitkälle tahdon asia. Kaikissa avioliitoissa on kausia, joissa ei varsinaisesti rakkaus kukoista, mutta siellä takana se jossakin on. On myös harhaluuloa ajatella, niin, että muiden avioliitot olisivat aina vain kukoistavassa tilassa, helposti kun ympärilleen katselee, niin näyttää siltä, että ompas unelmapari ja sitten heilläkin kuitenkin on omat murheensa, kriisinsä ja vääntönsä.

Oikeasti uskoisin kyllä senkin, että jos mies pettää vuositolkulla, ja kun jää kiinni, niin on se kumma, jos ei silloin lähde sen toisen matkaan, viimeistään, silloin viimeistään tekisi valinnan ja lähtisi, jos oikeasti rakastaisi tuota toista naista. Kuka mies jää siinä tilanteessa kotiin kuuntelemaan itkua ja raivoa, ravaa pariterapiassa, näkee omin silmin, kuinka vaimo romahtaa?? Eikö siinä tilanteessa jo katse siintäisi siinä toisessa naisessa???

On aikamoista urheutta jatkaa uskottomuuden jälkeen, kun olisi se "helpompi" tie. Mies voisi jättää kaiken selvittelyn ja valita sen toisen, jonka kanssa voisi aloittaa puhtaalta pöydältä.... miksi se ei sitten mene niin?

Sitä minä olen tuhannen kertaa mieheltäni kysynyt, että kun näitte tuollaisen vaivan, salailun vuosikausia, miksi ihmeessä et eronnut? Ei kuulemma halunnut erota. Missään vaiheessa. Olisi halunnut, että meidän avioliitto olisi toiminut. Jotenkin mies valitsi väärin, halusi huomiota ja vajosi tuohon uskottomuuden verhoon. Se on jännää, uusi ihminen,luxusta, vain he kaksi, näinhän se on, siitä on arki kaukana...

Mutta pidemmän päälle se alkaa syömään, ei se niin mukavaa sitten enää olekaan. Jos olisi kaipa se mies sinne lähtisi, en tiedä....!

Joskus se uskottomuus on viimeinen keino saada huomio siltä toiselta. MInä voisin sanoa näin, että meidän avioliitto ei toiminut vuosikausiin, mitenkään. Sikäli tämä uskottomuus ei ollut mikään yllätys. Meillä ei ollut mitään muuta yhteistä kuin lapset ja asuntolaina.

Kun nyt sinä ajattelet menneitä vuosia, olitko onnellinen? Oliko teillä kaikki hyvin? Oliko mies ärtyinen? Voitko sanoa, että elit onnellisinta aikaa miehesi kanssa?

Meillä oli mies hirveä. Kaikesta näki, ettei ollut onnellinen. Eli ei se uskottomuus ainakaan hänestä onnellista tehnyt. Minun miehessä muutos oli todella huomattava! Kaikki muutkin huomasivat sen, en yksin minä.

Sikäli meillä on erilainen tilanne siinä suhteessa, että mieheni jätti tämän toisen naisen, ennen kuin käry kävi. Suhde oli kaluttu loppuun. Hän valitsi minut. Kun vielä tuo toinen nainen aloitti minun kiusaamisen, niin sen jälkeen oli tietenkin helppo vihata tuota toista naista, tavallaan tuo nainen laittoi asiat siihen malliin, ettei miehelläni ollut enää mitään ruusuisia tunteita naisata kohtaan, miten on sitten sinun miehesi laita? Jos tunteet vielä jäi, niin sitten teitenkin voi miettiä, ketä rakastaa ja miten...

Hei taas kaikki petetyksi tulleet, jotka taistelette yhteisen elämän puolesta! Ongelmat
parisuhteessa eivät taida koskaan loppua, senhän ootte huomanneet ja varsinkin sen
huomaa, kun tulee narutetuksi.
Tuulialle ja muillekin! Tässä terapeuttini viisas neuvo:
Tärkeintä suhteessa on puheyhteys, mutta fyysinen läheisyys on yhtä tärkeä, eikä se
tässä tilanteessa tahdo löytyä entisin keinoin. Olisi tärkeää löytää yhteinen fyysisyys.
Hän esitti esimerkin, johon tietysti molempien pitää haluta ryhtyä:
Kynttilät palamaan ja rentouttavaa musiikkia makuuhuoneeseen. Ollaan lähekkäin sängyllä
ja rentoudutaan. Tilanteen ei tarvitse kehittyä sen pitemmälle, kunhan aistitaan toisen
läheisyyttä. Tulee yhteenkuuluva tunne. Jos haluaa seksuaalista kontaktia, muuten samat, mutta joku seksiviritteinen filmi pyörimään. Ei siinä tilanteessa ensimmäiseksi tule muut
suhteet mieleen. Ollaan läsnä. Mielikuvitusta, keinoja on monia!
Olemme kokeilleet ja totta, on tullut jopa samanlaisia tuntemuksia, kuin suhteemme
alkuajoilla. No tämä todella edellyttää, että molemmat haluaa löytää uuden vireen
entiseen epätyydyttävään suhteeseen. Ja keinoja on varmaan muitakin, mielikuvitusta
vaan mukaan.
Yksin ei parisuhteessa parannusta saa aikaan, siihen tarvitaan kaksi!
Toivon et tässä olis jollekin apua!
Ja Tuulia, miehesi ajattelee varmaan paljon asioita, teitä ja perhettäsi ja arkiasioitanne,
uskon. Ja ajatuksia ei voi lukea, kai niistä pitää välillä puhua. Niin hänkin varmaan ajattelee,
mitä sinun päässäsi pyörii. Puhukaa, puhukaa ja puhukaa. Omalla kohdallani kaikki vääris-
tymät oikiaa, kun otan puheeksi luuloni. Sen jälkeen on helpottunut olo. Joskus jopa nau-
rattaa, mitä mielikuvitus on saanut aikaan!
Taas mennään eteenpäin, kaikkea hyvää parisuhteisiin!☺️❤️☺️

Täällä taasen. Miten tämä taas pohdituttaa monelta kantilta. Vastauksia muutamiin juttuihin, joita olette kyselleet ja nyt olen pohtinut. Varmasti on niin, että koska mies oli kiinnijäämisen jälkeen sellainen, että ei heti pystynyt tekemään päätöstä kotiin jäämisestä ja meidän "valitsemisesta" se söi kyllä itsetuntoa, motivaatiota ja kaikkea sitä, mitä olin ajatellut meillä joskus olleen. Edelleen epäilen miehen motivaatiota jäädä kotiin. Ja jostain kumman syystä se tunne nostaa jälleen päätään. Harmittaa niin vietävästi, kun tässä alkaa ensi vuoden alkupuolesta olemaan vuosi takana ja vieläkin nämä tunnot ovat tällaisia.
Haluaisin edes jotenkin tuntea jo jotain muutakin kuin tätä pyörimistä tämän uskottomuuden tuntojen ympärillä. Mutta jostain syystä sitä miettii taas näitä asioita jopa enemmän kuin aikaisemmin, tai siis pitkään aikaan.
Vähän jotain ollaan juteltu kaikenlaisista asioista, olen mieheltä kysynyt, tykkääkö minusta. Kuulemma tykkää, mutta tähänkin saan kiedottua ongelman. En usko häntä. Jostain syystä nyt ajattelen, että hän vain sanoo mitä haluan kuulla, että ei tarvitse ruveta keskustelemaan erosta. Ajattelen jopa, että selittää jälleen minulle vaikka mitä ja jatkaa toisen naisen kanssa (tässä kyllä tiedän olevani aika varmasti väärässä, mutta kun tämä hulluus päässä vaivaa, se on sitten siellä). Jotenkin mietin sitäkin, että pystyykö mies ikinä minulle sanomaan etukäteen, jos alkaa tuntumaan siltä, että ei haluakaan olla kanssani, vaan alkaa sitten jälleen suhteeseen joko tuon aikaisemman naisen kanssa tai sitten jonkun uuden. Kuinka tavallista on, että mies aloittaa sitten kuitenkin uudelleen sen salanaisen kanssa? Kaikki miehet?? Olen menettämässä jo uskoani miessukupuoleenkin ja sekin ottaa päähän.
Taitaa olla jo aika lailla vikaa omassa päässäni. Olenko jo ihan sekoamassa?
Tiedän, että ero ei ole todellakaan mikään ratkaisu mihinkään, mutta nyt on sellainen olo, että ajattelen sitä helpottavana asiana tähän tilanteeseen. Mitä se sitten helpottaisi? En tiedä, joka tapauksessa on nämä tunteet käytävä läpi. Sitten välillä taas olen jälleen todella vihainen, ihan kamalan vihainen, jotenkin nyt nousee vielä vanhemmatkin loukkaukset ja asiat pintaan.
Mitä ihmettä nyt oikein on menossa, kun tällaiset asiat tulevat pintaan ja kun kaiken pitäisi helpottua ajan kanssa. Turhauttaa, läheiset ihmiset ihmettelevät muuttunutta minääni, en jaksa edelleenkään pitää kummemmin kontaktia kehenkään muihin kuin muutamaan ystävään, jotka tietävät tilanteen. Kaikille muille joudun aina esittämään, että asiat on ok ja sen takia en jaksa edes ottaa yhteyttä. En edes omiin vanhempiini. Sekin rassaa.
Tässä taitaa olla meneillään musta perjantai. Onneksi on ensi viikon lopulla terapia. Montakohan vuotta sielläkin ravaan? Kuka nostaa minut nyt tästä mustuudesta aurinkoon? Tiedän vastauksen ja se on tietysti "minä itse", mutta vaikeaa, vaikeaa on nyt. 😭

...samassa tilanteessa olen itsekin edelleen, välillä olen masentunut, välillä kiukkuinen ym Ja yhteydepito toisiin ihmisiin on jotenkin vaikeaa,
ei jaksa. Vaikka pitäisi päinvastoin enemmän ottaa yhteyttä esim ystäviin, mutta kun ei vaan jotenkin jaksa. Ajatukset pyörii päivittäin samassa
eli miten mies on voinut tehdä tämän, ja vielä toisen kerran. Viime viikolla taas jotenkin olin niin vihainen ja sanoinkin miehelleni, että ei tästä mitään tule,
meistä kumpikaan ei enää tästä mihinkään muutu ja että kaikki asiat menee minun mielestäni taas "vanhaan malliin". Mieheni ei koskaa ota ongelmia ja asioita puheeksi, nytkin hän oli kuulemma ihmetellyt mikä minulla on ja miksi olen niin kiukkuinen?!?!? Kun sitten sanoin, että nämä pettämisjutut taas pyörivät koko ajan mielessä, hän oli vähän ihmeissään mistä suutuin/masennuin vain enemmän. Ilmeisesti hän on päässyt asioista eteenpäin, minä en.
En viitsi edes kysyä häneltä tykkääkö hän minusta, se on vähän tyhmä kysymys, anteeksi vaan. Eihän toinen oikein siihen voi vastata kieltävästi...tai voi tietenkin, mutta sitten on suhde loppu. Anna itsellesi aikaa, niin minäkin yritän, kait tämä tästä joskus helpottaa. Pitäisi keskittyä omiin kivoihin juttuihin ja
yrittää unohtaa, mutta vaikeaa se on, tiedän. Mutta kun en haluaisi erotakaan, en halua jäädä yksin 56 vuotiaana. Se tuntuu niin pelottavalta. Minulla ei onneksi enää ole pieniä lapsia eli voin toisaalta ajatella vain itseäni. Toisaalta en - en tiedä miten aikuiset lapseni reagoisivat jos kuulisivat isänsä seik-
kailuista. Joskus tekisi mieli heille kertoa, ja ehkä pitäisikin, mutta en halua pilata heidän "isäkuvaansa"...ja toisaalta miksi minun pitää siitä välittää, itsepä on isä seikkailunsta tehnyt. Tsemppiä sinulle, laita jouluvalot palamaan, tee lasten kanssa jotain kivaa ja miehesi kanssa myös.

Tuulialle sanoisin, että oikeastaan on ihan ymmärettävää, luonnollista, että nyt vielä pohdit asioita monelta kantilta! Eihän sitä aluksi pystykään ajattelemaan asioita monelta kantilta, kun jo kaikki voimat menee vain sen asian käsittämiseen, että miehellä on ollut suhde! En usko, että kukaan pystyy tämmäisessä asiassa aikaisemmin toipumaan, joten et kyllä ole siinä suhteessa mitenkään epänormaali ollenkaan!
Kun aikaa kuluu, niin asioita todellakin pystyy käsittelemään ja katselemaan myös pettäjän näkökulmasta. Eikä vaan omasta persvektiivistä; minua on loukattu, minulle ei tehdä näin!
Minulla oli viisas terapeutti. Hän sanoi heti minulle, että minulla menee toipumiseen noin puolet siitä ajasta, kun mieheni suhde kesti. Tässä asiassa hän oli aivan oikeassa. Minusta vuosi ei riitä mihinkään. Vaatii pitkää pinnaa kestää to aika ja enemmänkin, kunnes lopulta toivottavasti tulee se aika, jolloin tietää, miitä tehdä. Jos nyt ajattelisin asiaa taaksepäin ja olisin tehnyt silloin heti käryn jälkeen ratkaisun, olisin eronnut. Mutta toisaalta olen onnellnen, että olen sinnitellyt näin pitkälle, eroamatta. Kaksin on huomattavasti helpompi selvittää asioita, luulen, että näin asian ylitse pääsee helpoiten. Ei se asia mihinkään katoa, vaikka eroaisikin.
Eikä se koskaan katoa. Olen myöskin antanut itselleni armon käydä; en kaikkea pysty koskaan anteeksi antamaankaan, ja terapeuttini mukaan senkin kanssa voi elää. Jos on tapahtunut niin paljon pahaa, että ei pysty anteeksi antamaan, niin sitten asia on niin. En kuitenkaan tarkoita sitä, että tällä asialla ruoskitaan päivästä toiseen, se asia on vain siellä takana, jossakin ja kun itse tiedän, että asia on näin, niin se ei oikeastaan minua häiritse. Päinvastoin, on helpotus itselle, kun tekee asiat selviksi itselleen. Asia on näin, tällä hetkellä. En vaadi itseltäni enempää, kun tiedän, etten siihen pysty.
Minä en epäile miestäni hetkeäkään, että hän joskus vielä minua pettäisi. En usko siihen. Me kävimme niin syvällä; ei varmastikaan ollut miehestä kovin mukavaa, kun sain salasrakkaalta viestejä, kuinka olivat sekstailleet, mistä mieheni pitää jne.... uudelleen pettäminen on mieheni puolelta mahdotonta, sen verran kovan helvetin kävimme, yhdessä läpi. Toisaalta olen onnellinen, että toinen nainen teki elämmästämme helvetin, mutta toisaalta ei katkeruuksissaankaan saa liian pitkälle mennä. Minun ei kuitenkaan tarvitse miettiä, jatkuuko tuo suhde vai ei, se on erittäin helpottavaa. Tiedän, että se on loppu kaikessa karmeudessaan. Miten siitä ihanasta salarakkaasta voikin tulla lopulta vastenmielinen, ja vihattava ihminen?

Pitäisi osata nauttia tästä hetkestä, tässä ja nyt. mennyttä ei voi muuttaa, huomisen kyllä voi. Mieheni pettämiselle en mitään enää voi, se oli hänen valintansa. Se on tapahtunut, se ei muuksi muutu.
Helppoa tämä elämä yhdessä tämän jälkeen ei ole ollut. Mutta miksi ihmeessä me vielä sinnitellään ja sinnitellään yhdessä? Voisikohan tälläisen asian joskus tulevaisuudessa kääntää vahvuudeksi, opiksi? Että se oli yksi kriisi meidän avioliitossa, nyt sekin on koettu. Mikä voisi olla tuon kamalempaa? Varmasti puolison kuolema tai että lapsille kävisi pahasti. Tämä on kuitenkin vielä se "parempi" asia.
Mikään ei ole lopullisesti mennyt hajalle. Tai on, mutta uskoisin, että hetkeksi. On sitä pajon pahemmastakin selvitty maailmassa, kai. Ehkä teillekkin aika näyttää, onko teidän yrittäminen kaiken väärti. ihanne olisi, että miehesi olisi läsynsä oppinut. Oppinut, mikä tässä elämässä on kuitenkin tärkeintä.
Uskon, että minun mieheni oppi läksynsä. Hänelle perhe on tällä hetkellä se tärkein. sen näkee kaikesta, mitä hän tekee, aistii, vaikka aina ei ole sanojakaan. Uskon, että hän arvostaa, että minä olen nyt tässä. Hän on sanonut sen, monta kertaa. Mutta myös teoillaan osoittanut sen.
Mitä muutakaaan hän voi tehdä? Ei siinä auta vannomiset, ettei enää petä, ei petetty sitä usko.
Mutta kun aikaa kuluu, niin teot ja sanat puhuvat. Ja kun aikaa vielä kuluu ja jos teot edelleen oosoittavat sen, että olet tärkeä, niin ehkä silloin jo sinä uskot. Jonain päivänä luotat. Pallo on sinun miehelläsi. Miten hän jaksaa kannatella teitä eteenpäin.... tässä vaaditaan kärsivällisyyttä ja paljon. ja tahtoa, sitäkin enemmän. Tsemppiä sinulle, kirjottele taas kuinka jakselet.🙂🌻

On kulunut tasan vuosi, kun löysin mieheni toisen sylistä. Silloin alkoi elämäni uusi ajanlasku.
Niistä raunioista on noustu tähän hetkeen yhdessä mieheni kanssa. Hän on sanonut, että on läksynsä
oppinut, ei ole tarvetta lähteä mihinkään.
Tuolla lumitöitä tehdessäni katselin kotiani ja ajattelin, että olisin voinut menettää kaiken tämän
mieheni lisäksi. Kuinka monen ihmissuhteenkin olisin menettänyt? Miten lapset ja lapsenlapset olisivat
asiasta selvinneet? Kuinka moneen asiaan tämä sotku olisi vaikuttanut, jos ratkaisuksi olisi tullut ero?
En ole ollut helppo kaveri tämän vuoden aikana. Vihani ei vieläkään ole haihtunut, se nostaa aina
silloin tällöin päätään. Silloin huudan seinille. Suru ei ole hävinnyt, se puskee ihoni läpi aaltoina.
Mutta olen löytänyt uuden tunteen ja se on kiitollisuus! Se on mukava tunne, olen elossa.
Olenko jo jossakin paremmalla puolen?
Anteeksianto, sitäkin tulee mietittyä harva se päivä. Asiat on jotenkin saanut uuden tärkeysjärjestyksen.
Enää en vihottele naiselle, joka vei mieheni sydämen. Tavallaan meitä kumpaakin oli höynäytetty,
kun mieheni kertoi valkoisia valheita kummallekin. En voi ymmärtää, miten mies voi olla intiimisti
kahden naisen kanssa. Sitä en voi antaa anteeksi, ainakaan vielä. Täytyy antaa ajan kulua. Tämän
kans voin jo elää, ettei ajattele sitä joka päivä.
Toivottavasti olisin positiivinen esimerkki siitä, että tästä voi selvitä parempaan suuntaan. Jos se
ketään nyt yhtään lohduttais.
Taas jälleen toivotan kaikille valtavasti voimia taistelussa paremmasta elämästä

🙂