Niinpä, siinäpä kysymys, miten saa toisen ihastumaan vielä itseensä. Sitä tässä on itsekin viime vuonna miettinyt satoja kertoja.
Nyt en odota enää mitään. Meillä on se tilanne, että mies ei sitten ole päässyt yli tuosta toisesta naisesta. Hän ei tunne minua kohtaan mitään sen kummempaa, kuin että ihan kiva kaveri, kauan kun ollaan yhdessä oltu. Mutta ei voi sanoa rakastavansa minua. Aika kova isku jotenkin, vaikka ehkä tätä aavistinkin.
Mutta voin sanoa kyllä, että omat tunteetkin alkavat vähitellen kuolemaan, ihan väistämättä, jo senkin takia, että ei saa toiselta sitä palautetta tunteista, jota toivoisi. Itse haluaisi rakastaa, mutta kun toinen ei rakasta, sitä tuntee itsensä ihan tyhmäksi. On parempi vain haudata omatkin tunteet, sillä tämä oikeasti sattuu niin kamalasti, kun tietää toisen tunteet ja sen, että vaikka kuinka luulin viime vuonna, että hän alkaisi vähän pitämään minusta enemmän ja niin hän sanoikin muutamia kertoja. Mutta se on ollutkin näyttelemistä, yrittämistä, joka ei ole tullut sydämestä. Jotenkin oksettaa. En halua mennä kotiin. En mennä nukkumaan miehen kanssa samaan sänkyyn.
Haluan eroon kaikesta, haluaisin mennä jonnekin, jossa saisi vain olla, ei näytellä kenellekään. Olla vain. Yksin ajatusten kanssa.
Mies kyseli jotain asioita vielä keskustelustamme, mutta en pysty vastaamaan hänelle. Ei ole enää sanoja.
Hän ei edelleenkään halua erota. Tuntuu, että olen vankilassa. Oman elämäni vankilassa, josta en pääse nyt pakoon. Oli ihana lukea tuossa muutama kirjoittaja ylöspäin, kuinka ero voi todella olla helpottavakin tunne sitten, kun tuntuu, että on yrittänyt riittävästi.
Olen nyt fiilistellyt tunteilla siitä, miltä tuntuisi herätä kotona lasten kanssa, ilman ajatustakaan miehestä. Miltä tuntuisi lähteä kotoa töihin, omasta ja lasten kodista, ei yhteisestä miehen kanssa. Mitä tekisin, kun lapset ovat isänsä luona, miten saisin ajan kulumaan. Kuinka kauan itken eroa. Kuinka kauan suren tätä kaikkea, joka meni rikki niin typerästä teosta. Tosin alan ymmärtää, että todella vuosien ja vuosien suhde toiseen naiseen on saanut mieheni niin eroon minusta, että ei meistä enää yhtä saa. Kuten Laura Närhi laulaa laulussaan "Kaksi irrallaan" - sen sanat kuvaa niin hyvin nyt tätä tilannetta. Kumpi irroittaa? Kun kuitenkin tiedän, että itse vielä rakastan... 😭

Hei tuulia3 ja muut
asian kanssa kamppailevat. Kuinka eri ihmisten elämät voivatkin tuntua niin samanlaisilta, on kuin omaani lukisin. Vuoristorataahan tämä on, olen vakavasti alkanut miettimään, onko minulla todellakaan mitään mahdollisuutta johonkin onnen poikaseen. Onko meillä kummallakaan oikeita tunteita jäljellä. Asuimme muutaman kuukauden erillämme ja erohakemus lähetettiin, jonka aikana mieheni jätti tämän toisen. Ajattelin silloin, kun aloimme pitää uudestaan yhteyttä, että hänellä olisi ollut mahdollisuus uuteen elämään, että hän todella välittää minusta, kun pikkuhiljaa aloimme "seurustelemaan". Mutta nyt en jaksa oikein uskoa, että olisin kuitenkaan se mitä hän haluaa, enkä oikein enään itsekään tiedä mitä haluan. Välillä ajattelen miten eläisin omaa vapaata elämää, ilman että joku kokoajan vertaa minua toiseen (koska sellainen olo minulla on). En myöskään tahdo päästä irti tästä masennuksestani, joka vie kaikki voimat. Univaikeudet ja jatkuva väsymys, en tunne iloa juuri koskaan. Tosiaan en tiedä onko tämä kaikki tämän petoksen syytä, vaiko jotain muuta. Joka tapauksessa en uskalla luottaa tulevaan, kaikki muistuttaa tästä toisesta naisesta. Vaikken tiedä minkä näköinen hän on, kuvittelen hänen muistuttavan jotain naista jota mieheni katsoo pitempään. Kävisin varmasti terapiassa, mikäli olisi taloudelliset mahdollisuudet siihen. Ehkä nyt olisin valmis eroon, mutta minulla ei ole vain rahkeita lähteä toteuttamaan sitä. Joten en pysty tässä vaiheessa muuta kuin vielä odottamaan, että saisin jostain voimia. Olen ajatellut, että kesään asti odotan ja katson, mutta mikäli ei tunnu hyvältä silloinkaan, niin luovutan. Voimia kaikille.

Olen niin pettynyt. Mies jatkaa joogaa eli harrastamistaan toisen naisen kanssa.
Heillä ei ole enää mitään....täh. Paitsi jooga.
Ja tämä pitäisi uskoa, just joo.
Kysyin, että onko tällä toisella naisella vielä tunteita. Kuulema seurustelee jo toisen miehen kanssa. Aika nopeaa toimintaa jos vielä vajaa kaksi kuukautta sitten he suunnittelivat yhteistä tulevaisuutta. Eli missä mennäään? Halutaanko minut vain hiljaiseksi taas uusilla valheilla.

Olen löytänyt itsestäni kamalan ja epämiellyttävän piirteen. Olen epäileväinen ja epäluuloinen. Olen mustasukkainen ja katkera. Tänään ensimmäistä kertaa tunsin vihaa. Taivas kuinka voi toista vihata.
Työpäivän jälkeen punttisalille tytön kanssa purkamaan vihaa. Olo sen jälkeen rauhallisempi. Tänään en edes halua nähdä miestä. Haluan nukkumaan ennen kuin hän tulee kotiin joogasta. Aion varmistaa hyvän ja riittävän yöunen unilääkkeellä ajoissa eli joskus ennen klo 20. Yleensä otan lääkkeen (pari kertaa viikossa) vasta ysin tai 10 jäkeen ja silloin olen vielä aamulla väsynyt.

Olen kallistumassa siihen suuntaan, että tästä liitosta ei voi tulla enää mitään. En halua elää näin, en halua epäillä enkä kuluttaa vähäisiä energiavarojani tällaiseen. Olen yrittänyt, mutta toimivaan parisuhteeseen tarvitaan kaksi. Yksin se ei onnistu vaikka kuinka yrittäisin.

Tätä kirjoittaessa ovi kävi. Mitä, joogahan loppuu vasta puolen tunnin päästä ja miehen pitäisi tulla kotiin vasta lähes kahden tunnin päästä. Pakko siis kohdata mies. Epämiellyttävää. Onneksi hän lähtee ulos kahden koiramme kanssa. Olin ajatellut tehdä sen itse hetken kuluttua ja sitten mennä nukkumaan.

Täällä taas

Aamu oli vaikea ja juniorin kanssa oli itkua, pahoitin pojan ja itseni mielen. Pyydeltiin anteeksi jne. Sitten kampaajalle ja siellä itkettiin ja halattiin ja itkettiin. Se halaaminen oli parasta, että joku lohduttaa. Kohta pariterapiaan. On tääkin vapaapäivä, ihan romuna huomenna töissä.

Joo tunteet vaihtelee päivästä ja hetkestä toiseen. Murehdin kaikkea nyt. Tänään mies on viestittänyt mitä mulle kuuluu ja ehdotti äsken ruokatreffejä terapian jälkeen? Olin näet itkenyt aamuista sotkua hänelle puhelimessa (hän soitti aamulla just nappiaikaan). Toisaalta taas olen ihan sekaisin ja huokailen ja puhisen enkä tiedä mitä terapiassa puhuisin.

Teille muille salamaeron kokeneille tai jätetyksi tulijoille-- olette ajatuksissani. Tiedän miltä tuntuu sisällänne. VOIMIA KAIKILLE. RYHMÄHALI.🙂👍

Pakko purkautua tänne, ahdistaa niin paljon. Olen nyt moneen otteeseen jutellut mieheni kanssa. Sentään suostuu puhumaan tai oikeammin kuuntelemaan. Ja kommentoihan hän sentään nyt jotain juttuja. Aikaisemmin hän oli vain hiljaa.
Mutta - ahdistaa ihan kamalasti, kun olen tajunnut, että mies ei ole pystynyt päästämään mielessään toisesta irti.
Minä olen kuvitellut, että tässä yritetään yhdessä, mutta mies onkin miettinyt mielessään toista, en tietenkään tiedä, kuinka paljon, mutta kuitenkin. Sen verran kuitenkin, että itsekin sen myönsi.
Mitä se sellainen parisuhteen eteen työn tekeminen on, jos yksi yrittää ja toinen haikailee jonnekin muualle. Olen niin pettynyt! Koko tämä aika tuntuu niin turhalta. Ihan sama, vaikka olisimme sitten eronneet samantien. Miksi ihmeessä hän oikein halusi sitten jäädä luoksemme? Miksi hän ei lähtenyt sen naisen mukaan?
Pitkästä aikaa ahdistaa niin paljon, että voin fyysisesti ihan pahoin. Kuin silloin alussa.
Tuntuu, että minut on petetty uudelleen. Tuntuu, että itkusta ei tule enää loppua.
Olen niin pettynyt ja loukkaantunut. 😭 😭 😭
Miten tämä voikaan olla tällaista!
Katsoin tiistai-iltana Voimala-ohjelman, jossa puhuttiin pettämisestä ja siellä mies, joka oli 2,5 vuotta pettänyt vaimoaan sanoi, että mietinnän jälkeen päätti, että tekee kaikkensa, jotta heidän liitto onnistuu. Ja onkin tehnyt paljon työtä, auttaen myös muita. Tuli niin surullinen olo, kun tajusi, että joku mies todella ajattelee noin - minulla siitä ei ole kokemusta, jollain muulla on noin hienosti ajatteleva mies. Nyt tuntuu, että mies jäi tähän vain, kun se ehkä oli siinä tilanteessa vain niin helppo vaihtoehto. Ei tarvinnut kuin vain ilmoittaa minulle, että jää kotiin ja varmaan ajatteli, että jatketaan sitten samaa rataa.
Mutta ei se niin mene. Ei sitä voi vain odottaa, että asiat alkavat sujumaan. Kyllä tämä olisi työtä vaatinut myös häneltä.
Olen niin pettynyt. Nyt tarvitsen lohdutusta, syliä, jota ei ole tarjolla 😭
En enää tiedä, miten tästä jatkaa eteenpäin 😯🗯️

voi Tuulia3,

Tuntuu niin pahalta puolestasi. Voin melkein kokea tuon ahdistuksen täälläkin. Mikä ihme niitä meidän puolisoitamme vaivaa. Miksi he pitävät meistä kiinni eivätkä anna meidän jatkaa elämäämme. Miksi emme itse osaa päästää irti ja jatkaa omaa elämäämme.

Tuo ahdistuksen tunne on niin kamala ja varsinkin kun pettymyksen joutuu kokemaan uudemman kerran. Tiedän tuon tunteen kun puoliso ei ole osannut irrottautua suhteestaan, vaan yrittää pitää sen ja kaiken vanhan mukanaan. Kuinka paljon se loukkaa. Kuinka loukkaavaa on havaita tulleensä hyväksikäytetyksi. Kuinka paljon kokee häpeää omasta hyväntahtoisuudestaan ja hyvästä uskostaan. Itse kysyin mieheltäni, mitä kaikkea hän olettaa minun voivan sietää ja kestää. Vastaus jäi saamatta.

Ja miksi toinen toimii näin. Ja miksi minä sallin sen. Voi kuinka elämä voi julmasti meitä kohdella.
Toivon niin paljon, että huominen olisi parempi päivä sekä sinulle että minulle. Ja sitä seuraava ja sitä seuraavat päivät.

...tilanteesi kuulostaa tosi kurjalta, miten tuosta eteenpäin, vaikea sanoa. Itselläni siis mies petti n 10 vuotta sitten eka kerran (silloin suhde kesti 3 vuotta) ja
toinen pettäminen (siis saman naisen kanssa ja pari vuotta!) selvisi minulle viime kesänä. Siinä välillä - ainakin näin minulle on kerrottu - he eivät olleet tekemisissä. Ensimmäisen kerran jälkeen olin aivan sekaisin ja kesti monta vuotta ennenkuin yhtään pystyin luottamaan mieheeni, ja sitten hän teki sen minulle taas. Viime kesänä ensi reaktioni oli että avioliittomme on sitten loppu, mutta jostain kumman syystä päätin yrittää (rakkaudesta?) ja meillä menikin muutaman kuukauden ihan ok, ja ajattelin että pystyn unohtamaan ja jotenkin antamaan anteeksi...Mutta nyt en enää tiedä. Miten ihmiset voivat olla näin kamalia toisilleen. Olen sanonut miehellenikin, että miksei hän silloin eka pettämisen selvittyä lähtenyt jos kerran tämä toinen on niin mukava jne Mutta hän kuulemma haluaa meidän välimme kuntoon ja pysyä naimisissa. Ihmeellinen tapa korjata suhdettamme? Olen niin väsynyt tähän tilanteeseen, niinkuin sinäkin. Tällä hetkellä olen aivan lukossa, en pysty keskustelemaan mieheni kanssa muuta kuin pakolliset asiat. Joka toinen päivä päätän lähteä, mutta en pysty. 35 vuotta avioliittoa takana ja ikää 56, en uskalla. Mutta tätäkö tämä loppuelämä sitten on? Anteeksi kun aloin puhua itsestäni...mutta niinkuin tiedät, kirjoittaminen tänne jotenkin auttaa.
Kyllä sinunkin olisi parasta erota, mutta tiedän - se on vaikeaa kun vielä kuitenkin on tunteita....eikä uskalla astua tutusta tuntemattomaan...☹️

Tuulia3, olet ajatuksissani ja halaan sinua lujasti. KYLLÄ SINÄ JAKSAT. Nyt on ollut paha päivä, mutta ajatukset kiertävät sulla kehää selvästi ja olet uupumassa. Onko sulla ketään kelle konkreettisesti menet puhumaan? Nyt olis varmaan pakko mennä edes lääkärille. Mä menin, kun en nukkunut.

Nyt olen saanut tukea myös uudelta taholta, ihmiseltä joka on jo eropäätöksen tehnyt ja sai just eron voimaan, mutta ei uskottomuuden takia vaan kun ollaan sisko ja veli-tyyliin. En tiedä onko apua, mutta saapahan puhuttua ja tiedän, että hän tarvii apua, kun uusi elämänvaihe alkaa. Hän tietää tilanteeni, että me yritetään vielä, mutta hänellä ei ole sitä samaa tuskaa koettuna, kun mulla tai teillä Tuulia3, Soili ym.

Jotenkin välillä tuntuu, että onko tässä järkeä. Luulen, että kun aikaa kuluu, niin joko se paha olo jatkuu tai yltyy ja voi huonosti, joten sitten on tehtävä päätös erosta tai sitten suhde alkaa sujumaan. Huomaako sen varmasti--luulisin. Miten on?

Tärkeää on löytää nyt uutta tekemistä, uusia tuttavuuksia vaikkei huvita ja sitten se liikunta. Nyt olen pukannut lunta parina päivänä ja yrittänyt uuvuttaa itseni, jotta nukuttaisi paremmin ja ajatukset tuulettuu. On se vähän auttanut. Keväällä kävelyä, pyöräilyä mitä vaan ulkona.

Haluaisin, että mies myös auttaisi itseään ja mua ja sitä kautta meitä yhdessä. Pari- terapiassa kysyin, mitä hän on tehnyt tyhjän aukon täyttämiseksi. Hän kertoi paljon olleen nyt myönteistä ja parempaan suuntaan menossa, mutta tuntuu, että tulee liian paljon yhdellä kertaa kaikkea. Mikähän on sopiva määrä yhdessä illanviettoa kavereiden kanssa, seksiä, perheen kanssa yhdessä tekemistä jne. Itse ajattelen, että nyt kun ajanviettoon ja yhdessäoloon paneutuu, niin tuleeko siitä pakkopullaa. Ainakin tuntuu, että se uusi työ vie miehen kaiken energian tällä hetkellä ja ymmärrän sen johonkin rajaan asti.
Kerroin miehelle, että olen järjestänyt pidennettyjä viikonloppuja joka kuukaudelle ja nyt voisi mennä käymään jossain tai vain olla vaikka peiton alla. Lapset vaan jonnekin parkkiin. No, varaa jotain. Mä kerroin, että kun hän on se aktiivisempi osapuoli ollut aina menemään, niin hän valitsee ja mä tulen mukaan, nyt aluksi näin. Saas nähdä mennäänkö yhtään mihinkään tänä keväänä.

Mutta nyt odotan mukavaa viikonloppua tai en odota mitään , mutta en halua suhdetta hoitaa itse yhtään. Nyt on miehen vuoro tehdä jotain (heh, menee varmaan keittiöremontin piikkiin miehen viikonloppu, arvaan vaan)

YRITETÄÄN JAKSAA. Ei tarvi jaksaa, kuin vaikka työpäivä loppuun tai iltaan. Otetaan askel kerrallaan.

Hei Surulllinen1955 ja kaikki muutki tämän saman asian kanssa kamppailevat. Ihan niinkuin omaa elämääni lukisi kun luen teidän viestejä, yhtä vuoristorataa tämä on. Nyt on kamppailtu pian 3 vuotta ensimmäisen pettämisen tultua ilmi. Tunteeni vaihtelevat joka päivä valtavasti ja luottoa mieheeni ei ole. En tiedä kuinka tästä selviän.

Surullinen1955, olemme samanikäisiä ja yhtä monta avioliittovuotta takanapäin. Yritin yhteyenottoa mutta en ole lukenut tarkkaan Tukinetin sääntöjä joten sähköpostiosoitetta ei voi lähettää. Keksitkö muuta keinoa?

Jaksamista kaikille tämän valtavan kriisin kanssa.

Tervehdys ja voimia kaikille, jotka asian kanssa kamppailevat.

Tuli juuri vuosi täyteen, kun sain tietää mieheni uskottomuudesta. Viime kesänä ratkesin, ja sanoin että haluan hänen muuttavan. Olimme silloin (tai minä) yrittäneet puoli vuotta pelastaa avioliittomme, mutta kun mieheni vain useaan otteeseen sanoi, ettei pysty unohtamaan sitä toista ja rakastaa häntä edelleen, ja viimeisenä kotona olon iltana sitten sanoi "ajattelen häntä joka päivä", niin silloin minussa ratkesi jotain, heitin hänen vaatteensa ulos vaatekaapista ja kehoitin (raivosin) lähtemään.

Hän oli sitten yrittänyt tämän rakastettunsa kanssa, mutta oli osittain kuulemma ajatellut minua ja oli päättänyt sen suhteen, se ei sitten ollutkaan enään sitä samaa autuutta mitä alussa, jolloin hän oli ollut niin onnellinen, että jopa hänen perheensä oli saanut siitä osansa?

Mieheni sitten ilmoittaessa asiasta sähköpostilla, minulta tuli itku, miten turhaa kaikki, jotenkin olisin ymmärtänyt sen suuren rakkauden löytämisen, romanttinen kun olen luonteeltani, olisin nuollut haavojani ja ehkä selvinnyt hengissä, olin nimittäin ollut ja olin tosi huonossa kunnossa, että läheisetkin olivat huolissaan.

Aloimme sitten tapailla uudestaan, ja tässä nyt sitten asutaan taas yhdessä, mutta enhän voi sanoa olevani onnellinen, mutta toivoa siitä, että jonakin päivänä vielä tuntisin sen antaa voimia. Olen myös tätä samaa ikäluokkaa -55 syntynyt, joten elämää on jo takana. Aloitin opiskelun, joka vie aikaa ja voimia, etten jatkuvasti käpertyisi omaan itseeni ja masennukseen. Toisaalta ehkä tällä tavoin siirrän kaikkea vain tuonnemmaksi, mutta yritän vain jotenkin selviytyä.

Olen myös ajatellut, että vertaistukiryhmä, jossa tapaisi saman kokeneita, ja heidän tapojaan selviytyä tällaisesta tilanteesta auttaisi löytämään oman itsetuntonsa ja naiseutensa uudestaan.
Olen myös ajatellut, olisiko kohdalleni voinut tulla uusi ihmissuhde (mikäli olisimme jatkaneet erossa olemista), jossa olisin saanut kokea olevani rakastettu ja itse uskaltanut rakastaa.

Tällähetkellä en oikein tiedä syytä, miksi mieheni on kanssani, joskus hän mainitsi taloudelliset syyt, silloin kun hän oli itse rakastunut toiseen. Toisaalta hänellä on kuulemma tunteita minua kohtaan, mutta pystynkö uskomaan, on sitten toinen juttu.
Välillä ihmettelen miksi itse aloin uudelleen, mutta siinä vaiheessa ei tunteeni vielä olleet kuolleet, ja tarvitsin kipeästi toista ihmistä ja läheisyyttä, olin heikossa kunnossa.
Kaksikymmentä vuotta meillä on takanamme yhteistä historiaa, ja rankkaakin on ollut välillä, ja tunnen että meillä on edelleen jonkinlaista yhteenkuuluvuutta, mutta riittääkö se? Sana rakkaus on ainakin liian suuri käytettäväksi tässä yhteydessä.

Pieniä hyviä asioita kaikille, joille rakentaa uutta onnellisempaa minää.

Olen samanlaisessa elämäntilanteessa kuin surullinen 1955 ja monet muut. Miehen pettäminen paljastui reilut kolme vuotta sitten. Selvisin pohjalta ja aloin uskoa ja luottaa vaikka epäilys aina välillä kalvoi mieltä. Viime kesänä varmistui, että pettäminen jatkuu vanhan ystävän kanssa uudelleen. Tässä olen taas viimeiset pari viikkoa kärvistellyt, tämä syö kaiken energian, ei jaksa keskittyä kunnolla mihinkään. Ollaan keskusteltu ja sanoin, ettei tällä tavalla voi jatkaa, mieti, mitä haluat. On tullut anteeksipyyntö ja lupaus, ettei enää tuota naista tapaa, mutta eihän sitä voi uskoa. Nyt viikonloppuna asiasta ei keskusteltu mutta molemmat olimme varuillaan, mitä on tulossa. En enää tiedä, onko tämä kaiken tuskan arvoista vai pilaanko elämäni, kun yritän tässä vielä. Tuntuu taas, että mies haluaisi lakaista koko jutun maton alle, mutta ei nyt onnistu, toivottavasti seuraava keskustelu vie eteenpäin.

Nyt puhun vain omasta puoelstani, jokainen tietenkin tekee omat ratkaisunsa. Jos nyt paljastuisi, että mieheni pettää jälleen, niin kyllä se sitten olisi loppu. En kyllä alkaisi enää uudestaan edes asioita selvitteleen.

Olen käynyt niin pohjalla kuin vaan voi, katsonut miehen salasuhdetta monien kulmien läpi, tässä toipumsien matkalla. Se on ollut vaikeaa ja mieheni pitäisi tietää se myös. Jos hän uudelleen pettäisi, niin se olisi kyllä ihan selvä osoitus tämän helvetin jälkeen, että en ole mieheni arvoinen.

En lähtisi enää uudestaan yrittämään. Olisi pakko viehltää peli poikki. Luulen, että se olisi aika helppoakin, olen tehnyt tiselleni selväksi sen, että toista kertaa en laita itseäni niin likoon saman asian takia, mitä nyt olen laittanut.

Kyllä se uudestaan pettäminen olisi ihan selvä merkki, että mieheni ei välitä, kunnioita minua pätkääkään. Se olisi selvä merkki siitä, että hän ei pysty tekemään eroratkaisua. Mutta minä sen tekisin kyllä.

Vaikka kuinka ei saisi sanoa, ei koskaan, mutta tässä tapauksessa olen varma siitä, etten lähtisi enää toiselle kierrokselle. En voi omaa elämääni tuhlata vuosikaupalla, jos ihminen ei ota opikseen. Jo jos mieheni pettäisi uudestaan ihan mistä syystä tahansa, se olisi merkki jo siitä, että emme sovi toisillemme.

Vaikka rakastaisinkin miestäni vielä, niin lähtisin silti. En vaan yksinkertaisesti tahtoisi enää käydä läpi tätä tuskaista taivalta... jossain on ihmisenkin voimavarat. Ja luultavasti halveksutna olisi niin kovaa meistäni kohtaan, ettei yhteiselämästä tulisikaan mitään.

Voimia kanssasisarille!
Mieheni uskottomuuden paljastumisesta on nyt kulunut n. 8 kk. Jollain tavalla odotan kovasti vuoden rajapyykkiä, tuntuu, että sitten yksi pitkä, kokonainen vuosi on eletty merkkipäivineen (suhde kesti tammi-maaliskuu, koko ajan mielessäni pyörii, että vuosi sitten he...).

Olen kirjoittanutkin tänne jo positiivisesta näkökulmasta, selviämisen mahdollisuudesta. Päivä päivältä tuntuu vahvemmalta se, että me selviämme ja elämme vielä sen päivän, kun tuntuu siltä, että olemme ylittäneet asian. Pettäminen ei unohdu koskaan, mutta asia haalenee, laimenee.

Olen käynyt jälleen kriisikeskuksessa juttelemassa, sillä tiedostan, etten ole käsitellyt tunteitani ex-ystävääni kohtaan, jonka kanssa miehelläni oli suhde. Miehen kanssa pystymme keskustelemaan kaikesta avoimesti, mutta tiedostan, että menetettyä ystävyyttä ja surua siitä en pysty mieheni kanssa keskustelemaan, hän syyllistyy liikaa. Tuntuikin helpottavalta käydä kriisikeskuksessa ja sylkeä ajattelematta suustaan kaikki ja parkua kuin pikkulapsi! Kriisityöntekijä totesi myötätuntoisesti, että olen asioiden käsittelyn alkuvaiheessa vasta ja minulla on kaikki lupa tuntea vihaa, katkeruutta ja pettymystä - jos yritän niellä niitä tunteita, en etene käsittelyprosessissa. Olen liikaa yrittänyt ymmärtää ja tiedostan tämän hyvin selvästi. Olen pohtinut asiaa monelta eri kantilta, niin monelta, että olen ymmärtänyt ja ymmärtänyt, asettunut jopa ystäväni asemaan ja tuntenut myötätuntoa. Kriisityöntekijä sanoi, että on toki hienoa pyrkiä anteeksiantoon, mutta sitä ennen tulisi uskaltaa käsitellä ne kaikki raastavimmatkin tunteet. Miestäni kohtaan olen itkenyt, raivonnut ja huutanut kaikki tunteeni ja ne ovat nyt tasoittuneet suureksi rakkaudeksi, ymmärrykseksi, mutta toki myös pettymykseksi ja epäluottamukseksi. Ystäväni kanssa en ole voinut asioita käsitellä ja prosessi on jäänyt kesken. Nyt olen antanut itseni vihata, en ole pidätellyt tunteitani ja olen ollut kyllä hyvin synkissä vesissä ajatusteni kanssa. Mutta uskon, että kun annan näiden ikävien, synkkien ajatusten rehottaa, se vie minua eteenpäin ja tunteet hiljalleen tasoittuvat, ehkä jopa kykenen antamaan anteeksi ja jatkamaan elämääni (tietenkään en ystävääni enää elämääni halua).

Jos joutuisin tämän kaiken kokemaan uudestaan, en minäkään enää jaksaisi. Tosin, ajattelin joskus, kuten varmasti monet muutkin, että jos mies pettää, se on sitten siinä - kukapa olisi uskonut, että mies pettää hyvin häikäilemättömästi usean kuukauden ajan parhaan ystäväni kanssa ja minä annan anteeksi?! Koin tämän kaiken kuitenkin suurena mahdollisuutena - olen ymmärtänyt paljon uusia asioita itsestäni, miehestäni ja suhteestamme ja ollaan saatu rakennettua jotain ihan uutta. Olen siis jopa lyötänyt tarkoituksen tälle kaikelle. Jos tämä tapahtuisi uudestaan, sille ei olisi mitään perusteluja, enkä taatusti jaksaisi lähteä käsittelemään kaikkea uudestaan, niin kivuliasta, pelottavaa ja voimia vievää tämä kaikki on ollut!
Paljon voimia teille, jotka kamppailette näiden asioiden kanssa ehkä jo toista kertaa! Tuntuu kohtuuttomalta joutua kokemaan tuollaista.. Ehkä kannattaa pysähtyä omien tunteiden äärelle ja miettiä, onko valmis kaikkeen yhä uudestaan? Vai lyötyisikö elämälle uusi suunta? Minulle tärkeintä on ollut se, että mies on osoittanut kaikin tavoin rakastavansa minua paljon ja haluavansa pitää perheensä - jos mies epäröisi tunteissaan, en pystyisi jatkamaan. Jokainen tekee omat ratkaisunsa, mutta muistakaa naiset, että kaikki lähtee siitä, että ARVOSTAA ITSEÄÄN. Paljon voimia ja aurinkoa päiviinne!!

Mitä kuuluu kanssasisaret Soili, Tuulia3, yhdessäköain jne kaikki te ihanat, saman tuskan kokeneet ja elämässä eteenpäin pyrkivät.

Kertokaa, miten te saatte nukuttua? Olen saanut jos jonkinlaisia pillereitä, mutta en halua käyttää niitä paljon. Ulkoilua auttaa vähän, no 20 asteen pakkasessa ei tule isoa lenkkiä tehtyä, jos ollenkaan. Kuinka pitkään parjää 4-6 tunnin unilla?

Kun ei nuku kunnolla, ei työssäolo ole herkkua, ei keskity. Lapset kärsii poissaolevasta, usein tiuskivasta äidistä. Ruuanlaitto vaatii voimia tai vain jopa kaupassakäynti. Mies kyselee kyllä miten nukkumisen laita on, mutta mahtaako todella kiinnostaa, kun hän nukkuu hyvin. On se salaamisen taakka pois jne. Olen puhunut hänelle, että sä et voi tietää millaisen järkytyksen sä olet aiheuttanut ja miltä musta tuntuu ja et välillä olen up ja välillä down. Se on keskettävä. Yritin ehdottaa hänelle, että katsoisi sen Voimala-jakson, jossa oli Markku Kulmala. Joku siitä täällä palstalla kertoi. Miehen vastaus oli ettei varmana katso ja naama oli synkkä. Puhuin hänelle, että hänkin tuntee pahaa oloa ja se kuuluu asiaan, mutta jotta tulisi uusia ajatuksia, niin ehkä tuollainen ohjelma voisi olla hyvä katsoa yhtenä purkautumiskanavana

Mitä te teette työpäivän aikana, kun tulee se paha olo ja puristaa? Nappi huuleen vai? Mulla on sellainen työ, jossa täytyy olla ihmisten kanssa tekemisissä ja olla erittäin tarkka. Lisäksi olen esimiesasemassa. Kertokaa konstejanne. Mullahan tätä aikaa on kulunut tiedon varmistuksesta vasta kolmisen kuukautta, mutta jos lukee sen puolen vuoden pahan olon sitä ennen.

Sanoisin, että jos miehení uudestaan jää kiinni uskottomuudesta- se on loppu sitten. En halua jatkaa sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tällaisen kriisin jälkeen ole oppinut mitään eikä lupaukset merkitse mitään. Jaa-a pitänee lähteä sille kuuluisalle kelloviidentoistateelle/kahville vaikka Vltavaan lauantaina, jotta saa päätä tuulettaaa eikä mökötä sisällä koko aikaa.

Kyselit jaksamisesta ja yöunista. Kummasti sitä vain jaksaa, kun on pakko. Alussa vuosi sitten olin iloinen, kun nukuin edes kolme tuntia. Ensimmäisen viikon unen kokonaissaldo oli varmaan kahdeksan tuntia koko viikolla. Ensimmäisinä öinä nukuin vain muutaman kymmenen minuuttia per yö. Edelleen, vuoden jälkeen, tulee öitä, kun nukun vain kolme-neljä tuntia(normaalisti nykyään noin viisi tuntia, sitten herään edelleen ajatuksiin). Koko vuonna olen nukkunut ehkä kourallisen verran täysiä yöunia. Edes nukahtamislääke ei anna koko yölle unta. Jos jotain olen tämän vuoden aikan hyväksynyt, on se, että en vain nyt sitten nuku riittävästi. Lottovoittona pidän kuuden tunnin unia.
Mielialalääkkeistä sain reseptin jo vuosi sitten, mutta niitä en suostu syömään. En halua sekoittaa mieltäni niillä, ennenkuin on ihan pakko. Ja koska voin kaikesta huolimatta jo paremmin, kuin alussa, koen, että voin ehkä jopa selvitä tästä kaikesta ihan pelkän terapian avulla, ilman lääkkeitä.
Olemme mieheni kanssa nyt kyenneet keskustelemaan aika paljon, mikä on todella hyvä asia. En tiedä, mitä tästä nyt tulee, mutta ainakin puhutaan jälleen asioista oikeilla nimillä, eikä piilotella tunteitamme. Olen itsekin nyt jälleen vähän vahvempi. En koe, että kuolen tähän kaikkeen, jos mies päättää lähteä. Eniten rassaa kuitenkin se, että hän ei edelleenkään osaa päättää, mitä hän haluaa. Tai sitten hän ei uskalla sitä vielä minulle sanoa. Kyllä se loukkaa ihan kamalasti, kun toinen ei vielä vuodenkaan jälkeen pysty sanomaan, että haluaa minut. En oikeasti tiedä itsekään, miten ihmeessä kestän tämän ja miten annan miehelle edes lupaa enää miettiä. Miksi en ole heittänyt häntä jo pihalle. En vain osaa vastata tähän kysymykseen. En annan hänelle kyllä enää toista ikuisuutta aikaa miettiä, mitä hän ei oikein ymmärrä. Miksi hänelle ei anneta aikaa riittävästi? Hän ilmeisesti haluaisi elää perheellistä sinkkuelämää, pitää ihan kaikki. Ja kun se ei ole mahdollista, hän ei osaa päättää. Olen jotenkin päätellyt senkin, että hän on saanut kuitenkin elää omanlaistaan elämää sen toisen naisen kanssa niin monia vuosia, että ei ehkä enää kykene elämään pelkästään perhe-elämää, niin paljon kuin lapsistaan välittääkin. Ehkä hänestä tulee sellainen mies, joka lopun elämänsä hakee jotain sellaista, jota ei ole olemassakaan. Hän ei pysty enää asettumaan arkeen, kun on elänyt niin monta vuotta satumaassa.
Mutta ehkä pelkään sitä, että jos hän päättää lähteä ja sitten katuukin vähän ajan päästä. Kuinka voisin ottaa häntä enää koskaan takaisin, kaiken tämän jälkeen, vaikka haluaisinkin. Sitä pelkään. Uudelleen loukatuksi tulemista. Vaikka koen itseni loukatuksi joka päivä tässä suhteessa, kun tiedän hänen olevan tässä, vaikka mitään tunteita ei minua kohtaan olekaan. Kysynpä vain, miten ihmeessä kestän ja hyväksy tämän. Ja kun sen vastauksen saisi jostain. Ja myös vastauksen siihen, mitä teen. Ehkä se tästä vähitellen alkaa muotoutumaan. Pieniä hippuja päivittän, voimaa ja omaa tietoisuutta. Ehkä joku päivä vielä herään siihen, että vastaus on valmiina. Ja rohkeutta ymmärtää se vastaus.
Harmittaa vaan edelleen niin paljon se, että meitä on surullisia ihmisiä tässäkin kirjoitusketujssa niin paljon. Emmekö me ansaitsisi jotain muuta kuin tätä? En ole kovinkaan uskonnollinen, mutta joskus mietin, että mikä ihmeen tarkoitus tällä kaikella on, miksi meitä koetellaan näin? Voin tietysti vastata sillä, että kyllähän tämä on ravistellut huomaamaan asioita, jotka ovat jääneet arjessa jalkoihin, mutta eikö olisi voinut olla jotain toista tapaa. Ehkä ei. Ehkä tämä oli se ainoa keino...😮