Joulu tulossa, pitkästä aikaa kirjoittelen tänne kuulumisia. On ollut taas ylä- ja alamäkiä, menty todellisessa vuoristoradassa. Kamalaa riitaa ja ihanaa yhdessäoloa. Tai voiko riidaksi sanoa sitä, että minä räyhään ja raivoan kuin mielipuoli, kun yht'äkkiä tulee kaikenlaista vanhaa mieleen ja epäilen miehen motiiveja olla kanssani. Siinä mies vain on hiljaa ja kuuntelee, kunnes ei enää jaksa ja lähtee toiseen huoneeseen. Kummallista tässä oli se, että minä sitten seuraavana päivänä koin kamalia tuskia siitä, kuinka rumasti olinkaan puhunut hänelle. Ihan kuin hän ei olisi tehnyt minulle jotain paljon pahempaa. Sanani olivat seurausta hänen teoistaan. Tosin tiedän, että eipä tuo kovin rakentavaa ole. Mutta joskus näköjään vieläkin räjähtää oikein kunnolla.
Tuon räyhäämisen jälkeen olikin sitten sellainen tunne, että ihan sama. Ihan sama, mitä tässä tapahtuu. Lähteköön mies, jos haluaa. Tai että minä en jaksa enää olla tässä, haluan alkaa itse elämään sellaista elämää, jota mies vietti vuosikausia. Haen itse jonkun toisen.
Tiedän, että nämä ovat aivan naurettavia ajatuksia, enkä todellakaan niitä toteuta. Mutta kyllä sitä tulee mieleen välillä, että miksi minä en saisi kokea tuollaista ihanaa intohimoista suhdetta, jos kerran mieskin sai sen kokea. Miksi siis en minä? Ja silti en sitä tekisi. En vain pystyisi.
Joulu on tulossa ja ajatus siitä vähän ahdistaa. Tulee edelleen mieleen se, että nuo kaksi vaihtelivat lahjojaan vuosi sitten ja aikaisempinakin vuosina mies on kotona esitellyt tuolta naiselta saamiaan lahjoja ja valehdellut niiden alkuperää. Ja minä olen tyhmä uskonut! Tuo ajatus oikeasti vie nyt iloa joulusta, vaikka nyt vähän jo alkaa tuntumaan pieni jouluinen olo. Mutta silti. Onneksi lapset ympärillä ovat innoissaan joulusta, joten heistä saa todella paljon voimaa!
Mitä tulevaisuudesta? Mitä se tuo tullessaan? Jotenkin näin vuoden päättyessä miettii, että minkälainen ensi vuosi on. Toivon todella, että se ei ole tällainen helvetti, kuin tämä vuosi. Ja huomaan onnekseni eheytyneeni jo aika matkan tästä paljastumispäivästä. Silti niin keskeneräinen ja rikkinäinen, säröjä ja haavoja auki joka paikassa. Joku pieni asia saa mielen kuitenkin niin surulliseksi ja kyyneleet silmiin vieläkin. Enkä usko, että tämä tästä ihan heti helpottaa. Kyllä tässä mennään vielä pitkään tällaista sekamelskaa mielen kanssa. Nyt on jotenkin sellainen olo, että ei uskalla ajatella mitään vakavaa, ettei pilaa omaa tai muiden joulua. Olen kuin heikoilla jäillä - varovasti varovasti. Ja uuden vuoden jälkeen olen päättänyt, että on jälleen kunnolla keskusteltava, onko meidän liitosta oikeasti enää kantamaan meitä onnellisina tuleviin vuosiin. Välillä meinaan tuntuu, että mies ei vaan pysty päästämään irti menneisyydestä ja toisen naisen muistosta. Ja jotenkin se ajatus saa minut edelleen niin tuskaiseksi. En jaksaisi enää miettiä mitään tällaista, en jaksaisi ajatella, mitä mies miettii, mitä hän meinaa tulevaisuudelta? Jotenkin tuntuu niin kummalliselta, että hänelle riittäisi nyt kotielämä ja normaali avioliitto, kun on elänyt niin monta vuotta huumassa. Sitä en ymmärrä. Ja sitä pelkään, että kohta taas on hänellä sellainen olo, että pitää saada jotain ekstraa. Kuitenkin hän päällisin puolin vaikuttaa ihan tyytyväiseltä siihen, mitä nyt on. Ja en vain voi uskoa siihen... Nyt alkaa tila loppumaan, eli toivottelen vielä kaikille oikein ihanaa ja rauhallista ja mukavaa joulua! Nauttikaamme siitä kaikin mahdollisin keinoin!

Tuulia, tuntuu siltä, että sinäkin menet tämän asian läpi pohjamutia myöden! Niin minäkin menin; kuvainnollisesti voin sanoa, että tipahdin todella syvään kuoppaan ja sieltä ollaan pikkuhiljaa kiivetty ylös, välillä pohjalle taas tipahtaen.

Mennyt on mennyttä, se jos mikä on tässä vaikeinta. Sen kun lopullisesti hyväksyy, niin sen jälkeen on helpompi mennä eteenpäin. Asia tulee olemaan varmasti aina kipeä, mutta kuten aiemmin sanoin, sen kanssa pystyy elämään. Yritän kovasti mennä yhdessä mieheni kanssa eteenpäin, koska näen, että hän sitä kovasti itsekin toivoo ja näin ollen yrittää vielä kovemmin kuin minä. Jos hän ei yrittäisi, luulen, että olisi helpompi erota, yksin en jaksaisi, tietenkään.

Aika auttaa ja nykyisin sitä jo välillä ajattelee, että ihmiset ovat erehtyväisiä, ehkä joskus kuitenkin kannattaa yrittää, vaikka kaikki kamaluudet olisivat sellaisia, että kädessä olisivat painavat syyt erota. Kun on luonteeltaan sellainen, että ei pienestä katkea, niin sitä kuitenkin tekee kaikkensa, että pystyisi jatkamaan ihmisen kanssa, jonka on joskus valinnut. Kaikkea ei tietenkään pidä sietää, ihmisen pitää ottaa opikseen.

Minä en voi sille asialle mitään, että mieheni ihastui ja oli suhteessa vuosikausia toiseen naiseen. se on se tosiasia, mikä minun on hyväksyttävä ja sinunkin. Välillä sattuu niin, että tukehtuu, mutta näin se asia vain on.

Ymmärrän kyllä, että ihmiset eroavat uskottomuuden vuoksi, niin kova helvetti on minullakin takana, etten koskaan soisi sellaista kenellekkään. Ei kaikki tälläistä jaksa, niin kovaa on ollut.

Mutta uskon kuitenkin, että mikä ei tapa niin vahvistaa. Kyllä sitä elämää ja parisuhdetta katselee nyt ihan erilailla. Mikä on oikeasti tärkeää? Kyllä sitä pitää välillä mennä miehen luo, kainaloon ja kuiskata krovaan, että välittää, kaikesta koetusta huolimatta... se kantaa pitkälle... puhutaan arkisista asioista, joka päivä.. tällä hetkellä tuntuu siltä, että kukaan ei meidän väliin pääsisikään, niin "lähellä" toisiamme ollaan. Jälkeenpäin ajateltuna en ihmettele yhtään, että meidän väliin toinen nainen pääsi, niin kaukana toisistamme oltiin. Se aika oli vain silloin niin. Mukamas kiire, pienet lapset, väsymys. Niin kiire ei saa olla, ettei kerro toisesta, että välittää...

Nauti hetkestä! Mitä teillä nyt on? laita tämä uskottomuus asia telakalle jouluksi. Älä mieti sitä. Murehdi tilannetta vasta joulun jälkeen. Vinkkinä; listaa paperille miehesi tämän hetkiset hyvät ja huonot puolet, laita sen mukaan, mitä tällä hetkellä on. Mikä on hyvää ja huonoa tällä hetkellä miehessäsi, parisuhteessa.... Kun itse tein tämän, niin plussia tuli enemmän. Se kai kertoo jotain, sekin.

Sitäpaitsi, kuka antaa takuun, että minun tai sinun seuraava kumppani ei petä? Ei kukaan.

Hei. Haluan jakaa tarinani koska alan olla ihan loppu tähän tilanteeseen. Elikkä avopuolisoni ja lapseni isä petti minua ensimmäisen kerran noin vuosi sitten kun poikamme oli vielä mahassani. Jatkoimme yhdessä.. Poikamme syntyi ja avopuolisoni muutti pois ytheisestä kodistamme poikamme ollessa 3viikkoa vanha koska hän ei jaksanut minua (omien sanojensa mukaan! olin väsynyt,kiukkuinen enkä antanut miehelleni huomiota) Jatkoimme kuitenkin seurustelua ajatuksena,että muutamme yhteen kunhan saamme isomman asunnon( meillä oli yhteinen asunto hakemus vetämässä kasvaneen perheen takia) poikani ollessa noin 4kk vanha mieheni petti minua taas.. en voinut uskoa asiaa todeksi ja itkin monta päivää ja voin huonosti ja tuntui,että maailmani olisi romahtanut täysin.. mieheni alkoi sanallisesti esittää katumusta ja kertomaan tunteitaan ja lupasi ettei niin käy enään koskaan(pettämistä siis) ja,että hän menee sukupuolitauti testeihin( ei käyttänyt ehkäisyä ollessaan toisen naisen kanssa) sovimme myös,että alamme käydä parisuhdeterapiassa ja etenemme hitaasti.. Otin melko pian mieheni luokseni(sain siis isomman asunnon ja muutin lasteni kanssa) ja kävimme 2 kertaa terapiassa. Kunnes hän ilmoitti ettei ole halukas käymään siellä koska siitä ei ole apua. Hän ei myöskään mennyt koskaan sukupuolitauti testeihin. (sillä verukkeella,että koska pyydän ja jankutan asiasta hän ei ainakaan mene..) Nyt olemme siinä pisteessä,että hän haukkuu minua,ei halua olla seurassani,ei vastaa puhelimeen jos häntä ei huvita puhua kanssani,ei vastaa viesteihin, lyö luuria korvaan..MUTTA suuttuu jos minä en ole tavoitettavissa kun hän haluaa. SILTI hän väittää,että rakastaa minua ja haluaa olla kanssani. en jaksa enään tulen hulluksi mutta rakastan miestäni ja haluaisin jakaa elämäni hänen kanssaan mutta väkisinkin hänen käytös antaa kuvan,että hän ei todellisuudessa minua halua. Mitä mieltä olette kertomastani?? Minulla on olo,että roikun jossain ihmisessä ihan väkisin joka yrittää tiputtaa minut matkastaan muttei kykenekkään siihen.. Kiitos kun sain jakaa ajatukseni!

Nyt on vuosi ohi - kamala hirveä vuosi, jolloin miehen suhde tuli tietooni. Jotenkin oli helpottavaa uudenvuoden rakettien paukkeessa jättää jäähyväiset tuolle kamalalle vuosiluvulle. Ei niin, että mitenkään helpottavana ajattelisin tätäkään vuotta.
Niin paljon on vielä selvittämättömiä asioita, edelleen, että en osaa sanoa mitään suuntaan tai toiseen. Kohta edessä myös tuo kamala vuosipäivä, jolloin kaikki hajosi käsiin. Odotan hieman pelonsekaisin tuntein tuota päivää, millaiset ovat tuntoni tuona päivänä. Muistan edelleen melkein minuutti minuutilta tuon päivän tapahtumat. Vaikka ihan sumussa elinkin seuraavat viikot ja kuukaudet.
Olemme olleet jälleen aivan liian kauan hiljaa. Asioita ei ole käsitelty. Ei mitenkään muuten paitsi minun raivokohtausteni muodossa, jolloin mies vain on hiljaa ja kuuntelee. Se ärsyttää todella paljon. En saa mitään vastakaikua, raivoan vain enemmän ja enemmän ja tuntuu, että tässä on aivan yksin.
En tiedä mieheni todellisia tunteita minua kohtaan, joudun niitäkin kuitenkin epäilemään, vaikka hän onkin sanonut rakastavansa minua. Mutta rakastaa voi niin monella tavalla. Ja haluan, että hän rakastaa minua naisenaan, ei vain sellaisena, jonka kanssa on sattunut viettämään muutaman vuosikymmenen. Sellaisena, jonka kanssa on historia ja lapset. Mutta ei sitä tunnetta, joka pitää miehen ja naisen välillä olla. Olen niin epäileväinen jälleen siitä, että hän ajattelee edelleen sitä toista naista ja haikailee kuitenkin hänen peräänsä.
Olen yrittänyt niin paljon. Ollut lähellä, kaikesta tuskasta huolimatta, jota sisälläni tunnen. Olen hillinnyt itseäni (melkein aina), jotta hän ei tuntisi oloaan kokoajan uhatuksi minun hyökkäysteni taholta. Ja silti, mietin, onko tässä pidemmän päälle mitään järkeä.
Kysyin jälleen mieheltäni, haluaisiko hän erota. Ei kuulemma. Mutta mietin, mikäs hänellä tässäkään on ollessa, jos en häntä pihalle pistä. Katto pään päällä, lapset lähellä, kulissit kunnossa. Jos hän on voinut olla tässä vuosien ajan, vaikka oli suhde toisen kanssa, niin mikä estää nytkään häntä kestämästä tätä kotielämää.
Olen niin epäileväinen. Liian epäileväinen nyt.
Jotenkin kuitenkin tämä uusi vuosi toi minulle sellaisen rohkeuden, että tämän vuoden aikana saan elämäni jotenkin paremmin hallintaan ja uskallan ottaa riskit myös tämän meidän liiton suhteen. On uskallettava keskustella ja vaadittava niitä keskusteluja. Minun ei tarvitse mennä miehen mielen mukaan siinä, että jos ei tunnu siltä, että ei halua keskustella, niin sitten ollaan hiljaa ja kuvitellaan, että kaikki on ok.
Päätin, että minulla on myös oikeus vaatia jotain sellaisia asioita, jotka eivät hänestä välttämättä tunnu hyviltä. Oikeastaan päällimmäisenä tämä keskustelu-juttu. Pakkohan meidän on asiat selvittää. Jos näitä ei nyt keskustella, ne jäävät ratkaisematta ja tulevat vielä joskus riidoissa esiin. Sen huomasin jo yhdessä riidassa, joka käytiin.
On jotenkin niin voimaton olo koko tämän asian suhteen. Ei jaksaisi, haluaisi vain elää normaalia elämää, jossa tätä ei olisi tapahtunut. Ja tässä sitä ollaan.
Pakko jotenkin vain jaksaa. Saada asiat siihen malliin, että tietää, missä mennään. Olisi niin helppoa, kun olisi sellainen puoliso, joka haluaisi näitä asioita oikeasti selvittää, keskustella ja saada nämä asiat ratkaistua. Mutta kai hän sitten vain on niinkuin suurin osa suomalaisista miehistä, ollaan vain hiljaa. Ottaa vaan niin päähän tämä puhumattomuus sen takia, että niinhän tähän pettämiseenkin sitten mentiin, kun ei pystynyt puhumaan minulle, mitä haluaa ja toivoo. Miten sitten olikaan helpompi puhua jollekin toiselle naiselle. Se saa vieläkin vihan pintaan. Ja kovaa. Eilen olin asiasta taas itsekseni NIIN raivoissani! Onneksi nyt mies sentään suostui siihen, että edes vähän taas päivitetään, missä mennään. Saa nähdä , mitä siitä sitten tulee.

niin samanlaiselta kuulostaa kuin minun elämäni, päivät vaihtelevat, välillä olen niin raivoissani mieheni pettämisen takia. Miten hän voi tehdä sen
meidän perheelle, eikö hän yhtään ajatellut voivansa menettää kaiken, oliko se kaikki tämän arvoista. Minunkin mieheni on sitä hiljaista laatua,
hän ei juttele tästä pahemmin, ainostaan silloin sanoo jotain kun minä räjähdän....olen yrittänyt unohtaa ja antaa anteeksi, mutta välillä tulee niin vihainen olo toiselle. Ja välillä, liian usein, ajattelen että onko tämä sitä mitä minä haluan? Mutta kun rohkeus ei riitä lähtemiseen, ja kaiken vanhan tutun muuttamiseen. Ja sama täällä - haluaisin vain elää normaalia elämää enkä murehtia enää näitä juttuja. Mutta miten sitä voi, kun ei voi ensinnäkään luottaa toiseen ja kun välillä tulee itselle niin arvoton olo. Olen myös päättänyt että yritän elää enemmän itselleni, ja antaa ajan kulua, mutta en tiedä, mitä tästä tulee. Yritä jaksaa, ja mieti mitä sinä haluat?

Avovaimoni tunnusti syksyllä toisen suhteensa ja halusi eron. Tämän jälkeen nopeassa aikataulussa tuli muutto ja omaisuuden jako, kunnes lähes yhtä nopeasti hän minut pyysi takaisin. Tätä takaisin paluuta ollaan kipuiltu sitten muutama kuukausi. Aika on ollut tunteiden ja järjen välistä kamppailua sekä tapahtumien ja tilanteiden nopeaa muutosta, kuten varmasti osaatte kuvitella.

Meidän suhdetta vaivaa tuo sama puhumattomuus, tai oikeastaan negatiivisten tunteiden läpikäymättömyys. Naiseni on kyllä sosiaalinen mutta se mitä on tapahtunut, niin hänellä on yleensä kaksi reagointi tapaa, joko hän raivostuu kyselyistäni tai sitten hän kokee, että liioittelen, eli asioilla ei nyt ole ollut niin suurta merkitystä? (hänen suhteellaan). Sanomattakin on selvää, että kun uudessa osoitteessa katselee elämän raunioita, niin, niin miten tätä tilannetta voisi edes liioitella?

Tuo luottamus on jo sanana tätä nykyä aika luotaantyöntävä, lievästi "insinööri" ajatteluun taipuvaisena sitä ehtinyt jo aika paljon pähkäillä. Ehkä tässä nyt yritän kirjoitella vähän omia ajatuksia selkeämmiksi. Olen ajatellut, että jakavani luottamus- sanan kahteen osaan. Ensimmäisenä tulee ajatus siitä, miten voi luottaa, ettei eroamis ajatukset tule uudestaan hänen mieleensä? Ehkä aika vain näyttää, ehkä tähän ei kukaan pysty antamaan mitään takuita? Toiseksi olen ajatellut, että vaikka uusi vieras suhde olisi todella hirvittävä kokemus, niin kamalampaa olisi se, ettei hän siitä enään kertoisi. Jo, siksi että nythän hän tietää, että vaikeuksia tulee ja ennekaikkea niitä ikäviä kysymyksiä. Mikä tähän auttaisi? Kyttääminen😉 ? Noh, ainakin toisen rehellisyys. Olisi jotenkin ehdottoman tärkeää, että tietäisi mahdollisimman tarkoin mitä on tapahtunut/ajateltu, varsinkin kun kaikki puuttuvat "kohdat" täyttää sitten oma mieli. Ja tunnetusti, oma mieli ei mielikuvissaan paljoa armoa anna. Puhuminen pitäisi auttaa, mutta mitäs sitten kun toinen ei suostu? Tästähän täälläkin on moni kirjoitellut.

Ja nämä kaksi luottamus- kysymystä johtaa siihen suurimpaan kysymykseen koskien suhteen uutta rakentamista. Miksi tehdä työtä suhteen eteen? Onko kaikki kerrottu? Voiko enään toiseen luottaa? Miksi minä näkisin vaivaa uuden suhteen rakentamiseen? Niin, itse koen, että minulla on tarpeeksi tietoa erotakseni mutta ei tarpeeksi tietoa jatkaakseni. Vaikeita kysymyksiä, eikä juurikaan vastauksia ole.

Voiko oikeasti pelkkä aika itsessään, pelkkä odottelu pelastaa suhteen? Puhutaan mukavia, hymyillään ja odotellaan? Niin minähän odottelen jotakin tapahtuvaksi, naiseni ei. Hän seurustelee kanssani ja minä siis odottelen? Mitä?

Tuli aika sekava teksti, mutta komppaan jo edellisiä kirjoittajia. Joihinkin asioihin on vain niin vaikeaa löytää vastauksia, aikahan se auttaa. Mutta silti tässä "väliajan" kärvistelyssä auttaa teidänkin viestien lukeminen. Ei ihmiset, sukupuolesta/polvesta riippumatta, niin paljoa toisistamme eroa. Jotenkin lohdullinen ajatus tuo ihmisten samankaltaisuus, eipä siis ihmisyyttä kummempaa tämäkään.

Hyvää ja parempaa uutta vuotta kaikki vaikeuksien kanssa kamppailevat parit!

Luottamuksesta haluaisin minäkin sanoa sanasensa. Ilman valhettahan asiat heti on mahdollisuus
selvittää kohdaltaan. Mutta kun valhetta kestää kuukausia, jopa vuosia, se onkin paljon vaikeampi korjata.
Sitä miettii, mitä sinäkin aikana olis itsensä kanssa tehnyt, kun elää ihmisen kanssa, joka on kuin vieraalta
planeetalta. Taas jälleen kerran; miksi suhdetta ei ensin käydä loppuun, ennen kuin hypätään uuteen suhteeseen.

Omalta kohdalta tuntuu, kuin se surullinen ja tuskaisa aika on ottanut palasen vuosistani. Siihen on tullut musta
aukko. Yritin tätä selittää miehelleni, joka katsoi minua silmät ihmetyksestä pyöreänä ja sanoi, että ai, minäkö
oon sun elämäsi vienyt?

Epävarmuus tulevaisuudesta on kaikkein pahinta parisuhteessa, pitää tehdä päätös yhdessäolosta,
ennen kuin jatketaan, se on mielestäni ensisijainen asia. Sen jälkeen voidaan lähtee rakentamaan
niitä elämän muita yhteisiä alueita.

Ja rehellisyys on suhteen a ja o. Valhe, se on asia, jota ei ole olemassakaan, joten sen varaan ei mitään
voi rakentaa. Tämä koskee myös asioita, jotka jätetään kertomatta, vaikka on sovittu yhteisistä peli-
säännöistä.

Ilman luottamuspulaa ja valhetta kaikki olisi paremmin. Turhaan mennään sen taakse, että rakastan sinua
liiaksi, että pahoittaisin mielesi tämän ja tämän asian takia, jos kerron totuuden. Valhe tuntuu aina kääntyvän
itseäsi vastaan jossakin vaiheessa ja tulee monesti raskaammaksi kestää, kuin kurjinkin totuus.

Luottamus menee hetkessä, luottamuksen takaisin saaminen vie vuosia. Itselläni luottamuspula
kestänyt jo toista vuotta. Sitä elää antennit pystyssä vieläkin. Miten mahtavaa olisi alkaa jo luottaa toiseen,
tuleekohan sekin päivä joskus?

Koettakaahan jaksaa tällä vuoristoradalla!

Hei kaikki vuoristoradalla taiteilevat kohtalotoverit!

Niin tuttuja tunteita minullekin. 9kk ajan olen luottamuspulan, epätoivon ja ahdistuksen kanssa elänyt. Aavistin mieheni pettävän minua ja hän tunnusti suhteen, lopetti sen asian tultua ilmi ja siinä uskossa yritin olla 5kk, kunnes kävi ilmi, että suhde olikin alkanut uudelleen. Kaikki ne valheet ja uskottelut minulle suhteen loppumisesta satuttivat enemmän kuin koskaan ja kaikki luottamuksen rippeetkin hävisivät taivaan tuuleen.
Siitä suosta jotenkin rämmittiin ylöspäin, välillä huonolla menestyksellä. Kiitos ihanien työkaverieni, jaksoin jotenkin eteenpäin. Luottamuksen murusia olen yrittänyt etsiä, aika auttaa siinäkin. Epäily ja kyttääminen on välillä meinannut viedä järkeni. Keskustelut ovat olleet usein epätoivoisia, itkun ja ahdistuksen sävyttämiä minun puoleltani. Mieheni haluaa jatkaa kanssani, mutta suurista tunteista ei voida puhua. Suhde toiseen naiseen on hänen kertomansa mukaan ehdottomasti nyt päättynyt. Välillä on pakko purkaa kiukku ja viha huutamalla, mutta sen jälkeen on aina paha olo ja tuntuu kuin oltaisiin menty monta askelta taaksepäin. Olemme käyneet parisuhdeneuvojalla, ehkä se on auttanut selkiyttämään ajatuksia.
Rakastan edelleen miestäni ja haluan jatkaa hänen kanssaan. Luottamusta haluan rakentaa. Pari päivää sitten luin artikkelin, jossa neuvottiin tekemään mielikuvaharjoittelua anteeksi antamisesta. Opettelen sanomaan ajatuksissani miehelleni: "Annan sinulle anteeksi". Tarkoitus on, että pystyisin irrottautumaan vähitellen epäilyksen kierteestä ja antamaan tilaa enemmän luottamukselle ja toivon ajatuksille. Ehkä me sittenkin selviämme, ehkä vielä löydämme toisemme.
Näillä ajatuksilla minulla on parempi olla, miehelläni on parempi olla ja meillä yhdessä on paremmat mahdollisuudet saada suhteemme paranemaan. Toivoa on aina jäljellä, jos sitä molemmat haluavat. Helppoa tämä ei todellakaan ole, mutta ehkä tästäkin kokemuksesta voi vielä joskus löytää jotain minkä vuoksi se piti kohdata ja käydä läpi. Voimia meille kaikille, ei kadoteta toivoa! 🌻🙂🌻

Olen seurannut tätä viestiketjua ja sydämessä tuntuu raskaalta näitä lukiessani. Kuinka samanlaisia tuntemuksia moni tunteekin kuin minä.

Mieheni jäi uskottomuudesta kiinni kaksi vuotta sitten. Nämä kaksi vuotta hän on yrittänyt eteenpäin vain valehdellen eli totuutta ei ole kertonut vaan jäänyt jossakin vaiheessa valheistaan kiinni. Aluksi hän kertoi viikon suhteesta ja nyt olemme 10 vuoden pettämisessä ja kaksi vuotta kahden naisen kanssa petti minua. Ja sitä valheiden määrää mitä nämä 10 vuotta pitävät sisällään. On oltu ylitöissä, kursseilla, veneilemässä ja jopa työaikana lähtenyt salaa 2-3 tuntia viettämään näiden kanssa.

Olemme olleet naimisissa 32 vuotta ja meillä on kaksi lasta, jo aikuisia. On myös selvinnyt valtavasti asioita mitä hän on valehdellut lapsillemmekin ja he tietävät sen. Tämä on ollut minulle valtavan raskasta aikaa, tunteet heilahtelevat laidasta laitaan. Tällä hetkellä olen valtavan väsynyt tähän kaikkeen. Olen yrittänyt antaa anteeksi niin monta kertaa mutta aina sen jälkeen on tullut esiin uusia asioita mitä hän on valehdellut.

Toinen naisista otti minuun yhteyttä puhelimitse ja kertoi minulle miltei kaikki mitä ovat tehneet nämä 10 vuotta. Kun puhelu loppui oksensin. Jopa mieheni, kun jäi kiinni pari vuotta sitten, oli mennyt tämän naisen luo sopimaan mitä valehtelevat minulle ja kertonut minusta perättömiä asioita. Olemme käyneet useilla eri parisuhdeterapeuteilla eikä ole auttanut, koska siellä pitäisi puhua rehellisesti mutta mieheni on valehdellut sielläkin.

En haluaisi enää tässä iässä erota ja uudestaan alkaa suunnittelemaan elämää. Vaikea on luopua siitä tutusta ja turvallisesta ihan niinkuin nimimerkki 1955 kirjoitti. Mieheni ei haluaisi puhua näistä asioista vaan haluaisi laittaa pisteen, tehty mikä tehty. Nämä kaksi vuotta olen kuullut satoja kertoja ettei enää halua valehdella, on jo kertonut kaiken. Ja taas jäi kiinni valheista... En tiedä tuleeko luottamusta koskaan, vaikeata tämä on.

Tsemppiä kaikille ja ulkoilkaa, aurinkokin näkyy välillä!

Hei taas, tätä ylempänä olevia viestiä lukiessa tuntuu, että eihän minulla ole mitään hätää. Mitä minä tässä valitan? Muilla on todella paljon rankempia juttuja. On jotenkin niin kamalaa, että joudumme tällaisia asioita käymään läpi, emmekä me näitä tahtoneet elämäämme. Olemme joutuneet muiden toimista tähän soppaan ja syvälle sinnekin.
Nyt on vuosi takana tätä tuskaa. Hassu juttu sinänsä, että pelkäsin tuota päivää ihan kamalasti. Muistelin kyllä minuutti minuutilta vuoden takaisia tapahtumia ja ne ovat vieläkin niin elävinä edessäni.
Mutta sen päivän jälkeen tapahtui jonkinlainen ihme. Tuntui, kuin olisin saanut jättää jotain taakseni. Tunsin taakan kevenevän ja olon hieman helpottavan. Yksi vuosi eletty, yksi kestetty ja varmasti, toivon ainakin niin, pahin on takana. Tapahtui mitä tapahtui. Olen kuitenkin niin paljon vahvempi jo kuin vuosi sitten. Ja tunnen olevani vahvempi nyt kohtaamaan kaiken, tuntuu, että nyt uskallan vihdoin katsoa itseäni ja miestäni ja ilmoittaa, mitä haluan ja tarvitsen. Ja jos se ei toteudu, aion jatkaa elämääni mielummin yksin kuin jäädä suhteeseen, jossa joudun lopun elämääni pohtimaan ja arpomaan toisen tunteita minua kohtaan. Mies kertoili vähän tunnoistaan, enkä vieläkään voi sanoa, että tässä mitään ruusutarhaa perustetaan. Mies ei näe kovinkaan positiivisena meidän yhteiselämäämme, jostain syystä. Emme riitele, ei ole mitään sellaista kamalaa ristiriitaa muuten. Pystymme juttelemaan arkisista asioista ihan mukavasti ja mielestäni on kaikki siinä mielessä mennyt ihan hyvin, mutta silti tuntuu ,että kaikki mitä teen ja sanon, on jotenkin negatiivis sävytteistä. Ihan kuin hän haluaisi oikein hakea syytä kaikesta, että meillä on asiat vähän huonosti. Ja että minä olisin syy siihen. Hän ei halua sitoutua ja silti seuraavassa lauseessa hän onkin puhumassaa jostain tulevaisuuden asiasta. En edes ymmärrä häntä enää. Hän ei oikein halua olla tässä ja silti haluaa. Ota siitäkin nyt selvää sitten.
Jotenkin alkaa näyttämään siltä, että hän on jäänyt johonkin välitilaan, toisen naisen ja meidän (minä ja lapset) ahdistavaan väliin, kumpi sittenkin on parempi vaihtoehto. Hän kyllä viihtyy kotona ja tykkää touhuta lasten kanssa, mutta sitten vielä on sellainen kysymys, että mitä hän haluaa minusta ja meidän suhteesta. Tällä hetkellä ei oikein varmaan mitään. Edelleen häntä ahdistaa olla kanssani kahdestaan. Syyllisyys varmaan painaa, mutta jotenkin alkaa jo väsyttämään tämä. Olen vuoden odottanut ja jaksanut katsoa erotyötä toisesta naisesta. Joku raja kai minullakin on. Ja se raja alkaa olemaan ihan kohta.
En jaksa aina olla se antava ja yrittävä osapuoli tässä liitossa ja yrittämisessä. Jos toiselle riittää se, että tulee kotiin ja on siellä, se ei riitä minulle. Tottakai muutos on suuri miehelle, jolla ei olekaan enää sitä toista naista, jonka kanssa viettää vapaa-aikaa, matkustelee ja viestittelee ja kaikkea muuta mukavaa, jota meillä ei ole. Se on suuri muutos ja sitä hän on välillä kaiuttanut, että onhan ihan kaikki muuttunut. Ehkä hänelle, mutta ei minulle. Tuli hän ennenkin kotiin, lopulta. Nyt hän on vain enemmän kotona, mutta kaikki se läheisyys, jota oli sen jälkeen, kun uskottomuus paljastui, se on kadonnut. Hän ei tule lähelle, enkä kohta enää jaksa edes toivoa tai odottaakaan sitä. Alan varmaan tekemään jo mielessäni erotyötä, kun olo on tällainen. Olen vain niin väsynyt tähän yrittämiseen yksin.
Ja koska olen alkanut todella ajattelemaan parisuhdetta ja kaikkea mitä meillä voisi olla ja joskus on ollut, alkaa ahdistamaan ajatus siitä, että en enää koskaan saakaan tuntea rakkautta. Mies ei sitä pysty minulle edelleenkään sanomaan, että oikeasti rakastaisi minua. Varmasti rakastaa lastensa äitinä, mutta se ei riitä minulle. En halua lopunelämääni olla vain lasteni äiti miehelleni. En, jos olemme parisuhteessa. Kyllä siinä täytyy minunkin saada tuntea, että olen arvokas ja haluttavana naisena. Olen alkanut saamaan onneksi itseluottamusta takaisin siinä suhteessa, että uskallan jo nähdä itseni myös ihan itsekseni asumassa ja pärjäämässä. En tarvitse toista siinä tapauksessa, että toinen vain vie energiaani, eikä anna sitä minulle mitenkään. Tottakai on jokaisen myös ymmärrettävä, että itsestä se tyytyväisyys ja onnellisuus lähtee, mutta ei kai sitä ole mitään järkeä olla myöskään suhteessa, jossa yksin vain tekee itseään onnelliseksi ja yrittää sitä vielä kaksinverroin, kun toinen kokoajan, tahtomattaan varmaankin, vie sitä energiaa ja onnea pois tekemällä elämästä epävarmaa. Mitä on sellainen avioliitto, jossa joutuu kokoajan miettimään, erotaanko me jo ensi kuussa. Ei kai sitä kukaan naimisiin mene niin, että ajattelee eroavansa kohta. Ja nyt meillä on sellainen tilanne, että mitään ei voi oikein suunnitella, koska mies ei oikein vieläkään tiedä, mitä hän tahtoo. Enkä kyllä kohta enää minäkään. Olisin niin halunnut, että tämä tästä onnistuisi, mutta mitä tehdä nyt, kun alkaa itseltä usko loppumaan, onko sitä toivoa vielä? Sitä en tiedä…

Yksin ei parisuhdetta pysty pelastamaan, se on selvä se. Tottakai, miehesi varmaan tässä teidän tilanteessa on punninnut tai punnitsee vaihtoehtoja, mutta joku takaraja siihenkin on laitettava!

Mitä jos sanoisit miehellesi suoraan, että et enää jaksa yksin vetää rekeä perässä, koska niinhän asia on.

Joskus on kirjaimellisesti lyötävä hanskat tiskiin, jotta toinen näkee, että tämä asia on nyt tässä.
Että olet tosissasi. Jos miehesi ei näytä tunteitaan, tule lähelle, niin kyllähän se viestittää aika lailla.

Oikeasti tälläisen kriisin jälkeen läheisyys vain lisääntyy, jos miehesi olisi ymmärtänyt, mitä on menettämässä. Hänen pitäisi pitää sinusta kiinni kynsin ja hampain. Ymmärrän kyllä, että syyllisyys painaa, mutta siltikin teoillaan pitäisi osoittaa se, että välittää ja paljon.

Niin se on.
☺️❤️

hei Racing, on meitä näköjään muitakin, ilmeisesti liian paljon, jotka ovat samassa tilanteessa. Minä olen myös niin väsynyt tähän
juttuun, olisi niin mukavaa ja helppoa kun joku tulisi, ottaisi kädestä kiinni ja sanoisi minulle mitä tehdä. Itse en osaa tehdä ratkaisua,
en uskalla. Meilläkin on aikuisia lapsia, jotka eivät tästä isänsä pettämisestä tiedä mitään. Huonoina päivinä minun tekisi niin mieli
kertoa heille kaikki, mutta pelkään että vien heiltä(kin) pois jotain korvaamatonta, luottamuksen isäänsä. Mutta miksi minun pitää
sitä miettiä, itsehän mieheni on valintansa tehnyt ja pettänyt. Kaikkein eniten minua tällä hetkellä vaivaa se, että mieheni ei tunnu
jotenkin katuvan tekojaan "tarpeeksi", hän on kuin ei olisi mitään tapahtunut. Kerran kun sanoin hänelle siitä ja sanoin, että haluaisin
kuulla anteeksipyynnön vaikka joka päivä, hän sanoi että ei tällaista voi pyytää anteeksi - totta, mutta sen anteeksipyynnön kuuleminen
jotenkin auttaisi. Hän haluaisi jatkaa, ja haluaisi seksielämämme jatkuvan, mutta tällä hetkellä en pysty siihen ja tuntuu että välimme
vain viilenevät joka päivä. Kun kuulin hänen toisesta pettämisestään viime kesänä, jostain kumman syystä halusin rakastella hänen
kanssaan usein, mutta jossain vaiheessa syksyllä kun taas kerran mietin ja murehdin asioita, haluni hävisivät. On tämä niin vaikeaa.
Miksi ihmisten täytyy valehdella toisilleen. Minä olen aina ollut rehellinen ja inhonnut ensinnäkin epäoikeudenmukaisuutta ja nyt
tämä. En ole itse koskaan pettänyt miestäni, vaikka olisi ollut mahdollisuuksiakin...Ja hän tietää sen.
Tämä kirjoittaminenkin auttaa. Ajattelinkin että jos sinä nimimerkki Racing haluat, olisi mukavaa kirjoitella sinun kanssasi sähköpostitse?
Jaksamista sinulle ja kaikille muillekin.

Voi Tuulia3. Ymmärrän sun tuntemuksesi. Vaikka omasta ns elämän romahduksesta on vasta reilu pari kuukautta ja päätettiin jatkaa miehen uskottomuuden jälkeen yhdessä, niin tuntemukset on ihan samat mulla, vuoristorataa. Mietin nyt jo miten jatkossa, mahtaako mies koskaan välittää tarpeellisella tavalla minusta vai onko tämä turhaa. Miten vuoden kuluttua? Päivä kerrallaanhan tässä pitäisi mennä, mutta minkäs itselles mahdat.

Välillä on ollut muutama päivä etten ole ahdistunut, mutta aamut ovat vaikeita. Miten saa itsensä liikkeelle. Yksinolo kauheeta, mutta välillä tarpeellista. Mies on uuden työpaikkansa takia ihan töpinöissä ja suhteen hoitaminen on kait toisella sijalla eikä hän tunnu olevan mitenkään onnettoman oloinen. Joskus luulen, kun puhuimme aiemmin, että hän oli jo lähtemässä keväällä/kesällä pois, että hän miettii sitä vielä. Aion kysyä asiaa häneltä jossain vaiheessa uudestaan. Mies sanoi kyllä aiemmin, että hän on mukana tässä jutussa vielä. Niin mitä uskoa?
Uskaltaako tässä suunnitella kesälomaa, kenen kanssa?

Omat tunteet sotivat keskenään. Välillä on niin vihainen ja pettynyt ja välillä surkean rakastunut vielä toiseen. Vai onko se vaan sitä tuttuuden tunnetta, tyhjyyden ja yksinäisyyden pelkoa, luopumisen pelkoa? Milloin tietää mitä tehdä? Lapset, miten heille käy? Nyt itkettää... Saako itse enää kokea sitä aikuisten rakkautta ja välittämistä, että toinen odottaa jossain?😭

Soili, mitä sinulle kuuluu? Kertokaa hyvät ihmiset mitä te teette, kun ahdistaa? Kelle te puhutte? Haluaisin puhua jollekin, joka on kokenut tämän saman ihan naamat vastatusten, voisi itkeä olkapäätä vasten ja toinen tietää miltä tuntuu, tai soittaa. Ei tää nettikirjoittaminen oikein onnistu aina eikä koneelle aina pääse ja toinen näkee heti missä sivuilla on käyty, kun on alan ihmisiä.

Auttakaa hyvät kanssasisaret, nyt tuntuu ettei taas jaksa

Ei ole todellakaan helppoa loukattuna ja haavoitettuna yrittää kovinkaan usein ajatella positiivisesti omasta parisuhteesta ja puolisosta. Sattuu niin paljon. Pitkän parisuhteen äkillinen muutos, jossa toinen on kuin eri ihminen. Ajatus siitä, että joku toinen on ollut erityisen tärkeä ja merkityksellinen sekä henkisesti että fyysisesti, on välillä yhtä tuskaa. Se ahdistaa, masentaa ja saa tuntemaan itsensä aivan merkityksettömäksi.
Pahinta on tunteiden ja läheisyyden muuttuminen. Jotain on muuttunut, ei ole enää paluuta entiseen. Minä jostain syystä haluan vielä rakastaa, mutta niin toivoisin, että saisin kokea vielä sitä samaa rakkautta ja hellyyttä kuin joskus aiemmin myös toiselta. Mistä siis johtuu tuo tunteiden epävarmuus puolisossa? Oliko hän jo valmistautunut lähtemään odottaen, että en kestä uskottomuuden tuskaa? Kuinka kauan tätä voi kestää ja muuttuuko mikään suhteessa paremmaksi? Aivan samoja tunteita käyn läpi kuin sinä, Tuulia. Odotan kuin kuuta nousevaa parempaa päivää. Välillä on toivon pilkahduksia, niissä roikun ja yritän pysyä vahvana.
Minulla on muutama hyvä työkaveri, joka tietää tilanteestani. Heille voin mennä milloin vain puhumaan, kun ahdistaa. Liikunta auttaa myös ahdistukseen ja itsensä hyvänä pitäminen, uudet vaatteet, kampaajalla käynti, uusi hajuvesi, onhan näitä.
Ihminen on yllättävän vahva. Jossain vaiheessa pelkäsin, että hajoan, mutta niin vain pahimman vaiheen ohi mentiin päivä kerrallaan. Uskotaan valoon tunnelin päässä ja toivotaan vielä onnellista parisuhdetta. Tsemppiä kaikille!☺️❤️☺️

Samoja asioita käyn läpi kuin muutkin, on tämä raskasta. En minäkään millään löydä mitään posiviista miehestäni, kun tiedän mitä hän on tehnyt. Vaikka en haluaisi ajatella näitä asioita, tulevat ne vain mieleen ja seurauksena tosi paha olo. Päivät ovat helpompia kun on työ mutta illat ja yöt.... Olisipa tosiaan joku joka sanoisi mitä pitää tehdä.