Hei Tuulia3 ja te muutkin

Kiitos, että noin nopeasti vastasit viestiin. Ihan aloin itkemään, kun luin sitä. Oli valtava helpotus huomata, että joku välittää, KIITOS. Juuri tuollaisia ajatuksia on minullakin etenkin se viestin loppu.

Miten saisin miehen puhumaan muutenkin kuin parisuhdetapaamisessa, kun sekin on vasta maaliskuussa. Sen verran ahdistaa, että olisi tarvis varmaan puhua aikaisemmin ja paino tippuu edelleen vaikka syön mitä ja usein (ja yritän liikkua). Täytyy vaan olla päättäväinen ja katsoa joku hyvä päivä ettei olla väsyneitä, ollaan syöty, lapset ei ole kuulolla, mutta kun on hyvä päivä ei viitsisi pilata sitä just puhumalla, kun kerrankin olisi vähän parempi olo. Hotelliviikonloppuna ei.

Mikä se kriisipäivystys on? Mun pitäisi varmaan käydä myös huutamassa tuska ulos, jos en sitä vielä tarpeeksi ole tehnyt vai missä te yleensä käsittelette näitä asioita. Kunnallinen, yksityinen, kirkon? Mainostaa ei saa, mutta vinkkejä, kiitos, mikä on hyvä.

Soili, oletko kunnossa?

YRITETÄÄN JAKSAA🙂🌻

Tervehdys tänne!

Helmet, itse olen käynyt kriisikeskuksessa juttelemassa, käytiin pari kertaa miehen kanssa yhdessäkin. Ilmainen, sinne pääsee nopeasti ja apu perustuu ihan puhtaasti siihen, että saa huutaa tuskansa ulos. Olen suunnilleen kerran ryöminyt sinne, kerran itkenyt kuin pikkulapsi jo eteisessä ja nyt viimeksi romahdin vasta siellä huoneessa. Romahdus oli sinänsä hyvä asia, että tajusin oman tilani - olen kuvitellut olevani jo ihan hyvässä kunnossa, mutta kun tunteensa sanoi ääneen, tajusin, että pitkä matka on edessä. Googleta vaikka oman paikkakuntasi kriisikeskus, luulisin, että niitä on valtakunnallisesti paljonkin? Sinne saa ajan nopeasti, eikä turhia kysellä tai selvitellä. Itse olen menossa uudestaan taas parin viikon päästä, vaikka olen niin tuulettanut, että voiton puolella jo ollaan!

Toinen, mikä minua on auttanut, on niinkin kliseinen motto, kuin "yksi hetki kerrallaan". Se on konkretisoitunut viime kevään jälkeen ihan eri tavalla. Nykyään elän vain yhden ainoan hetken kerrallaan - menneisyyteen en voi enää vaikuttaa, tulevaisuutta en tiedä, joten jäljelle jää vain tämä yksi ainoa hetki. Kun on oikein hirveä olo, ajatus siitä, että tämä kestää vain hetken, helpottaa. Toisinaan se hetki on piiiitkä, toisinaan yllättävän lyhytkin. Ja mä olen ottanut ihan tietoisesti asenteeksi sen, etten "salaa" mieheltä ajatuksiani - jos tuntuu pahalta ja itkettää, sitten itken, jos tuntuu hetkellisesti hyvältä toisen sylissä, tarraudun siihen hyvään oloon enkä väkisin kyseenalaista sitä. Näin me ollaan edetty, hetki kerrallaan - toisinaan on kamalia hetkiä, päiviä ja viikkojakin, mutta aina sieltä on noustu, taas uuteen hetkeen! Ymmärtääköhän kukaan tätä pointtia?

Kuten tuossa alussa kirjoitin, niin tajusin oman kuntoni viime viikolla. Itkeskelen ja romahtelen - autoa ajaessa saattaa tulla jokin hyvä biisi, mikä nostaa muistoja pintaan ja mä vollotan kuin pikkulapsi. Joskus en kestä yhtään sosiaalisia tilanteita vaan vetäydyn, vaikka olen ulospäin suuntautunut ihminen. Oman itseni kanssa olen viihtynyt nyt parhaiten, kun ei tarvitse esittää mitään. Tuntuu, että lähipiiri jo ajattelee, että noniin, hyvinhän se selvisi, varmaan on jo asiasta yli. En siis oikein saa puhutuksi kenellekään, paitsi miehelle ja hänellekin rajatusti - useimmiten vain itken hänen sylissään, en saa sanotuksi mitään. Kriisikeskus on oiva paikka nyt, kun siellä ei tarvitse miettiä kuuntelijan tunteita vaan saa tuulettaa omiaan!

Välillä mä mietin, miksi ei erottu heti, kun asia tuli ilmi?! Miksi mä en vaan kerännyt kamojani ja lapsia ja lähtenyt? Olisinko mä nyt paremmassa kunnossa, vai huonommassa? Joskus musta tuntuu, että haluan vain niin kiivaasti pitää perheeni, etten halua irrottaa miehestä. Ja sitten taas: kyllä mä sitä rakastan hirveesti, kaikesta huolimatta ja kaiken kaaoksen jälkeen se on ollut katuva, huomioiva, hellä, rakastava.. Jotenkin vaan takaraivossa on sellainen pelko, että jotain taas tapahtuu. Ihminen, joka pystyy kuukausitolkulla valehtelemaan mulle, kutsumaan mun parhaan ystävän meidän yhteiseen kotiin vähän päiväkahveille, tapaamaan tätä yöaikaan myös ystävän luona ja salaamaan kaiken tietoisesti - ei kuulosta luottamuksen arvoiselta ihmiseltä?? Mutta jälleen, ei nämä asiat niin mustavalkoisia ole ja ehkä katkeroitumisen sijaan mun pitää taas muistaa tää yksi hetki kerrallaan - jossakin vaiheessa mulle varmaan kirkastuu se, että pystynkö mä jatkamaan miehen kanssa normaalia elämää luottaen vai kummitteleeko tää asia lopunelämää taustalla ja tekee musta säikyn kuin peura?

Hiljalleen, askel kerrallaan.

Helmet, miten jakselet nyt? Hae ihmeessä apua, ilmaista ja nopeasti saatavaa on tarjolla! Paljon voimia sinulle!
Tuulia3 - surullista, että miehesi tunteet ovat noin ristiriitaiset. Et ansaitse tuollaista, kun kaiken keskellä olet yrittänyt pelastaa perheesi. Mitä jos jotakin parempaa on luvassa? Uskallatko päästää irti?

Aurinkoinen pakkasenpurema tervehdys kaikille,

on tosi kurja ja masentunut olo. On tosi vahva epäily, ettei kaikki ole niinkuin pitää tässä meidän suhteessamme. Mieheni on jotenkin omituinen, välttelee katsettani, enkä uskalla kysyä, kun en tiedä haluanko kuulla vastauksen? Tiedän että pitäisi puhua, mutta kun siitä aina seuraa rikkirevitty olo.
Tässä joku kyseli unettomuudesta, en edes muista milloin olisin nukkunut hyvin. Käytän nukahtamislääkkeitä, mutta niilläkin nukkuu vain muutaman tunnin, ja olo on kaikkea muuta kuin pirteä aamulla.
Lenkkeily on ainoa mikä hetkeksi auttaa sisällä olevaa pahaa oloa. En voi edes oikein jutella kenenkään kanssa, itsepähän annoin hänen muuttaa takaisin, ja minua varoiteltiin. Sanoin miehelleni silloin kun hän muutti takaisin, että tarvitsen hänen apuaan selvitäkseni tästä, ja kai hän yrittikin silloin alussa, nyt hän täysin käpertyy itseensä, olemme kuin kaksi vierasta ihmistä. Sattuu vain niin paljon.
Ehkä huomenna parempi päivä?

Hei Tuulia3 ja kaikki parisuhteessa kamppailevat!
Tässä olen lukenut elämästänne ja jotenkin tuntuu, että tämä porukka täällä on lähentynyt.
Tuulialle sanoisin, että sun tilanteesi on jo jatkunut niin pitkään, että kannattaisi mies laittaa seinää
vasten ja vaatia päätöstä, ollaanko vai ei olla. Mikään ei kiduta niin paljon, kuin epätietoisuus.
Elä tuhlaa elämääsi tuollaisessa elämässä, ole tiukka. Muuten et itse koskaan pääse eheytymään.
Sitten joku kirjoitti, että mies istuu tietokoneen ja puhelimen loukussa. Jos ei se ole stressi, se on
kyllä joku kriisi tai pako todellisesta elämästä. Sieltä helposti pakenee myös uuteen suhteeseen, joten
kannattais kyllä puuttua tilanteeseen, ennenkuin mitään ehtii tapahtua. Minun kohdallani mies teki
tuota puoli vuotta ennen suhdetta ja on myöhemmin kertonut, että voi pahoin. Ei tullut mieleenkään
mulla kysyä, mikä vaivaa.
Mulle kuuluu 1v3kk jälkeen paljastumisesta parempaa. Mentiin naimisiin mieheni kanssa 30v jälk.
Mies on jotenkin helpottunut tilanteesta ja se näkyy kaikessa. Osallistuu oma-alotteisesti kaikkeen
kodin hoitamiseen! Menojaan on rajottanut. Ylityöt on jääneet ja työmatkat vähentyneet. Puhumme
harvoin vuoden takaisista, paitsi silloin, kun tulee joku asiayhteys tapahtuneeseen. Mieleni on
edelleen vuoristorata, toinen päivä aurinkoa, toinen kyyneleitä. Ennen häitä oli paniikinomainen olo,
kyselin vahvistusta kaikilta, lapsilta ja ystäviltä. Nyt tuntuu helpottuneelta, niin sanoo mieskin.
Juuri nyt mies lähti Helsinkiin moottoripyörämessuille ystäviensä kanssa. Ovat laivalla yötä (sama
laiva, jolla tapasi sivusuhteensa). No vahvat pelot ja aavistukset sieltä alitajunnasta nostaa heti
päätään. Ei niistä pääse. Ennen mies meni, eikä tuntunut miltään. Nyt velloo epäilys sisimmässä.
Voi sitä ihmismieltä, kun sitä jyrätään.
Muuten on siis helpompi hengittää. Sellainen jatkuva tuskatila, joka oli mukana kaikessa, on nyt poissa.
Osaan jo nauttia pienistä hetkistä.
Täällä joku sanoi, että on oppinut ajattelemaan vain tätä hetkeä. Siihen pitäis pyrkiä. Menneisyys masentaa
ja tulevaisuus pelottaa. Siis tämä hetki vain, ei enempää!

Voimia teille kaikille!

🙂

KIITOS TEILLE KAIKILLE TUESTA

Niin kuin Torso2 kertoi, tuntuu kun olisimme läheisiä toisillemme. Niin minustakin tuntuu ja siitä saa voimaa ja siitä tuo kiitos. Kun vaan voisimme tavata ihan porukalla tms.
Huomenna mies menee kurssitapaamiseen samaan hotelliin, jossa tapasi sen toisen. Asia painaa mieltä, mutta tuskin se toinen siellä on, kun asuu eri kaupungissa ja suhde on loppu, mutta, tiedättehän...

Muuten, joku kysyi miten voin. Kiitos kun kysyit ja välitit, nyt on ollut pari parempaa päivää (lue:vähemmän puristusta). Vuoristorataa.

Taitaa viikonloppu mennä lunta luodessa ja iltapvteet jää väliin nyt, ellei...

Hei kanssasisaret.

Olen ollut muutaman päivän kirjoittamatta ja viimeisestä käynnistäkin on joitakin päiviä.

Itse olen käyttänyt mielialalääkkeitä jo vuosia ja ne ovat varmaan auttaneet siinä etten ihan pohjamutiin ole jäänyt kiinni. Siellä pohjalla on käyty ja sinne vielä vajotaan, mutta on jo monia hyviä päiviä minulla itselläni. Tyttö voi paremmin ja tarvitsee vähemmän minua ja se tietty näkyy omassa voimissani. Voin jättää hänet välillä pidemmäksi ajaksi yksi pelkäämättä että hän viiltelee tai tekee muuta ja kun pääsee itse pois kotoa, niin saa parisuhteen ajateluun vähän etäisyyttä.

Olen käyttänyt nukahtamislääkkeitä ja todennnut, että joillakin uni riittää vain alkuyöksi ja joillakin koko yöksi. En tosiaan käytä niitä jatkuvasti vaan pari kertaa viikossa, kun on huonon unen putki päällä. Viimeisin lääke on ollut tosi hyvä ja sen avulla uni riittää aamuun asti.

Mies siis jatkaa edelleen harrastamistaaan tämän naisen kanssa, eli ei ole päässyt suhteesta minun mielestäni yli. Hänen mukaansa heidän välillään ei ole mitään, mutta minun on sitää vaikea uskoa. Eli joogassa käyvät yhdessä ja nyt sitten ryhmäsulkapallossa olikin perjantaina muut peruneet, että he olivat sitten pelaamassa kahden!!!!

Olen kynsin ja hampain roikkunut tässä suhteessa verissä päin ja nyt olen antanut periksi. Elän päivän kerrallaan ja kuten tuolla aiemmin sanottiin hetki kerrallaan. On päiviä, joita pilkon 3:en osaan. Ajattelen, että selviän aamupäivän, sitten iltapäivän ja viimeiseksi illan ennen nukkumaan menoa.
Olen toivonut saavani edes pienesti huomiota ja jonkinlaista konkreettistä näyttöä, että hän yrittää työstää parisuhdettamme. Työn jälkeen hän tulee suoraan kotiin, yleensä on kiukkuinen, ilveilee ja on muutenkin ikävä. Nämä on niin selviä merkkejä, että hänen on paha olla kotona. Hän on luvannut yrittää tätä suhdetta eikä anna periksi, mutta näyttö on ala-arvoista. Siitä syystä olen viimeviikon aikana antanut luvan itselleni antaa periksi. En jaksa yksin enkä voi ykksin suhdettamme ylläpitää ja jatkaa. Näin mennään saman katon alla siihen asti, että jaksan ottaa asian puheeksi ja asiasta keskustellaan. Mieheni ei aloita keskustelua eikä yleensä muutenkaan halua kesustella, joten tiedän, että tilanne pysyy tässä tasapainossa siihen asti, että minä teen liikkeen. Olen varma, että mieheni näkökulmasta hän yrittää paljon, tuleehan hän joka päivä kotiin.....onpas kiva, kun tulee kotiin kiukuttelemaan kuin 3-v. Mielestäni ei ole parisuhteen eteen tehty tarpeeksi, jos tyhjentää astianpesukoneen ja laittaa aamiaista viikonloppuisin. En minä niitä kaipaa vaain joskus edes silittämistä, paijaamista tai edes aloitetta seksiin. Seksiä on vain sen verran mitä minä aloitan, ja nyt syystä tai toisesta kehoni huutaa huomiota. Ihan kamala ristiriita.

Vihaa tunsin jokin aikaa sitten ihan kamalasti. Sitä purin urakalla sekä punttisalilla että hiihtoladulla. Nyt olen laihtunnut niin, että kaikki vaatteet roikkuu päällä. Jos olisin ollut aiemmin tässä kunnossa, niin olisin ollut iloinen. Nyt nämä menetetyt kilot ilahduttavat vain, että on helpompi harrastaa ja purkaa lisää virtaa. Onneksi olen voinut käydä liikkumassa, sillä tiedän, että minulla olisi ollut erittäin suuri geneettinen riski tarttua pulloon ja alkoholisoitua kun olisin sitä kautta ahdistusta purkanut. Onnekseni näin ei ole käynyt.

Voimia kaikille. Ette usko kuinka paljon lohdutusta on täältä saanut kun ymmärtää ettei ole tunteineen yksin. Toisaalta ollaan varovaisia, että emme sure liiaksi toistemme suruja. Jokaisen omassaan on ihan riittävästi.

Olen saanut paljon apua luettuani nämä viestit. Vaimoni pettäminen minua kohtaan alkoi paljastua joulukuun alussa jonka jälkeen viimein kuukauden väännön jälkeen tunnustus tammikuun alussa. Kolmen vuoden salasuhde, joka päättyi neljä vuotta sitten. En nyt jaksa enempää selvittää, kun ei ole tullut tässä juuri nukuttua mutta yritän kertoa myöhemmin lisää missä mennään.

Täällä jälleen mieltä purkamassa... Olette niin oikeassa, pitää todella nyt vain laittaa mies seinää vasten ja laittaa valitsemaan.
Tämä alkaa olemaan jo kannaltani aivan naurettava tilanne. Olen vuoden luullut tekeväni töitä yhdessä yhteisen jatkon eteen ja sitten matto kiskaistaan altani, kun tuleekin ilmi, että mies ei vielä tiedäkään, mitä tässä tehdään.
En usko, että hän oikeastaan koskaan olisi halunnutkaan jatkaa, ellei lapsia olisi ja siinäkin vain syy ainoastaan lapsissa, vain lasten takia, ei minun. Jotenkin alkaa todella tuntumaan siltä, että se toinen suhde oli varmasti sitten sitä, missä hän tunsi elävänsä. Oli se sitten satua tai todellisuutta. Mutta kaikkien niiden vuosien jälkeen hän ei enää pysty kuvittelemaan elämäänsä kanssani. Ja se on varmasti vaikea kertoa minulle. Sitä on ollut kautta vuosien vaikea kertoa minulle, siksi hän löysi itsensä toisen sylistä, helpompi vaihtoehto saada parempi olo itselle, kuin se, että olisi kertonut minulle vain, että liitto on loppu. Oli helpompi vain elää sitä toista elämää ja valehdella minulle. Ei tarvinnut miettiä yhtään sen kummemmin mitään, minä typerys vain luulin, että olemme edelleen ihan kohtuullisessa liitossa ja hänellä on paljon töitä... Tunnen itseni todella typeräksi! Jälleen pitkän ajan jälkeen tunnen näitä vihan ja raivon tunteita, niin noita kahta kohtaan kuin itseänikin, joka on niin luottavaisena vain uskonut johonkin, jota ei ole ollut. Ja vielä senkin jälkeen, kun kaikki paljastui, uskoin typerä omaan mieheeni!
Olen paljon pohtinut sitä, miksi mies ei pysty kertomaan minulle, mitä tuntee ja ajattelee. Tietysti siinä on osana se, että hän joutuu sen johdosta varmastikin sitten jättämään lapset ja tapaa heitä vain viikonloppuisän roolissa. Se on varmasti se suurin syy tässä. Hän on aina sanonut, että ei lapsista halua eroon. Minusta varmaankin viis...
Olen ehkä vähän itsesäälinkin vallassa, kun tätä tekstiä tässä lukee, mutta oikeastaan enemmän sellaisessa heränneessä tunteessa. Tajuan nyt niin hyvin, missä mennään. Vaikka mies ei ole minulle vielä mitään sanonutkaan. Olen valmistautunut eroon, henkisesti yritän valmistautua siihen joka päivä. Tottakai se tulee olemaan iso isku, mutta toivon, että se, että olen jo yrittänyt miettiä kovasti arjen sujumista ja muita käytännön asioita, auttaisi siinä vaiheessa kestämään iskun hieman paremmin. Fyysisesti olen myös alkanut välttämään miestäni, tuntuu, kuin olisin etääntynyt valovuosia hänestä tässä muutamassa viikossa. En halua satuttaa itseäni enää enempää. Voi, kuinka haluaisin läheisyyttä ja hellyyttä. Mutta en pysty menemään enää mieheni viereen sitä pyytämään, koska tiedän, että se olisi sellaista sääliläheisyyttä, koska hän ei minua kohtaan mitään tunne. Kenestä on kivaa olla sellaisen ihmisen kanssa, joka on kanssani enemmän säälistä, tunteesta, että tässä on nyt varmaan vaan pakko olla? Tämä syö itsetuntoani aivan valtavasti. Vielä joitakin aikoja sitten tuntui, että olen saanut itsetuntoa vähän ylös, nyt se on mennyt kyllä kovaa vauhtia sekin alas. Onko sitä enää? Kun mietin, että mitä hyvää minussa olisi, niin mitäpä tässä on, jos kerran mies ei halua edes olla kanssani...
Ja kaikkein surullisinta tässä on kyllä se, että alan itse menettää toivoani rakkauteen. Tuntuu niin typerältä lukea jotain ystävänpäiväjuttuja nyt lehdistä, millä voi kultaansa ilahduttaa - niin mitä? ketä? Tulee niin kyyniseksi. Pelkään sitä, että jos/kun eroamme, en pysty luottamaan kenenkään miehen rakkauteen enää. Epäilen kaikkea, epäilen itseäni, en usko, että kukaan voisi pitää minua ihanana. En usko, että kenenkään mielestä voisin olla rakkauden arvoinen. Olen varmaan liian kauan saanut nyt siipeeni ja minua on poljettu tämän asian suhteen lattiaan. Ja haluaisin vielä joskus tuntea, että joku rakastaa minua juuri sen takia, että olen minä.😭

Hei taas kaikki, Tuulia3lle ja muille myös jaksamista. Kunpa vain osaisikin elää hetken ja päivän kerrallaan, mutta välillä on niin vaikeaa. Olen nyt itse siinä tilanteessa, että taas kerran raivosin miehelleni ja itselleni tuli vähän parempi olo? mutta muuten suhteemme on aika jäissä. Minulla on koko ajan sellainen olo, että olen "toiseksi paras vaihtoehto" eli että mieheni on kanssani suurimmaksi osaksi vain sen takia että eroaminen olisi vaikeaa, koko elämä muuttuisi. Hän kyllä jatkuvasti sanoo, että haluaa meidän välimme kuntoon, mutta minä en enää tiedä haluanko minä. Hän on valehdellut minulle niin kauan ja monta kertaa, että en enää tiedä kuka hän on, olenko rakastanut jotain haavemiestä? Minäkin haluaisin, kuten Tuuliakin, että löytyisi joku joka tosiaan rakastaisi minua sellaisena kun olen, mutta se taitaa olla utopiaa. Kateellisena kuuntelen tuttavapariskuntien juttuja, mitä he tekevät yhdessä ja mitä suunnittelevat. Miksi mieheni piti pilata kaikki. Mennyttä suhdettamme ei saa enää koskaan takaisin. Minä siis olen koko ikäni ollut hänelle uskollinen ja nyt kun lapset ovat kaikki lähteneet kotoa, olisi mukava kun voisimme aloittaa alusta, tehdä kaikkea kivaa yhdessä, mutta tässä sitä nyt sitten ollaan.
Ja tätäkö se meidän loppuelämämme sitten on. Tällä hetkellä suhteemme on jonkinlainen kimppakämppäsuhde, hän kyllä yrittää minua sängyssä lähentyä, mutta tällä hetkellä olen jotenkin niin lukossa, että en pysty rakastelemaan hänen kanssaan. Ja kun en pysty, ajattelen että kohta hän taas haikailee (tai haikaileeko jo?) rakastajatartaan? Pitäisikö minun ottaa yhteys tähän "toiseen naiseen", ja puhua hänen kanssaan. Selvittäisikö se minun ajatuksiani? Miksei hän ole eronnut ja millainen hän oikein on? Miten hän on minua "parempi"? On tämä niin vaikeaa. Joku kirjoitti, että olisi kiva tavata teitä muita ja keskustella, niin olisi. Minulla ei ole ketään kenen kanssa jutella tästä. Siskolleni kesällä kerroin, mutta häntä ei kiinnosta: hän ei ole kertaakaan sen jälkeen kysynyt miten minä jaksan. Ja jotenkin häpeän tätä tilannetta niin, että en pysty kenellekään puhumaan...miten minä annan kohdella itseäni näin...☹️

Hei kaikki vuoristoradassa elävät! Kirjoitin jokin aika sitten tilanteestani; olen siis petetty nainen, joka yritti noin kaksi vuotta selviytyä miehen pettämisestä. Nyt ero laitettiin vireille ja voin vain sanoa, että oloni on kuin olisi otettu kerrostalo pois selästä! Nautin siitä, että ei tarvitse epäillä, en odota mieheltäni mitään jne. Olen kirjautunut nettijuttuun, jossa voi tutustua varovasti ihmisiin ja nautin elämästäni lasteni kanssa. Prosessin työstäminen oli vaikeaa, mutta kun päätös kypsyi, olen seissyt joka päivä sen takana!

Suurin syy, miksi päädyin eroon oli se, että minulla oli koko ajan tunne siitä, että mieheni ei todellisuudessa kokenut tehneensä väärin; hän etsi ja ikään kuin oikeutti tekemisiään minun tekemisiä vasten. Ymmärsi, että yleisesti pettäminen on väärin, mutta hänen kohdallaan oli näitä puoltavia syitä niin paljon ,että hän ei oikeasti katunut, eikä siksi juuri tehnyt riittävästi työtä vakuuuttaakseen minut omasta tahdostaan ja halustaan parantaa tilannetta. Epäluottamuksen tilanteita oli aina ja aina... eli minun ei tarvinnut kaivaa menneitä.
Toivon, että jaksatte tehdä ratkaisut- elämää on yksinkin!

tulevaisuusko kirjoitti:
"Suurin syy, miksi päädyin eroon oli se, että minulla oli koko ajan tunne siitä, että mieheni ei todellisuudessa kokenut tehneensä väärin; hän etsi ja ikään kuin oikeutti tekemisiään minun tekemisiä vasten. Ymmärsi, että yleisesti pettäminen on väärin, mutta hänen kohdallaan oli näitä puoltavia syitä niin paljon ,että hän ei oikeasti katunut, eikä siksi juuri tehnyt riittävästi työtä vakuuuttaakseen minut omasta tahdostaan ja halustaan parantaa tilannetta. "

Minulla on ihan sama fiilis kuin sinulla....mieheni ei tunnu oikeasti katuvan mitään, ehkä sitä että "jäi kiinni" nyt toisen kerran.
Hän ei ole kertaakaan pyytänyt esim anteeksi tekemäänsä. Olen siitä hänelle sanonutkin ja sanoin myös, että minua helpottaisi jos hän olisi vaikka itkenyt ja pyytänyt anteeksi, mutta tähänkään hän ei kommentoinut muuta kuin että "ei tällaista voi pyytää anteeksi..." - mielestäni voi, ja se auttaisi minua. Tulevaisuus kirjoitti myös, että "on kuin kerrostalo olisi otettu pois...", uskon sen. Tämän asian jatkuva miettiminen ja murehtiminen on niin väsyttävää ja ahdistavaa. Mutta kun ei pysty asioita mielestään pyyhkimään poiskaan. Olisi ihana "vapautua" näistä ajatuksista. Nostan hattua ihmisille jotka pystyvät eroamaan. Minun rohkeuteni ei vielä ainakaan riitä siihen...sitä haluaisi vaan että kaikki olisi ennallaan, sitä tuttua ja turvallista, mutta eihään sitä enää toisaalta nytkään ole, eikä paluuta entiseen ole.

Juuri tuosta onkin pettämisessä kysymys: petetylle pitää tulla tunne, että pettäjä katuu ja tietää tehneensä väärin. Ei sysää syitä petetyn harteille, ei keksi kaikenmaailman syitä ja oikeuksia tekemisilleen, ottaa vastuun omista tekemisistään ja kantaa ne mukisematta. Ehkä pahempi loukkaus on se, että pettäjä syyllsitää petetyn, koskaan kun se ei ole petetyn vika, mitä pettäjä selän takana touhuilee. Kyllä sitä on yksin vastuussa tekemisistään, mitä missäkin tilanteessa tekee.

Tuulia puhuit siitä, että tunnet itsesi typeräksi, kun olet luottanut toiseen. Minullakin oli alussa se tilanne, kuinka tyhmäksi tunsinkaan itseni, että olin luottanut. Tiesin ja tunsin,että jokin oli pielessä, mutta en koskaan ajatellutkaan, että syynä voisi olla toinen nainen.

Nyt olen kuitenkin sitä mieltä, että luottamus on parisuhteen perusta ja niin kauan luotetaan kun on luottamuksen arvoinen. Miten voisikaan olla tyhmyyttä luottaa toiseen, niinhän normaaleissa parisuhteissa on ja siinä ei ole mitään tyhmyyttä, hävettävää... Tilanteesen voi ottaa toisenkin näkökannan: on mielestänyt härskiä käyttää toista hyväkseen, kun tietää, että hän luottaa, tahallaan satuttaa toista, kun tietää, että toinen uskoo kaiken... se jos mikä on tyhmyyttä ja ihmisten hyäksikäyttöä...

Kaiken kaikkiaan vaikka joku sanoikin minulle, että olen liian sinisilmäinen ollut,- olenhan ollutkin, mutta toisaalta edelleen haluan uskoa ihmisiin ja olla positiivisella mielellä, mitä siitäkin tulisi, että ensimmäiseksi ajattelisin aina pelkkää pahaa, katkeroituisin vain ja siitä ei ainakaan ole pidemmän päälle hyötyä.

Positiivisuus tulevaisuuteen tulee, kun kriisistä on tarpeeksi aikaa ja toivon totisesti, ettei kenenkään meistä täällä tarvitse kantaa epäluulon taakka vuositolkulla. Joku ratkaisuhan pitää tehdä, jotta pystyy elämään elämäänsä onnellisesti ja tulevaisuuteen katsoa. Eikä niin, että aina odottaa ja epäilee, mitä pahaa nyt tapahtuu ja kuka minua seuraavaksi puukottaa selkään?

Katsoin sen Voimalan jakson myös, mistä Tuulia puhui. Harva pettäjä mies on sellainen kuin siinä oli, hän sanoi, että oli valmis puhumaan pettämisestä niin kauan kuin on tarvis. Lisäksi huomioin sellaisen seikan, että vaikka he puhuivatkin asiasta varmaan paljonkin, niin siltikin heillä meni vuosikausia ennenkuin tilanne tuli heidän parisuhteessa normaaliksi. Aikaa se vie.

Mutta yksin on turha yrittää, avioliittoon ja kriiseistä selviämiseen tarvitaan kaksi kovati yrittävää ihmistä, jotka yhdessä tekevät mahdottomasta mahdollisen.

Kyllä väsyttää. Olen aivan loppu. Jotenkin tuntuu, tuleeko tästä koskaan loppua? Mihin tämä tästä muuttuu, mitä ihmettä tässä oikein tapahtuu? Olemme vain. En jaksa enää. Ja silti pitäisi lasten takia jaksaa.
Tätä on nyt vuosi puitu ja tuntuu, että jauhamme sitä samaa edelleen. Miten ihmeessä voin olla näin nössö, että en saa mitään ratkaisua aikaan, antaen miehen edelleen miettiä, mitä tekee. Uskon, että jos kotoa lähteminen ja lasten jättäminen olisi helpompaa, hän olisi sen tehnyt jo. En enää jaksa uskoa mitään meidän välille. Ei hän minun takia tässä ole. Hän ei vain saa aikaiseksi lähtöä ja toisaalta taas hänellä ei ole vieläkään rohkeutta kertoa minulle, että ei pysty enää tässä olemaan. Näin minusta nyt tuntuu.
En jaksa - en jaksaisi olla töissä, en jaksaisi olla kotona, mikään ei huvita. Tiedän, että nämä ovat juuri niitä klassisia masennusoireita. Mikään ei kiinnosta. Haluaisi vain maata ja olla, tuijottaa vaikka vain kattoon.
Jotenkin sitä niin vuosi sitten oli kuitenkin myös toivoa täynnä siitä, että "vuoden päästä varmasti asiat ovat jo edes vähän paremmin" - kun sitten herääkin tähän todellisuuteen huomaten, että ei tässä kyllä olla menty yhtään mihinkään, päinvastoin oikeastaan vain huonompaan suuntaan siinä suhteessa, että läheisyyttä ja keskusteluja ei ole samalla lailla kuin vuosi sitten, niin kyllä se iskee maahan kuin salama! Ja vielä se tietoisuus kaikesta, mitä tässä vuoden aikana onkin ollut harhaa...
Sitten taas - entisenä ikuisena optimistina - mietin, että pitääkö vielä mennä alaspäin, ennenkuin pääsee ylöspäin, mutta kuinka paljon alaspäin pitää mennä?
Edelleen olen kuitenkin päättäväisempi ja rohkeampi, se sentään on parannus vuoden takaiseen elämään, uskallan miettiä elämääni myös ilman miestä. En tosiaankaan pelkää, sillä tajuan, etten halua olla loppuelämääni suhteessa miehen kanssa, jolle olenkin nyt se "kakkonen" - sen toisen naisen ollessa edelleen mielessä ja haaveissa miehelle se rakkauden kohde. On raastavaa olla kotona, leikkiä perhettä ja pitää kulisseja yllä, kun sisällä itkee ja huutaa pieni ihminen, joka haluaa asioiden selviävän ja jonkun rakastavan ja pitävän tärkeänä ihmisenä, omana rakkaanaan.
Huomenna on ystävänpäivä - helpompi avautua teille, hyvät ystäväni ja kanssakulkijat, kuin miettiä, että antaisi jotain romanttista lahjaa omalle rakkaalle - siis kenelle?? - vaikka hän olisi minun rakas, en ole hänen rakkaansa ja sen takia en enää pysty ajattelemaan mitään typeriä romanttisia ajatuksia meistä.
Enkä kuitenkaan haluaisi katkeroitua. Ja varmaan olen jo katkera, masentunut ja onneton, itkeskelevä tyhmä vaimo, joka ei todellakaan tajua, ei sitten millään, että mies ei vaan rakasta minua vaan sitä toista naista. Miten mies pystyy tekemään tätä minulle, päivästä toiseen, kun näkee, kuinka tämä vaikuttaa minuun. Hänen mielestään pitäisi vain katsoa tätä, vaikka asiat eivät olekaan kunnossa. Hänen mielestään voimme silti olla yhdessä. Helppoa hänelle, niinhän hän oli jo silloin, kun hänellä oli suhde. Näin hän eli vuosia kanssani/kanssamme tunteettomasti, ajatukset muualla. Miten hänelle olisikaan vaikeaa jatkaa tässä, samalla lailla. Samaa rataa, kuin vuosia aikaisemminkin.
Mutta minä en vaan kohta kestä enää tätä tilannetta.
Kuinka rikkinäiseksi itseni annan päästää???????😭
😯🗯️

tuulia3 ^
Tilanteesi on todella kurja! On niin musertavaa ja voimia vievää katsella vieressä, kun toinen ei tee mitään elettä suhteen eteen. Ja itse kuitenkin sitä suhdetta haluiaisi etenepäin viedä.

Miehesi selvästikin on lukossa, eikä tiedä mitä tekisi. Voisiko olla, että hän jollain tavoin odottaa, että sinä teet ratkaisun?

Itse olen ollut vastaavassa tilanteessa (yksin yritin hoitaa suhdettamme) ja välillä mietin miehen ollessa niin välinpitämätön, että haluaako hän vain ajaa minut loppuun, jotta minä tekisin sen ratkaisun ja hänen ei täten tarvitsisi olla se ratkaisun tekijä eikä vastuunottaja isoissa ratkaisuissa.

Nämä on kaukaa haettuja juttuja, mutta kaikkea sitä parisuhdekriisien keskellä tulee mieleen. Se, onko tilanteessa ratkaisun tekijä vai ei; kumpi on "helpompi" (tyhmä sana tässä yhteydessä tuo helpompi) rooli?

Ja tarvitseeko tälläisiä loppujen lopuksi edes miettiä!

Tämä viestini ei ollut pelkästään tuulialle, vaan ihan yleisestikin.

Voimia kaikille näiden asioiden kanssa painiville!!

Hyvät Tuulia3, yhdessäköain, soili, Surullinen 1955 ja kaikki muut! Olen lukenut tätä ketjua muutamaan kertaan ja saanut paljon ajateltavaa. On ollut lohduttavaa tietää, ettei ole kokemuksineen yksin.

Minun tarinani saattaa kuulostaa oudolta, sillä mieheni pettämisestä on kulunut jo 23 vuotta ja silti asia vaivaa minua edelleen. En halua tällä masentaa muita (ja toivon, ettette pidä minua ihan outona), vaan kertoa, mitä käsittelemättä jäänyt uskottomuus voi saada aikaan.

Mieheni jäi siis tuolloin kauan sitten kiinni sivusuhteesta, joka oli jatkunut puolitoista vuotta. Vanhempi lapsemme oli kuusivuotias, nuorempi kahden. Toinen nainen oli mieheni työtoveri ja suhde oli ollut hänen työpaikallaan kaikkien tiedossa. Noihin paljastumisen aikoihin liittyi hänen puoleltaan kaikenlaista pahaa käytöstä, jota en nyt tahdo lähteä kuvailemaan tarkemmin.

Maailmani romahti. Olimme olleet naimisissa kahdeksan vuotta ja asuneet sitä ennen yhdessä seitsemän vuotta, mutta noin vähän sitä voi toista tuntea. Mieheni lopetti vaatimuksestani suhteensa muistaakseni aika nopeasti, mutta ei pystynyt keskustelemaan siitä, puhumattakaan, että olisi pyytänyt anteeksi tai edes osoittanut myötätuntoa minua kohtaan. Sain lypsämällä esiin joitakin tietoja, kuten sen, ettei koskaan ollut tuonut naista meille kotiin ja miten oli käytännössä järjestänyt tapaamisiaan, mutta siihen se jäi. Suhdettaan hän perusteli sillä, että minun kanssani "ei ollut hauskaa".

En eronnut, varmaakin siksi, että en osannut ja jaksanut. Pelkäsin ja olin avuton. Meillä oli ollut edellisvuosina muita kuin perheasioihin liittyviä vaikeuksia, joita olin joutunut aika lailla yksinäni selvittämään ilman miehen tukea. Hän teki pitkiä työpäiviä, oli paljon matkoilla, ja olin valmiiksi aika uupunut perherumbaan, vaikka olin vielä hoitovapaalla. Siitä asti avioliittomme on ollut ala- ja ylämäkeä, kun vielä kaikenlaista sairautta ja muuta riesaa on tullut perheemme osaksi enemmän kuin tarpeeksi.

Uskottomuusasia nousi yllättäen pintaan, kun viime joulukuun alussa huomasin, että mieheni lähetteli eroottissävyisiä viestejä eräälle häntä itseään puolta nuoremmalle naiselle. Olivat jo tavanneet pari kertaa, ilmeisesti vain yhteisen harrastuksen merkeissä ja lisää tapaamisia järjestettiin innokkaasti. Vihelsin heti pelin poikki, ja kuten edelliselläkin kerralla, mieheni luopui toisesta varsin ripeästi. Mutta minä syöksyin joulukuussa kuiluun ja kriisiin, jonka mitat eivät millään tavalla vastaa tuota varsin viattomalle asteelle jäänyttä suhteen rakentelua. Tuntui kuin kaikki edellisellä kerralla padottu kipu olisi lähtenyt purkautumaan ja tunnevyöryt ovat olleet käsittämättömiä.

No nyt olemme sitten käyneet pariterapiassa ja keskustelleet pahoistakin asioista enemmän kuin koko monikymmenvuotisen yhdessäolomme aikana yhteensä. Luulen vain, että elämä olisi ollut paljon parempaa, jos olisimme voineet ja osanneet selvittää uskottomuutta ajoissa. Mennyt on mennyttä, mutta halusin kertoa tämän niille, jotka nyt juuri kamppailevat akuutin tilanteen keskellä.