Hei kaikille,
jonkun verran taas aikaa kulunut, kun olen tänne kirjoitellut. Olen kyllä lueskellut kirjoituksianne ja tuntenut aika ajoin samoja tunteita.
Olemme edelleen yhdessä mieheni kanssa, mutta suurimmaksi osaksi ei hyvältä tunnu.
Edelleen hänen tekonsa sattuu, ja näen heidät yhdessä vannomassa rakkauttaan. Olen taas tipahtanut epätoivon kuiluun ja masennus tahtoo vallata mielen.

Mieheni on hakemassa uutta virkaa, ja mikäli hän sen saa on muutto edessä.
Olen miettinyt useaan otteeseen, olisiko tämä nyt se irtiotto. Hän haluaa minut tällähetkellä mukaan (oli myös hetki jolloin hän halusi tehdä sen yksin). Itse olen edelleen epävarma, haluanko sitä. En enään tiedä mitä tunnen, välillä sisälläni on ainoastaan tyhjyyttä. Pienet lyhyet onnentunteet nostavat välillä päätään, mutta en tiedä ovatko ne aitoja kummankaan puolelta.

Kaipaan niin tätä rauhaa ja seesteisyyttä sisimpääni, mistä Minetta aikaisemmin kirjoitti.
Sitä me varmaan kaipaamme kaikki, jaksamista kaikille.

Hei vuoristoratalaiset! Mitäpä teille kuuluu tällä hetkellä? Onko elämä helpompaa nyt? Tulin tänne katselemaan ja huomasin että tähän aiheeseen viimeinen kirjoitus oli joskus lokakuussa.

Niin, pitkä aika tässä onkin kulunut, kun toisistamme jotain on kuulunut. Liekö kukaan meistä usein enää tällä palstalla vieraileekaan. Minäkin pitkästä aikaa viime viikolla kävin täällä katsomassa, mitä aiheita nyt on meneillään.
Mitä minulle kuuluu? Siinäpä kysymys... Intensiiviterapiajakso alkoi jälleen, miehen suhde ei ollut koskaan edes loppunut. Se jatkui, vaikka toisin väitti. Niin ne pettäjät osaavat valehdella. Jotenkin olen katkera siitä, että halusin uskoa häntä. Toisaalta taas, jos en olisi katsonut tätä loppuun asti, olisi jäänyt jossitteluja ilmaan. Parempi näin. Nyt olen yksin ajatuksineni, mies ei asu nyt kotona, vaikka ei eroa olisi jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä halunnutkaan. Eikä vieläkään halua. En ymmärrä - hän ei halua arkea sen toisen naisen kanssa, mutta ei voi elää näköjään ilman häntä. Haluaa arjen kanssani, mutta silti pitää toista naista.
Eniten tässä satuttaa se, että hän jatkoi suhdetta vannoen, että se on ohi. Kävi terapiassa, valehteli sielläkin sitten. Itsellä on nyt todellisuus ja satumaailma vähän sekaisin. Mikä on enää totta ja mihin voi uskoa. Kun tuntuu, että kaikki on romahtanut.
Mutta eteenpäin on mentävä. Paikoilleen ei voi jäädä. Elämää on sen verran vielä elettävänä.
Onneksi en sentään mennyt samaan kuntoon kuin ensimmäisellä kerralla. Ehkä tätä kokoajan jotenkin alitajuisesti pelkäsi ja odotti. Varautui pahimpaan. Onko sekään nyt sitten elämisen arvoista olemista, kun kokoajan pelkäsi ja varoi liikaa luottamasta. Jos nyt olisin siinä tilanteessa, missä olin pari vuotta sitten, tietäisin sen, mitä nyt tiedän, tekisin täysin erilaisia päätöksiä. Mutta kelloja ei saa käännettyä taaksepäin, jälkiviisaus ei auta, ainoa, mitä on nyt kädessä on se tieto, mitä minulla nyt on ja sen turvin rupean kokoamaan elämääni tästä eteenpäin.
Kaikille niille, jotka juuri nyt kamppailevat pahimmassa kriisissä uskottomuuden paljastuttua, haluan antaa miljoona kiloa voimaa kestää sen tuskan, rohkeutta tehdä omia valintoja, riippumatta muiden mielipiteistä. Aurinkoa loistamaan mustiin päiviin. Rauhaa ajatusten tulla, ymmärrystä niiden kuulemiseen. Rakkautta omaa itseään kohtaan, koska se on kaikkein tärkeintä. Muistakaa rakastaa itseänne, jotta jaksatte! Hemmotelkaa itseänne, antakaa itsellenne aikaa toipua. Älkää tehkö äkkinäisiä ratkaisuja, mutta älkää myöskään koetelko omia rajojanne liikaa kestämisessä, jos siltä tuntuu. Ja ennenkaikkea, muistakaa, että mikään, mitä teitte, ei oikeuta puolisoanne tekemään sitä, mitä teki. Ei mikään!
Elämä jatkuu...

Voi kauheaa😑❓ - tuollaistako elämä olisi minullakin ollut jos olisinn suostunut anteeksi antamaan ne pettämiset joihin jouduin. Helppoa ei ollut reväistä irti itseään mutta nyt koen että ei helppoa olisi ollut jatkaakaan ja ymmärtää ymmärtämisen perään - antaa anteeksi ja nöyrtyä ja olla alistettu toisen mielivallan alle. Ei kiitos. - Kun on kokenut pettämisen ovat tuntosarvet kasvaneet ja hermistyneet siinämäärin että tunnistaa kyllä sen joukon joka kuuluu näihin kevytkenkäisten joukkoon. - Kaikesta kokemastani oppineena toivon toipumista oikeasti.

Hei naiset!
Onpa täällä monta selviytymistarinaa, mä näen niin. Uskottomuus on kipu ja kriisi, josta toipuu ja eheytyy vähitellen, mutta ei selviä varsinaisesti koskaan - mutta asian kanssa oppii selviytymään.
Luin edellisen kirjoittamani viestin, päivä eron jälkeen ja nyt voin huokaista: tuosta päivästä on nyt viisi kuukautta ja olen ihan uusi ihminen. Tai en ehkä uusi, vaan se ihminen, joka olen aina ollutkin - kaiken sen miellyttämisenhalun, menettämisen pelon ja ulkokultaisuuden alla. Erosta seurasi suuri taloudellinen ja henkinen kriisi, josta olen hiljalleen toipumassa. Masennukseni, johon syöksyin, kun yritin jatkaa tuhottua suhdetta alkaa olla voiton puolella, kevät kohisee ja olen tavannut uusia, virkistäviä ihmisiä. Elämä kantaa ja kannattelee, minä pärjään!
Mulle on antanut voimaa Juha Tapion Kelpaat kelle vaan biisi:
Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
hetken vielä nukkuu yötä valkeaa
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä kirkas aamu aukeaa

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Exän kanssa olemme ihan asiallisissa väleissä, joskin vasta nyt olen antanut itselleni luvan olla vihainen. Olen ajoittain täynnä pyhää vihaa ja katkeruutta, mutta olen oppinut luottamaan siihen, että vähitellen tunne helpottaa ja pian se on enää vain häilähdys. Nämä tunteet ovat tarpeellisia ja tärkeitä ja vasta nyt olen tutustunut omaan vihaani ja itsekkyyteeni. Uskallan olla toisinaan terveellä tavalla itsekäs, uskallan kuunnella itseäni ja tarpeen tullen uskallan tuntea vihaa - olen hyväksynyt, etten olekaan niin jalo ihminen, että kykenen aina ja koko ajan antamaan kaikille anteeksi vaan minulla on oikeus myös rajata elämästäni sellaiset ihmiset, jotka aiheuttavat minulle negatiivisia asioita. Hyväksikäytetyksi en aio enää joutua, niin vahvasti olen löytänyt omat jalkani!

Jokaiselle, joka joutuu kohtaamaan uskottomuuden tai salamaeron tai mitä tahansa maailman radaltaan suistuvaa toivon rohkeutta ja voimaa ja uskallusta katsoa asioiden taakse ja sisään ja kaiken sen kivun keskellä muistaa, että kipu ei ole ikuista, se ohenee ja katoaa vähitellen. Tällä kokemuksella voin sanoa, että en enää usko siihen, että uskottomuudesta voi selvitä pariskuntana - jotakin menee pysyvästi rikki. Varsinkin, kun maailma on pullollaan jotakin parempaa! Mä uskon yhä rakkauteen ja luottamukseen, vaikka ne kummatkin menetin - tämä suhde ei vain ollut sellainen, jossa niiden oli mahdollista kasvaa. Enkä kadu mitään: rakastin exää suuresti, sain kaksi ihanaa lasta ja monia ainutkertaisia muistoja. En muistele enää karmealla vihalla ystäväänikään vaan hyväksyn, että ystävyytemme oli mulle jotakin suurempaa kuin toiselle enkä jaksa muistella katkeruudella ystävyyttämme: sillä oli tarkoituksensa ja se sisälsi myös hyviä muistoja.
Voimaa ja rohkeutta kaikille!

Tuulia,

Olen pahoillani puolestasi.
Miehesi käytös on tyypillistä pettäjälle.
Hän on tullut riippuvaiseksi suhteesta samalla tavalla
kuin alkoholisti alkoholista.
Samalla hän kuitenkin haluaa aviosuhteenne antaman turvallisuuden.
Sinä myös täytät tiettyjä hänen tunnetarpeitaan.

Hän on tyypillinen kakunsyöjä.
Miehesi sai tyydytettyä kaikki emotionaaliset tarpeensa teiltä molemmilta.
Totta kai hän haluaa jatkaa tätä.

Jos haluat saada miehesi takaisin, sinun täytyy hyökätä kaikin voimin
toista suhdetta päin ja tuhota se keinoja kaihtamatta.
Sinun vihollisesi ei ole pettäjämiehesi, vaan SUHDE.

Samalla tavalla kuin nistin hoidossa, niin myös pettämisessä tulee olla nollatoleranssi.
Miehesi täytyy pysyä lopun elämänsä erossä toisesta naisesta.

Salasuhteet rakastavat hämyä ja salaperäisyyttä. javascript:void(0);
Ne inhoavat tulla paljastetuksi ja valon alle tarkasteltaviksi.
Sinun täytyy kertoa kaikille sukulaisillesi ja ystävillesi, kaikille miehesi sukulaisille
ja ystäville, ja kaikille toisen naisen sukulaisille (miehelle?) ja ystäville suhteesta
sen kaikessa karmeudessaan.

Suhteenne kestää paremmin miehesi vihan paljastamisesta, kuin pettämissuhteen jatkumisen.
Paljastaminen on kaikkein tehokkain keino tappaa pettämissuhde.

Voimia! javascript:void(0);

Hei kaikille ja etenkin Tuulialle,
aikaa on vierähtänyt taas muutama kuukausi. Olen välillä miettinyt mitä Sinulle kuuluu. Minäkin asun nykyään yksin, helmikuun alusta lähtien. Mielialani vaihtelivat sellaista vauhtia, enkä saanut kiinni tunteesta että selviäisimme kaiken jälkeen. Yritystä oli, mutta kaikki se epävarmuus ja katsominen tulevaisuuteen tuntui niin sanomattoman vaikealta. Aloin myös oireilla fyysisesti ja vatsa tuntui olevan jatkuvassa krampissa.

Yhtenä myöhäisiltana sitten sain tarpeekseni ja lähdin, ei sekään helppoa ole ollut, monet itkut itkin ja itken varmaan vieläkin, mutta annan sen tulla kun on tullakseen. Olo on jotenkin helpottunut, vaikka yksinäisyys onkin möykkynä sisälläni.

Tällä hetkellä on vaikea uskoa, että pystyisin päästämään jonkun ihmisen enään niin lähelle, mutta toisaalta tiedän etten haluaisi olla yksinäni lopun ikää. Joka paikassa näkee vain pareja, vanhoja ja nuoria, ja se koskettaa syvältä. Elämme toista kertaa harkinta-aikaa, mutta enään en lähtisi uudelleen kokeilemaan, vaikka tunteeni miestäni kohtaan eivät olekaan kuolleet.

Pyrin kaikin voimin estämään katkeruutta, joka välillä nostelee päätään, hetkellinen vihakin on parempi, vaikken siihenkään halua juuttua. Masennus alkaa hieman hellittää, enkä jatkuvasti enään kelaa tätä pettämistä ja sen mukanaan tuomia hirveitä tunteita ja olotiloja.

Nyt yritän kerätä voimia kaikkeen tulevaan, lopulliseen avioeroon ja kaikkeen tulevaan taloudelliseen ahdinkoon.
Sitä toivon myös kaikille muillekin, voimien löytämistä itsestä, läheisistä ihmisistä ja asioista jotka vaikka hetkellisestikin antavat hyvää oloa.

Tervehdys!
Voi, olen pahoillani Tuulia ja te muut, jotka olette kokeneet niin raskaita asioita ja ajautuneet eroon! On kuitenkin varmaan helpompaa erota, kun on saanut selvittää suhdetta ja sen ongelmia kuin erota yhtäkkiä, vailla aavistustakaan syistä. Tulevaa elämää ajatellen se on paras ratkaisu!
Itselläni kolmas vuosi menossa tätä vuoristorataa. Yhdessä edelleen. Helmikuussa loukkasin oikean nilkkani. Murtumaa hoidettu kolmatta kuukautta. Siis yksijalkaisena neljän seinän sisällä. On siinä aikaa ollut ajatella syntyjä syviä! Suhdettamme erityisesti. Kaikkia vaihtoehtoja. Ajattelin, että jos olisin tällä järjellä miehen suhteen paljastuessa, en olisi kai tässä. Sitä olis pakannu laukkunsa ja lähtenyt. Sitä uutta elämää en voi tietää, olisko se ollut parempi vaihtoehto. Nyt ollaan tässä. Kirjasin paperille plussat ja miinukset, plussat voitti. Olisiko sitten uskottava, että näin on parempi. Olen tehnyt irtioton pari kertaa, mutta sitten jo ikävöin takaisin. Olen saanut vapaasti tulla ja mennä. Alussa mustasukkaisuudessani pelkäsin, että kun häviän, tilalle tulee joku toinen, mutta mitään siihen viittaavaa ei ole tapahtunut.
Meillä kaikilla on joskus kriisimme, joista muut saattavat kärsiä. Ne vain tulevat ja niistä on selvittävä. Nyt ajattelen kuitenkin, että rakastumisen tunteen sijaan tahdon rakastaa. Ja vanheta rauhassa kokemusta viisaampana.
Helluntaina mies tuumasi, että nyt menee kesä pilalle, kun ei ole heilaa. Sanoin, että mikä minä sinulle olen? Sanoi, että vakkari. Vaikka olisi pitänyt ärsyttää, aloin nauraa. Tämmöstä elämää...
Toivon sydämeni pohjasta kaikkea hyvää uuteen elämäänne oli ratkaisu mikä hyvänsä! Jaksakaa!