Nyt mennään alaspäin niin että korvissa soi! Nyt on juuri se vaihe tänään, että ei voisi enää vähempää jaksaa yrittää yhtään mitään.
Katkerana luen ylempää viestiä siitä, että mies minulle hokisi rakastavansa ja halailisi ja suukottelisi. Kerran sanoi nyt, että rakastaa minua, aikaisemmat kerrat ovat olleet sellaisia, että itse olen hänelle niin sanonut ja hän on siihen vain vastannut, että niin hänkin minua. Tuntuu, että niin kai sitä pitää vastatakin tuollaiseen lausahdukseen, ei kai sitä voi olla hiljaakaan. Ei halailua, ei mitään spontaania näyttöä siitä, että välittäisi. Jos haluan halauksen, joudun sitä pyytämään. Voin mennä kainaloon, jos siltä tuntuu, mutta eipä sinne pahemmin pyydellä.
Meillä on aivan kamalan suuri ongelma kommunikaatiossa. Voisinpa sanoa, että sitä ei ole syvällisellä tasolla nyt. Terapiassa ei enää käydä yhdessä, sinne ei mies suostu enää menemään. Kotona ei suostu keskustelemaan. Saan kyllä itse puhua kaikki tuntoni ulos, hän kuuntelee, mutta jotenkin en jaksa aina vain harrastaa tätä yksinpuhelua. Sitä voi tehdä itsekseenkin ja niin olen tehnytkin. Olen hänen päähänsä yrittänyt monta kertaa nyt paukuttaa, mitä haluan hänen tekevän, että tunnen oloni turvallisemmaksi. Päivän hän asiat muistaa, sitten ne jää työkiireiden ja uskoisin - välinpitämättömyyden - jalkoihin.
En tiedä, kannattaako tässä enää yrittää, oikeastaan kun olen tässä nyt näitä asioita taas purkanut, mietin, että minä kai tässä yritän. Ehkä sitten liikaa. Mutta en pysty olemaan tässä tilanteessa, jos en tiedä, missä mennään. Olisin ihan tyytyväinen, jos puhuisimme asioista, tietäisin, mitä miehenkin päässä liikkuu. Mutta kun en tiedä. Hän ei halua/pysty puhumaan.
Kyllä hän varmaan jollain tavalla yrittää, mutta siitäkin on tullut mieleen, että yrittääkö hän myös kovasti, mutta ei vain pysty enää tuntemaan minua kohtaan mitään sen kummempaa. Tuollainen monen vuoden suhde, joka hänelläkin oli, ei se ollut mitätön tunnepuolella. Hän rakastui tuohon toiseen naiseen ja varmasti rakastaa vieläkin, mutta ei vain pysty myöntämään sitä edes itselleen, tai sitten tietää sen, mutta pelissä on liikaa nyt eikä halua jättää lapsiaan ja meidän yhteistä elämää. Jotenkin tuntuu, että en varmasti koskaan pysty korvaamaan tuota naista miehen mielessä. Ei hän enää minua pysty rakastamaan niin kuin ehkä haluaisi ja kuin on tuntenut tuota toista naista kohtaan.
Ottaa niin päähän, arki menee ihan ok, jos ei mieti mitään. Varmasti jos joku ulkopuolinen katselisi meidän menoa, kaikki näyttäisi ihan hyvältä. Tehdään juttuja yhdessä, hoidetaan kotiakin nykyään tasapuolisemmin kuin ennen, jolloin minä tein kaiken. Mutta silti pinnan alla minulla kalvaa tunne siitä, että kaikki ei ole nyt niinkuin pitäisi olla. Joku ei nyt täsmää ja siitä ei mies suostu keskustelemaan. Alkaa tulemaan mieleen, että jatkuuko suhde jälleen jollain tasolla? Tuntuu siltä, että olisi vain helpompi heittää kirves kaivoon tässä vaiheessa, kuin tahkota tätä samaa rataa, varsinkin, jos ei mies ala tuosta piakkoin avautumaan. Mietin, että mitä ihmettä minä siellä terapiassa käyn, hänenhän siellä pitäisi käydä. (tosin tiedän, että tarvitsen minäkin terapiaa tähän kaikkeen). Ja koska ei pystytä kahdestaan keskustelemaan, pitäisi saada ulkopuolista apua, jota mies ei halua enää. Oravanpyörä vielä tässä vuoristoradassa - kovaa mennään ympäri sinne tänne, pää pyörällä vähemmästäkin!😐

Hei Sinulle!

Tuntuipa niin tutulle sinun kirjoittamasi teksti. Aluksi puoliso yritti tosissaan tehdä parhaansa korvatakseen pettämisen aiheuttaman tuskan elämässämme. Mutta vain hetken. Sen jälkeen mikään ei muuttunut. Ei huomioimista, ei halailua tai suukottelua.
Yritin tehdä viikonlopuiksi hyvää ruokaa, laittaa kodin kuntoon ja valmistautua mukavaan yhdessäoloon. Lopulta katsoimme televisiota eri huoneista ja nukahdin ennen kuin toinen edes vaivautui sanomaan sanaakaan.

Oli päiviä, kun olisi tarvinnut puida asiaa oman pahan oloni takia - ei ollut tarvetta tai vastaus oli 'taas se alkaa' ja äkkiä tupakalle. Toinen jatkoi pian elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Samat kuviot alkoivat toistua pian uudestaan. Jatkoin arjen pyöritystä, kun en muutakaan osannut.

Mutta nyt, kun asustelen tyttären kanssa kahden, olen kuunnellut näiden 'onnellisten pariskuntien' tarinoita ja voin vetää vain yhden johtopäätöksen. Ei ole enää parisuhdetta kahden ihmisen välillä ! Miehet naureskelee sille, jolla ei ole rinnakkaissuhdetta oman avioliiton ohessa - on täysin oikeutettua heidän mielestä pitää 'arkinen' vaimo kotona lasten takia ja sen 'kaiken muun antava' siinä rinnalla. Mihinkä nämä pettäjät muuttuisi? Seksi on heille addikti. Oma puolisoni oli uuden työpaikkansa takia asemassa, joka vetosi nuoriin naisiin - virkapuku, rahaa ja sopiva ulkonäkö - aina tulisi olemaan tilanteita, jossa hänen pitäisi tehdä valinta.

Niin, mitä itse aion tehdä. En lupaa kenellekkään pitkäaikaista sitoutumista. Nautin hetkessä elämisestä. Kasvatan rakkaudella tyttäreni maailmaan, jossa luottamus ja rehellisyys ovat vain kliseitä. Koetan olla se tuki ja turva, kun hän ensi kertaa kohtaa tämän saman pettymyksen kuin minä - ja niin siinä tulee käymään, valitettavasti.

Jaksatko Sinä kauan elämistä epävarmuudessa, jos puolisosi ei halua esimerkiksi pariterapiaan. Jaksatko kauan miettiä, miksi ette enää kosketa toisianne? Älä odota liian kauan, jos tunnet kaikkesi jo antaneeksi - elämä ei odota. Sinulla olisi rakkautta annettavana ihmiselle, joka siitä osaisi varmasti iloita. Kaikkea hyvää toivotellen!

Tuulia3, jotenkin on pakko vastata sinulle, koska niinkuin aiemmin sanoin, teillä on hyvin samantyyppinen tilanne kuin meillä: mekin olemme olleet yhdessä teinivuosista lähtien yli 20 vuotta siis, ja miehelläni oli usean vuoden salasuhde, niinkuin teillä.
Kun nyt ajattelee vuosia taaksepäin, niin onhan se selvä, että kun on monta vuotta ydhessä oltu, niin kipinä joskus katoaa. Niin meillekkin kävi, lasten synnyttyä minä ikään kuin upposin lapsimaailmaan, ei siinä paljon miestä huomioitu yövalvomisineen kaikkineen. Minun mies on ollut aina hyvin dominoiva, meillä on tehty pitkälti niin kuin hän haluasi. Mies on ollut huono aina puhumaan, näin ollen hänkin katosi eri maailmaan, tuli viina ja omat menot, luuli olevansa kuin jokin "Jumala", jos nyt ymmärrät, mitä tarkoitan. Siinä maailmassa oli vain minun mieheni ja kaikkien piti tehdä hänen tahtonsa mukaan. Kyllä, meillä meni huonosti vuosia ja yksi osasyy se pettämiseen olikin. Mutta lisäksi miehelläni oli kyllä jokin oma identiteettikriisi, siihen pakettiin kun vielä laittoi työhuolet, niin soppa oli valmis. Kuinka helppoa olikaan ajautua salasuhteeseen, ja varsinkin kun kohde oli sellainen, jonka omakin avioliitto oli vaikeuksissa, niin eihän heitä sitten pidätellyt mikään. Tavallaan ymmärrän syyt, miksi mieheni ajautui salasuhteeseen, mutta koskaan sitä en tule hyväksymään. Se on aina väärin, olivat syyt sitten mitkä tahansa.

En tiedä sitten, mikä on oikea tapa osoittaa välittämisensä petetylle. Onko se sitten sitä, että vuositolkulla kertoo, kuinka rakastaa ja välittää ja kuinka olet hänelle maailman tärkein ihminen? Aluksi tuo kaikki oli pelkkää sanahelinää, eihän petetty sanoja usko, juurihan on kärynnyt pitkästä salasuhteesta, ihan sama se on mitä se petturi sanoo. Mutta kun niitä sanoja tulee pitkin viikkoja ja kuukausia, minun mieheni lähetti ensimmäisen vuoden viestejä puhelimeeni, niin kyllähän pitkällä tähtäimellä alkaa tuntua siltä, että ehkä hän todellakin sitä tarkoittaa. Mutta tärkeimmäksi seikaksi kuitenkin sanoisin sen, että pettäjän on MUUTUTTAVA käytökselläänkin. Kun minun miestäni nyt katsoo, niin ei uskoisi, että hän on se sama mies, joka oli silloin petturiaikoinaan. Mies on aika lailla nöyrtynyt ja uskoisin, että on ymmärtänyt sen, mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää. Lisäksi kun on tapahtunut vielä oma sairastuminen ja hyvän ystävän kuolema, niin asiat tuppaavat menemään tärkeysjärjestykseen, niin kliseeltä kun se kuullostaakin.
Luottamusta ei rakenneta hetkessä, 9 kk on ihan liian lyhyt aika siihen, usko pois. Siihen menee vuosia, ja ehkä jonain päivänä huomaat, että voit jälleen luottaa mieheesi. Kaikki on kiinni miehestäsi, pallo on hänellä. Kun katsot häntä, onko hänen käytösensä muuttunut? Onko teidän elämä muuttunut erilaiseksi? Onko hän kiinnostunut sinusta?
Meillä oli ihan samalla lailla, minäkin työnsin miestäni alussa sen toisen naisen luo, puoli vuotta tein eroa, että hän lähtisi. Mutta ei. Ja kyllä minä oli tuon ajan ihan hajalla, mieheni sai kaiken niskaansa, kerroin vihaavani häntä yli kaiken ja sanoin, että hänen tekonsa yököttää minua.
Ne olivat vaikeita aikoja, todella. Ja mies ei lähtenyt minnekkään, oli ja kärsi ja kesti kaiken solvauksen, vihan, katkeruuden, mikä minun puolelta tuli.

Olenkin itseltäni kysynyt monta kertaa, että miksi pitää tehdä tuollaista, ennenkuin huomaa, että se oma vaimo olisi sittenkin sitä parasta? Mutta kun meilläkään ei kommunikaatio pelannut, niin se keskinäinen rakkaus oli hukassa, unohdettuna, -ehkä silloin on niin helppo mennä toisen syliin. Ja kun katson meidän vuosia taaksepäin, niin kyllä mieheni aluksi yritti, että oltaisiin kaksin lähdetty jonnekkin, hän haki huomiota minulta, jota ei koskaan minulta kuitenkaan saanut. En silloin ymmärtänyt sitä. Se oli sillooin yhdentekevää, kun oli pienet lapset.
Jälkeenpäin ajateltuna, se vauvaaikakin olisi mennyt paremmin, kun oltaisiin joskus oltu kahden. Pettäminen on helppoa silloin, kun erkaannutaan toisista, eikä kotona puhuta enää mitään. Ainoa yhteinen asia oli lapset ja asuntovelka. Ei mikään avioliitto toimi niin.
Mutta en siltikään tiedä, selvitäänkö me, mutta tämä toipumisaika on opettanut sen, että karmeistakin asioista voi selvitä. Tänään tuntuu paremmalta, huomenna ehkä huonommalta, mutta tästä selvitään.
Ja onhan se niinkin, jos tuntee silmitöntä vihaa, niin silloin on vielä rakkauttakin jäljellä, uskoisin niin. Jos ei tuntuisi miltään, ei olisi sitä rakkauttakaan, se kai meidät on pitänyt yhdessä. Ja ehkä sekin, että uskoo kuitenkin hyvään ja siihen, että tälläisestäkin voi selvitä ehjänä.
Mutta jos mieheni ei olisi yrittänyt näin valtavasti, riippunut ja roikkunut ja vakuuttanut päivästä toiseen, että haluaa yrittää, en olisi tässä nyt. En olisi jaksanut, jos mieheni ei olisi vienyt tätä rekeä eteenpäin. Miehelläni on valtava häpeä taakkanaan ja silti hän on mennyt eteenpäin, tehnyt kotityöt, vienyt lapsia kouluun, mennyt töihin jne. Ja aina välillä minä "piiskasin" häntä loukkauksillani todella kovaa. Ja aina hän vain jaksaa yrittäää mennä eteenpäin. Mitään sellaista ei ole tullut, että minun tarvitsisi häntä epäillä enää. Kuten aiemmin sanoin, mieheni muuttui kertarysäyksellä. Viinat ja baaririekkumiset jäi kertaheitolla pois. Minun toiveita kuunnellaan, vihdoinkin nyt. Ja minä yritän mennä puolitiehen vastaan, koska yksin tätä liittoa ei kasassa pidetä. Välillä se on ollut äärettömän vaikeaa.
Kaipa se rakkauskin on joskus tahto kysymys, tietenkin pitää olla niin, että toinenkin taistelee.
Voimia teille, anna ajan rauhassa kulua ja älä vaadi itseltäsi liikoja, ole itsellesi armollinen. Olet joutunut tilanteeseen, jota et ole itse valinnut, muista se. Kukaan ei voi olettaa sinulta tietynlaista käyttäytymistä. Sinä olet juuri sellainen kuin olet. Asia pitää surra, pohjamutia myöden, jos niin on. Niiin minäkin tein.

Lohdullista kuulla, että jollain on melkein samanlainen tarina. Surullista, mutta lohdullista myös. Miten meitä onkaan näin paljon. Miksi?
Nyt on menty jotenkin eteenpäin. Saatiin puhuttua pitkästä aikaa. Huomasin, että kaikki ei ole ihan siltä, mitä näyttää ja niinhän se olikin. Sentään tunnen mieheni vielä niin hyvin. Hän oli mielessään miettinyt jo lähtemistä. Reilusti ihan itse vain ajatellut. Ei minulle ollut kertonut mitään, eikä olisi kuulemma sanonutkaan, kunnes olisi sitten vain sanonut, että lähtee. Jotenkin silmät aukesi vain tähän kaikkeen jälleen enemmän. Ehkä hyvä niin. Tajusin, että tuollaiset ihmiset, jotka kykenevät puolisoaan noin kauan pettämään, eivät ole ehkä muutenkaan kovin valmiita henkisesti kohtaamaan mitään hankalia asioita. On vain helpompi mennä toisen syliin, kun kotona on hankalaa ja kun sitten kaiken paljastuttua on vieläkin hankalaa, voidaankin häipyä omaan kämppään, niin naps- ongelmat varmaan katoaa... Onneksi voin vain sanoa sen, että olen päättänyt itseni kanssa nämä asiat käydä läpi, oli siinä vierellä joku tai ei. Mutta en aio mitään kiveä jättää kääntämättä sen puolesta, että tästä saan itseni eheytettyä niin paljon, kuin se nyt on mahdollista.
Jossain harhamaailmassa mies näköjään vieläkin elelee, vaikka aikaa on paljastumisesta kulunut jo niin paljon. Hän ei vaan halua kohdata raakaa todellisuutta. Näin ainakin uskon. Nyt mietin, kauanko jaksan ihmisen kanssa, joka ei ole valmis tekemään töitä tämän suhteen eteen. Aika itsekkääksi hän on päässyt kasvamaan näiden suhteiluvuosien aikana.
Olin tosi tyytyväinen, kun sain sentään tsempattua itseni kohtaamaan tämän tilanteen ja pakotettua miehen puhumaan tästä. Iso kivi vyöryi sydämeltä ja samalla itsetunto kasvoi jälleen hiukkasen. Nyt ainakin tiedän, missä mennään. Mies ei sitten kuitenkaan halunnut sitä omaa kämppää hankkia, vaan halusi vieläkin yrittää. Mietin vain, montako kertaa käymme nämä keskustelut. Onko niin, että hän yrittää tehdä oloni hankalaksi niin, että minä heittäisin hänet pihalle. Että hänen ei tarvitse tehdä sitä ratkaisua.
Olen niin sekaisin. Kuitenkin tuon keskustelun jälkeen hän oli jälleen hellempi ja huomaavaisempi kuin pitkiin aikoihin. Enkä tiedä, mitä ihmettä nyt on sitten meneillään??? Hän oikeastaan kokee, että olisi helpompi elää yksin ja mennä niinkuin haluaa ja sitten kuitenkin hän osoittaa hellyyttä.
Tästä kaikesta ainakin näkee sen, että hän ei todellakaan tiedä, mitä hän haluaa. Odotan oikeasti vielä sitäkin, että se toinen nainen pulpahtaa näihin kuvioihin vielä mukaan ja sitten taas mietitään. Tosin siinä vaiheessa ei tarvitse enää miettiä, sillä sen olen tehnyt selväksi, että sitten ei enää keskustella mistään muusta kuin erosta. Ehkä se on sitten se viimeinen merkki mieheltä, että haluaa erota. Mutta miten ihmeessä olenkin mennyt tuollaisen miehen itselleni ottamaan, joka ei osaa ensinnäkin puhua ajoissa tunteistaan, vaan menee pettämään ja sitten ei senkään jälkeen, kaiken tämän tuskan koettuamme, ymmärrä puhumisen tärkeyttä ja oikeasti myös sitä, että pitää ottaa vastuu omista tekemisistään ja tehdä myös niitä päätöksiä. Mitäs minä nyt teen?😐 Ehkä tämä on nyt sitä alamäkeä, josta vielä voisi nousta, toivon niin, mutta alkaa tässä olemaan vähän toivottoma oloinen.

Tuulia, pakko kysyä sinulta, onko miehesi pyytänyt sinulta anteeksi? Onko hän sanonut, että pettäminen ei ollut sinun vikasi vaan miehesi? Onko hän sanonut, että katuu tekemäänsä? Näkyykö miehesi olomuksesta, että hän aidosti katuu tekemäänsä? Kuinka hän tuki sinua, kun sait tietää asiasta? Oliko hän hädissään, huolissaan sinun voinnistasi?

Onko sinulla sellainen tunne, että miehesi yrittää kovasti auttaa sinua? Arjessa, kotitöissä, putkahtaako miehesi puolelta joskus jotakin keskusteluissa, että olet hänelle tärkeä, sanooko hän noin, joskus niin, ettei sinun itse tarvitse sitä kysyä? Panostaako hän nyt perheeseenne enemmän kuin koskaan ennen? Tinkiikö hän omista menoistaan?

Katso teidän tilannetta, suoraan tässä ja nyt. Onko miehessäsi tapahtunut muutos, kulkeeko arki erilailla, onko jokin muuttunut?

Ehkä sitä myöden pääset kiinni siitä, mitä miehesi haluaa. Joskus miehille on vaikea puhua, ajattele itseäsi miehesi saappaisiin; ei varmaankaan ole helppo puhua salasuhteestaan! Olisiko se sinulle ihan helppoa?

Mutta miehesi käytös voi viestittää, miten tärkeä olet hänelle. Sanat ovat usein sanahelinää, mutta pidempiaikainen muuttunut käytös viestittää aika paljon ihmisestä.

🙂🌻🙂🌻

Terve taas!

On liikuttavaa nähdä vanhoja pareja, jotka viidenkymmen vuoden jälkeen seisovat vielä rinnakkain ja sanovat, että päivääkään eivät vaihtaisi pois. Mutta oliko vanhempiemme aikaan samalla tavalla rinnakkaissuhteita ja pettämistä? Eihän maalaiskylillä tainut olla paljon vaihtoehtoja, ei ollut kännyköitä ja etäisyydet olivat pitkiä.

Tuntuu ikävältä ajatella, että ikäänkuin sinä 'kannat' nyt tuota taakkaa teidän parisuhteesta. Odotat ehkä miehen seuraavaa siirtoa, kun hän ei edelleenkään halua selvittää asioita. Ethän sinä ole se pettäjä. Hän on. Hänen pitäisi nyt ponnistella ja saada sinun luottamus takaisin! Älä anna miehen tekojen jyrätä sinun yli - näytä, että jaksat jatkaa elämää ilman häntäkin. Käy harrastuksilla, tapaa ystäviäsi. Niistä saa kummasti voimaa. Kun elämänilo ja hehku löytyy sinusta itsestäsi, huomaat tarvitsevasi puolisoa entistä vähemmän. Tai puoliso voi huomata, kuinka upea nainen hänellä on jo elämässä!

Itsehän lopulta huomasin, että puoliso ei pysty elämään yhden naisen kanssa. Hän tarvitsee äidin lapselleen, kodinhoitajan ja useita rakastajattaria. Hän ei ole katunut tekojaan vaan puhumattomuudellaan teki ne oikeutetuksi. Minä en voinut tehdä häntä onnelliseksi, eikä hänkään minua.

Nyt on ollut mieltä ylentävää kuulla kommentteja tuntemattomilta miehiltä, että miten tuollainen nainen voi elää yksin. Olen saanut itsetuntoni takaisin ja pidän paremmin huolta itsestäni. Kävelen selkä suorana ja annan auringon paistaa kasvoiltani. Vuosien lyttyyn lyömisen jälkeen olen löytänyt todellisen minäni! Ehkä se tie uuteen onneen lähtee sinusta itsestäsi. Muuttuuko puolisosi käytös, voiko aikuista miestä ylipäätänsä muuttaa..minä en voinut muuttaa kuin itseäni.

Komppaan vielä edellistä kirjoittajaa, jotenkin tuntuu myös minusta siltä, että Tuulia yrittää itse kovin selvittää tätä suhdesotkua, kun pitäisi olla toisinpäin!

Tietysti pettäjä ei halua puhua asiasta, vaikea asia, kun nyt tarkemmin ajattelee, niin kuka haluaisi salarakkaastaan omalle puolisolleen puhua?!, mutta mutta kyllä pitäisi olla ainakin MUUTOSTA ilmassa käyttäytymisessä, eleissä, olemuksessa... ja sitä katumusta pitäisi näkyä.

MInä ainakin omassa tapauksessani en pystynyt yrittämään alkuaikoina, ensimmäisenä vuotena yhtään mitään, MIes oli se, joka meitä vei eteenpäin!! Minä en jaksanut, päällimmäisenä tutneena oli vain viha, suru ja syvä pettymys mieheeni. Minä vain intin eroa, itkin, huusin, laihduin, makasin, en välittänyt yhtään mistään mitään...

Ja kyllä, voin sanoa sen, että meiheni olemus muuttui ja hän katui/katuu edelleen tekemäänsä ja uskon että otti opikseen. Vaikka mieheni ei olisi aina halunnut vatkata siaa, siitäkin huolimatta vatkasin ja vatkasin... riideltiin, huudettiin ja itkettiin... molemmat. Joskus mieskin luovutti, mutta sitten taas jostain kumman syystä nousi ylös ja halusi jatkaa, vaikka vaikeaa oli.... sanoo ymmärtävänsä, että loukkasi, satutti ja sanoi ymmärtävänsä, että tässä menee vuosia, jos ja kun toivun kokonaan.

Mitä tuohon nyt sitten sanoisi; uskon että on aina ennenkin ollut rinnakkasisuhteita, ja uskottomuutta, nisitä ei vain ennen puhuttu niin julkisesti! Ja kyllä niissäkin pareissa, jotka ovat olleet ihmisiän yhdessä, on uskottomuutta sielläkin. Kaikesta, uskottomuudestakin voi selvitä, jos on tarpeeksi halua. Mutta ensisijaisesti uskottoman osapuolen on sitkeästi näytettävä, osoitettava, että katuu ja haluaa yhdessä jatkaa. Vaikka tulee petetyn vihat niskaan, niin on se kestettävä, jos haluaa jatkaa. Kivinen tie se on, helppoa ei tule olemaan. Ja joskus sen tien loppuun kulkeminen kannattaa. Tärkeintä on kuitenkin se, että on yrittänyt. Vaikka sitten ero tulisikin.

Surullisia kertomuksia on maailma pullollaan! Olisipa taikasauva, jolla vois taikoa pois kaiken sen pahan!
Miksiköhän emme osaa elää niin, että selvitettäisiin asiat loppuun edellisessä suhteessa, jos on tarvetta lähteä
uuteen. Säästyttäis turhilta kärsimyksiltä.
Mitenkähän suuri joukko tietämättömiä naisia ja miehiä hoitaa urheesti kotia toisen viettäessä kaksoiselämää?
Se on mukava tulla valmiiseen pöytään ja hoidettuun kotiin ja tuhlata kaiken energiansa salarakkaaseensa.
Kotona kumppani saa kaiken niskaansa, vaikka kuinka yrittää.
Jokainen suhde paljastuu aikanaan ja toivottavasti yhdestä kerrasta oppii, että syyt ovat parisuhteessa, eikä
vain toisessa puoliskossa.
Omalla kohdallani ensimmäiset puoli vuotta oli kuin unessa, toisessa maailmassa. Ei jaksanut tulevaisuutta
ajatella, koti oli kuin vieras paikka, ihmiset olivat tosi kaukana murheistani. Terveyskin reistaili! Mies teki kaikkensa,
vaikka tais itselläänkin olla paha olo. Arkiasiat jaksoi kuitenkin hoidella ja nostaa minua ylös suosta. Terapia auttoi
ja puhuminen. Nyt ajattelen asiaa kuin elettyä elämää, se oli silloin ja nyt ollaan tässä. Aika parantaa haavat.
Itsensä on käynyt läpi, kaikki se ennen petetyksi tulemista ollut elämä, jota ei enää halua kokea. Nyt mennään
eteenpäin. Meille tuli mahdollisuus vielä kerran ja tiedän, että jos ei tämäkään onnistu, ollaan ainakin yritetty.
Suhteen jatkuvuus on ainakin selvitetty. Tätä toivon teille kaikille, jotka ootte alkutaipaleella tässä prosessissa!
Alussa tärkeintä on läsnäolo. Yhteiset päämäärät, joihin ei liity ulkopuoliset suhteet. Tulevaisuuden suunnittelu.
Rohkaisevat sanat. Jos on yhteisiä harrastuksia, niitä sitten. Matkoja. Vaikkan teatteri, elokuva. Mitä vain ja
yhdessä. Kaikki ylimääräiset omat menot vähemmälle. Keskittyminen kumppaniin on pettäjän puolelta paras
anteeksipyyntö, vaikka sanoin se myös pitää kuulla. Ja sovitaan yhteiset pelisäännöt, joiden avulla mennään.
Ei suru tapa, se kasvattaa, sanoi äitini. Siihen tulokseen olen tullut. Jos nyt kuulisin mieheni pettäneen minua,
en enää suhtautuisi asiaan, kuten ensimmäinen kerta. Nyt on suhdetta käsitelty ja puitu, on itsensä kanssa
sillä lailla paremmalla puolella, että tietää seuraavan siirtonsa. Suru on seurana aina, mutta päätös on mietitty
jo valmiiksi ja se on ero. Silloin katson, että jos mieheni ei ole kasvanut asiassa, ei hän ole arvoiseni.
Kovia sanoja, enkä toivo kenellekään, saati sitten itselleni, että ero tulisi eteen, ellei sitä tahdo.
Paljon voimia teille kaikille! Elämä jatkuu.....

Paljon samaa surua, kuin minunkin tarinassa, on ollut tässä viestiketjussa... En tähän jaksa alkaa kirjoittamaan, mutta viestiketju on luettavissa tässä ryhmässä. Meillä erona se, että tapahtuneesta oli yli 10v. aikaa, kun se yllättäen vuoden alussa valkeni minulle. Ja että siihen suhteeseen oli syntynyt myös lapsi. Kamaluuden ilmitulosta tulee nyt 10kk, eli ei ole meidänkään kriisi takuulla vielä ohi, vaikka nyt eletään hyvin toiveikasta ja hyvää jaksoa... Se tosiasia on kuitenkin yritetty ymmärtää, että mikään ei ole niinkuin ennen. Vaikka koti meillä pysyy samana, seinät, naapurit ja lapset, niin meidän kahden välit pitää alkaa rakentamaan ihan puhtaalle pöydälle. Tulee vielä monta hetkeä, kun minä joudun nieleksimään kyyneleitäni, kun tunteet purskahtaa pintaan. Nyt esim lähestyvä isänpäivä ei tunnu enää pelkästään iloiselta juhlapäivältä! 10v. aikana on kuitenkin tapahtuntu paljon meidän suhteessa ja perheessä. Minulla on vahvasti tunne, että jos olisin saanut tietää salasuhteesta ja lapsesta silloin suhteen aikana, olisimme eronneet. Mutta tiedä häntä...silloinkin oli jo 12v. yhdessä oloa takana ja esikoisemme 4vuotias.
Meillä mieheni katuu, on pyytänyt anteeksi ja on valmis tekemään kaiken, mitä tunnen tarpeelliseksi tämän meidän suhteen jatkumiseksi. Ja kamalan salaisuuden paljastuminen vihdoin on myös vapauttanut mieheni henkisestä vankilasta...Tämän asian puiminen on myös jotenkin tasoittanut meitä, tunnen, että olemme paljon tasa-arvoisempia, kuin koskaan ennen. Ja jos aikaisemmin kriisien aikaan minä olin se, joka olin epävarma, että kelpaanko miehelleni, niin nyt tilanne on niin päin, että se olenkin minä, joka ehkä puntaroin, että kelpaako mieheni minulle. Tuntuu, että meillä kummallakin on aidommin lupa olla juuri semmoisia kuin olemme. Eli nyt puntaroidaan ilman mitään naamareita, että "haluanko minä tuon ihmisen puolisokseni?"
Voin vain teille kaikille petetyille toivoa, että teillä olisi ihminen, jonka kanssa asiaa vatvoa...se on tärkeää. Ja että teillä olisi mahdollisuus käydä rehellisesti läpi koko se tunteiden kirjo, mitä tämmöinen aiheuttaa.
Anteeksi antaminen...se on varmaan tosi yksilöllistä. Mutta lisäksi omalla kohdallani koen, että se on pikkuhiljaa tapahtuvaa kehitystä...anteeksi pala kerrallaan...päivä kerrallaan...sitä mukaa, kun luottamus hiljalleen rakentuu. Tai jotain sen suuntaista. Ei se kerralla kaikki rysähdä anteeksi annetuksi. Unohdu ei ikinä. Osa historiaa se on ja pysyy. Mutta ei se "muistaminen" lopulta enää sitten joskus (toivottavasti) tarkoita sitä, että asia pyörisi tuossa muistin pinnalla, vaan sinne se painuu jonnekkin perukoille, josta sen vuosi vuodelta harvempi asia esiin kaivaa...

Hei.. olen ensimmäsitä kertaa sivulla ja näin keskustelun joka sattui olemaan juuri minulle tapahtunut asia.. Sain tietää 3 päivää sitten että kihlattu on pettän mun serkun kanssa.. Ja se oli kamala sokki mulle en tiedä miten olisin itkin kauhusta... ollaan oltu 8 vuotta yhdessä...ja nyt en tiedä mitä teksin.. mieliala on ihan ylös ja alas..olen jutellut kihlatun kanssa ja hän on tosi pahoilaan mitä on tehnyt ja tietää että se on tehnyt väärin.. Ja halausi yrittää mun kanssa vielä..Minulla on tunteita häntä kohtaan todella paljon ja nyt en sitten tiedä teenkö mä väärin jos anna vielä mahdollisuuden? on se kamalaa.. ja sitten vielä serkku ei ole yhtään pahoilaan mitä on tehnyt... 😞

Täällä taas, ihan rikkinäisenä. Tiedän, että mies on tavannut tuon naisen viime viikon keskiviikkona työn merkeissä ja sen jälkeen hän on ollut aivan toisenlainen. Tai yrittänyt olla kuten ennen, ehkä, mutta ei kuitenkaan. Vaikea selittää ja se, että tietää nyt oman intuition kertovan asioita, tekee tästä pelottavamman.
Tuohon hetkeen asti meni oikeastaan ihan hyvin, sain itseni aika lailla tasapainoon ja mietin, että katsotaan nyt, mitä tästä tulee. Mutta nyt - miten jaksan. Huomaan, että tuo nainen on jälleen miehen mielessä ja hän kokee siitä ehkä huonoa omaatuntoa, ainakin katse kertoi sen, kun tutkivasti häntä silmiin katsoin. Silmiin tuli hämmentynyt ja syyllinen katse. En pysty sentään ihan kaikkea kuvittelemaan, vaikka toki sitä aina kaikkea tulee mieleen ihan tyhjästäkin. Ja mietin sitä, että vaikka ei olisikaan mitään muuta kuin kamala hämmennys miehen mielessä tuosta tapaamisesta, jaksanko minä tätä vatkausta siitä, mitä mies haluaa. Jos hän saa itsensä noin sekaisin pelkästä tapaamisesta (toivottavasti ei ole ollut muuta) niin ei hän ole päässyt yli ollenkaan ja en jaksa vuosia odottaa, että hän pääsee siitä suhteesta yli, kun pitäisi yrittää tehdä jotain meidän suhteen eteen. Ja se ei onnistu, ennenkuin on toinen jäänyt mielestä.
En pysty kuitenkaan luottamaan siihen, että hän aivan 100% haluaa olla kanssani, enemmän tunne on siitä, että hän ei halua jättää perhettään. Ei halua jättää lapsia.
Olen niin hämmentynyt. Sitäkin mietin, että alusta lähtien, kun päätimme lähteä yrittämään uudelleen, tiesin miehen tunteet minua kohtaan ja ne eivät olleet todellakaan mitään muuta kuin sitä, että olen hänen lastensa äiti. Äidin kanssa ei peuhata, jos ymmärrätte... Se on suoritus, ei muuta. Ei suutelua (se ei kuulemma kuulu meidän suhteeseen?), vain pusun pystyy antamaan ja niitäkään ei montaa peräkkäin, eikö yksi riitä?
Nyt kun kirjoitan näitä tähän, asioita, joita en ole koskaan kenellekään sanonut, paitsi terapeutille, alkaa todella tuntumaan, että olenpa minä TYHMÄ! Kuka oikeasti haluaa olla tuollaisessa suhteessa? Mitä ihmettä minä teen? Mitä tässä oikein on meneillään? Eihän minua arvosteta naisena ollenkaan, saatikka rakasteta...
Olenko ihan hullu kun en lähde tai laita häntä lähtemään? Tuleeko tästä mitään? Tänään aion pistää jälleen keskustelut päälle, hänen on kerrottava, mikä on homman nimi. Mutta sitten on myös tullut mieleen jälleen kaiken tämän jälkeen, että koska on pystynyt valehtelemaan minulle niin kauan aikaa, miksi ei nytkin? Valvoin yön miettien näitä kaikkia asioita. Mitä hän nyt salailee minulta. Miksi hän ei vaan halua erota, miksi kiduttaa minua näin. Miksi miksi miksi!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!??????????????
Tiedän, että voisin itsekin tehdä ratkaisun, mutta miten se irrottautuminenkin tuntuu niin vaikealta. Meillä on kuitenkin ihan hyviäkin hetkiä. Jos olisi kokoajan vain huonoa, tämä olisi helppoa, mutta kun tuossa ennen tuota viime viikkoa oli ihan ok olo, tasaista arkea tietyllä tapaa. Voi, kun nyt olisi joku kristallipallo, joka näyttäisi minulle, mitä elämä olisi vuoden päästä tästä, jos jään ja toisena vaihtoehtona, jos lähden. Tulevaisuus pelottaa, vaikka tiedän kyllä, että pärjään. Mutta silti pelottaa. Ja pelottaa tämäkin, että on jotenkin toisen armoilla, kun ei tiedä TAAS missä mennään. Näitä tilanteitakin on aivan liikaa. Mielestäni pitäisi kokoajan tietää, missä mennään, mutta kun näitä keskusteluja ei saa pitää liikaa, että ei ala miestä ahdistamaan tämä ainainen keskustelu. Nyt todella alkaa tuntumaan, että olen ihan pimeä, kun en heitä häntä pihalle. Silti rakastan... sehän tässä niin vaikeaa onkin.
Auttakaan, ystäväiseni, on ollut niin ihana lukea teidän tukevia kommentteja! Kiitos miljoonasti niistä!☺️❤️

Tuulia, teillä on siinä mielessä eri tilanne kuin meillä oli: mieheni salasuhde käräytti mieheni vihdoin ja viimein, kun mieheni teki häneen eroa, ja tämä nainen ei hyväksynyt sitä. Loppu meni julmaksi, todella.... mutta toisaalta tilanne oli selvempi, minun ja mieheni kannalta; mieheni tunteet olivat kuolleet tuota toista naista kohtaan, joten oli ihan päivänselvää, ettei suhde jatkunut millään muotoa. Tämä nainen kohdisti vihansa minuun, joten minä sain lisää sontaa niskaan... oli se varmasti kovaa miehelle, kun se entinen ihastus alkoi sitten oikein urakalla kostaa miehelleni minun kauttani. Mutta jos positiivinen puoli tästä haetaan, niin olen toisaalta tyytyväinen, että tässä kävi näin. Ihmiset voivat katkeruuksissaan tehdä todella kamalia asioita.

En tiedä, mitä itse olisin tehnyt, jos miehelläni olisi ollut tunteita vielä naista kohtaan käryn käydessä, en varmaan olisi pystynyt jatkamaan millään muotoa... Mutta toisaalta sitä ei tiedä, kun ei itse ole siinä tilanteessa.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä ollenkaan, että mikset voisi asiasta miehellesi puhua, jankuttaa...???? Asiasta pitää puhua, miksi ihmeessä miestäsi säästelet? Usko pois, ihan varmasti miehesi kestää sinun jankutuksesi, jos sinut haluaa....

Mitäs sitten jos miehesi hermostuu, kun asiasta jauhat?! Ilmiselvästi sinä epäilet miestäsi... jälleen, miten ihmeessä suhteenne voi jatkua, jos epäilet nytkin,e ttä miehesi on ollut tuon naisen kanssa tekemisissä...?

Kyllä, mielestäni yhteydenpito on loputtava, kokonaan, jos muu ei auta niin työpaikan vaihdos! Ja kyllä , voit sitä mieheltäsi vaatia, ymmärrätkö ollenkaan, mitä sinä nyt joudut itse kestämään miehesi tekojen vuoksi?

Ehkä miehesi painii vielä luopumisen tuskaa tuosta toisesta naisesta....

Mutta tyhmä sinä et ole, jos käännät kaikki kivet ensin. Pidän sinua äärimäisen vahvana naisena, kun haluat selvittää asiat perinpohjin ja vielät jaksat yrittää! Sen pitäisi kyllä näkyä miehestäsi, että hän todella arvostaa sinun sinnittelyäsi eteenpäin!!!!

Asiat eivät rullaa eteenpäin, ennenkuin yhteydenpito tuohon toiseen naiseen katkeaa kokonaan! Minä jos kuka sen tiedän, kun jouduin kiistakapulaksi tuohon soppaan itse, niin minun ja mieheni asiat eivät kehittyneet mihinkään. On se kolmas osapuoli sitten missä roolissa tahansa mukana teidän elämässä, niin pahaa se tekee...

Tuntuu sinulla Tuulia olevan tosi rankkaa! Tulee vähän tunne, että olet enempi kuitenkin yksin tunteinesi, etkä ole
vakuuttunut yhteisestä tulevaisuudesta. Oletteko yhdessä keskustelleet miehesi kanssa suhteen ehdoista? Tuosta
syyllisyydestä, mitä miehesi tuntuu osoittavan tavattuaan salasuhteensa, luulen sen johtuvan siitä, että hän
tietää sinun automaattisesti ajattelevan, että jotain on tapahtunut. Tässä tilanteessa luulen, että me toistamme
itseämme automaattisesti: toinen epäilee ja toinen tuntee syyllisyyttä. Oliskohan näin? Minä ainakin sorrun tuohon.
Syyllisyys voi viedä seksuaalisuudenkin. Tuttuni kertoi, että ei osannut rakastella salasuhdettaan samalla tavalla,
kuin puolisoaan, koska se ei tuntunut oikealta. Terapeuttini sanoi, että monesti pettäjä haluaa pitää suhteet erillään,
koska syvällä sisimmässään ei halua pettää kumpaakaan.
Itsestäni olen huomannut, että suhtautuu kriittisemmin hellyydenosoituksiin. Kiinnittää liikaa huomiota siihen, miten
se nyt suutelee tai koskettaa. Tunteet on liikaa pinnalla. Välillä tuntuu, että pitäis vähän hellittää.
Ja vielä se, että siitä huomioimisesta ei koskaan liikaa puhuta. Luulen, että keskittyminen tulevaan ja tähän
päivään siinä puhumisessa auttais eteenpäin. Menneisyyttä ei kai kannattaisi enää vatvoa, se tuo vain pahan mielen
molemmille. Ja elämä on sen verran arvokasta, ettei murheita kannattais kasvattaa. No, jos suru on sydämessä,
pitää kai se itkeä pois.
Niin muuten vielä tuosta yhteisestä tulevaisuudesta. Itse puoli vuotta paljastumisesta vatvoin, ollaanko vai eikö
olla, se on varmaan luonnollista. Mieheni on jälkikäteen sanonut, että hänelle se oli tosi rankkaa, kun ei tiennyt
olemmeko yhdessä vai lähdenkö. Ja olin kuulemma ollut pelottavan epävarma, ikään kuin ajanut häntä
luotani pois. Hän sanoi, että se oli tuottanut suorastaan tuskaa.
En osaa paremmin neuvoa, mutta kannustakaa toisianne suhteen jatkumiseen! Uuteen ja parempaan elämään!
Meillä se on tuntunut toimivan. Ainakin nyt.
Niin, elämässä on aina ollut huonot ja hyvät päivät. Se on normaalia elämää, sitä arkea.
JAKSAMISTA TAAS KAIKILLE!

Voi kuinka raskaita aikoja elät tai elätte. Tiedän kokemuksesta, kuinka riipivää on elää uskottomuuden kanssa.Tunnen suurta myötätuntoa.
Omalla kohdallani asiasta on jo jokunen vuosi aikaa. Silloinen avomieheni oli löytänyt toisen naisen työelämän kautta, mutta ei tehnyt päätöstä.Lopulta minä tein ja hän lähti.Siitä alkoi minun eheytymiseni.Hitaasti ja kivuliaasti, mutta valoa kohden kuitenkin. Valta, jota pettäjä käyttää petetyn ylitse on aina vääristynyttä ja itsekeskeistä. Minulla kesti kauan toipua, mutta nyt olen sitä mieltä, että olisin voinut potkaista kaverin pellolle jo aiemmin. Kaiken vaikean, taloushuolien, asuntoasioiden setvimisen, yksinäisyyden, surun ja masennuksen jälkeen voin nyt sanoa, että elämäni on parempaa kuin koskaan exän kanssa ollessa. Olen löytänyt oman ääneni ja olen iloinen siitä. Eikä kyse ole uudesta kumppanista, olen yhä edelleen "sinkku".
Elämää on eronkin jälkeen ja petetyksi tulemisen jälkeen.Parempaakin elämää, jonka jokainen on asnsainnut.Sen puolesta kannattaa taistella.

Minun mieheni lyhyt suhde paljastui noin puoli vuotta sitten. Suhde ei kuitenkaan loppunut heti ensimmäisellä yrityksellä, ei vielä toisellakaan. Vasta kolmas kerta oli lopullinen piste sille suhteelle. Näihin yrityksiin meni pari kuukautta.

Se, että mieheni kuitenkin jatkoi suhdetta ja silti oli minulle niin ihana, satutti minua todella paljon. Jos suhde olisi päättynyt heti ensi yrityksellä, luulen ja tiedän, että olisin kipuillut paljon vähemmän.

Ihan alussa olisin halunnut erota, mies ei. Jossain vaiheessa tilanne kääntyi päinvastaiseksi, mutta päätimme kuitenkin yrittää yhdessä. Puhuimme asiat halki.

Olen välillä meinannut tulla hulluksi epäilyjeni kanssa ja saanut kamalia raivareita. Nyt tuntuu, että olen vihdoin saanut miehen ymmärtämään mitä minä haluan ja myös toimimaan sen eteen. Toki tiedän myös mitä hän haluaa. Onneksi toiveemme käyvät yksiin. Tällä hetkellä voin sanoa, että luotan mieheeni. Anteeksi olen antanut, sen päätin jo heti alussa, mutta unohtaa en voi. Ikävät ajatukset piinaavat välillä, mutta en minä niitä aina miehelleni toitota. Kyllä hän tietää minun kipuilevan, mutta koska asiat on puhuttu halki niin miksi jauhaisin asioita hänelle uudelleen? Puhumme kyllä sitten muista asioista mitkä puhumista vaativat.

En tiedä selviämmekö tästä, mutta olen toiveikas. Meillä on nyt hyvä olla.