Omakotitalo, kolme lasta, koira ja romahtaneet kulissit.

Sydän on ihan riekaleina. Se vasta sunnuntaina revittiin rikki. Elimme ”onnellista” perhe-elämää. Kaikki niin hyvin, kuin ihminen voi toivoa. Pitkä yhteinen taival (yli 20 yhdessä) puolison kanssa, kolme ihanaa lasta (15v., 8v ja 6v), hyvät työt molemmilla, kaksi autoa ja koira. Kantavana voimana ”työstressien” ja ”tavallisten väsymyksestä aiheutuneiden” riitojen keskellä on ollut luja luottamus siihen, että toinen pysyy rinnalla ylä- ja alamäissä. Vahva tunneside, kumppanuus, rakkaus.
Ihan sattumalta silmiini pisti verkkopankissa asioidessani puolisoni käteisnostot. (En ole ollut meidän perheen raha-asioiden hoitaja ikinä ja verkkopankkitunnuksetkin hain itselleni vasta muutama kuukausi takaperin…) Ihmettelin sitä ensin tovin itsekseni, sitten kuitenkin kysyin, että mihin kummaan tuommoisia käteissummia tarvitsee.
Mies yritti ensin selitellä työmatkoilla tarvitsevansa käteistä, ei tuntunut uskottavalta. Kun sitten tarkistelin kalenterista summien nostoja mieheni matkoihin verraten, tajusin, ettei hänellä tuolloin ollut edes matkoja. Odotin, että saimme lapset nukkumaan ja kysyin uudestaan rahan käytöstä. Ja sain vastauksen, mitä en todellakaan osannut odottaa. Hän on jo 10v. ajan maksanut elatusmaksua lapsesta, joka syntyi hänen pettäessään minua toisen naisen kanssa. Hänellä oli ollut suhde n. 1/2 vuoden ajan toiseen naiseen, kun esikoisemme oli n.4v. Ja koko tämän 10v. hän on salannut asian minulta. Hän ei ole omien sanojensa mukaan ikinä nähnyt lasta. Hän oli päätänyt suhteen itse ja saanut silloin kuulla, että tuo nainen on raskaana. Oli kuulema toivonut aborttia, mutta nainen halusi pitää lapsen!!! Nainen oli työtoveri ja myös tahollaan naimisissa.
Siitä on siis 10v. aikaa, mutta minulle, sinisilmäiselle vaimolle asia valkeni vasta nyt. Minut on petetty pahasti. Miten mieheni pystyi elämään kaksois elämää? Meillä piti olla sama korkea moraali kummallakin, ei pompita vieraisiin. Olimme puhuneet niin, kun joskus kävimme parisuhdekeskusteluja.
Kyllähän vaistoni aika ajoin huusivat, että jokin painaa miestäni ja hän vajosi ajoittain synkkyyteen…kun näistä sitten koitin keskustelua saada, osasi mieheni vakuuttaa minut aina synkkyyden johtuvan milloin mistäkin työstressistä ja nyt viimeisin syy löytyi koulukiusatuksi tulemisesta. Joskus jopa kysyin suoraan, että eihän sinulla vain ole toista naista…tai että oletko joskus pettänyt ja se painaa…Hän saattoi oikein suuttua näistä kysymyksistäni ja paasata, että jos en kerran häneen voi luottaa, ei suhteellamme ole pohjaa. Minä siis luotin. Halusin uskoa mieheni sanaan.
Yksi syrjähyppy olisi ehkä jotenkin sulateltavissa näin pitkässä liitossa….mutta pitkään jatkunut suhde ja sen tuloksena lapsi…ja tämä kaikki salailu.
Tunteet menevät totaalista vuoristorataa. Toisaalta tekisi mieli vain ohittaa koko asia ja ottaa vastaan mieheni anteeksipyynnöt ja tarjous kaiken hyvittämisestä (miten kummassa?), toisaalta tekisi mieli hajottaa koko kämppä ja hävitä tältä planeetalta pois. Mies on epätoivoisen oloinen, kauhuissaan aiheuttamastaan tuskasta. Haluaa saada uuden mahdollisuuden. Vannoo rakastavansa. Katuu.
Viha, Suru, Epäusko, Pettymys, Häpeä, Tyhjyys.
Haluan tietää kaiken, miten se kävi, oliko seksi hyvää, missä tapailitte….
En halua kuulla mitään. Ole hiljaa saatana!
Minä en kestä. Hajoan.
Silti kolme lasta jatkaa arkeaan, kysyvät, mitä äiti vois ottaa aamupalaksi. Ja luetko äiti iltasadun. En voi, kun itkettää.
Tätäkö se elämä nyt sitten on, miten tämmöisen asian kanssa toimitaan?