Omakotitalo, kolme lasta, koira ja romahtaneet kulissit.
Sydän on ihan riekaleina. Se vasta sunnuntaina revittiin rikki. Elimme ”onnellista” perhe-elämää. Kaikki niin hyvin, kuin ihminen voi toivoa. Pitkä yhteinen taival (yli 20 yhdessä) puolison kanssa, kolme ihanaa lasta (15v., 8v ja 6v), hyvät työt molemmilla, kaksi autoa ja koira. Kantavana voimana ”työstressien” ja ”tavallisten väsymyksestä aiheutuneiden” riitojen keskellä on ollut luja luottamus siihen, että toinen pysyy rinnalla ylä- ja alamäissä. Vahva tunneside, kumppanuus, rakkaus.
Ihan sattumalta silmiini pisti verkkopankissa asioidessani puolisoni käteisnostot. (En ole ollut meidän perheen raha-asioiden hoitaja ikinä ja verkkopankkitunnuksetkin hain itselleni vasta muutama kuukausi takaperin…) Ihmettelin sitä ensin tovin itsekseni, sitten kuitenkin kysyin, että mihin kummaan tuommoisia käteissummia tarvitsee.
Mies yritti ensin selitellä työmatkoilla tarvitsevansa käteistä, ei tuntunut uskottavalta. Kun sitten tarkistelin kalenterista summien nostoja mieheni matkoihin verraten, tajusin, ettei hänellä tuolloin ollut edes matkoja. Odotin, että saimme lapset nukkumaan ja kysyin uudestaan rahan käytöstä. Ja sain vastauksen, mitä en todellakaan osannut odottaa. Hän on jo 10v. ajan maksanut elatusmaksua lapsesta, joka syntyi hänen pettäessään minua toisen naisen kanssa. Hänellä oli ollut suhde n. 1/2 vuoden ajan toiseen naiseen, kun esikoisemme oli n.4v. Ja koko tämän 10v. hän on salannut asian minulta. Hän ei ole omien sanojensa mukaan ikinä nähnyt lasta. Hän oli päätänyt suhteen itse ja saanut silloin kuulla, että tuo nainen on raskaana. Oli kuulema toivonut aborttia, mutta nainen halusi pitää lapsen!!! Nainen oli työtoveri ja myös tahollaan naimisissa.
Siitä on siis 10v. aikaa, mutta minulle, sinisilmäiselle vaimolle asia valkeni vasta nyt. Minut on petetty pahasti. Miten mieheni pystyi elämään kaksois elämää? Meillä piti olla sama korkea moraali kummallakin, ei pompita vieraisiin. Olimme puhuneet niin, kun joskus kävimme parisuhdekeskusteluja.
Kyllähän vaistoni aika ajoin huusivat, että jokin painaa miestäni ja hän vajosi ajoittain synkkyyteen…kun näistä sitten koitin keskustelua saada, osasi mieheni vakuuttaa minut aina synkkyyden johtuvan milloin mistäkin työstressistä ja nyt viimeisin syy löytyi koulukiusatuksi tulemisesta. Joskus jopa kysyin suoraan, että eihän sinulla vain ole toista naista…tai että oletko joskus pettänyt ja se painaa…Hän saattoi oikein suuttua näistä kysymyksistäni ja paasata, että jos en kerran häneen voi luottaa, ei suhteellamme ole pohjaa. Minä siis luotin. Halusin uskoa mieheni sanaan.
Yksi syrjähyppy olisi ehkä jotenkin sulateltavissa näin pitkässä liitossa….mutta pitkään jatkunut suhde ja sen tuloksena lapsi…ja tämä kaikki salailu.
Tunteet menevät totaalista vuoristorataa. Toisaalta tekisi mieli vain ohittaa koko asia ja ottaa vastaan mieheni anteeksipyynnöt ja tarjous kaiken hyvittämisestä (miten kummassa?), toisaalta tekisi mieli hajottaa koko kämppä ja hävitä tältä planeetalta pois. Mies on epätoivoisen oloinen, kauhuissaan aiheuttamastaan tuskasta. Haluaa saada uuden mahdollisuuden. Vannoo rakastavansa. Katuu.
Viha, Suru, Epäusko, Pettymys, Häpeä, Tyhjyys.
Haluan tietää kaiken, miten se kävi, oliko seksi hyvää, missä tapailitte….
En halua kuulla mitään. Ole hiljaa saatana!
Minä en kestä. Hajoan.
Silti kolme lasta jatkaa arkeaan, kysyvät, mitä äiti vois ottaa aamupalaksi. Ja luetko äiti iltasadun. En voi, kun itkettää.
Tätäkö se elämä nyt sitten on, miten tämmöisen asian kanssa toimitaan?
Voi 😞
Niin ymmärrän. Tätä juuri tarkoitan että ikävä kyllä ikinä ei voi enää olla kuin ennen. 😭
Mutta silti!
Sinulla saattaa silti olla maailman paras ja oikein suhde.
Tiedän että vielä vuosien päästä vaikeissa tilanteissa saattaa mieleen hiipiä epäilys, mustasukkaisuus ja ahdistus. Silti .
Menetit tavallaan "ensirakkauden" (vaikkei se sellainen olisikaan) siihen suhtautuu niin sinisilmäisesti ja vilpittömästi.
Mutta todellisuudessa tämän ikäisenä ei sellaista voi enää kokea ja sinä olet saanut sellaisen - kerran.
Toivon sydämestäni teille hyvää. Päättyi se miten tahansa 🙂👍
Älä luovuta🙂🌻
Viikonloppu tuli ja meni...Oikeastaan ihan hyvä sellainen. Otimme askeleen eteenpäin. Päätimme uusia kotia, vaihtaa huoneita, hankimme uuden sängyn. Tuntui hyvälle olla kaupoilla yhdessä suunnittelemassa meidän yhteistä huonetta. Sen jälkeen menimme elokuviin kahdestaan. Se meinasi muodostua katastrofiksi...Elokuva oli Vares ja meillä ei ollut tietoa juonesta. Olemme aiemmin käyneet katsomassa edellisen Vares leffan ja se oli hyvä...siis jos tuommoisesta voi niin sanoa... 🙂 mutta...tämän leffan juoni oli niin kamalan lähelle meidän kriisiä osuva, pettämistä, raskaaksi tulevia naikkosia ym...ahdisti ihan kamalasti ja huomasin miehenikin pyörivän tuskissaan vieressäni...olin monta kertaa aikeissa lähteä kesken elokuvan pois, mutten kehdannut nousta salissa ylös...🤔
Leffan päätyttyä halasimme pitkään ja totesimme yhteen ääneen, että osuipa huono valinta meidän "ekoille treffeille"...Hetken pinnistelin itkua vastaan, sitten kuitenkin päätimme jatkaa iltaa hyvän ruuan ääressä...Se oli hyvä päätös. Juttelimme paljon, lapsista, kodin remontoinnista/sisustamisesta, lomasuunnitelmista...ja olimme kuin oikeasti nuoripari treffeillä, pidimme käsistä ja suukottelimme...Taitaa se vuoristorata olla nyt taas siellä huipulla...
Nimenomaan (ekat treffit) samaa ei saa takaisin , mutta molemmat ovat vakuuttuneita että kumppani on sopiva. Miksei voi aloittaa tavallaan tai osittain alusta.
On kuitenkin ihana kun joku tuntee niin hyvin, ja itse tuntee jonkun niin hyvin.
Koko vuoristorata kiitos ! Kahdelle 🌻🙂🌻
Moro
Lukaisin ketjun äkkipäältä läpi ja tuntuu todella pahalta puolestasi, ei noin voi tehdä, pettää, saa lapsen ja salaa sen kymmenen vuotta, panee toisen elämään valheellisessa suhteessa 10 vuotta.
Mutta ei, vaatisin kyllä sinuna sitä isyystestiä, ennen kuin miehesi maksaa seuraavan erän.
Ja toisekseen, miten nämä maksut ovat tapahtuneet, rahaa kirjekuoressa vai henk. koht. tapaamisella.
Tuntuisi että miehelläsi on todella kova sydän, toisaalta katumus on alkanut, koska tunnusti, varmaan todella vaikkeaa noin pitkän ajan jälkeen.
miehesi on käynyt varmaan ennen tunnustamista helvetillisen tuskan läpi.
Mutta harkitkaa tarkkaan mitä teette, pystytkö elämään loppuelämäsi miehen kanssa joka on pettänyt ja tehnyt lapsen toisen kanssa, vai olisiko loppuelämä pelkkää epäilystä ja kyttäämistä.
Muista kuitenkin, että sinä et ole syypää tilanteeseen, syypä on miehesi, kysymys on siitä annatko anteekis.
dies nafastus kirjoitti 15.2.2011 17:48
Nimenomaan (ekat treffit) samaa ei saa takaisin , mutta molemmat ovat vakuuttuneita että kumppani on sopiva. Miksei voi aloittaa tavallaan tai osittain alusta.
On kuitenkin ihana kun joku tuntee niin hyvin, ja itse tuntee jonkun niin hyvin.
Koko vuoristorata kiitos ! Kahdelle 🌻🙂🌻
Niin. Kiitos taas sinulle.🙂🌻
Muistuttaisin että monesta asiasta on jo kymmenen vuotta. Ihminen on erehtyväinen ja kaikkien tilanteiden päätökset tehdään sen hetkisillä tiedoilla. Jotain miehesi vastuuntunnosta kertoo, että hän koki velvollisuudekseen huolehtia lapsesta. Se oli vain rahaa - tuskin itsekään ajattelet että se oli teiltä pois.- Kulissithan on kunnossa 😉
Siellä on jossain 10-vuotias jolla ei ole isää. Teidän lapsillanne sellainen on aina ollut. Nainen ei ole tärkeä - hän jäi ja sinä olet edelleen tärkeä.
Toki tilanteesta varmasti riittää puhumista pitkään mutta kannattaako silti toimia tämänhetkisillä tiedoilla ja tunteilla eikä palata kauhean kauas taakse. Minkä asian sieltä voi muuttaa?
Itke kaikki itkut ja käsitelkää katkeruudet. Sitten tietää paremmin. Anteeksiantaminen muille ja itselleen on ihan hyvä tunne. Lapset tarvitsevat tällä hetkellä teitä eivätkä joka tapauksessa ole osallisia mihinkään. Hätiköityjä päätöksiä ei kannata tehdä -
Kestävyyttä ja viisautta teille 🙂👍
Arki on pyörinyt vinhaa vauhtia, enkä ole ehtinyt täälläkään käymään. Huomaan viestejäkin tulleen...
Meillä asiat on nyt sillä mallilla, että vahvasti uskon meidän pääsevän tästä vielä joskus yli. Asian puiminen on tuonut meidät tosi lähelle toisiamme. Puhumme paljon kaikesta, mikä on ihan uutta.
Olemme tehneet ihan konkreettisestikkin uudistuksia kotona, ison huoneiden uudelleen järjestelyn...maalasin itse seiniä ja ostimme mm. uuden sängyn. Hellyys on suuri voima, vaikka se on nyt pelkkää halaamista, silittämistä ja suukkoja. Tarvitsen aikaa...Ja mieheni ymmärtää sen.
Joistakin saamistani kommenteista huomaan, että ehkä ei ihan kaikkea vuodattamaani ole lukeneet...ei asiat ole niin mustavalkoisia. Ja sen 10v. aikana on niin paljon kuitenkin eletty ja koettu.
Jotenkin surun kyynelten läpi koen suurta kiitollisuuttakin jopa...jos tästä selviämme, olemme vahvempia ja vapaampia, kuin aiemmin....ymmärtääköhän kukaan...on vain luotettava, itseeni, häneen...Uskallettava heittäytyä elämän vietäväksi.
Luulin jo aikaisempien koettelemuksien myötä saaneeni väripalettiini kaikki elämän tummatkin sävyt...Nyt ymmärrän, että se paletti täyttyy vasta viimeisen hengenvedon myötä...Eikä pelkät pastellisävyt ole kuin pintaa.
Elämä on haasteita täynnä. Ja onnistumisen ja selviytymisen tuomaa tyydytystä. Onnellisimmat hetket löytyvätkin yllättävän läheltä rankinta arkea, pienistä asioista...
Rakastan tätä miestä. Hän aivan varmasti minua. Se on arvokasta. Sillä on väliä.
Olen oikein tyytyväinen asiaintilasta.
Kyllä minäkin tunnen että meillä -miehelläni ja minulla -kävi mahdottoman hyvä tuuri kun selvisimme samantyyppisestä, myönnettäköön että hiukan yksioikoisemmasta, tilanteesta.
Vietimme vastikään 24-vuotishääpäivää ja vaikken ikinä enää mitään saisi tunnen että olen onnekas harvinaisuus kun sellainen omalle kohdalleni osuu. Olemme viettäneet yli puolet elämistämme saman ihmisen kanssa!
P.S. Meillä tehtiin myös uudelleenjärjestelyä pahimman kriisin ohimentyä - se vain tuntui hyvältä "maalata päälle".
Mukavaa kun arvostatte toistenne tuntemista☺️❤️☺️ . Hyvää jatkoa ja paljon värejä elämäänne 😀
Pitkästä aikaa tuntuu, että johonkin puran hiljaa ajatuksiani. Arki kulkee melko normaaleja polkujaan...Suuret tunnekuohut on laskeneet. Suurin myllerrys mielessä on ajoittain se, että en tiedä, mikä tällä hetkellä olisi keskustelun avaus, mistä haluaisin puhua...enkä kuitenkaa kestä sitäkään, ettei asiasta nyt juurikaan enää puhuta. Mutkikasta...vaivaa, mutta mikä? Koko soppa ylipäätänsä. Se, että miten ratkaisemme tuon lapsiasian. Kun ei kummallakaan ole pienintäkään tietoa siitä, että mikä on siellä toisessa osoitteessa tilanne tämän asian suhteen. Entä miten pitäisi omille lapsille asiasta kertoa? Pitäisikö? Ja milloin? Ja mitä tämä tarkoittaa meille elämässä myöhemmin? No, eihän kukaan tiedä tulevaa muutenkaan, silti moisia mietin.
Suhteemme on siis kuitenkin aivan eri pohjalla. Tutustumisvaihe, tavallaan. Puoliso on huomaavainen ja ymmärtäväinen. Läheisyys on edelleen enintään halaus, suukko.
Huomaan ajoittain vaipuvani vähän semmoiseen "hälläväliä"-fiilikseen...Hiukset repsottaa, paino pyrkii nousemaan, en jaksa meikata...Mihin se hetken kestänyt taistelutahto hävisi?
Työmotivaatio on hyvin alhainen pienestäkin väsymyksen tunteesta, kotitöistä puhumattakaan...
Luojan kiitos on edes kevät, valon määrä lisääntyy. Teen pitkiä joutavia kävelyjä metsässä koiran kanssa. Isot metsät onneksi ympärillä. Siellä tuntuu hetkittäin olo todella vapaalta maailman murheista!
Tämä on niitä tilanteita johon nuorina rakastuneina ei edes uskota törmäävämme....
Mutta esim. sukupolvi taaksepäin - näitä oli paljon ja niistä vaiettiin, ja me jotka kuuluimme uuteen sukupolveen ei näistä asioista edes kuultu!
Mielestäni nainen on "tyhmä" jos "sekaantuu" aviossa olevaan mieheen, miehet, sopivassa mielentilassa, lähtevät naisen joukkoon kännissä... seuraus saattaa olla kuitenkin koko perhettä koskeva kuten nytkin...
Olen iloinen että olet päättänyt olla yhdessä puolisosi kanssa! Tsemppiä teille!
Yksi syy väsymykseen voisi olla pysähtynyt vaihe.
Jaksaisitko yrittää pitää itsestäsi huolta? Ole varovainen ettet vaivu kovin syvälle masennukseen! - Oireet viittaavat vähän siihen. Mieti vielä kerran onko tämä jatkamis/yrittämispäätös kuitenkaan sinun tekemäsi vai teitkö sen velvollisuudesta? Selvästikin kärsit asiasta enemmän kuin haluat itsekään uskoa.
Mielestäni teidän yhteisten lasten ei toistaiseksi tarvitsisi tietää mitään, olisi silti hyvä kertoa sitten kun ovat isoja. Jos isyys on tunnustettu, asia on perintöasia ja se täytyy /kannattaa kertoa, ainakaan murrosikäisenä ei kannata kertoa, koska muutenkin lapset käyvät kamppailua.
Pystytkö jotenkin uusimaan elämääsi? Aloittamaan jonkun uuden asian? Olisi hyvä kun saisit omista lähtökohdistasi uutta mietittävää.
Asiasta ei varmaan olekaan mitään uutta puhuttavaa, mutta uutta puhuttavaa voisi yrittää löytää muusta?
Koirat voi olla pelastuskoiria vain olemalla tavallisia koiria, Onneksi sentään ollaan menossa kesään. 🙂👍
Hei,
Olet käyttänyt viime aikoina valtavasti energiaasi ja henkisiä voimavarojasi selvitäksesi pahimmasta shokista ja kriisin käsittely nielee koko ajan voimiasi - joten mielestäni ei ole mikään ihme, että olet nyt väsynyt. Olisiko nyt hetkeksi levon paikka - kiirettähän ei ole...🌻🙂🌻
Keskusteltiin viikonloppuna mieltä painavista asioista...Myös miestäni painaa asian keskeneräisyys...Ja se, ettei kumpikaan oikein tiedä, mikä olisi oikea tapa tämä asia selvittää. Olen varannut itselleni pari ylimääräistä vapaapäivää tuohon pääsiäisen yhteyteen, ihan vain lepoa ajattelin. Kun nyt jaksaisi sinnitellä sinne asti. Kesälomaakin jo välillä funtsailen. Haluaisin tehdä jo suunnitelmia sinne...Ja taidanpa tehdäkkin. Jotain lasten kanssa, jotain ihan itselleni. Sitten ehkä jotain kahdestaan puolison kanssa ja ihan koko perheelläkin. Mutta itsekkäästi haluan siis ihan omaakin aikaa. Jotenkin semmoinen tunne usein, että haluan olla itsenäisempi, päättää ihan itse, miten aikaani käytän. Eihän se tietenkään loputtomiin ole perheellisenä mahdollista, mutta joku selviytymisstrategia tämä varmaan on. Uusi piirre. Ihan kuin haluaisin vahvistusta sille tunteelle, että kaipaan reissujen/vapaa-ajan jälkeen puolisoni luo. Ja haluan painottaa, että missään nimessä en kaipaa minkään muotoista seikkailua ihmissuhderintamalla, ei ole kyse semmoisesta "irtiotosta", ihan henkisestä irtautumisesta ja paluusta lähinnä.
Niin varmasti on hyvä myös "kehittää" sitä tuntemusta että pärjää itsekin, - itsenään.... ei ei sentakia että tarkoitus olisi pois, mutta siksi että se luottamuksen takaisinsaavuttaminen voi viedä aikaa ja sinäkin aikana täytyy edes jollakin tavalla voida hyvin. JA sitä kautta että itse viihtyy omassa elämässään siihen voi päästää lähemmäs toisen.
On selvää että molempien "perustuksissa" on siirrytty toisenlaiseen tilanteeseen eikä aiempaa voi enää saavuttaa, pitää siis edetä uuteen.
Pysähtyneisyys on raskasta, olisiko joku ihan muu asia jota voi edistää ja tehdä valmiiksi --- no vaikka se kesän suunnittelu!
Molemmille - kaikille - teille paljon luovuutta ja hyviä tunteita! Pidä huolta itsestäsi 🌻🙂🌻
Pitkä viikonloppu, paljon aikaa perheen kanssa...ja huomaan olevani täällä...Luin itku silmissä omia kirjoituksiani. Outoa. Tuo suurin tuska tuntuu ainakin nyt olevan takana päin. Tuntuu, kuin siitä olisi jo tosi pitkä aika, kun meidän elämä sai yllättävän käänteen.
Olo tuntuu kuitenkin useimmiten tällä hetkellä hyvältä ja jopa voisin käyttää sanaa "luottavaiselta". Puolisollani on vahva tarve tehdä asioita yhdessä, sekä kahdestaan, että koko perheellä. Olemme hänen aloitteestaan myös haaveilleet yhteisistä "vanhoista" unelmistamme jälleen ääneen...Jopa jo lähempänä konkretiaa, kuin ikinä ennen. Ja se pääsääntöisesti tuntuu hyvälle.
Vaikka totuuden nimissä on sanottava, että tulee myös hetkiä, kun pelkään tehdä isoja päätöksiä näin pian kriisin jälkeen...
Toisaalta olen yrittänyt ottaa tietoisesti myös sen ajattelumallin käyttöön, että tehtyä ei saa tekemättömäksi ja menneessä on turha märehtiä. Haluan antaa puolisolleni mahdollisuuden, meille mahdollisuuden. Itselleni mielenrauhan.
On meillä silti edelleen hiljaisia keskusteluhetkiäkin. Milloin mistäkin putkahtaa mieleeni jokin satuttava ajatus, muisto käydyistä keskusteluista ja meinaan tukehtua. Puolisoni ottaa onneksi vakavasti minun puhumisen tarpeeni.
Seuraava "elatusmaksu"-päivä lähestyy ja sekin nostaa asian mieleen. Lapsi.
Suuri kysymysmerkki, miten siihen suhtautuisin...