Omakotitalo, kolme lasta, koira ja romahtaneet kulissit.
Sydän on ihan riekaleina. Se vasta sunnuntaina revittiin rikki. Elimme ”onnellista” perhe-elämää. Kaikki niin hyvin, kuin ihminen voi toivoa. Pitkä yhteinen taival (yli 20 yhdessä) puolison kanssa, kolme ihanaa lasta (15v., 8v ja 6v), hyvät työt molemmilla, kaksi autoa ja koira. Kantavana voimana ”työstressien” ja ”tavallisten väsymyksestä aiheutuneiden” riitojen keskellä on ollut luja luottamus siihen, että toinen pysyy rinnalla ylä- ja alamäissä. Vahva tunneside, kumppanuus, rakkaus.
Ihan sattumalta silmiini pisti verkkopankissa asioidessani puolisoni käteisnostot. (En ole ollut meidän perheen raha-asioiden hoitaja ikinä ja verkkopankkitunnuksetkin hain itselleni vasta muutama kuukausi takaperin…) Ihmettelin sitä ensin tovin itsekseni, sitten kuitenkin kysyin, että mihin kummaan tuommoisia käteissummia tarvitsee.
Mies yritti ensin selitellä työmatkoilla tarvitsevansa käteistä, ei tuntunut uskottavalta. Kun sitten tarkistelin kalenterista summien nostoja mieheni matkoihin verraten, tajusin, ettei hänellä tuolloin ollut edes matkoja. Odotin, että saimme lapset nukkumaan ja kysyin uudestaan rahan käytöstä. Ja sain vastauksen, mitä en todellakaan osannut odottaa. Hän on jo 10v. ajan maksanut elatusmaksua lapsesta, joka syntyi hänen pettäessään minua toisen naisen kanssa. Hänellä oli ollut suhde n. 1/2 vuoden ajan toiseen naiseen, kun esikoisemme oli n.4v. Ja koko tämän 10v. hän on salannut asian minulta. Hän ei ole omien sanojensa mukaan ikinä nähnyt lasta. Hän oli päätänyt suhteen itse ja saanut silloin kuulla, että tuo nainen on raskaana. Oli kuulema toivonut aborttia, mutta nainen halusi pitää lapsen!!! Nainen oli työtoveri ja myös tahollaan naimisissa.
Siitä on siis 10v. aikaa, mutta minulle, sinisilmäiselle vaimolle asia valkeni vasta nyt. Minut on petetty pahasti. Miten mieheni pystyi elämään kaksois elämää? Meillä piti olla sama korkea moraali kummallakin, ei pompita vieraisiin. Olimme puhuneet niin, kun joskus kävimme parisuhdekeskusteluja.
Kyllähän vaistoni aika ajoin huusivat, että jokin painaa miestäni ja hän vajosi ajoittain synkkyyteen…kun näistä sitten koitin keskustelua saada, osasi mieheni vakuuttaa minut aina synkkyyden johtuvan milloin mistäkin työstressistä ja nyt viimeisin syy löytyi koulukiusatuksi tulemisesta. Joskus jopa kysyin suoraan, että eihän sinulla vain ole toista naista…tai että oletko joskus pettänyt ja se painaa…Hän saattoi oikein suuttua näistä kysymyksistäni ja paasata, että jos en kerran häneen voi luottaa, ei suhteellamme ole pohjaa. Minä siis luotin. Halusin uskoa mieheni sanaan.
Yksi syrjähyppy olisi ehkä jotenkin sulateltavissa näin pitkässä liitossa….mutta pitkään jatkunut suhde ja sen tuloksena lapsi…ja tämä kaikki salailu.
Tunteet menevät totaalista vuoristorataa. Toisaalta tekisi mieli vain ohittaa koko asia ja ottaa vastaan mieheni anteeksipyynnöt ja tarjous kaiken hyvittämisestä (miten kummassa?), toisaalta tekisi mieli hajottaa koko kämppä ja hävitä tältä planeetalta pois. Mies on epätoivoisen oloinen, kauhuissaan aiheuttamastaan tuskasta. Haluaa saada uuden mahdollisuuden. Vannoo rakastavansa. Katuu.
Viha, Suru, Epäusko, Pettymys, Häpeä, Tyhjyys.
Haluan tietää kaiken, miten se kävi, oliko seksi hyvää, missä tapailitte….
En halua kuulla mitään. Ole hiljaa saatana!
Minä en kestä. Hajoan.
Silti kolme lasta jatkaa arkeaan, kysyvät, mitä äiti vois ottaa aamupalaksi. Ja luetko äiti iltasadun. En voi, kun itkettää.
Tätäkö se elämä nyt sitten on, miten tämmöisen asian kanssa toimitaan?
Hyvältä näyttää!
Kyllä Sinä tästä läpi menet - ei epäilystäkään. Nyt eikun hyvää matkaa, et olisi paljon parempaa paikkaa voinut keksiä.
Ollaan Hengessä mukana!
Jonkin verran tilanteeseesi perehtyneenä haluan toivottaa sinulle t s e m p p i ä!
Elämä ei ole yksinkertaista, on eri syvyyksiä ja eri tasolla koskettavia kohtaamisia.
Valoisaa aikaa!
Tulehan kertomaan sitten, mitkä fiilikset on kun kotiin taas pääset🙂
Hei! Olen palannut reissultani KOTIIN... Oli ajoittain todella kova ikävä kotiini, lasten luokse ja kyllä, myös puolisoni turvalliseen kainaloon. Valamo oli hyvä, rauhallinen paikka. Ja luonto oli niin rauhallinen ja kaunis. Sain ruokahaluni takaisin, siellä oli oikein maukkaat, kotoisat ruuat.
Kirjoitin monta kertaa päivässä ajatuksiani, tunteitani ja mieleen nousseita kysymyksiä päiväkirjaani. Juttelin myös pitkiä puheluita mieheni kanssa. Ja sain hellyttäviä tekstiviestejä häneltä, jo menomatkalla bussiin. Kyllä tuntuu vahvasti siltä, että vaikka tämä haava rintaani repesi vasta kaksi viikkoa sitten, niin nyt jo tiedän, ettei tämä kaada meitä. Kummallakin on niin vahvat tunteet toista kohtaan. Halu aloittaa puhtaalta pöydältä on selkeä. Vaikka tänään viimeksi tuli itku, tunteet vaan tulvahti pintaan yllättäen, miestäni katsoessa...
Tiedän, että aivan alkumatkassa ollaan kohti toipumista, mutta haluan toipua. Ja nyt jo näin pian tuntuu, että meidän "vanhojen" väleissä on iso muutos parempaan...Aloitimme aamun pitkällä yhteisellä hiihtolenkillä. Latu oli rauhallinen, saimme hiihtää vieretysten ja jutella. Ja tuntui myös hyvältä olla ruokalevolla omassa vuoteessa, oman puolison kanssa kasvotuksin...pienet arkiset asiat, miten lohdullisen hyvältä ne tuntuukaan...
Jatkan tähän yksinpuheluani...tänään on taas parisuhdeterapian vuoro. Ajatus meinaa ahdistaa. Olen tietoisesti/tiedostamattani työntänyt surua ja vihaa aiheuttavat ajatukset taka-alalle, että jaksan tässä arjessa. Ajoittain on tuntunut jopa hyvältä puolison seurassa. Hän on niin huomaavainen ja hellä minua kohtaan tällä hetkellä. Ja nyt kuitenkin tuolla terapiassa täytyy taas avata kaikkia kipeitä asioita pöydälle. Järki kyllä sanoo, että se on välttämätöntä, mutta jonkinlainen itsesuojeluvaisto pyrkii nostamaan päätään ja yrittää ehdottaa, että "älä mene sinne, siellä vain sattuu...". *huoh*
😯🗯️
Tiedät itsekkin, ettei ole tulevaisuutta, jos niitä asioita ei avata, kaivella ja keskustella. Olisi hyvä selvittää myös, kuka lapsen isä on. Sen jälkeen, kun kaikki epäselvä on selvää, voitte ajatella huomista. Se kirpasee kovaa ja syvältä, toivottavasti joskus on vain arpi muistona.
Toipumisprosessisi ei voi jatkua, jos asioita ei käy läpi. Asiat jäävät kytemään alitajuntaasi ja sinulta vie monen monituista vuotta enemmän aikaa päästä tämän yli, jos asioita ei käydä läpi. Pahimmassa tapauksessa katkeroidut miehellesi iäksi. Sillä vaikka ajoittain tuntuisikin hyvältä suhteessa ja tuntuisi, että tästä vielä selvitään, niin aivan varmasti tulee vielä se viha ja muu suruaikakin. Ne pitää vain kohdata. Se sinun tulee tehdä kuitenkin jossain vaiheessa, mikset siis jouduttaisi toipumisprosessiasi edes hiukan? *hali*
Olen iloinen että sinusta ainakin ajoittain tuntuu että haluat jatkaa miehesi kanssa. Kaikki on tietysti muuttunut, kun pohja on muuttunut, eikä voi palata samanlaiseksi.
Mutta silti! Pitkä suhde on ihan omanlaisensa.
On hirveää aloittaa selvittely ja juuri kun on vähän päässyt jaloilleen, palata tuskan lähteelle. Se silti kannattaa.
Jaksamista teille molemmille - niin ja lapsille myös. Kestävyyttä myös miehellesi, että jaksaa "odottaa" ja antaa sinulle sen ajan mitä tarvitset.
JA SINULLE PALJON PALJON PALJON voimaa!
Kiitos, dies nafastus. Olemme puhuneet paljon juuri tästä, että en usko toipumisen olevan ollenkaan niin helppoa, kuin miltä nyt ajoittain tuntuu. Haava on niin syvällä, että ei se niin vain parane parissa viikossa. Ja itse en ehdottomasti halua katkeroitua ja jäädä pyörittelemään hileistä lumipalloa sydämeeni tästä asiasta, joka sitten vyöryy ylitse jokaisen ristiriidan kohdalla. Haluan käsitellä asian niin hyvin, kuin vain mahdollista nyt, pian. Elän täällä vain kerran, haluan, että voin olla edes hetkittäin onnellinen, päivittäin tyytyväinen ja pettymyksistäkin selviäisin läheisten avulla sekä oman itsetuntoni kannattelemana. Eikä se ole mahdollista, jos tämä asia jää kalvamaan.
Minulla on onnekkaasti kaikki tarvittava siihen tyydyttävään, ajoittain onnen täyteiseen elämään, kunhan vain saan tunteeni käsiteltyä ja luottamuksen puolisooni uudelleen rakennettua. Sekä näköjään myös oma itsetuntoni tarvitsee toipumisaikaa...On tämä kova kolaus ollut itsetunnollenikin. Huomaan arvioivani mm. omaa ulkonäköäni kamalan kriittisesti. Puolisoni on vakuutellut, ettei hän ole ikinä vertaillut minua ja sitä toista naista, mutta nainen kun olen...en voi välttyä ajattelemasta, että oliko se toinen viehättävämpi. Seksielämä onkin nyt täysin off. Kamalan korkea on kynnys edes ajatella mitään niin intiimiä puolisoni kanssa. Tuntuu hullulle, onhan tuosta hänen teostaan jo 10v. ja seksielämämme on ollut pääsääntöisesti hyvää ennen tätä...Ehkäpä se asia jossain vaiheessa etenee omalla painollaan, tällä hetkellä vaihdan vaatteenikin suljetun oven takana.
Eilinen pariterapia oli lopulta hyvä reissu. Vaikka pitkälti kertailimme kaikkea jo sanottua, kerroimme tämän hetken tunteita ja miltä huominen näyttää, niin tuli hetkiä, kun tunsimme vahvasti kuuluvamme yhteen. Nauroimme vapautuneesti joillekkin asioille, itkimme myös yhdessä...Seuraava kerta on vasta kolmen viikon päästä. Tässä välissä on minulla omaa terapiaa. Huomenna yritän töihin paluuta. Se suoraan sanottuna vähän pelottaa. Pitäisi pitää kuitenkin jonkinlainen "ammatillinen naama" päällä töissä.
Tänään vain lepään, ehkä lakkaan varpaankynnet 😀.
Varpaankynnet ! 😎
Minulla jos ei ole oikein töihin sopiva "taistelumieliala" pukeudun parhaisiin alusvaatteisiin mitä kaapista löytyy 🙂👍
Jostain se on hyvä mieliala kaivettava ja julkisivu restauroitava. Saattaa olla vapauttavaakin palata työmaalle ja työasioihin. Sama ajatus on pyörinyt päässä jo pitkään!
Sinulle asia on ihan uusi vaikka kuinka vuosia on kulunut.
Joo kyllä asia palaa vielä monta kertaa puheenaiheeksi - niin kauan kunnes ei enää tarvitse.
Tsemppiä! Ja kerro peilikuvallesi kaikki ne itsetuntosi tarvitsemat asiat 😉
Huh, viikonloppu...Olin keskiviikosta lähtien töissä. Kyllä oli kynnys korkea ekana työpäivänä pitkän sairasloman jälkeen. Työtoverit olivat todella huomaavaisia ja ottivat minut vastaan kyselemättä. Olin välittänyt pyynnön esimieheni kautta etukäteen. Sitä en tiedä, mitä siellä on arvottu poissaoloni syistä selkäni takana, mutta ei haittaa.
Ja oikeastaan tänään tuntui jo oikein vapauttavalta olla työyhteisössä, nauraa kahvitauolla mauttomille vitseille ja luistella aurinkoisella kentällä lasten kanssa!
Kotona elämme nyt melko tasaista arkea. Tapahtuneesta emme juttele edes päivittäin. Odotan kovasti silti ensiviikon omaa terapiaani. Jotenkin haluan jonkinlaisia vahvistuksia henkiselle puolelle, sille, että me selviämme, kun haluamme niin...
Puoliso on edelleen hellyttävä, huomaavainen, halukas rupattelemaan ihan mistä vaan...hmmm...huomaan pelkääväni alitajuisesti sitä, että tämä on vain ohimenevää, kunnes olen antanut anteeksi, tai jotain.
No, huomenna nautin ihan omasta vapaa-ajasta, kun puolisoni vie lapsia lätkämatsiin. Itse menen ystäväni kanssa syömään pitkän kaavan mukaan. Teen sen hyvällä omalla tunnolla, paino pudonnut melkein 4kg tämän katastrofin aikana...
Voimia sinulle, itse olen melkein samassa tilanteessa kanssasi. Tiedän vaimoni suhteesta vaikka hän ei sitä ole tunnustanutkaan minulle ja myllerrys sisällä on valtaisa. Kaikki kirjoittamasi tuntuu niin tutulta. Itse olen vielä alkutaipaleella asian selvittelyssä, mutta tuntuu että kaikkeni tulen tekemään liittomme jatkumisen vuoksi. Vaikka pettymys ja häpeä ovatkin aivan musertavia. Lasten vuoksi aion vielä jaksaa ja yrittää. Ja kaikesta huolimatta tiedän, että vaimoni on minun elämäni rakkaus. Se tunne ei kuole vaikka eroaisimmekin.
Erkkari2 kirjoitti 5.2.2011 15:11
Voimia sinulle, itse olen melkein samassa tilanteessa kanssasi. Tiedän vaimoni suhteesta vaikka hän ei sitä ole tunnustanutkaan minulle ja myllerrys sisällä on valtaisa. Kaikki kirjoittamasi tuntuu niin tutulta. Itse olen vielä alkutaipaleella asian selvittelyssä, mutta tuntuu että kaikkeni tulen tekemään liittomme jatkumisen vuoksi. Vaikka pettymys ja häpeä ovatkin aivan musertavia. Lasten vuoksi aion vielä jaksaa ja yrittää. Ja kaikesta huolimatta tiedän, että vaimoni on minun elämäni rakkaus. Se tunne ei kuole vaikka eroaisimmekin.
Voi, äh...olen tosi pahoillani puolestasi. Ei tämmöisten asioiden kanssa pitäisi kenenkään joutua painimaan. Oletteko kuitenkin asiasta puhuneet vaimosi kanssa? Hän tietää, että tiedät? Tällä hurjalla yhdellä omalla kokemuksellani sanoisin, että se lienee ihan perustavaa laatua oleva vaatimus, jotta asiat olisi edes jotenkin selvitettävissä...Meillä puolisoni toimii täysillä sen asian eteen tällä hetkellä, että minä pääsisin järkytyksestäni, surustani ym..yli ja että me avioparina selvittäisiin luottamuksen karikosta. Rakkaus meillä on vahva, tunne molemminpuolinen.
Se, että puolisoni pettämisestä on jo 10v. aikaa, on tietenkin antanut puolisolleni mahdollisuuden monin eri tavoin vahvistaa suhdettamme, osoittaa rakkauttaan minua kohtaan. Kuitenkin järkytys on suuri, kun tajuan, että kaikki nämä vuodet hän on silti salannut minulta erittäin satuttavaa asiaa, lasta ja suhdetta.
En tiedä, miten olisin asiasta selvinnyt, jos asia olisi tullut esille silloin 10v. sitten. Saatikka jos jotain tämmöistä olisi tapahtunut nyt selkäni takana, kun oletan kaiken olleen hyvin.
Jossittelua...turhaa.
Toivon teille keskusteluyhteyttä asioiden selvittelyyn, voimia! Ei näitä maton alle voi lakaista, jos toimivassa ja tyydyttävässä parisuhteessa haluaa elää.
Hienoa SLiisa!
Kyllä - kyllä varmasti puolisosi on erityisen huomaavainen ja se loppuu aikanaan ja palautuu hänen luontaiselle tasolleen. Mutta älä sitä murehdi! Se on kuitenkin merkki hänenkin halustaan kiinnittää paljon huomiota tilanteeseen. Niinhän me kaikki toimimme ja siinä on yksi ratkaisun avain.
Voin ikäväkseni kertoa, että vaikkei asia muutoin tulekaan keskusteluissa esille, niin ainakin suurimmalla osalla riitojen ja erimielisyyksien mukana vielä pitkään. Jos ei sanoina niin tarkoituksina.... Siinä onkin niiden sudenkuoppa ja toivottavasti niistäkin selviätte.
Mukavaa että työsi tuntuu samalta hyvältä kahvitunteineen.
Muista todellakin itsesi ja ihana tietää että lapset saavat ihanat vanhemmat vaikka ympärillä tuulee.
Voimia ja "ketteryyttä" kuopissa 🌻🙂🌻
Vuoristorataa. Hetken tuntuu, että olemme umpirakastuneita, nauramme, teemme kotitöitä yhdessä, touhuamme lasten kanssa...sitten aivoihini hiipii synkkiä mielikuvia siitä, mitä meidän elämään OIKEASTI kuuluu nyt. Ja iskee kamala henkinen väsymys ja suru. Kävin omassa terapiassani ensikerran eilen. Oli aika rankkaa taas selvittää, miksi olen siellä. Ja kamalaa hävetä sielläkin puolisoaan teoistaan ja itseäni sinisilmäisyydestä. Oli tosi ahdistunut olo illalla ja odotin vain, että saamme lapset nukkumaan, voimme puhua. Samoja kysymyksiä, epäilyksen siemeniä, kamalaa mustasukkaisuutta. Ja samalla häpeän jälleen lapsellisuuttani, olen musertununt, kun miehelläni on ollut toinen nainen! Ja lapsi siitä on iso juttu, mutta tällä hetkellä olen raivoissani siitä, että meidän avioliiton keskelle on astunut vieras nainen. Kauan sitten, mutta minä tulin siitä tietoiseksi vasta nyt.
Olen pahoillani mieheni puolesta, että hän joutuu ottamaan vastaan yllättävät mielialani vaihtelut. Mutta hän vain lohduttaa, on pahoillaan, haluaa auttaa.
Olen varannut hemmotteluhoitoja itselleni, kasvot, jalat ja naama...ja mieheni vie minut syömään viikonloppuna...Onneksi tällä hetkellä ruokahalu alkaa olla aika normaali, yöunet kun vielä saisi kunnolliset.