Mitä tekeekin, tunteitaan kannattaa aina kuunnella. Minusta eroamassa oleva ihminen on hiukan jäävi siinä suhteessa, että antamaan entiselle kumppanilleen neuvoja uudessa perhetilanteessaan. Varsinkin, jos tuossa kuviossa on mukana kumppani, joka on tullut kuvioihin jo entisen suhteen aikana. Tai jotenkin tulee tunne ainakin jonkinnnäköisestä"sisäsiittoisuudesta".

Miksi enää roikkua entisessä, jos kerran kuviot ovat selvät ja toinen aloittaa suhdetta muualla? Eikö ole järkevämpää keskittää omat voimavaransa ihan jonnekin muualle?

Ymmärrän paljon, mutta en itse luultavasti koskaan voisi muuttaa toisen vielä omistamaan kotiin tai niin, että entinen vaimo on pyyhkäisty alta pois pikapikaa. En voisi varmaankaan edes olla sellaisen miehen kanssa, joka noin tekee. Melko sydämetöntä. Kunnioittaisi edes sen verran sitä entistä, mitä on ollut, että asiat voisi rauhassa hoitaa ennen uusia asetelmia.

Hanne4, on todella kurjaa, kun toinen loukkaa edes ymmärtämättä sitä. Pettäjä ei tietenkään pysty eikä edes halua asettautua petetyn asemaan. Todennäköisesti miehemme elävät sellaisessa huumassa, että todellisuudentaju on vääristynyt. Toivotaan, että ajan kanssa he ymmärtävät, kuinka kovasti ovat teoillaan ja sanoillaan meitä satuttaneet. Toisaalta toivon, että sen ymmärryksen löytyessä, sillä ei ole enää merkitystä meille.

On kiva kuulla, että sinullakin Hanne4, on ollut mukavia hetkiä. Itsekin olen nyt mennyt muiden mukaan, jos joku on pyytänyt. On tärkeää, ettei jää kotiin vaan jatkaa elämäänsä niin normaalisti kuin pystyy. Elämä ei pysähdy ympärillä, vaikka siltä tuntuu ja joskus sitä haluaisikin.

Tuo ystävyys-asia on tietenkin vaikea. Jos pystyt olemaan ystävä ilman, että se satuttaa sinua, niin miksei. Mutta, jos se tekee sinulle enemmän pahaa kuin hyvää, niin kannattaa pohtia sitä tarkasti. Muista, että sinun oma hyvinvointisi on nyt tärkein. Entisen miehesi toiveilla ystävyydestänne ei pitäisi tässä kohtaa olla merkitystä, sillä tottakai hän haluaa pitää sinut ystävänä. Silloin hän näkee, että olet asian kanssa ok, eikä kovin suurta vahinkoa ole tapahtunut. Hän toivoo, että haluat olla hänen ystävänsä, koska edelleen luotat ja uskot häneen.

Mieti, mikä se perimmäinen syy on, miksi haluat edelleen olla hänen kanssaan tekemisissä. Itse ainakin ajattelin pitkään niin, että haluan pitää hyvät välit, jos hän kuitenkin jossakin vaiheessa muuttaisi mieltään. Vajaan kolmen kuukauden jälkeen raja tuli kuitenkin vastaan, noita älyttömiä loukkauksia oli kertynyt liikaa, enkä halunnut olla se varamies. Tämäkin asia selkiytyy varmasti vasta ajan kanssa. Tällä hetkellä en voi kuvitellakaan ystävyyttä mieheni kanssa. Lasten takia toivon, että pystyn vielä joskus olemaan hänen kanssaan samassa tilassa, mutta en usko, että voimme olla enää ikinä ystäviä. Hän on tehnyt valintansa, joten hyväksyköön sen mukanaan tuomat asiat. Kaikkea ei voi tässä maailmassa saada. On ollut tuskallista pistää kaikki välit poikki, mutta uskon, että tällä hetkellä se on minulle parhaaksi.

Ongelmat vaativat aikaa, mutta ratketessaan ne vapauttavat ja lisäävät positiivista energiaa. Monta ongelmaa on onneksi tullut jo ratkottua, mutta kulman takana odottaa aina uusi...

Kiitos Eveny ja PalavaRakkaus neuvoista ja ajatuksista koskien tilannettani. Mitä tällainen ystävyys on? Roikkumista, takertumista vai tilanteen hyväksymistä ja sen ottamista vastaan mitä tarjottavissa on? Miten olla ystävä henkilön kanssa, jota on rakastanut ja rakastaa kai edelleen, kaikesta huolimatta. Näin ajateltuna roikkumistahan tämä todellisuudessa on, tämä ystävyyden ylläpitäminen. Toivoa siitä, että joskus, jossain vaiheessa hän käsittäisi loukkauksensa syvyyden, sen järjettömyyden mitä on tehnyt. Toistuvien loukkausten jälkeen pitäisi kai ihmisen ymmärtää, että tätä ei koskaan tule tapahtumaan. Mutta kun ei järki nyt ohjaa minuakaan, voi kun voisi...

Tottakai entiselle miehelleni ystävyys on varmasti hyvä asia, koen olevani hyvä ystävä, joten miksi hän ei haluaisi olla minun ystäväni. Itselle ystävyyden ylläpitäminen on kuitenkin vaikeaa, mutta siitä huolimatta en todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. En halua roikkua entisessä miehessäni vaan tosiaan keskittää voimavarani muualle, nähdä muita asioita ja ihmisiä elämässäni. Toisaalta taas koen entisen mieheni olevan joiltakin osilta vielä se hyvä ihminen, jonka olen tuntenut ja tämän vuoksi ystävyys hänen kanssaan on mahdollista.

Keskustelin eilen entisen mieheni kanssa tästä toisen naisen muuttamisesta meidän entiseen kotiimme. Koen samalla tavoin Eveny etten koskaan voisi muuttaa tällaisessa tilanteessa asuntoon, josta entinen puoliso on poispyyhkäisty, mutta joka edelleen omistaa asunnosta puolet. Ihmettelen entistä miestäni, joka antaa tällaisen tapahtua ja joka ei osoita mitään kunnioittamisen merkkejä minua kohtaan, ja ihmettelen sitä epäkunnioituksen määrää mitä tämä toinenkin nainen osoittaa minua kohtaan. Minkälainen ihminen haluaa muuttaa tällaisessa tilanteessa asuntoon, jonka omistaa osittain petetty puoliso, ja joka on pakotettu muuttamaan sieltä pois?

Entinen mieheni totesi, että on tiennyt tämän muuttosuunnitelman loukkaavan minua, mutta kun käytännön syyt ajavat tähän. En nyt mene yksityiskohtiin näissä käytännön asioissa, mutta ajattelu osoittaa jälleen kerran sen tosiasian, että vaikka entinen mieheni tiedostaa loukkaavansa ja satuttavansa minua, hän tekee mitä haluaa eikä aseta minun tunteilleni loppupeleissä mitään arvoa. Ne ovat merkityksettömiä, kunhan hän saa elää tämän toisen naisen kanssa. Entinen mieheni kokee, ettei asunto ole enää koti, ei meidän eikä hänenkään kotinsa,, ja näin ollen hän ei koe toisen naisen muuton olevan niin iso asia. Selityksiä loukkaavalle käytökselle kyllä löytyy ja tällä kertaa syy on käytännön asiat sekä se, että meidän yhteinen koti ei enää ole koti, vaan vaan asunto, jossa asutaan.

Kerroin, että pohdin paljon sitä, että miten paljon voin olla hänen kanssaan tekemisissä, koska loukkaukset eivät vaan lopu. Minä olen tässä tilanteessa jopa tukenut häntä, mutta vastavuoroisesti minä saan pääasiassa vain loukkauksia niskaani. Eihän ystävyys voi näin toimia. Entinen mieheni ajattelee niin, että nämä loukkaukset, epärehellisyys ja hänen tapansa toimia liittyvät vain tähän tilanteeseen. Sitten, kun nämä meidän väliset asiat on saatu selvitettyä ja päätökseen, niin loukkaukset loppuvat siihen. Sen jälkeen epärehellisyyttä ei ole, eikä satuttavaa käytöstä, koska meillä ei ole enää yhteisiä selvitettäviä asioita. Minusta tällainen ajatusmaailma on käsittämätön. Entinen mieheni tuntuu ajattelevan, että hänellä on syy olla epärehellinen, pettää, loukata, satuttaa. Syy on toinen nainen. Muuten hän ei ole epärehellinen, loukkaavan itsekäs, pettäjä. Ei voi olla näin, ei vain voi. MInä uskon, että ihmisillä on perusarvot, joiden mukaan elämme elämäämme. Nämä perusarvot määrittelevät sen miten käyttäydymme toisia ihmisiä kohtaan. Minun perusarvoihini ei sovi epärehellisyys ja itsekkyys. Näin ollen en toimi niiden mukaan, en ketään kohtaan. Entinen mieheni tuntuu ajattelevan, että hän voi toimia näin jossakin tilanteessa jotakin ihmistä kohtaan, jos hänellä on syy siihen. Kyllähän syyn jokainen löytää törkeään käytökseen, jos vain haluaa. On uskomatonta huomata rakkaassa ihmisessä tällainen ajatusmaailma, se on aika shokeeraavaa.

Katsellaan nyt taas miten tilanne kehittyy. Odottavalla kannalla olen, koska entinen mieheni nyt miettii (ainakin toivon niin) voisiko tässä muuttoasiassa toimia eri tavalla. Voisiko olla toisenlaisiakin ratkaisuja (ja minusta on AINA vaihtoehtoja), joissa minua ei tarvitsisi satuttaa. Toivon niin paljon, että hän ymmärtäisi tämän, laittaisi edes kerran tämän puolentoista vuoden aikana minun toiveeni etusijalle ja valitsisi toisenlaisen ratkaisun. Mutta toisaalta, jos minua on petetty puolentoista vuoden ajan ja minun arvoani ei ole otettu huomioon, miksi sitä nytkään tapahtuisi...

"Jos haluat saada Jumalan nauramaan, kerro hänelle suunnitelmistasi." -Woody Allen

Johan tässä olikin monta tasaista viikkoa takana. Olin vihdoin hyväksynyt, että avioliittomme on ohi ja siitä huolimatta selviän elämässäni. Koin pitkästä aikaa rauhaa ajatuksistani ja olin onnellinen monesta asiasta.

Mutta, mutta... Eilen oli mieheni syntymäpäivä. Olin päättänyt, etten onnittele häntä, mutta illalla koin herkän hetken ja tartuin puhelimeen ja soitin. Juttelimme pitkään, paljon myös kaikesta tapahtuneesta ja siitä, että ensi viikolla päättyy avioeron harkinta-aika. Emme riidelleet ollenkaan ja puhuminen tuntui hyvältä. Mieheni pyysi, että allekirjoittaisin avioerohakemuksen hänen kanssaan, mutta en voinut luvata sitä, koska en sitä itse halua. Hän ymmärsi ja toivoi, etten loukkaantuisi, jos hän sen allekirjoittaa. Hän kokee sen tarpeelliseksi, että saadaan joku oikea loppu tälle katastrofille. Ehkä hän on siinä oikeassa, mutta en pysty sitä paperia allekirjoittamaan.

Olimme molemmat sitä mieltä, että avioero paperilla ei kuitenkaan poista meidän välissämme olevia asioita. Hän sanoi, että näkee, että yhteinen elämämme ei ollut onnetonta ja ei edelleenkään pidä yhteenpaluuta täysin mahdottomana ajatuksena. Tilanne on tietenkin vaikea, koska emme ole olleet kuukausiin tekemisissä toistemme kanssa. Pohdimme jopa sitä, mitä yhteenpaluun eteen pitäisi tehdä. Olimme kumpikin sitä mieltä, että se ei juuri nyt olisi mahdollista ja vaatisi yhteistä terapiaa ja aikaa.

Se toivonkipinä, jonka olin jo haudannut, säihkyi taas kirkaasti. Palasin asiaan tänään ja kysyin, oliko hän lopettanut suhteensa. Hän sanoi, ettei tiedä mitä se on, eikä halua alkaa puhumaan siitä kanssani. Vastasin, että sen täytyy olla täysin ohi, jos edes harkitaan meidän välien selvittelyä. Sanoin, etten voi lähteä epämääräiseen tilanteeseen kolmanneksi, sillä minun täytyy suojella itseäni. Hänen mielestään meidän välien ei kuulemma pidä olla riippuvaisia siitä, tapaileeko hän ketään tai ei. Hän ei voi kuulemma asettaa rajoja meidän tai kenenkään muun välille ja jos en sitä hyväksy, pitää jatkaa näin eli asiat hoidetaan tekstiviestein. On kuulemma siitä pahoillaan eikä toivo sitä.

Paska paikka. Ajatus siitä, että hän olisi kenties vamis rakentamaan suhdettamme uudestaan, tekee minut toiveikkaaksi. Samalla joutuisin kuitenkin asettamaan itseni taas alttiiksi ja vielä epämääräiseen tilanteeseen, enkä tiedä onko minusta siihen. Mutta toisaalta, jos emme ole tekemisissä, meillä ei ole mitään mahdollisuutta.

Sitten toisaalta pelkään, että hän vain haluaa parantaa yhteydenpitoamme ja puhuu siksi tällaisia. Meillä on kuitenkin kolme yhteistä lasta ja heidän kauttaan pitkä yhteinen tulevaisuus, joten nykyisen kaltainen tilanne ei voi jatkua ikuisuuksiin.

En kuitenkaan voi hyväksyä, jos hän edelleen jatkaa suhdettaan. Niin paljon se vielä satuttaa. Voi olla, että en pystyisi hyväksymään sitä suhdetta koskaan. Sekin olisi jo erilainen tilanne, jos hän olisi jo jonkun muun kanssa. Siinä tilanteessa ehkä pystyisinkin yhteydenpitoon. Mutta, koska hän ei halua puhua asiasta, elän täysin epätietoisuudessa. Sen perusteellako sitten pitäisi pystyä tekemään jotain päätöksiä?

Ärsyttää, koska on niin heikko, että pelkkä puhuminen toisen kanssa saa itsensä kyseenalaistamaan jo tehtyjä päätöksiä. Hyvin epämääräinen "ehkä" saa kaiken taas sekaisin. Toisaalta olen selviytynyt jo niin paljosta, että en toivottavasti joudu ihan alkuun, jos tässä käy taas huonosti. En tiedä mistään mitään, rakkaus tuntuu taas yhtä vahvana kuin ennenkin. Miksi tämä on niin vaikeaa eikä tunnu loppuvan ikinä?

Hei PalavaRakkaus,

Rakastat miestä joka ei pysty sitoutumaan. Hän on uskollinen tunteilleen, ei sinulle. Vähän kuin olisi rakastunut alkoholistiin. Selvänä rakastettava mutta alkoholi menee läheisten edelle, vaikka yrittäisikin muuta. Kuten alkoholistilla läheiset mahdollistavat juomisen, mahdollistat sillä, ettet pysty päästämään irti sen, että miehesi voi pitää sinua varalla.

Joudut palaamaan peruskysymyksiin, mitä tavoittelen, mihin olen valmis, mikä on minulle parhaaksi... Mitä minun pitää tehdä? Vaikeita kysymyksiä tosiaan.

PalavaRakkaus, paska paikka tosiaan. Jos miehesi todella haluaa olla kanssasi, hän lopettaa suhteensa toiseen naiseen ja sitoutuu sinuun ja parisuhteenne eteen työskentelyyn. Kirjoituksesi perusteella näyttää siltä, että näin asia ei kuitenkaan ole. Mieheltäsi on aika härskiä sanoa sinulle, että yhteenpaluu ei ole mahdoton ajatus, mutta ei hän kyllä ole valmis täysin sitoutumaankaan parisuhteeseenne. Kirjoituksesi perusteella kuulostaa siltä, että hän haluaa pitää sinut "varalla", katsella miten tilanteet missäkin suhteessa kehittyvät. Tuo on äärimmäisen epäoikeudenmukaista sinua kohtaan, herättää toiveita, joihin ei kuitenkaan itse ole täysin sitoutunut. Miehesi täytyy tietää, ja kerroitkin, että puhuitte yhteenpaluun mahdollisuudesta, että olet valmis ottamaan hänet takaisin. Kuulostaa, että hän käyttää tätä tilannetta törkeästi hyväkseen, tietäen missä tilanteessa itse olet yhteenpaluun suhteen.

Ymmärrän toivonkipinän olemassaoloa ja sen kuinka tiukassa se istuu. Pienikin ele, ilme, sana saa toivon taas nousemaan. Usko siihen, että tilanne muuttuu on niin vahvaa, että se peittää kaiken järjen alleen. Ikävä toisen luo, kaipaus ja toivo siitä, että toinen ymmärtää virheensä ja minun arvoni puolisona ja ihmisenä on erittäin vahvaa. Ymmärrän näin ollen myös sinun toivosi ja pohdintasi siitä, että jos nyt katkaiset yhteydenpidon etkä suostu miehesi ehtoihin, tuhoatko orastavan toivon ja mahdollisuuden. Itse en tosin ole samassa tilanteessa kuin sinä, entinen mieheni on tosiaan Entinen mieheni eikä ole missään vaiheessa antanut mitään toivoa yhteenpaluusta. Hän on tiensä ja polkunsa valinnut ja aikoo tämän mukaan elää ja tekee sen mukaan päätöksensä. Mutta siitä huolimatta rakkaus vaan on, siitä ei täysin eroon pääse, vaikka kuinka muut ihmiset puhuvat siitä, että minun on parempi ilman häntä. Kun tunteista on kysymys, ei järjellä pysty aina ajattelemaan.

Itse tein nyt sen päätöksen mitä olen ajatellut jo pitkään. Päätin lopettaa toistaiseksi yhteydenpidon entisen mieheni kanssa. Hänkin oli samaa mieltä kanssani siitä. Tuskallista tämä on, ei tästä mihinkään pääse. Ymmärsin vain täydellisesti sen, että hän ei sitoudu minuun, minä en enää ole hänelle se ihminen, jonka tunteita ja ajatuksia hän kunnioittaa eniten. Loukkaukset olivat liian toistuvia, liian satuttavia. Näin ollen oli pakko hyväksyä se, että hän on mennyt eikä takaisin enää tule. Päätös satuttaa, tuottaa tuskaa, mutta se oli välttämätön. Rakkauden tunteita ei saa pois tällä ratkaisulla, mutta jollain tavalla helpottaa ajatus siitä, että en enää joudu kokemaan lisäloukkauksia tällä hetkellä, jolloin olen hauraimmillani. Minä uskon tämän loppuvan joskus, kun yhteyttä ei pidä, kääntää katseensa muualle ja keskittää voimavaransa niihin ihmisiin, jotka antavat voimaa. Aikaa tämä vie, mutta kyllä se rakkaus loppuu jossain vaiheessa. Aivan varmasti. Etäisyyden ottaminen ei ratkaise kaikkea ja tällä hetkellä tuntuu, että se vie taas tuskan syvimpiin syövereihin, mutta ajan kanssa se on varmasti oikea ratkaisu.

PalavaRakkaus, olen pahoillani, että miehesi sai sinun hyvässä tilanteessa olleen toipumisesi raiteiltaan, ainakin hetkellisesti. Uskon, että tiedät itse parhaiten mikä on oikea ratkaisu tässä tilanteessa, mutta kuten alussa kirjoitin, mielestäni sinä et ansaitse taas aloittaa epävarmuudessa elämistä. Ansaitset ihmisen, joka sitoutuu sinuun ja parisuhteeseen. Me emme ole heikkoja, me keitä on petetty. Heikko on se ihminen, joka käyttäytyy kuten meidän miehemme ovat tehneet, pettäneet ja valehdelleet. Meiltä petetyiltä vaaditaan suurta voimaa jatkaa eteenpäin tällaisen loukkauksen jälkeen ja olemme varmasti jokainen päässeet omalla tavallamme eteenpäin. Itse elän nyt vaikeaa aikaa, mutta uskon tulevaisuuteen. Uskon vielä rakkauteen ja siihen, että minua odottaa hyvä elämä. Toivon sinulle voimia, kirjoituksestasi kuitenkin kuuluu läpi se, että et suostu mihin tahansa ehtoihin ja uskon, että oletkin jo mielessäsi päättänyt mitä aiot tehdä. Tsemppiä sinulle ja meille kaikille!

Menin eilen illalla mieheni luokse. En voinut ajatellakaan, että avioliittomme viimeinen yhteydenotto tapahtuisi tekstiviestillä. Viimeisestä kohtaamisestamme oli kulunut kuukausia, joten olin peloissani. Palaisin samalla myös kotiin, jonka olin joutunut jättämään kaksi kuukautta sitten.

Alku meni itkuksi ja kesti kauan ennen kuin pystyin edes katsomaan häntä. Sanoin, ettei minulla varsinaisesti ollut mitään asiaa, oli vain pakko tulla. Hän sanoi, että olin aina tervetullut. Pikkuhiljaa pystyin jo puhumaan, keskustelimme kodista ja lapsista. Pian puhuimme jo mistä vain. Joimme yhdessä teetä ja hän kertoi uudesta työstään, minä uusista harrastuksistani. Oli niin omituista, koska ei tuntunut yhtään omituiselta. Kaikki oli niinkuin aina ennenkin.

Puhuimme yli kolme tuntia, palasin omaan kotiini vasta ennen kolmea yöllä. Hän sanoi, että ei ollut tyytyväinen elämäänsä ja oli yksinäinen. Toisesta naisesta emme puhuneet mitään. Lupasin ottaa lapsista enemmän vastuuta kunnes hänen uuden työnsä alkukiireet helpottavat. Sovimme, että haen pienimmän tänään päiväkodista, koska hänen työpäivänsä oli pitkä.

Vein lapset hänen luokseen illasta, kuten olimme sopineet. Lapsille oli iso asia, että pystyimme puhumaan, he olivat ymmällään, mutta innoissaan. Mieheni kysyi, halusinko jäädä syömään, sillä ruoka oli juuri valmista. Jäin ja meillä oli oikein mukavaa.

En tosiaankaan tiedä, mitä tämä on. Onko tämä pelkkää väleissä pysymistä lasten takia, vai voisiko kyseessä olla jotakin muutakin. Varovaista tunnustelua ja muistelua siitä, millaista meillä oli yhdessä. Kutsu syömään kattaa jo paljon enemmän kuin asialliset välit lasten nähden.

Olen ymmärrettävästi pyörällä päästäni. Olen suojellut itseäni kovasti, enkä ole pystynyt pitämään häneen yhteyttä. En ole ollut yksinäinen, mutta eilen ja tänään ajaessani sieltä pois, tunsin itseni hyvin yksinäiseksi. En tiedä voinko asettaa itseni taas alttiiksi, mutta toisaalta, pelkään että kadun lopun elämääni, jos en katso tätä loppuun. Minut on jo petetty ja jätetty, olen rakentanut itselleni uuden kodin ja elämän, joten täysin tyhjän päälle en jää, jos tämä ei johda mihinkään. Tällä hetkellä tuntuu, että tässä voi olla enemmän voitettavaa kuin hävittävää.

Olen kannustanut teitä kaikkia toimimaan niin kuin itsestä on parhaalta ja tarpeelliselta tuntunut, olemaan itselleen rehellinen, vaikka muut sanoisivat tai ajattelisivat mitä. Nyt olen itse tienhaarassa, jossa vaihtoehtoina on yrittää pelastaa 17-vuotta kestänyt pääosin onnellinen suhde tai täysin uusi alku. Ehkä minun ei tarvitse tehdä niin mustavalkoista valintaa.

Olen ajatellut, että jatkan elämääni tällaisena ja katson mitä se tuo eteensä. Yritän elää ilman paineita mistään. Aion olla yhteydessä mieheeni, mutta en aio tyrkyttää itseäni enkä anna sen rajoittaa itseäni. Jos tämä osoittautuu liian vaikeaksi, sitten arvioin tilanteen taas uudelleen. Pohjalle en enää suostu tippumaan enkä suostu mihin tahansa, vaikka rakastankin häntä. Kuulemma asioilla on tapana järjestyä.

Hei,

Hyvä, että teillä on toimiva keskusteluyhteys. Se antaa paljon mahdollisuuksia.

Olet kokenut sen suuruisen loukkauksen, että tuntemukset tulevat vaihtelemaan paljon. Kun on tuntunut oikein pahalta, helpotus tuntuu oikein hyvältä. Rakkauden vastaanottaminen tuntuu aina hyvältä, saa tuntea itsensä hyväksytyksi ja kaivatuksi. Tämä koskee niin sinua kuin miestäsi. Väistämättä jossain vaiheessa mieleesi alkaa nousta taas työstettäväksi kokemiasi loukkauksia. Silloin teidän tuntemukset ovat todennäköisesti kovin erilaisia. Osaako miehesi olla lohduttava ja myötätuntoinen kun kärsit hänen aiheuttamista loukkauksista? Toivottavasti, koska se on toipumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää.

(Inho)realistinen näkökulma on, että miehesi suhde vieraaseen naiseen on viilennyt ja nyt hän kaipaa rakkautta vuorostaan sinulta. Mikä on tilanne kun teillä koittaa arki ja sinulla tulee vihan ja katkeruuden tunteita kokemiesi loukkausten takia? Onko miehesi sitoutunut sinuun vai rakkauden saamiseen? Mihin miehesi haluaa ja pystyy sitoutumaan?

Kannattanee tosiaan edetä rauhallisesti tunnustellen itseäsi suojellaksesi.

Toivon, että osoittamaasi luottamusta ei enää petetä.

En tiedä mihin tämä tästä kehittyy vai kehittyykö mihinkään. Nyt ollaan ainakin puheväleissä, puoleen vuoteen ensimmäisen kerran.

Luulen, että mieheni on omasta aloitteestaan ottanut etäisyyttä toiseen naiseen. Toivoisin, että hän on tosissaan pohtimassa omaa elämäänsä. En tietenkään voi olla varma tästä ja juuri se tekee tilanteesta vaikean. Jos hän voisikin olla täysin rehellinen suhteestaan, tietäisin, missä on oma paikkani tällä hetkellä. Sitä ylellisyyttä en tule hänelle suomaan, että tämä päättämättömyys voisi jatkua ikuisesti. Mutta en myöskään pysty jättämään tätä kesken. Olemme nyt tavallaan nollatilanteessa. Meillä ei ole ollut parisudetta yli puoleen vuoteen ja avioerokin tulee kohta voimaan. Joka tapauksessa meidän siis täytyy luoda jonkinlainen suhde, jotta pystymme hoitamaan edes lasten asiat.

Voi olla, että tämä kaikki on liikaa, enkä pystykään tähän. En aio tehdä mitään, mikä tuntuu minusta väärältä. Tiedän myös sen, että jos mieheni haluaa jatkaa kanssani, hän on siitä varma. Uskon myös, että parisuhteemme voi parantua ja vahvistua tästä kokemuksesta. Se vaatii varmasti kärsivällisyyttä ja vaikeita hetkiä on luvassa. Myös minä haluan olla varma, että todella haluan edelleen yhteistä elämää ja olen valmis tekemään kaikkeni sen eteen. Tällä hetkellä en ole siitä varma, joten rauhallinen tahti sopii erittäin hyvin. Olen koko ajan halunnut hoitaa omaa oloani tehokkaasti ja käydä pahan oloni kimppuun pelkäämättä. Nyt olen kuitenkin ymmärtänyt ettei tätä toipumista voi aikatauluttaa. Niin parisuhteen rakentaminen kuin sen päättäminen vie oman aikansa ja prosessi muuttaa muotoaan koko ajan.

Olen joskus verrannut pitkää parisuhdetta maratoniin. Matka on pitkä ja uuvuttava, välillä tekee mieli luovuttaa ja välillä taas saa jostakin uutta intoa ja voimaa. Jos pääsee maaliin kaikkensa antaneena, uskon, että silloin on voittaja ajasta tai kompuroinneista huolimatta. Saattaa olla, että meidän maratonimme täytyy keskeyttää, mutta vielä en ole siihen valmis.

wau! Olen sanaton, olet jotenkin niin kypsästi pystynyt hahmottamaan tilannettanne ja elämään itsellisesti, tai ainakin siihen suuntaan. Upeaa!🙂👍

PalavaRakkaus, toivon sinulle kaikesta sydämestäni kaikkea hyvää sillä tiellä, jonka valitset. Toivon miehesi olevan tosissaan miettimässä ja pohtimassa elämäänsä ja tehtyjä tekoja sekä syitä niihin. Toivon sinulle kovasti voimia ja sinnikkyyttä tuossa tilanteessa. Toivon ettei toivoasi murskattaisi ja luottamustasi taas petettäisi. Itseään täytyy ensi sijassa kuunnella ja sen mukaan tehdä päätökset elämän suuntaan liittyen. Monia hyviä neuvoja olen omassa tilanteessani kuullut ja pitkään harkittuani, ja tilanteen täysin avautuessa minulle, sain tehtyä oman päätökseni, joka oli minulle oikea ratkaisu. Vaikutat PalavaRakkaus ihmiseltä, joka on pohtinut tilannetta monista eri näkökulmista ja olet varautunut myös siihen, että teidän matkanne keskeytyy. Uskon, että parisuhteen eteen täytyy tehdä töitä ja tällaisestakin kriisistä kuten pettämisestä voi parisuhde selviytyä, jos molemmilla on tahtoa siihen. Ainakin sinulla tuntuu tahtoa olevan, toivon todella, että myös miehelläsi on sitä. Tsemppiä sinulle kovasti🙂

Oma tilanteeni ei ole noin toiveikas, olen ollut allapäin sen jälkeen, kun tein päätöksen yhteydenpidon lopettamisesta entisen mieheni kanssa. Järjellä ymmärrän tämän olevan ainoa oikea ratkaisu, mutta ikävä toista kohtaan on ajoittain suunnaton. Olen niinä hetkinä palautellut mieleeni ja pakottanut itseni muistelemaan niitä kaikkia loukkauksia, joita minun eteeni näiden viikkojen aikana on syötetty. Ja myös olen pakottanut itseni muistuttamaan itseäni siitä, että minua on petetty puolentoista vuoden ajan. Olen pakottanut itseni muistuttamaan itseäni siitä minkälainen ihminen kykenee tuottamaan tahallisesti tuskaa ja surua toiselle ihmiselle, loukkaamaan syvimmällä tavalla, jota toista voi parisuhteessa loukata. Joten miksi kaivata tällaisen teon tehnyttä, miksi ikävöidä ihmistä, joka on osoittanut niin monella tavalla kuinka merkityksetön olen, kuinka välinpitämätön hän minua kohtaan on. Niin miksi? On niin vaikea hyväksyä tuota muutosta siinä rakkaassa ihmisessä, on niin vaikea ymmärtää miksi näin on käynyt. Vastausta miksi-kysymyksiin ei kuitenkaan tule, tuleekohan koskaan. Tiedän sen, että ansaitsen tulla rakastetuksi ja arvostetuksi. Tätä en entiseltä mieheltäni viimeisen vajaan kahden vuoden aikana saanut. Uskoa on oltava siihen, että rakkautta ja arvostusta tulee sitten muulta taholta. Jokainen meistä petetyistä ansaitsee kaiken hyvän, myös rakkauden.

Ajatuksia tuntuu suorastaan vyöryvän päähän. Ajatuksia siitä miten pääsee eteenpäin elämässä, miten luottaa, miten ylipäätään saada itsensä siihen tilanteeseen, että pystyy oikeasti ja aidosti ajattelemaan toista ihmistä tulevana elämänkumppanina. Irti päästäminen ja luopuminen on vaikeinta mitä koskaan olen tehnyt. Luopuminen tulevaisuudesta, luopuminen siitä ihmisestä, jonka luulin olevan toisenlainen, luopuminen yhteisistä unelmista...Päivien aikana tunteet myllertävät suunnasta toiseen, tuntuu välillä, että pää hajoaa, kun ajatuksia vain tulee ja sellaisella vauhdilla ettei niiden perässä pysy. Kaipa tämäkin vaihe loppuu aikanaan...

Missä muuten olet Tanne? viimeksi kirjoitit, että tilanteesi oli hieman ottanut takapakkia. Tämä taitaa olla aika tavallista, ainakin itsellä näitä takapakkeja tulee aika paljon. Toisaalta välillä on aika hyviäkin hetkiä.

Hanne4 päätöksen tekeminen on aina vaikeaa, mutta parhaimmassa tapauksessa irtipäästäminen antaa lisää voimia ja vapauttaa jatkuvasta asioiden pyörittelystä. Toivottavasti voit jo hieman paremmin ja näet, tekeekö ratkaisusi sinulle hyvää. Kuten tuossa aiemmin kirjoitin, mikään tila ei näköjään ole pysyvä, vaan juuri kun luulee pääsevänsä sinuiksi jonkun asian kanssa, tapahtuu jotain täysin uutta.

Viikko on kulunut siitä, kun otin yhteyttä mieheeni kuukausien keskustelemattomuuden jälkeen. Olemme tavanneet useamman kerran ja joka kerto myös jollakin tavalla puhuneet tilanteestamme.

Mieheni aikoo edelleen hakea lopullista avioeroa, minä en pysty sitä paperia vieläkään kirjoittamaan. Hänen mielestään tämä katastrofi on saatettava päätökseen, vaikkei teekään sitä kevyin mielin. Tekee kuitenkin. Tavallaan ymmärrän hänen näkökantansa siitä, että silloin tälle kaikelle saadaan piste. Pari viimeistä vuotta ovat olleet vaikeita ja vaikka on ollut äärimmäisen vaikea tunnustaa itselleen, niin myös minulla on oma osani siihen, että olemme nyt tässä pisteessä. Avioliiton ongelmia voi tietenkin yrittää ratkoa monella eri tavalla ja pettäminen on aina tietysti se huonoin. Se on kuitenkin tapahtunut, eikä sille voi enää mitään.

Olen varovaisesti tunnustellut olisiko meillä mahdollisuutta aloittaa parisuhteemme uudestaan vaikka avioero tuleekin voimaan. Molemmilla on asiasta omat pelkonsa, suurimpana taitaa olla se, että riittääkö yhteinen elämä enää meille. Varsinkin mieheni pelkää kovasti sitä, palaisimmeko takaisin samaan kuin ennen. Toisaalta hän sanoo, että ymmärtää, että parisuhteemme voisi olla paljon parempi kuin ennen. Yhtenä ongelmana on tietenkin se, että olemme keskustelleet vain muutamasta viimeisestä vuodesta, jolloin asiat eivät ole olleet hyvin. Tuntuu, että kumpikaan meistä ei enää oikein muista, olimmeko onnellisia ennen tätä kaikkea.

Tällä hetkellä mieheni ei pysty sitoutumaan uuden parisuhteen aloittamiseen kanssani. Hänen mielestään emme kumpikaan ole siinä tilassa, joka mahdollistaisi uuden alun. Hän ei myöskään pysty edelleenkään sanomaan minulle, että tarinamme olisi ohi. Sanoi, että on miettinyt sen sanomista, jotta pääsisin eteenpäin tästä kaikesta, mutta ei voi, koska se olisi valehtelua. Joten taas löydän itseni roikkumasta tästä hirrestä.

Minulla on kaksi vaihtoehtoa: Olla hänen kanssaan mahdollisimman vähän tekemisissä, ikävöidä sekä yrittää lopettaa tämä rakkaus tai yrittää olla hänen kanssaan tekemisissä ilman suuria odotuksia. Kumpikin noista vaihtoehdoista on vaikea, mutta lasten kannalta jälkimmäinen vaihtoehto on parempi.

Yleensä asioiden aukikirjoittaminen selventää ajatuksia, mutta nyt ne ovat solmussa. Nautimme toistemme seurasta, mutta toisaalta tämä epämääräisyys ei tee hyvää minulle. Pitkästä aikaa hän vaikuttaa olevan se ihminen, jonka tunsin, se jota rakastin ja rakastan. Olemme nyt nähneet melkein päivittäin molempien yhteisestä halusta, joten läheinen yhteys meillä on avioerosta huolimattakin. Selkeää vastausta en tule häneltä saamaan, joten täytyykö minun vain tyytyä tähän ja yrittää räpiköidä eteenpäin tästä huolimatta?

PalavaRakkaus, tilanteesi on varsin kinkkinen. Miehesi antaa toivoa yhteenpaluusta, mutta sitten samalla haluaa ehdottomasti hakea avioeroa. Onko kysymyksessä vasta puolen vuoden harkinta-ajan päättyminen vai onko ensimmäisen vaiheen hakemuksesta kulunut jo vuosi? Jos kysymyksessä on vasta puoli vuotta, eikö lopullisen avioerohakemuksen tekemistä voisi vielä venyttää? Miehesi mielestä nyt ei ole oikea aika selvittää parisuhteenne mahdollisuuksia, miksi? Eikö juuri nyt olisi se hetki miettiä mitä haluaa ja toimia sen mukaisesti. Onko miehesi lopettanut suhteensa toiseen naiseen? Tämä on vähintäänkin se mitä hänen tulisi tehdä. On sinua kohtaan äärimmäisen väärin, jos hän jatkaa suhdettaan, mutta samalla puhuu sinulle mahdollisuudesta jatkaa teidän suhdettanne. Et ansaitse jäädä sellaiseen tilanteeseen. Olen terapian puolestapuhuja, ja nyt en muista olitko kertonut teidän käyneen yhdessä tai erikseen terapiassa. Kuulostaisi siltä, että voisitte hyötyä siitä suuresti. Yhtä oikeaa vastausta ulkopuolisen on vaikea antaa. Oman itsensä kuunteleminen on oleellisinta, kuten olet aikaisemmin kirjoittanut. Pään sisäinen myllerrys on ainakin itsellä niin voimakasta välillä, että itseä on silloin vaikeaa kuunnella. Mutta kyllä se vastaus siellä odottaa, kun jaksaa kärsivällisesti yrittää kuunnella.

Vihan tunteiden kanssa olen nyt tosissani alkanut painiskelemaan. Ymmärrys petturuuden määrästä ja suuruusluokasta on alkanut iskeä tajuntaani. Ymmärrys siitä mitä minulle on oikein tehty, miten hävyttömällä, röyhkeällä ja julmalla tavalla harhautettu ja petetty ja valehdeltu puolentoista vuoden ajan. Vähemmästäkin ihminen suuttuu ja tulee vihaiseksi😠
No, eipä tämän suuttumuksen kanssa ainakaan tule mieleen, että voi kun saisin sen miehen takaisin. Jotain hyvää tässäkin vaiheessa. Tosin kyllä kaipaus ja ikävä ovat silti satunnaisia vierailijoita, mutta ehkäpä vähän vähemmän mitä aikaisemmin. Miten olette muut käsitelleet vihan tunteita, puhuneet, kirjoittaneet, huutaneet?

Vihan hyväksyminen oli todella vaikeaa, olenhan aina ollut se kiltti ja joustava sekä ajatellut muiden parasta. Itseäni helpotti valtavasti, kun annoin sen vihan tulla ulos. Ja tulihan se, sellaisella voimalla, että mieheni luuli, että olin hetkellisesti seonnut!

Suurin purkaus tapahtui helmikuussa, menin silloin keskustelemaan mieheni kanssa lapsiin liittyvistä asioista. Olin sellaisessa pisteessä, että en voinut enää pitää sitä kaikkea sisällä, eikä sillä ollut enää mitään väliä, mitä mieheni minusta ajatteli. Huusin ja kiljuin, toivotin mieheni matkalle helvettiin ja rikoin myös yhden taulun säpäleiksi. Asioita, joita en ikinä ennen ollut tehnyt, enkä uskonut, että minusta ikinä olisi sellaiseen. Halusin näyttää, kuinka paljon minua oli satutettu ja minkälaisten tunteiden kanssa joudun itse elämään päivästä toiseen. Kohtaaminen oli ehkä kaikessa kauheudessaan liian dramaattinen, mutta sen jälkeen pystyin taas hengittämään.

En ole ylpeä tuosta tavasta toimia ja suosittelen jotain muuta keinoa jos vain mahdollista. Minun oli kuitenkin pakko saada näyttää miehelleni, mitä hän on teoillaan minulle tehnyt. Lisäksi olen aina välillä huutanut yksin autossa tai hakannut sängyssä tyynyjä. Aloitin keväällä juokseminen ja lenkin aikana olen manannut miestäni ja välillä purrut hampaita yhteen, etten alkaisi itkeä kesken matkan. Vihaa jatkui useita kuukausia, vasta viimeiden kuukauden aikana ensimmäinen reaktio ei ole ollut heittää puhelinta seinään, jos mieheltäni on tullut viesti.

Viha on raastavaa ja kuluttavaa, mutta valitettavasti tässä tilanteessa pakollista. Vihan avulla pystyy repimään itseään väkisin irti parisuhteesta, johon ei ole enää mahdollista jäädä. Toivon mukaan viha muuttuu ajan kanssa välinpitämättömyydeksi, silloin tietää, että rakkaus on hiipumassa. Mutta niin kauan kuin on voimakkaita tunteita, yleensä vuoronperään vihaa ja rakkautta, niin kauan on kiinni toisessa. Ja ehkä vielä vähän sen jälkeenkin.

Olimme tänään lasten kevätjuhlan jälkeen taas yhdessä jäätelöllä ja kaupoilla. Olin iloinen kesäloman alkamisesta ja muutenkin hyvällä tuulella. Mieheni oli väsynyt, hän oli nukkunut huonosti, koska pohtii tätä meidän tilannettamme. Minä en voi kuitenkaan nyt kantaa sitä taakkaa, oma ajatukseni on selvillä. En halua erota tässä tilanteessa, jossa kenties voisi olla vielä uuden alun mahdollisuus.

Toisesta naisesta emme ole puhuneet nyt sanaakaan. Yritän kuitenkin pitää mielessä sen, että kenties hän on vielä kuviossa jotenkin mukana. Todennäköisesti mieheni epävarmuus johtuu siitä, että hänellä on vielä tunteita tuota toista kohtaan eikä tiedä pääseekö niistä eroon. Mutta toisaalta hänellä on selvästi myös tunteita minua kohtaan. On todella vaikeaa, koska en osaa lokeroida suhdettamme; olemmeko pelkästään vanhempia, kavereita, ystäviä, puolisoja vai kenties jotain ihan muuta? Meillä on mukavaa yhdessä, luontevaa niin kuin aina ennenkin. Haluaisin koskettaa häntä, mutta en uskalla, jos ylitänkin jonkun rajan. Vaikeita kysymyksiä nämäkin, joten yritän olla toimimatta jonkun oletuksen mukaan ja antaa tilanteen ohjata. Ehkä tämä kuvio tästä vielä selkiytyy ja pysyn vahvana itsenäisenä naisena, on lopputulos mitä tahansa.