PalavaRakkaus, olen miettinyt noita samoja ajatuksia kuin sinä. Tunne siitä, että mieheni on minulle se ainoa oikea elää vahvasti. Minullekin mieheni on se ainoa mies, jota olen rakastanut, ainoa kenen kanssa yhdessä asuttu, ainoa rakastaja. Miten voi enää avata sydäntään kenellekään muulle mieheni kanssa vietettyjen useiden vuosien yhteiselämän jälkeen ja varsinkin, kun kokemusta muista kumppaneista ei ole. Miten voisi olla vertaamatta mahdollisia tulevia kumppaneita mieheeni? Kuka voisi enää kelvata, kun on tuntenut sen aidon rakkauden? Minulla on tunne, etten edes jaksa alkaa tutustua uusiin ihmisiin, opetella tuntemaan ja rakentaa uutta suhdetta. Samalla peläten, että onko tämä ihminen sitten minun luottamukseni arvoinen?

Tuntuu hassulta tässä tilanteessa miettiä uutta parisuhdetta, kun olen vielä niin kiinni miehessäni ja ajoittain vielä niin kiinni toivossa siinä, että hän ymmärtäisi minun arvoni. Ehkä nämä ajatukset uudesta parisuhteesta ovat osa luopumisprosessia, jossa suuntautuu tulevaisuuteen. Olen ajatellut, että jos mieheni in kyennyt solmimaan tunnesiteen johonkuhun muuhun, pystyn minäkin siihen joku päivä. Sen aika ei tosin ole vielä.

Uskon, että me petetyt olemme todellakin kääntäneet joka kiven, yrittäneet vimmatusti, puhuneet ja puhuneet. Ja kokeneet surun siitä ettei niillä yrityksillä ole ollut sitä vaikutusta, jonka olisimme toivoneet. Meillä olisi, ja on vieläkin, vahvuutta käsitellä vaikeita asioita ja yrittää, mutta valitettavasti meidän kumppaneillamme ei sitä ole. Tai halua. Milloin on sitten oikea aika luovuttaa, kun sitä pohtii, että "jos nyt sanon näin tai noin, niin nyt hän ymmärtää. Jos asettelen sanani nyt näin ja käyttäydyn näin, niin silloin hän ymmärtää". Toivo on pirunmoinen kumppani tällä hetkellä. Yritän päästä siitä eroon, mutta siitä kun ei pääse eroon vain haluamalla sitä. Pohdin miksi edes yritän, miksi ylipäätään haluan yrittää miehen kanssa, joka on kohdellut minua näin, toiminut minun selkäni takana kuukausikaupalla. Rakkautta ei vain saa lopetettua, tunteet pysyvät kauan. Ainakin minun rakkauteni mieheeni on ollut kaiken kestävää, ainakin minä olen ollut sitoutunut. Samaa ei voi sanoa hänestä eikä muistakaan pettäjistä.

Ystävyyttä mieheni kanssa pohdin edelleen. Uskon mieheni haluavan aidosti olla ystäväni, koska välittää minusta. Olemme nyt olleet päivittäin tekemisissä, mutta tiedän ettei se jatku ikuisuuksia. Miehellänihän on uusi kumppani, jonka kanssa jakaa elämänsä. Tämän vuoksi olisi varmasti parempi jo alussa rajoittaa yhteydenpitoa,hänen kanssaan. Edes sen saisin päättää itse kuinka paljon olen hänen kanssaan tekemisissä, muuhunhan en voi vaikuttaa meidän välisessä suhteessamme. Sitä on vain niin heikko tällä hetkellä ettei kykene rajoittamaan kuin hyvin vähän. Joutuu hokemaan itselleen jatkuvasti etten soita tai laita tekstiviestiä. Kun haluaisi vain kuulla toisen äänen. Todellisuus on kuitenkin se ettei hän halua minua elämäänsä enää sillä tavalla mitä ennen. Pitäisi rajoittaa yhteydenpitoa tämän vuoksi, mutta kun ei pysty. Enkä edes halua nyt tässä vaiheessa. Yhteydenpito sattuu, koska se on niin erilaista mitä ennen, mutta siitä huolimatta haluan nähdä häntä ja kuulla hänen äänensä. Raastavaa tämä on...

Tällä parisuhteelta on niin suuri arvo, se on ollut ainutlaatuinen, pitkä sitoutuminen, pakostakin sen päättyminen sattuu. Tässä tilanteessa kaikkensa yrittäneenä tuntee myös olevansa kynnysmatto, joka jatkaisi hinnalla millä hyvänsä, ehdoitta.. Mutta ihan viime aikoina on mieleen hiipinyt myös ajatus siitä, olenko enemmän arvoinen? Onko mahdollista, että olisi joku ihan toinen minua varten, joka todella välittäisi siitä, olenko onnellinen? Joku, jonka silmissä olisin ainutlaatuinen. Selvästikään miehelleni - pian exälleni- en sitä enää ole. Miksi roikun ja ruikutan? Yritän korjata tilannetta, vakuutella ja muistuttaa. Tästä täytyy nyt tulla loppu, enää en voi jatkaa näin. Olen nyt sanomiseni sanonut ja mielipiteeni tuonut julki, nyt loppuu itseni nöyryyttäminen. Päätän näin, mutta hänen läsnäollessaan en olekaan enää näin vahva. Mistä saisin tarmoa ja vahvuutta itseni suojelemiseen? Tarvitsenko sen "laastarisuhteen" kuitenkin, vai teenkö itselleni lisää vahinkoa? Tuhat kysymystä eikä yhtään vastausta, jonka kanssa voisin elää. Voi kun elämä toisi vastauksia eteeni, sellaisia vastauksia, jotka helpottaisivat tätä tuskaa...

Tanne, samat kysymykset ovat itsellänikin mielessä. Olen aina pitänyt itseäni suhteellisen vahvana ihmisenä, joka ei suostu hyväksymään huonoa kohtelua. Kappas, miten voikaan ihminen huomata tässä tilanteessa olevan valmis mihin tahansa, jotta en menettäisi rakkautta, jonka olen ajatellut olevan elinikäinen. Rakkaus saa ihmiset tekemään ja ajattelemaan kummallisia asioita...

Järjellä ajateltuna emme todellakaan ansaitse tällaista kohtelua ja varmasti voimme saada tulevaisuudessa parempaa kohtelua ihmiseltä, joka on luottamuksen arvoinen. On vaikea päästää irti siitä, jolla on ollut itselle niin suuri arvo ja merkitys, kuten Tanne sanoit. Suru tulee siitä ettei toinen nähnytkään samaa arvoa ja merkitystä sillä mitä me. Sitoutuminen meihin ei ollutkaan se, jota toinen halusi. Pitkässä parisuhteessa on aina omat ongelmansa ja haasteensa ja ajoittain rakkaus on koetuksella. Toisensa voi kuitenkin aina löytää uudestaan jos on vähänkään halua ja tahtoa. Vaikeuksien kohdalla tulisi hidastaa, kääntää se katse omaan pari suhteeseen ja kumppaniin, ei keskittää energiansa ja uuden alun rakentaminen ulkopuoliseen ihmiseen. Miksi toinen ei tätä ymmärtänyt eikä ymmärrä vieläkään? Miksi ei asioista voi puhua ajoissa, miksi satuttaa toista tietoisesti, vaikka kertoo välittävänsä? Miksi toinen ajattelee hänellä olevan vain oikeuksia, ei velvollisuuksia kumppaniaan ja parisuhdettaan kohtaan? Ja miksi kaiken tämän jälkeen rakastan tuota miestä edelleen ja yli kaiken? Minun rakkauteni, ja uskoisin kaikkien meidän petettyjen rakkauden, olevan vahvaa ja kaiken kestävää. Meillä oli uskoa, toivoa ja rakkautta. Suru siitä, että toisella ei niitä enää ollut, on musertavaa.

Mutta me ansaitsemme parempaa, ja meille on luvassa parempaa. Uskon tähän vahvasti. Ei ehkä huomenna, ei ehkä ensi vuonnakaan, mutta meitä odottaa jotain hyvää ja parempaa. Olen kuunnellut paljon musiikkia viime aikoina ja erityisesti Anna Puuta. Kuunnelkaahan Annan Kaunis Päivä-laulu, siinä on kaikessa haikeudessaan toivoa ja uskoa, ja myös rakkautta. Tänäänkin on Kaunis päivä, uskotaan siihen 🙂

Hanne ja Tanne, kuinka totta on tuo kaikki mitä kirjoititte. Sitä ymmärtää miten pitäisi toimia, jotta ei satuttaisi itseään, mutta ei kuitenkaan pysty. Roikkuu ja anelee kerta toisensa jälkeen.

Ehkä se todellakin on se aika, mikä tuohon auttaa. Itseään voi terapoida lopuuttomiin ja analysoida kaikki, niinkuin varmaan olemme tähän mennessä tehneet. Pitäisi vaan luovuttaa samalla tavalla kuin se toinen on jo luovuttanut. Mutta kun ei vielä pysty niin ei pysty. Uskon, että sekin päivä tulee, kun voi antaa periksi, mutta se ei ole ihan vielä. Kukaan meistä ei halua olla tässä tilassa, mutta tunteet elävät omaa elämäänsä.

paskamainen tilanne juu teillä.
itse tulin siihen johtopäätökseen, kun minut jätettiin, vähitellen, että roikkuminen ja toivominen on luonnollista, odottaminen kuuluu asiaan, siihen ettei osaa hyväksyä tilannetta, että toiselle tulikin toinen ihminen kuin minä tärkeämmäksi, ja hän hylkäsi minut, eli sinut, eli teidät.

Sen hyväksyminen, että toinen hylkäsi, auttaa eteenpäin.

Sen tunustaminen, että toinen osapuoli on lähtenyt ja valinnut sijastani toisen rakkaakseen, tekeee kipeää ja auttaa eteenpäin.

Se tekee roikkumisesta kipeää, se tekee kaipauksesta vähitellen turhaa, pikku hiljaa, pienin askelin, kun tunnustaa tosiasiat, niin alkaa kääntämään katsettaan vähitellen pois päin siitä ihmisestä, jonka kanssa muodostettu suhde ehkä taisikin viedä liian ison osan minun huomiostani, energiastani ja voimastani pois itsestäni ja itseni rakastamisesta.

Jos toinen on hylännyt, niin aikansa sitä elää kuplassa ja toiveessa ja roikkuu kiinni unelmansa laidasta. Se on aivan luonnollista. Ja sitten kun alkaa tajuta, että toinen on todellakin lähtenyt pois ja kääntänyt selkänsä minulle kumppanina ja rakkaana, niin sitten alkaa toipuminen ja oman elämän kohentuminen.

Fisherin kirja uudelleenrakentaminen antaa sille matkalle monta hyvää näkökulmaa ja tehtävää. Omien tunteiden aukipuhumista ja aukituntemista. Sellaistenkin vihan tunteiden, mitä ei tiennyt olevan olemassakaan, ulostuleminen ja tunteminen helpottaa ihan hirvittävästi omaa tilannetta ja omaa matkaa eteenpäin.

Jos ottaa laastarisuhteen vastaan, niin kaikkki se työ jää tekemättä ja kietoutuu oikein emävyyhdiksi käsitellä sitten kun se laastarisuhde loppuu...mutta jokainen me tehdään omat itselle siihen elämäntilanteeseen sopivat ratkaisut ja kannetaan niistä vastuumme. Niin jättäjä kuin jätetty.

Toivotan uskallusta kohdata todellisuus. Ja voimia ottaa kiinni niistä hyvistä asioista, joita sun omassa elämässäsi on. Ja niitä on...🙂👍

Pöllöhuuhkaja puhuu asiaa. Tuo kaikki on ihan totta ja järjellä ajatellen juuri noin se menee. Kiitos kirjavinkistäkin, taidanpa poiketa kirjastossa.. Yritän todella olla vahva, kohdata tosiasiat, löytää iloa arjesta, mutta en vielä onnistu siinä kovinkaan hyvin. Rajojen hakeminenkin on ihan vaiheessa, en osaa suojella itseäni, vaan suostun laihaan lohtuun, ystävyydentapaiseen, jolla tasoitan mieheni tietä tässä uskottomuuskuviossa. Viha nostaa päätään välillä ja se varmaan on terve reaktio, mutta kun tapaamme, se sulaa kuin lumi auringossa ja olen taas valmis sovittelemaan, ymmärtämään ja keskustelemaan. Ja sitä toivoa ei taaskaan saa nujerrettua kokonaan...

Voi kuinka täällä muillakin pyörii ihan samat ajatukset kuin minullakin. Jotenkin oma pää on niin täynnä tätä kaikkea, että haluaisin edes hetken, jolloin voisin olla tästä ahdistuksesta ja pahasta olosta erossa. Minulla on edelleen se tilanne, että mieheni ei tiedä, mitä haluaa. Ja minä odotan, että hän tekisi jonkun päätöksen. Nyt myös selvisi, että vaikka mieheni ensin lupasi lopettaa yhteydenpidon tähän toiseen naiseen ei lupaus pitänyt, vaan hän oli ottanut tähän toiseen naiseen yhteyttä.

Tuntuu niin raskaalta vain odottaa. Kuten mieheni itsekin sanoo, hän ei halua tehdä päätöstä, koska ei halua kantaa vastuuta tekemästään päätöksestä. Hänen pitäisi nyt vain tajuta, että se päätös hänen on pakko tehdä. Joka ilta käymme keskustelua mieheni kanssa tilanteestamme ja joka kerta miestäni ahdistaa puhua asiasta, koska ei osaa vastata mihinkään esittämääni kysymykseen. Pelkään, että näillä keskusteluilla vain pahennan tilannetta, mutta en voi muutakaan. Pääni räjähtää, jos emme keskustele.

Olen miettinyt, että muuttaisin pois hetkeksi yhteisestä kodistamme. Se voisi helpottaa omaa oloani, kun huomaisin, että pärjään myös yksin. Samalla haluaisin, että mieheni huomaisi, että haluaakin minut vierelleen. Toisaalta taas pelkään, että kun en pyöri silmissä, olen myös poissa mielestä.

Tuo mitä Tanne sanoit, "tuhat kysymystä eikä yhtäkään vastausta" kuvaa kyllä tätä tunnetta loistavasti. Ja samoin olen pohtinut samaa, mitä te muutkin. En olisi ikinä kuvitellut, että minä roikun jossain ihmisessä näin ja annan toisen ihmisen satuttaa itseäni jatkuvasti. Mieheni on kuitenkin se, joka on merkinnyt minulle eniten tässä maailmassa ja taitaa merkitä edelleen. Tuntuu vain niin pahalta, että minä en olekaan enää hänelle niin tärkeä kuin kuvittelin olevani.

Onneksi ensi viikolla pääsemme taas terapeutin kanssa juttelemaan. Ehkä sen jälkeen taas helpottaa.. Ehkä..Toivossa on hyvä elää..

Tsemppiä meille kaikille. Aina pitäisi muistaa, että elämä kantaa, vaikka välillä tarvotaan pohjamudissa ja syvällä.

Torstai alkoi harmaalla säällä, joka kuvastaa omaa mielialaani.
Yksinasuminen on ollut parin viime päivän ajan aika raskasta ja yksinäistä.
Tosin eihän tässä yksinasumista ole kauaa takana, mutta olo on aika kurja
tällä hetkellä. Hyväksyminen on tosiaan avainsana tällä hetkellä, ehkä se
on ainoa tapa päästä eteenpäin. Toivominen on varmasti luonnollista, kuten
pöllöhuuhkaja kirjoitit. Täytyy vain hyväksyä se, että toinen ei ollutkaan
sellainen ihminen, mitä luulin. Hän käyttäytyi eri tavalla kuin mitä oli
puhuttu ja luvattu. Tämän hyväksyminen on vain niin vaikeaa. Kun haluaisi
saada takaisin sen kuvan toisesta ihmisestä, joka minulla on 14 vuoden ajan
ollut. Sen huomaaminen, että toinen onkin tietyissä asioissa täysin
erilainen mitä on luullut, on aikamoinen shokki.

Laastarisuhde voisi houkutella. Juuri se ajatus, että olisi kykeneväinen
ihastumaan toiseen ihmiseen, voisi olla helpottavaa. Fisherin kirjaa
lukeneena uskon kuitenkin siihen, että kaikki vaiheet eroprosessissa on
käytävä läpi ennenkuin olen valmis uuteen suhteeseen. Mutta jokainen etsii
itse oman tiensä, se mikä käy minulle, ei ehkä ole toiselle oikea tie.

Luottamuksen ja ystävyyden teemojen kanssa painiskelen edelleen. Miten voin
luottaa entiseen mieheeni enää edes ystävänä? Miten voin uskoa siihen, että
minun ystävyyteni on hänelle oikeasti tärkeä? Onko ystävyys hänelle tällä
hetkellä tärkeä, kun uusi elämänvaihe on alkamassa, mutta ajan myötä en
enää merkitsekään hänelle mitään? Tähän kun ei kukaan voi antaa vastausta,
vain aika kertoo miten tässä käy. Ei vain haluaisi tulla uudestaan
loukatuksi ja jätetyksi ja tämä pelottaa minua kovasti. Uskallanko luottaa
entiseen mieheeni niin, että voin heittäytyä ystävyyteen hänen kanssaan?
Keskustelin hänen kanssaan tästä asiasta ja peloistani liittyen tähän
tilanteeseen. Hänen epärehellisyytensä on vaikuttanut luottamukseeni häntä
kohtaan, mutta entinen mieheni ajattelee, että tämä epärehellisyys liittyy
vain tähän tilanteeseen. Nyt kun hän ei enää elä salasuhteessa ei tarvetta
epärehellisyyteen enää ole. Pidän tätä näkemystä hieman outona. Entinen mieheni on myös todennut, että tietää tehneensä minua kohtaan väärin, mutta kokee tälle olleen oikeutuksen eli ilmeisesti rakastumisen. Eli ihminen saa olla epärehellinen ja valehdella sekä satuttaa muita ihmisiä, jos sille on oikeutus. Mihin tahansa asiaan löytyy oikeutus, jos niin haluaa. On käsittämätöntä, että mies, jonka olen kuullut olevan rehellinen, fiksu ja toisia huomioon ottava, onkin sitten tätä mieltä. Olen aivan äimän käkenä.

Minävain, myös minun entinen mieheni piti minulle antamastaan päinvastaisesta lupauksesta huolimatta yhteyttä tähän toiseen naiseen. Ja tämä tapahtui kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran jälkeen vakavasti keskustelimme asiasta ja siitä huolimatta hän teki sen toisenkin kerran. Tämä toimintatapa vain kuvastaa sitä minkälainen ihminen entinen mieheni nyt on. Kykenemätön ottamaan minua ja minulle antamiani lupauksia huomioon. Mutta epärehellinen ihminenhän hän ei ole, tämä toiminta liittyy vain tähän tilanteeseen ja tähän toiseen naiseen ja tähänhän entisellä miehelläni on oikeutus. Eihän hän jatkossa aio olla epärehellinen, nyt vain sattui niin, että tähän kaikkeen on ollut syy. Täytyyhän ihmisellä olla oikeus olla onnellinen. Anteeksi sarkasmini, pidän tällaista ajattelua vain niin käsittämättömänä. Tulipa nyt purettua tätä turhautumista ja hämmästystä. On vain niin kurja olla tällä hetkellä...

Hyväksyminen on vaikeaa, se tekee todella kipeää. Rakastamani ihminen on poissa, on ollut jo jonkin aikaa. Kyllä tämä on kuin pieni kuolema. Ikävöin tätä ihmistä suunnattomasti. Mutta takaisin hän ei tule. Toivotan kaikille muille voimia hyväksymiseen. Toivoisin voivani jossain vaiheessa ajatella asioista kuten pöllöhuuhkaja, vaikutat olevan hyväksynyt tilanteen, joka varmasti tuo tietynlaista rauhaa.

Tässä on meillä jokaisella vielä monta mutkaa matkassa. Juuri kun luulee, että pystyy hyväksymään tilanteen sellaisena kuin se on, tapahtuu jotain ja mieli muuttuu taas. Se vie äärimmäisen paljon voimia. Tässä on jo koettu shokki, kieltäminen, jonkinlainen ymmärtäminen, viha, suru, turhautuminen, taas ymmärrystä ja vielä vaikka mitä.

Itselläni kaiken alkamisesta on nyt kulunut vuosi. Silloin mieheni painostuksestani kertoi, että on onneton eikä tiedä mitä elämältään haluaa. Menimme perheterapeutille ja yritimme kesän parantaa suhdettamme. Tai ainakin luulin niin. Seitsemän kuukautta sitten mieheni ilmoitti muuttavansa pois yhteisestä kodistamme. Puoli vuotta sitten selvisi, että miehelläni oli ollut toinen nainen yli puolitoista vuotta.

Olen lukenut Fisherin ja lähes kaikki muut eroa käsittelevät kirjat. Olen puhunut kymmeniä tunteja terapeutille, vuodattanut tunteitani kirjoittamalla ja itkenyt ystävien ja vähän tuntemattomienkin ihmisten olkaa vasten. Olen huutanut ja kironnut mieheni alimpaan helvettiin ja heti seuraavaksi vannonut ikuista rakkauttani häneen. Olen istunut pankissa kirjoittamassa osituspaperia, lastenvalvojan luona sopinut sunnuntain saapumisajoista, valinnut vuosipäivänä tapetteja uuteen kotiin. Olen hyvästellyt kotini, esittänyt urheaa lapsilleni, noussut joka päivä ylös ja mennyt töihin. Olen hankkinut uusia ystäviä ja aloittanut uusia harrastuksia. Olen pureskellut, pohtinut ja analysoinut tätä kriisiä lähes kaiken vapaan aikani. Olen uupunut ja noussut. Olen vihannut ja rakastanut. Olen ollut katkera ja valmis antamaan anteeksi. Olen ollut pettynyt itseeni sekä toiseen. Olen syyttänyt ja ymmärtänyt.

Ja kaiken tämän jälkeen, vuosi painajaisen alkamisesta minulla on vain suunnaton ikävä.

PalavaRakkaus, kuinka tutulta kuulostaakaan tuo, että tekee periaatteessa kaikki "oikeat" asiat, puhuu, analysoi, käy töissä, hoitaa eroon liittyvät käytännön asiat asiallisesti. Mutta mitä jää käteen, suunnaton ikävä. Itse olen elänyt tätä kriisiä vasta kaksi kuukautta, mutta yrittänyt tehdä kaiken niin kuin oppikirjoissa. Olen yrittänyt päästä eteenpäin muuttamalla pois yhteisestä kodista, puhunut, kirjoittanut, itkenyt. Tuska ja ikävä ei ole poistunut. Kuitenkin jotain on muuttunut jo näiden kahden kuukauden aikana. Lohtu on se että parin ensimmäisen viikon valtava, lamauttava ahdistus on poistunut. Olen myös lopettanut itseni syyllistämisen ja oppinut itsestäni uusia voimaa antavia asioita, joita en uskonut omaavani., Uskon, että ,jos me katsomme taaksepäin tätä elettyä aikaa, huomaamme kyllä edistystä tapahtuneen. Ehkä edistys ei ole niin nopeaa mitä toivoisi, eihän kukaan tällaista tuskaa halua kantaa vapaaehtoisesti mukanaan. Nyt vain elellään hetki kerrallaan. Meitä on satutettu niin sanoinkuvaamattoman tuskaisalla ja syvällä tavalla, että en usko tällaisesta kenenkään toipuvan täysin vuodessa, täysin tämä ei unohdu koskaan. Mutta varmasti olemme vahvempia kuin heti kriisin alussa. Ikävöimme sitä mitä luulimme puolisoidemme olevan, haluamme sen ihmisen takaisin, joka oli meidän suuri rakkautemme. Mutta se ihminen on poissa ja surutyö ja ikävä on kivulias. Me varmasti selviämme tästä, kaikesta ikävästä, kivusta, tuskasta. Se vie aikaa, ja sen hyväksyminen on ainakin minulle vaikeaa. Kärsivällisyys ja ajan antaminen surutyölle on vaikeaa, mutta tässä ei ole oikoteitä. Kaikki on koettava ja jossain vaiheessa sitä vain huomaa, että kipu on heikentynyt. Hyvää viikonloppua kaikille ja onnea kaikille äideille🙂

PalavaRakkaus, ymmärrän kaikki nuo kuvaamasi tunteet ja läpikäymäsi tilanteet niin hyvin. Olet ollut kaikesta huolimatta vahva ja selvinnyt kuluneesta vuodesta. Kuulin jostain, että erosta selviämiseen menee keskimäärin 15 kk, mutta epäilen että omalla kohdallani ei tuo aika riitä. Hannen teksti oli edellistä toiveikkaampi 🙂 kyllä tästä selvitään. Kirjoituksesi luettuani tulin ajatelleeksi omia menneitä viikkojani.. fyysinen ahdistus on vähentynyt, sydän ei hakkaa jatkuvasti tuhatta ja sataa, saan paremmin nukuttua enkä itke ihan päivittäinkään enää. Edistystä on siis tapahtunut, vaikkei sitä tule ajatelleeksi kun yhtä helvettiähän tämä edelleenkin on. Pienin askelin kuitenkin... Olen tullut itsenäisemmäksi, huomannut pärjääväni, varannut matkankin ystävän kanssa piristykseksi. En todella aio lannistua. Tämä ei saa nujertaa minua eikä leimata koko loppuelämääni, en vain suostu siihen. Kaipaan onnen tunnetta ja läheisyyttä jo nyt, jos ja kun en "exältäni" niitä saa, niin sitten toivon mukaan ihmiseltä, joka saa minut taas tuntemaan ja rakastamaan. Mutta sitä ennen kokoan itseni, vaikka sirpaleista..

Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan, mutta kannattaa ottaa ilo irti niistä toiveikkuuden tunteista mitä ajoittain on🙂 Varmaan meillä kaikilla tunteet heittelehtivät suuresta surusta ja epätoivosta toiveikkuuteen ja onnenkin hetkiin. Ja hienoa Tanne, että teet konkreettisesti asioita, kuten matkan varaaminen, mikä auttaa toipumisessa🙂 Vau! Itse en tuohon pystyisi, ajatuskin matkustamisesta ilman entistä miestäni on mahdoton.

Läheisyyttä ja rakkautta jokainen meistä kaipaa, sitä ei vain tule siltä henkilöltä, jolta sitä kaipaisi. Kun on kysymys ensirakkaudesta, joka päättyy näin hirveällä tavalla, miten kykenee solmimaan suhteen keheenkään muuhun ja vielä luottamaan? Itselläni ei ole lapsia, mutta toki toivoisin tulevaisuudessa perustavani perheen. Pohdin sitäkin, perheen perustamisen luulin tekeväni entisen mieheni kanssa, mutta entä nyt? Minäkin uskon Tanne, että tästä selvitään ehjin nahoin, aikaahan tämä vie, noin 15 kuukautta kuulostaa aika uskottavalta. Tämä ottaa sen ajan minkä ottaa, mutta me ei lannistuta, ei todellakaan. Toisen ihmisen tekemä syvä loukkaus jättää jäljet, mutta ei määritä meidän loppuelämäämme. Tähän uskon ja tiedän sen. Tuota kokoamistyötä elämän sirpaleista tämä on vielä kauan. Kyllä me tästä selvitään🙂 Nyt on tällainen fiilis, katotaan mikä tunnetila on taas huomenna😋

Elämässä on onneksi paljonkin iloisia ja onnellisia asioita. Oikeastaan tällä hetkellä olen hyvin tyytyväinen elämääni, lukuunottamatta parisuhdeasioita. Konkreettinen muistutus kaikesta hyvästä oli se, kun sain facebookin arkihaasteen. Jokaisesta viidestä päivästä löytyi mukavia asioita, ei tarvinnut edes ponnistella.

Paljon edistystä on tosiaan tapahtunut vuodessa tai oikeastaan puolessa vuodessa, jolloin suhde paljastui. Olen oppinut itsestäni aivan valtavasti, terapia ja muu itsetutkiskelu on siis tuottanut tulosta. Tiedän miksi olen nyt tässä tilanteessa ja miten täytyy jatkaa, jotta saan itseni taas ehjäksi.

Kahden viimeisen viikon aikana olen saanut taas jotenkin elämän syrjästä kiinni ja sitä edeltävä masennusjakso on toivottavasti nyt loppumassa. Toivon, että olen todellakin siinä pisteessä, josta todellinen itsensä eheyttäminen alkaa. Tiedän, että tulevaisuudessa putoan kuoppaan jos toiseenkin, mutta uskon, että nouseminen on joka kerta helpompaa ja nopeampaa.

Hitaasti mutta varmasti kohti elämän uusia iloja!

Kiitos taas kirjoituksistanne, niistä saa voimaa ja uskoa tulevaan.

Hitaasti mutta varmasti täälläkin suuntaudutaan tulevaisuutta kohti. Monesti on kyllä tuntunut että tämä prosessi menee hitaasti, mutta ei varmasti eteenpäin.Juuri kun ajattelee positiivisesti ja elämä tuntuu hyvältä, iskee kaipaus niin vahvana ja syvänä, että sitä on vaikea kuvailla. Ikävä sitä ihmistä kohtaan, jonka tunsin, tai luulin tuntevani, on niin vahvaa. Rakkaus elää vain niin syvällä minussa, että tämän tilanteen hyväksyminen on todella työn ja tuskan takana. Tosiasioita on äärimmäisen hankala hyväksyä, minut on jätetty ja toinen ihminen vie minun paikkani minun rakkauteni elämässä. Miten ihmeessä voi hyväksyä tosiasiat? Miten päästää irti? Koska jos minua ei arvosteta ja rakasteta sillä tavalla kuin ansaitsisin, olisi järjellä ajateltuna selvä asia päästää irti. Ja tässä tilanteessa minun on pakko, vaikka halua ei ole.

Elämä on muuttunut aika tavalla muuton jälkeen. Elämä ja rutiinit etsivät omaa paikkaansa. Tällä hetkellä tuntuu kuin eläisin jonkun muun elämää. Eihän näin pitänyt käydä, ei tuo ihminen tehnyt tätä minulle, ei tällä tavalla. Mutta kodin hiljaisuudessa joudun tosiasioiden eteen, tämä on tosiaan tapahtunut. Hyviä hetkiä seuraavat huonot hetket. Kaipa tämä täytyy hyväksyä. Että elämä on muuttunut. Että minun suuri rakkauteni on muuttunut. Ja silti ikävöin. Mutta kuten sanottua, olo on parempi nyt kuin ihan tämän alussa. Se tuo toivoa, ehkä muutaman kuukauden päästä olo on taas parempi ja elämässä muita kuvioita ja ihmisiä. Ehkä tämä ikävä ja kaipaus ja toivo kuuluu tosiaan tähän vaiheeseen. Kyllä niistä eroon pääsee, aika moni muukin on päässyt joten miksi minä ja te muut kohtalotoverit emme ja ette pääsisi.

Sitähän tämä on Hanne4 on, tunteiden jatkuvaa vuoristorataa. Juuri kun pääsee edes hetkeksi omien tunteidensa kanssa sinuiksi, puhaltavat jo uudet tuulet. Ei pysy mitenkään kärryillä, eikä aina ymmärrä mistä on edes kysymys.

Sitä on oman olonsa kanssa niin yksin, kun ei pysty sanoin selittämään mitä tuntee. Tässä ketjussa onneksi jokainen varmasti ymmärtää ehkä jo yhdestä sanasta, mitä toinen käy läpi.

Tämä ei mene ohi todellakaan nopeasti, eikä sitä pysty ymmärtämään kuin sellainen, joka on itse tämän kokenut. Omia ystäviäni en haluaisi enää oikein rasittaa, heidän mielestään pitäisi vaan unohtaa ja mennä jo eteenpäin. On vaikea selittää, että sitä todella tahtoisi, mutta kun se ei ole pelkästään päätöksen asia.

Onneksi hetkittäin on edes se tunne, että tästä tulee selviämään. Niitä hetkiäkin tulee jo hieman useammin. Viimeksi tänään tajusin, etten tuntenut enää ihan jumalatonta ahdistusta siitä, että todennäköisesti mieheni viettää viikonloppunsa sen naisen luona. Mustasukkaisuus on nimittäin ollut itselleni niin kova pala, etten ole oikein pystynyt edes elämään sen kanssa.

Huomisen keskityn olemaan ihanien tyttöjeni kanssa ja nautin suklaakakkua!