Ensirakkaus, uskottomuus ja ero. Miten jatkaa?

Ensirakkaus, uskottomuus ja ero. Miten jatkaa?

Käyttäjä Hanne4 aloittanut aikaan 23.04.2014 klo 08:24 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Hanne4 kirjoittanut 23.04.2014 klo 08:24

Hei!

Olen lueskellut muutaman viime viikon ajan keskusteluja, joissa toistuu useasti uskottomuus, pettäminen ja sitä seurannut tuska ja kipu. Ikinä en olisi uskonut (kuten ei varmaan kukaan muukaan tähän tilanteeseen joutunut), että itse joutuisin käymään läpi tällaisen tuskan elämäni aikana. Ihminen, johon olin luottanut sokeasti 14 vuoden ajan, petti minua kuukausitolkulla työkaverinsa kanssa. Mieheni siis ilmoitti viitisen viikkoa sitten haluavansa erota ja olevansa rakastunut työkaveriinsa, joka siis myös naimisissa ja lisäksi kolmen lapsen äiti. Tunteet työkaveria kohtaan olivat alkaneet lämmetä noin puolitoista vuotta sitten, varsinaisen suhteen kestosta en ole varma, mutta pettäminen on alkanut tuon puolitoista vuotta sitten mieheni päättäessä jatkaa tunteiden vahvistamista toiseen naiseen. Mieheni ilmoituksen jälkeen yritin vimmatusti kahden viikon ajan uskoa ja toivoa, mutta turhaan. Yritin selittää mieheni tekevän hätiköityjä päätöksiä eikä hänen ajatuksissaan ole realismin häivääkään. 12 vuoden arjen jakaminen kaikkine vaikeuksineen ei ole sama asia kuin salasuhde, joka hänen mielessään näyttäytyy aina parempana. Yritin saada mahdollisuutta, mutta sitä mahdollisuutta ei hän minulle halunnut antaa. Päätös oli tehty eikä sitä mikään enää muuttanut.

Yhdessä olemme olleet nuoresta saakka, itse olin 18-vuotias aloittaessamme seurustelun. Muutimme molemmat suoraan kotoamme yhteen eli yksinasumista ei kummallakaan ole ollut. Tämäkin on asia, joka jännittää ja pelottaa nyt eron tullessa, miten osaan asua yksin, kun ei ole ketään jakamassa arkea? Ei ole toisen tuoksua, ääniä, yhteistä arjen jakamista, joka kaikessa arkisuudessaan on ollut tärkeää. Olen viimeisten viiden viikon aikana pohtinut paljon suhdettamme sekä sitä miten siinä molemmat toimimme ja olen jo ennen tätäkin suhteen paljastumista huomannut omassa käytöksessä asioita, jotka eivät ole olleet omiaan parantamaan parisuhdetta. Miehelläni on omat puutteensa, jotka hänkin tiedostaa. Pahalta kuitenkin tuntuu se, että nyt kun ymmärrämme paremmin omia puutteitamme ja olemme alkaneet niitä korjata (ainakin minä), mieheni ei halua jatkaa kanssani, koska ei näe siinä järkeä. Hän ei näe tulevansa onnelliseksi minun kanssani. Suru tästä on aivan valtava, kuten myös pelko tulevaisuutta kohtaan. Lisäksi olen katkera miehelleni, joka on järjestänyt ja suunnitellut itselleen uuden tulevaisuuden kuukausien ajan ja minulle jää oman elämän sirpaleiden kerääminen hänen tuhottua monta tärkeää asiaa, kuten luottamuksen ja uskon ihmisen hyvyyteen. Vuosien ajan olen pitänyt miestäni kilttinä (jopa liiallisuuksiin), toisia huomioon ottavana, avuliaana ja hienona ihmisenä. Tällä hetkellä tuntuu että nämä kaikki hyvät puolet ovat piilossa ja ne on korvattu epärehellisyydellä, itsekkyydellä ja kyvyttömyydellä ottaa muita, eritoten minua huomioon. Uskon mieheni hyvyyteen ja hämmästelen tätä muutosta. Jos rakastuminen saa tällaisen muutoksen ihmisessä aikaan, mitä se kertoo tästä rakastumisesta ja suhteesta? Hämmästelen mieheni käyttäytymistä ja hänen tekemäänsä loukkausta, koska hän edelleen kertoo välittävänsä minusta, tosin vain ystävänä. Mieheni haluaa olla jatkossa ystäväni ja tällä hetkellä haluan sitä itsekin. Parhaan ystävän menetys olisi tämän kaiken lisäksi liian raskas taakka kannettavaksi, joten halua ylläpitää ystävyyttä hänen kanssaan. Onko täällä muita, ketkä ovat pystyneet jatkamaan entisen puolisonsa kanssa ystävyyttä eron ja pettämisen jälkeen?

Kaikesta huolimatta olen päättänyt selvitä ja jatkaa elämää, vaikka tuska, kipu ja suru ovat jokapäiväisiä vieraita nyt ja varmasti vielä jatkossakin kauan aikaa. Mieheni oli ensirakkauteni ja mietinkin onko täällä muita, joilla olisi samankaltaisia kokemuksia suhteen päättymisestä ensirakkauden kanssa? Täällä keskustelujen lukeminen on auttanut suuresti, vaikka surettaa niiden monien muiden puolesta, jotka ovat kokeneet ja kokevat tätä samaa sanoinkuvaamatonta kipua mitä itse tunnen. Tsemppiä meille kaikille, uskon, että elämä hymyilee vielä meille kaikille🙂 Mukava olisikin lukea kokemuksia heiltä, joiden elämä jo todellakin hymyilee kaiken jälkeen.

Käyttäjä Minä vain kirjoittanut 11.05.2014 klo 03:33

En tiedä, meneekö ohi sektorin, mutta tulin tänään lyhyeltä matkallta kotiin ja sillä välin mieheni oli kadonnut kodistamme. Yritin soittaa hänelle. Hetken päästä hän soitti takaisin ja jätti minut puhelimessa. Mitään sen enempää selitystä en saanut. Mieheni ei kuulemma halunnut nyt keskustella. Selvisi, että hän oli lähtenyt tämän uuden "vain ystävän" eli toisen naisen luo hänen tupareihin. Mieheni tulee ehkä huomenna kotiimme käymään.

Olin kuvitellut, että kukaan ei jätä avovaimoaan 10 vuoden suhteen jälkeen puhelinsoitolla ja vielä sen toisen naisen luota. Voi taivas, onko tuo kuspää oikeasti minun mieheni. Ja inhottaa, että minä edelleen rakastan tuota miestä ja tekisin lähes mitä vain, jotta saisin hänet takaisin itselleni.

Käyttäjä Hanne4 kirjoittanut 11.05.2014 klo 10:05

Minä vain, olen todella pahoillani puolestasi. Julmuutta on pettää, mutta äärimmäistä pelkuruutta osoittaa hänen tapansa kertoa päätöksestään sinulle. Kirjoitit aikaisemmin, että miehesi päätös muuttuu joka päivä, tänään hän on tätä mieltä, huomenna toista. Onkohan tämäkin "päätös" taas sen hetkinen ajatus? Joka tapauksessa tiedän tunteen, ja kaikki muutkin täällä tietävät mitä tarkoitat, kun ihmettelet kuka tuo ihminen on, jonka on luullut tuntevansa useiden vuosien ajan. Asian hyväksyminen on rankkaa ja tekee todella kipeää. Toisen ihmisen arvomaailma onkin aivan toisenlainen kuin itsellä, käsitys oikeasta ja väärästä täysin hämärtynyt. Miehesi toimintatapa, jossa hän ei kykene kertomaan sinulle päätöksestään kasvokkain ja vielä valehtelee puhuessaan tästä toisesta naisesta"vain kaverina", osoittaa hänen olevan henkiseltä iältään teini-ikäinen. Ei kukaan aikuinen ihminen tee noin. Ja jälleen, järkevästi ajateltuna, sinä et tarvitse tuollaista ihmistä elämääsi, mutta tunteet ovat ja pysyvät vielä kauan, vaikka järki sanoisi muuta.

Eilen keskustelin äitini kanssa tästä tilanteesta pitkään ja keskustelun päätteeksi olinkin taas hyvillä mielin. Pystyin jopa nauramaan tälle tilanteelle, koska kyllähän tähän liittyy aika koomisiakin piirteitä mm. sillä millä tavoin pettämistä perustellaan ja mitä kaikkea minulle on kerrottu. Eiväthän ne ole kypsien ja järkevien aikuisten perusteluja, vaan ennemminkin teini-ikäisten kuvitelmia ja ajatuksia. Joten onhan se tavallaan koomista, että kolmikymppinen ja nelikymppinen perustavat elämänsä suurimman päätöksen tällaisille asioille. Koomista se ei kuitenkaan siinä mielessä ole, että tässä heidän tekemässään päätöksessä satutetaan niin montaa ihmistä niin sanoinkuvaamattomalla tavalla. Nyt taas olen sitä mieltä, että minulla on suurempi arvo kuin jäädä odottamaan entisen mieheni tajuavan virheensä. Minä ansaitsen ehdottomasti parempaa ja entinen mieheni taitaa tällä hetkellä ansaita sellaisen ihmisen, joka on arvoiltaan, asenteiltaan toimintatavoiltaan samalla viivalla kuin hän. Ja se ihminen ei ole minä, koska en voi jakaa entisen mieheni ja tämän toisen naisen arvomaailmaa ja ajatuksia. Minä en petä, en valehtele, en selittele tekojani sillä, että haluan olla onnellinen ja viis veisaan muista. Minä kykenen ajattelemaan muita ihmisiä, katsomaan asioita laajemmin. Olen edelleen surullinen siitä miten entinen mieheni on minua kohdellut ja haluaisin uskoa hänen jossain vaiheessa ymmärtävän itseään paremmin, jotta voisi todella myöntää ettei hänen käytökselleen ollut mitään perusteita, ei syitä, ei oikeutusta. Siihen voi mennä vielä pitkä aika, jos se koskaan tapahtuu. Sillä aikaa minä yritän rakentaa uutta elämää. Sinulle Minävain: jos et nyt pysty ajattelemaan näin, niin voit olla varma, että jossain vaiheessa olet tyytyväinen, että pääsit eroon miehestä, joka käyttäytyy tuolla lailla. Eihän ihmistä, joka pettää, valehtelee, on epärehellinen ja käyttäytyy lapsellisesti, voi enää arvostaa ja kunnioittaa. Itse en ole siinä pisteessä että pystyisin ajattelemaan näin, mutta koko ajan olen menossa sitä kohti. Ikävä ja kaipaus sekä rakkaus pitävät otteessaan, mutta koko ajan vähempi. Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja toivottavasti jokaisen äitienpäivään mahtuisi iloa ja toivoa paremmasta.

Käyttäjä Tanne kirjoittanut 11.05.2014 klo 21:25

Toivon todella voimia sinulle, Minä vain, tuo teko on todella raukkamainen. Miten kukaan voi elää omantuntonsa kanssa näiden tekojen jälkeen, näiden pettämisten, joita sinua ja meitä muitakin kohtaan on tehty?
Olen ajatellut niin, että voi olla että minulta on vedetty matto jalkojen alta ja minusta riippumattomista syistä koko elämäni on muuttunut ja onneni tuhottu. Kuitenkin olen itse tilanteeseen syytön. Olisin ollut valmis tekemään töitä suhteen eteen, jos olisin tiennyt ongelmista ajoissa. Tätä mahdollisuutta minulle ei annettu.. Nyt on myöhäistä. Minä olen kuitenkin se, joka voin kulkea pää pystyssä ja säilyttämään itsekunnioitukseni ja omanarvontuntoni. Jos löydän uuden rakkaan ihmisen, voin aloittaa suhteen puhtaalta pöydältä, salailematta asiaa ja pettämättä ketään. Hyvä omatunto ja mielenrauha on tärkeitä asioita, niiden avulla voi pitää päänsä koossa. Tiedän, että mieheni on alkanut kokea syyllisyyttä, raskaastikin.. Ja ihan aiheesta. Uskottomuudesta alkanut "onni" varmasti vaatii myös veronsa, ennemmin tai myöhemmin. En toivo pahaa kenellekään, mutta haluan muistuttaa, että me petetyt emme välttämättä ole ainoat jotka kärsimme. Me olemme voineet jossain vaiheessa päästä jo asiasta yli, kun pettäjän mieltä vielä syyllisyys vaivaa...

Käyttäjä PalavaRakkaus kirjoittanut 11.05.2014 klo 22:33

Minä vain, on todella ikävää, että miehesi käyttäytyy noin itsekkäästi. Ilmoittaa erosta, mutta ei suostu edes keskustelemaan siitä. Hän jättää sinut täysin tyhjän päälle. Voin kuvitella, että mielesi on täynnä kysymyksiä ja suurin niistä on ehkä se, että onko tämä nyt sitten lopullista.

Oma mieheni sanoi suhteen paljastuttua, ettei myöskään tiennyt mitä aikoo tehdä. Hän ei kuitenkaan ollut valmis jättämään suhdettaan ja sillä hetkellä halua meidän suhteemme korjaamiseen ei ollut. Hän sanoi, ettei voi luvata minulle mitään, mistä ei olisi täysin varma. Hän sanoi myös, ettei voisi koskaan sanoa ettei rakasta minua ja että emme koskaan enää palaisi yhteen. Mutta ei juuri nyt tällä hetkellä.

Olen koko sydämestäni toivonut lopullista ratkaisua ja pistettä tälle kaikella. Luulen, ettei sellaista kuitenkaan koskaan tule. Anoppini sanoi, että miehet ovat kykenemättömiä tekemään päätöksiä ja että naisten tulee olla kypsiä ja tehdä se, mihin miehet eivät pysty. Sinun, minun ja meidän monen muun kohdalla se tarkoittaa sitä, että vaikka kuinka haluaisimme pelastaa suhteemme, meidän on tehtävä lopullinen lähtöpäätös ja kantaa vastuu siitä, koska miehemme eivät siihen pysty.

Itse en ole vielä kyennyt täysin jättämään ajatusta yhteen palaamisesta, sillä sitoutuminen ja rakkaus on niin vahvaa. Päätin kuitenkin kunnioittaa itseäni niin paljon, etten aikonut olla sivustakatsoja ja se toinen nainen. Sanoin miehelleni, etten aio olla hänen kanssaan tekemisissä niin kauan kuin hän on sen avionrikkojan kanssa. Päätökseni on nyt pitänyt yli neljä kuukautta. Joko hän valitsee minut tai ei, en aio kilpailla hänestä ja tuhota siinä sivussa yhtään enempää omaa itsetuntoani ja elämääni.

Minä vain, jos miehesi on nyt tehnyt lopullisen päätöksen, ota se vastaan, vaikka se tuntuu mahdottomalta. Sinä et voi muuttaa miehesi mieltä vaikka haluaisitkin. SINÄ olet nyt tärkein. Vihaa tai sure, unohda mitä miehesi tai muut sinusta ajattelevat, sillä vain sinulla on tällä hetkellä merkitystä.

Lopullisen päätöksen tekeminen on raskasta, itse en ole sitä vielä kyennyt täysin tekemään. Jos miehesi on vielä kuin tuuliviiri, luulen, että sinun täytyy tehdä ratkaisu. Se on täysin epäreilu tilanne, eikä sen päätöksen tekeminen kuuluisi meille petetyille. Mutta se on monella meistä edessä ja se on ainoa tapa, jolla voimme päästä eteenpäin tästä.

Yhdyn Hanne4:n edellisiin sanoihin. Me kaikki ansaitsemme enemmän ja parempaa kuin mitä tällä hetkellä joudumme kestämään. Ja meillä kaikilla on vielä luottamusta ja rakkautta edessämme. Nyt täytyy vain luottaa siihen, että elämä kantaa pahimman yli ja muistaa rakastaa itseään.

Käyttäjä Hanne4 kirjoittanut 11.05.2014 klo 23:37

Tanne, juuri noin asia on. Meillä petetyillä on jäljellä omanarvontuntomme ja tieto siitä, että emme ole toimineet epärehellisesti. Me emme ole syypäitä pettäjän käytökseen, tuskinpa pettäjä itsekään tietää todellista syytä tekoonsa. Meidän ei tarvitse kärsiä syyllisyydestä, vaan voimme olla ylpeitä siitä, että meillä olisi ollut kykyä selvittää parisuhteen ongelmakohtia kuten aikuiset ihmiset tekevät. Uskon Tanne sinun laillasi, että syyllisyys on raskas taakka kantaa. Pettäjä on tehnyt niin äärimmäisen loukkaavan teon, pahimman mitä parisuhteessa voi tehdä. Sen huomaaminen, että on kyennyt tekemään tietoisesti toiselle pahaa, voi olla aikamoisen musertava tieto ja sen kanssa eläminen ei ole eikä kuulukaan olla helppoa.

Pettämiseen ei ole lieventäviä asianhaaroja, ei syitä, ei oikeutusta. Toivottavasti kaikki pettäjät ymmärtäisivät tämän, tällä hetkellä omassa tilanteessani minun entinen mieheni tuntuu ajattelevan, että hänellä on ollut oikeutus toimia minun selkäni takana kuukausitolkulla. On surullista, että hän ajattelee näin, koska tällainen ajattelutapa kertoo hänestä sellaista totuutta, jonka kanssa en olisi uskonut joutuvani tekemisiin. Mutta se on hänen häpeänsä. Minulla ei ole hävettävää ja tulevaisuudessa uskon myös pystyväni solmimaan onnellisia ja toimivia ihmissuhteita, koska en joudu häpeämään omaa käytöstäni. Uskon vahvasti, että kunhan me petetyt uskallamme luottaa muihin ihmisiin, ovat meidän tiemme parisuhteissa helpompia kuin pettäjien. Pettäjät ovat valinneet raskaan tien. Tosin siitähän minä en tiedä mitään eikä minua oikeastaan kiinnostakaan kuinka vaikea se tie on. Keskityn omaan toipumiseeni ja tieheni. Tästä taas uutta viikkoa kohti uusissa ja vanhoissa tunnelmissa.

Käyttäjä Minä vain kirjoittanut 12.05.2014 klo 11:46

Tuuliviiriys jatkuu.. Mieheni tuli eilen kotiin ja nyt ollaan taas tilanteessa, että hän ei tiedä mitä haluaa. Selvisi, että tuon puhelun aikana hän oli ollut kännissä. Hän ei halua (ehkä) minusta eroon, vaan haluaa eroon tästä tilanteesta. On inhottava katsoa, kuinka miehelläni on paha olla ja olen sanonut sen myös hänelle. Mutta joka päivä huomaan, että minuntäytyy ajatella myös itseäni.

Oli lopputulos mikä oli, meidän on selvitettävä tämä tilanne ihan itsenikin takia. Helppoa se ei tule olemaan varsinkaan miehelleni, mutta se on vain pakko.

Ainakin vielä olen sitä mieltä, että mieheni saa nyt tehdä sen oman puolen päätöksestään, että haluaako olla kanssani. Hän on syyttänyt minua siitä, että tekisin kaikki päätökset, joten nyt hän saa päättää. Sitten minä päätän, haluanko/pystynkö jatkamaan. Koen, että jos muutosta tapahtuu, haluaisin vielä yrittää..

Kiitos teille kaikille tuesta. Siitä on ollut paljon apua. Ja tsemppiä teille.

Käyttäjä Hanne4 kirjoittanut 12.05.2014 klo 16:27

Minä vain: tuollainen tilanne ei tietenkään voi jatkua. Miehesi ei tiedä mitä hän haluaa ja pitää sinua ns. "löysässä hirressä". Tämä on erittäin epäoikeudenmukaista sinua kohtaan. Uskoisin, että miehesi ja sinä hyötyisitte sekä yksilöterapiasta että pariterapiasta. Miehesi tuntuu olevan aika hukassa, mitä hän elämältään haluaa ja mitä hän on pettämisellä lähtenyt hakemaan tai muuttamaan. Voisin kuvitella, että vastauksen löytäminen näihin kysymyksiin ei ole mikään helppo tie eikä nopea. Mutta tuohon työhön pitäisi nyt häneltä löytyä uskallusta ja rohkeutta. Pettämisellä hän on mielestäni osoittanut, että hänellä ei ole uskallusta ja rohkeutta ottaa esille vaikeita asioita. Mutta olisiko hän nyt valmis tähän? Ja ilman muuta myös sinun olisi hyvä miettiä samoja asioita. Itse olen tämän pettämiskriisin paljastuttua miettinyt paljon mitä haluan elämältä ja parisuhteelta. Minkälainen on mielestäni hyvä parisuhde, mitä siihen kuuluu, mitä on rakkaus ja rakastaminen? Minkälaisten arvojen mukaan haluan elää ja mitä periaatteita pidän elämässäni tärkeinä? Tärkeitä kysymyksiä, isojakin kysymyksiä, mutta on ollut hyödyllistä pohtia näitä. Näissä pohdinnoissa olen vasta alussa, mutta siitä olen varma, että minun arvomaailmani on monelta osin erilainen kuin minun entisen mieheni. Pettäjän arvomaailma ei vastaa omaani. Jos muusta en ole varma, niin ainakin siitä.

Mielialojen vaihtelu jatkuu edelleen. Yhtenä hetkenä on toiveikas olo, toisena surkea ja yksinäinen, surullinen. Mutta kyllä tästä taas noustaan, vaikka ajoittain tuntuu, että tätä olotilaa ei kestä, ei sitten millään. Kun vain keksisi jonkun helpotuksen niihin olotiloihin, kun tuntuu ettei iloa elämässä ole eikä tule. Puhuminen auttaa, mutta tosiaan alkaa tässä jo miettimään kuinka paljon voi muita ihmisiä kuormittaa tällä.

Käyttäjä PalavaRakkaus kirjoittanut 12.05.2014 klo 18:09

Minä vain, neuvoisin Hanne4:n tavoin teitä hakeutumaan pariterapiaan. Jos miehesi on halukas lähtemään, niin toivon, että saisitte sieltä eväitä pelastaa suhteenne. Jos miehesi kieltäytyy lähtemästä, ehdottaisin takarajan asettamista päätökselle. Mielellään vielä niin, että voisitte olla mahdollisuuksien mukaan erossa ennen päätöksen tekemistä. Silloin saisitte molemmat rauhaa ja perspektiiviä omille ajatuksillenne.

Olen voinut hyvin jo usean päivän ajan ja pelkään koko ajan milloin kaipaus taas iskee ja putoan jälleen kuoppaan. Mutta jospa sitä pudotusta ei enää tulisikaan? Oloni on ollut vahva ja olen pystynyt oikeasti nauttimaan monista hetkistä viime päivinä. Toki pieniä heikkoja hetkiäkin on ollut, mutta ne ovat olleet vain ohimeneviä. Eilinen äitienpäivä oli juhlapyhistä ensimmäinen, jolloin en itkenyt.

Tannen ja Hanne4:n ajatukset pettäjän syyllisyydestä ovat varmasti täysin oikeita. Pettäjä hakee suurella todennäköisyydellä oikeutusta teolleen ja saattaa syyttää puolisoaan sellaisista asioista, jotka hän on vain kuvitellut. Meillä on ainakin kuultu seuraavaa: "Luulin, että sinulla oli joku toinen tai luulin, ettet rakasta ja halua minua enää". Jos pettäjä haluaisi selvittää kyseisiä asioita, olisi voinut vain kysyä. Toisin sanoen, pettäjän ajatukset ovat pelkkiä tekosyitä.

Itsellenikin ajatus oikein toimimisesta antaa voimia ja uskoa tulevaisuuteen. Haluan olla esimerkkinä omille lapsilleni siitä, mitä sitoutuminen ja rakkaus merkitsevät, vaikkakin olemme tässä päätymässä eroon. Olen varma, että he vielä joskus aikuisina kyselevät eromme syistä ja haluan, että voin vastata heille rehellisesti niin, etten joudu häpeämään omia tekojani.

Hanne4, pahaan oloon ei valitettavasti ole poppakonsteja. Niin monesti olen itsekin toivonut, että joku kertoisi jonkun "kikan", jolla voisi helpottaa oloaan. Pahimpina hetkinä täytyy vain ajatella, että kun nyt käyn tämän kaiken paskan läpi, olen joskus vielä parempi ja vahvempi ihminen. Kannattaa myös muistella kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat jo selvinneet tästä ja ajatella, että jos tuokin selviytyi, niin minäkin pystyn siihen.

Tässä kuitenkin yksi vinkki, jonka depressiohoitajani antoi ja jota itse myös toteutan: Kirjoita hyvinä hetkinä asioita, jotka saavat sinut onnelliseksi. Esim. "Minusta tuntuu hyvältä, koska osasin tapetoida ihan itse!" (Itse pidän listaa puhelimen muistikirjassa). Huonoina hetkinä kaiva tämä lista esille ja muistuta itseäsi siitä, että olet kaikesta huolimatta pystynyt olemaan hetkittäin onnellinen ja tyytyväinen. Sellaisia hetkiä tulee vielä lisää, vaikka nyt juuri ei siltä tunnukaan.

Voimia kaikille!

Käyttäjä Hanne4 kirjoittanut 13.05.2014 klo 08:55

Poppakonsteja otettaisiin vastaan, jos niitä vain olisi;) Mutta eipä niitä taida olla. PalavaRakkaus, tuo mainitsemasi vinkki hyvien asioiden kirjoittamisesta on kuitenkin hyvä. Ei ehkä poppakonsti, mutta voisi auttaa. Aloin heti miettimään hyviä asioita elämässäni ja olen kaikkein kiitollisin siitä, että minulla on lähelläni ymmärtäväisiä, fiksuja, kärsivällisiä ihmisiä, jotka tukevat ja tsemppaavat. Tässä tilanteessa olen vasta huomannutkin ystävien ja läheisten arvon, minulla on yllättävänkin paljon ihmisiä lähelläni, jotka aidosti haluavat tukea ja auttaa. Tämä saa minut hyvin onnelliseksi ja antaa voimaa joka päivään. Lisäksi elämän pienet asiat, jotka nyt täytyy hoitaa itsenäisesti, esim. lampun vaihto, antavat nekin omalta osaltaan tsemppiä siihen, että tästä vielä joskus noustaan ja selviän näistä asioista. Ja jos en selviä kaikista itse, aina on lähellä ihmisiä, jotka neuvovat ja auttavat.

Olen myös äärimmäisen onnellinen siitä, että olen huomannut itsessäni sellaisia puolia, joista voin olla ylpeä, ja jotka jatkossa vievät minua elämässä eteenpäin ja uusia ihmisiä ja elämäntilanteita kohti. En joudu häpeämään tekojani, en kokemaan syyllisyyttä, vaan voin hyvällä omallatunnolla kohdata tulevat asiat ja mahdolliset uudet parisuhteet elämässäni. Joudun työskentelemään luottamuksen kanssa vielä pitkään, mutta uskon sen olevan helpompi tie kuin työskentely syyllisyyden kanssa. Olen tästä erittäin iloinen ja onnellinen. Olen päässyt eroon pahimmasta ahdistuksesta, vaikka se vieläkin pitää otteessaan aika ajoin aika rajustikin. PalavaRakkaus, sinun tilanteesi, jossa koet onnea ja iloa, antaa voimaa itsellenikin. Minäkin pystyn tuohon joku päivä, pystyn nauttimaan elämästä ja sen tuomista asioista. Kaipaus iskee minuun vielä joka päivä, ikävä sitä parisuhdetta kohtaan, jossa luulin molempien olleen yhtä sitoutuneita ja rakastavan toisiaan. Ikävä tätä kohtaan on suurta ja luopumisen tuska järjettömän kivuliasta. Mutta joskus tämä ei enää satu. Joskus tämä on vain haalistunut muisto, joka ei unohdu, mutta joka ei vaikuta minun elämääni. Loukkaus on syvä ja jättää ikuiset jäljet, mutta haluanko olla tämän kohtelun vanki lopunikääni ja antaa entisen mieheni tekojen ja sanojen vaikuttavan minuun loppuikäni? En halua. Olen päättänyt toimia näin, ehkä jossain vaiheessa tunteet muuttuvat, jos päätän näin toimia. Ajattelu ohjaa toimintaamme, niin haluan uskoa.

Käyttäjä Tanne kirjoittanut 13.05.2014 klo 17:33

Päivät ovat niin erilaisia. Yhtenä lähtee jumppaan, huomaa kevään kauneuden ympärillään ja voimaantuu. Toisena taas kokee menetyksen niin raskaana ja ahdistavana, ettei jaksaisi sitä kuin painavaa kiveä rinnan päällä eikä kyyneliä, jotka pyrkivät esiin. Silloin, kun toivo pyrkii pintaan ja huomaan tilanteen mahdottomuuden, on vaikeinta. Minulla on tänään ollut niin raskas päivä, että joudun todella etsimään voimaa. Onneksi saan sitä lapsistani, mutta heilläkin on omat isän ikävänsä tietysti, heitä yritän murheeltani säästää. Odotan sitä päivää, jos ja kun tämä ainainen tuska hellittää otteensa. Olen päättänyt, etten sure loppuelämääni.. Mutta mitkä ovat ne keinot, mistä ne löydän...? Kiitos teille kohtalotovereille hyvistä neuvoista. Minäkin murehdin sitä, miten paljon olen ystäviä ja työkavereita tällä tilanteellani vaivannut. Toivottavasti jonakin päivänä voin itse tukea vastaavasti jotakuta toista silloin, kun hänellä on vaikeaa, ehkä siten voisin tätä velkaani "maksaa". Jaksetaan taas, me kaikki, jokaiselle päivälle on se oma voimansa, kuitenkin...

Käyttäjä PalavaRakkaus kirjoittanut 14.05.2014 klo 13:06

Ystävät ovat tosiaan kullan arvoisia, mutta heidän voi olla vaikea ymmärtää, jos eivät ole itse kokeneet samaa. Tämä on kuitenkin onneksi vain ohimenevä vaihe (toivottavasti) ja oikeat ystävät ja työkaverit kestävät sen. Olen itsekin ajatellut, että olen aikamoisessa kiitollisuudenvelassa monelle ystävälle. Toisaalta ajattelen, että toimisin itse samoin, jos oma ystäväni olisi hädässä. Onneksi ja toivottavasti meidän kaikkien elämässä on tällaisia ystäviä ja sukulaisia.

Tässä tunnekuohussa eläminen on niin arvaamatonta. Jonain päivänä joku hyvinkin mitätön asia saattaa vaivata kovasti ja sitä voi olla vaikea selittää. Oma olo saattaa romahtaa ihan pienestäkin asiasta, jonka normaaleissa olosuhteissa vain sivuuttaisi ohimennen. Itse olen havainnut hyväksi sen, että jos reagoi voimakkaasti johonkin asiaan/viestiin/puheluun tms. kannattaa ottaa pieni hengähdystauko ennen kuin tekee tai sanoo mitään. Silloin asiat monesti selkiytyvät omassa päässä eikä tule aiheuttaneeksi lisää harmia omalla reagoimisellaan. Vaikeaahan se on, välillä lähes mahdotonta. Tämäkin asia on onneksi hieman helpottanut kun aikaa on jo kulunut.

Päivät ovat tosiaan hyvinkin erilaisia. Toivon mukaan ajan kuluessa niitä parempia päiviä alkaa olla suhteessa huonoja enemmän. Siihen asti pahaa oloa on vain kärsittävä. Uusi päivä on aina uusi mahdollisuus.

Käyttäjä Hanne4 kirjoittanut 14.05.2014 klo 17:51

Päivät ovat erilaisia, yhden päivän aikanakin ehtii tuntea kaikkia mahdollisia tunteita. Olen viime päivinä pyrkinyt olemaan keskustelematta entisen mieheni kanssa tähän liittyvistä asioista ja joka kerta nämä keskustelut turhauttavat, aiheuttavat surua eli ovat hyödyttömiä. Olin jo kertaalleen päättänyt olla puhumatta tästä hänen kanssaan, mutta kappas vain sitä huomaa unohtavansa nämä lupaukset itselleen, kun tuntee niin suurta toivoa siitä, että tilanne voisi vielä muuttua. No, eihän se muutu miksikään, vaan saan vain lisämuistutuksia siitä kuinka rakkaus toista kohtaan on niin suuri. Nyt siis (taas) olen tehnyt päätöksen, että keskustelut loppuvat tästä aiheesta. Tosin minä en kahtena viimeisenä kertana tehnyt aloitetta näihin keskusteluihin, mutta joka tapauksessa haluan nyt uskoa, että nämä keskustelut on nyt sitten minun osaltani käyty. Minä ja entinen mieheni näemme tämän hetkisen tilanteen ja sen tilanteen, joka tähän on johtanut, hyvin eri lailla. Joten turha kiduttaa itseään enää.

Tanne, olet kyllä minua tsempannut täällä kirjoituksillasi, samoin te monet muut. Silloin kun tuntuu, että ystäviä ei voi kuormittaa ajatuksillaan ja tuntemuksillaan, niin tänne voi aina kirjoittaa. Kuten PalavaRakkaus totesi, ne, jotka käyvät tätä läpi, ymmärtävät parhaiten ja jaksavat kuunnella ja olla tukena. Toki monet muutkin jaksavat tukena olla, mutta vain toinen saman kokenut ymmärtää missä tilanteessa on itse. Oma fiilikseni on hypähdellyt viimeisen vuorokauden aikana raivosta, pettymyksestä ja hämmästelystä suruun, luopumiseen ja iloonkin. Mutta kaikki tunteet ja niiden vaihtelut ovat sallittuja.

Eilisen keskustelun jälkeen, jonka kävin entisen mieheni kanssa, olen miettinyt sitä mitä entinen mieheni sanoi. Ymmärtääkseni hän kokee, että hän ei voinut tunteilleen mitään, kun sattui kohtaamaan mukavan ihmisen ja vielä työkaveruus takana monta vuotta, niin ihastumiselle ja rakastumiselle ei voinut mitään. Meidän ongelmamme parisuhteessa olivat etäännyttäneet hänen mukaansa meidät toisistaan ja nyt vain kävi näin. Itse en pysty näin ajattelemaan. Mielestäni tunteilleen voi jotakin ja vähintäänkin tunteiden mukaan ei tarvitse toimia. Kyllähän suutuspäissäänkin voi tehdä mieli ja voisi haluta satuttaa fyysisesti toista, mutta fiksu ihminen tekee päätöksen olla toimimatta pelkän tunteen varassa. Fiksu ihminen ymmärtää, että toisen satuttaminen on väärin eikä näin voi tehdä, koska fiksu ihminen kykenee asettumaan toisen asemaan. Mutta meidän petettyjen asemaan pettäjät eivät ole,kyenneet tai halunneet mennä. Me kärsimme siitä, mutta ajan myötä vähemmän. Tsempataan toisiamme ja jokainen päivä on parempi kuin edellinen🙂

Käyttäjä Hanne4 kirjoittanut 18.05.2014 klo 21:55

Taas muutama päivä kulunut ja tunteiden vuoristorata on hieman ollut loivempaa kuin mitä aikaisemmin. Toisaalta olen huomannut pohtivani paljon sitä voiko ihminen muuttua, pystyykö ihminen muuttumaan ja miten toisen ihmisen muuttumista ei ole läheisin ihminen kyennyt näkemään? Koen entisen mieheni tekojen ja ajatusten olevan jyrkässä ristiriidassa sen kanssa minkälainen kuva ja käsitys minulla on ollut hänestä. Kysymys kuuluukin, onko hän aina ollut tällainen vai onko hän muuttunut parin viime vuoden aikana tällaiseksi? Olenko itse ollut sokea ja naiivi, kun en näitä puolia hänessä ole huomannut?

Ihmisen muuttuminen päinvastaiseksi kuin mitä hänestä on ajatellut, on aikamoisen kova kolaus ja shokki. Vasta viime aikoina olen todella alkanut ajattelemaan/näkemään entisen mieheni nykyistä käyttäytymistä ja mitä se todella hänestä kertoo. Minkälainen se ihminen on, jota kaipaan ja jota rakastan?Kuka se ihminen on? Haavekuvako, idealisoitu ihminen?

Olen jälleen ollut hämmästynyt siitä miten ajattelemattomasti ja itsekkäästi entinen mieheni kykenee toimimaan. Näiden viikkojen aikana esimerkkejä on lukuisia, joissa hän päästelee suustaan ns. sammakoita, jotka satuttavat ja loukkaavat minua suunnattomasti. Viimeisin esimerkki on tältä viikolta, kun hän totesi, että avioerohakemus olisi hyvä käydä laittamassa.Tässä vaiheessa hän sitten päätti kertoa, että eihän avioerohakemus ole hänelle kuin vain pelkkä paperi, ei se ole mikään iso juttu hänelle. Hän siis haluaa kertoa tämän ajatuksensa minulle, petetylle, jätetylle ja kohtelun vuoksi rikki olevalle. Kuinka ajattelematon ihminen voikaan olla?!

Huomaan ajattelevani, että entinen mieheni on kuin tyhjä kuori, siitä ihmisestä, jonka minä tunsin, ei ole jäljellä enää paljoakaan. Miten tunteeton ja kylmä sekä itsekäs ja ajattelematon voi ihmisestä tullakaan. Mietin miten kukaan voi elää omatuntonsa kanssa, kun tietää mitä on toiselle ihmiselle tehnyt? Miten voi jättää tällaisen teon taakseen ja elää onnellista elämää? Miten voi perustella itselleen millään tavalla ne teot mitä on tehnyt ja mitä tekee tälläkin hetkellä? Miten valehtelua ja pettämistä voi perustella millään tavalla? Miten hukassa voi ihminen ollakaan, kun satuttaminen ja loukkaaminen ovat ihan ok toimintaa, koska itsellä on jokin tunne, joka ohjaa tiettyyn suuntaan.

Olen ehkä vasta nyt ymmärtämässä mitä minulle on oikeasti tehty ja minkälaista ihmistä olen haluamassa takaisin. Olen ajatellut jo pitkään, että ansaitsen parempaa ja tällä hetkellä olen sitä mieltä, että mitä suuremmassa määrin näin on. Entinen mieheni ei ansaitse niin hienoa ihmistä kuin minä, ja minä en ansaitse sellaista ihmistä kuin entinen mieheni, joka kohtelee minua törkeästi. Tällä hetkellä jopa tuntuu, että avioero on ainoa oikea vaihtoehto, en haluaisi enää elää parisuhteessa sellaisen ihmisen kanssa kuin mitä entinen mieheni nyt on. Kaipaus on sitä ihmistä kohtaan, jonka luulin entisen mieheni olevan, ja joka on nyt mennyt. Surutyö tässä asiassa jatkuu vielä pitkään.

Toivottavasti teillä muilla kohtalotovereilla menee koko ajan paremmin. Se sana mikä kuvastaisi parhaiten tunnetiloja tällä hetkellä on varmaankin vaihtelevuus. Yhtenä hetkenä on iloinen olo, seuraavan pohjattoman surullinen. Itse yritän ottaa ilon irti niistä hetkistä, kun tunnen iloa ja yritän uskoa parempaan silloin, kun tuntuu ettei iloa ja onnea voi enää koskaan tuntea. Koska kyllä me kaikki voimme tuntea juuri näitä, koko ajan enemmän🙂🙂

Käyttäjä PalavaRakkaus kirjoittanut 18.05.2014 klo 22:14

Kuluneen viikon aikana olen joutunut taas muutamaan uuteen tilanteeseen. Alkuviikon lapset olivat isänsä luona, sillä meillä on huoltajuus jaettu puoliksi miehen toiveesta. Olen alusta asti kantanut huolta niistä päivistä, jolloin lapset eivät ole luonani. Pukeutuminen, läksyt, siisteys, nukkuminen ym. perusasiat ovat hieman huolettaneet minua, vaikka tiedän, että mieheni haluaa pitää lapsista huolen. Aina kaikki ei ole sujunut ihan kuin pitäisi, esim. lapset saattavat olla likaisia tullessaan luokseni tai kuulen, että isin kanssa on katsottu myöhään jännittäviä elokuvia. Sinänsä pieniä asioita, mutta sellaisia, joihin en pysty kyseisinä päivinä vaikuttamaan. Tuntuu todella epäreilulta, että miehen itsekkyyden vuoksi en menetä pelkästään avioliittoani vaan myös puolet lasteni ajasta.

Tällä viikolla kävi sitten niin, että ekaluokkalainen myöhästyi koulusta, kun isänsä ei ollut muistanut soittaa ja herättää häntä. Lapsi oli säikähtänyt ja pelästynyt myöhästymistä niin, että oli itkenyt kaksi tuntia kotonaan, eikä ollut mennyt kouluun ollenkaan. Jostain syystä hän ei soittanut minulle ja sain kuulla tapahtuneesta toista kautta. Isä on töissä toisessa kaupungissa, mutta minä olisin päässyt hänen luokseen lohduttamaan ja viemään kouluun, mutta mieheni ei edes ilmoittanut minulle! Tuntuu niin lohduttomalta ettei edes tiedä mitä omille lapsilleen kuuluu.

Olimme tänään lasten kanssa pitkästä aikaa anopin luona syömässä ja hän kertoi, että joutuu kuljettamaan ja hoitamaan lapsia useasti, koska mieheni työ vaatii tällä hetkellä paljon. Hän sanoi myös, ettei jaksaisi oman työnsä ohessa ottaa niin paljon vastuuta. Olemme mieheni kanssa sopineet, että työmenojen takia hän ensisijaisesti pyytää minua huolehtimaan lapsista. Olen jo tästä asiasta sanonut muutaman kerran, mutta se ei näköjään mene ymmärrykseen. Kaksi kotia on jo ihan riittävästi, lapset eivät arkiviikoilla kaipaa enää ylimääräisiä yökyläilyjä mummilaan.

Anoppini kertoi myös, että mieheni oli vienyt tapaamaan uuden naisensa heidän mökilleen. Se oli minulle kieltämättä shokki ja purskahdin saman tien itkuun. Olemme olleet aina todella tiiviisti tekemisissä sekä omien vanhempieni että appivanhempieni kanssa. Kysyin tiesikö hän, että olivatko he edelleen yhdessä? Anoppini sanoi, ettei tiennyt eikä halunnutkaan tietää tai tavata tätä naista uudelleen. Se oli helpottava kuulla, se että kaikki muutkaan eivät edelleenkään hyväksy mieheni tekoa. Anoppini on ollut aikanaan samassa tilanteessa kuin me, ja hänellä on varmasti erittäin vaikeaa suhtautua poikaansa. Varsinkin kun meillä on aina ollut niin hyvät ja lämpimät välit. Hän haluaa kyllä auttaa ja tukea poikaansa, mutta tämä näytti olevan kuitenkin raja, jota hän ei ollut valmis ylittämään. Sovimme, että menemme kesällä lasten kanssa heidän kanssaan mökille ja se tuntui hyvältä. Ajatus siitä, että joutuisi luopumaan miehen takia kaikista muistakin tärkeistä ihmisistä tuntuu tosi kurjalta.

Miten teillä muilla on yhteyksiä vielä toisen puolen sukulaisiin? Miten teihin suhtaudutaan?

Näitä kahta asiaa lukuunottamatta viikko on sujunut hyvin, eivätkä nuo tapaukset horjuttaneet mieltäni onneksi kuin hetkellisesti. Ensimmäistä kertaa olen myös tällä viikolla ajatellut, että jos mieheni pyytäisi minua takaisin, olisinko enää valmis lähtemään. Tuskin hän edes pyytäisi, mutta ajatusleikkinä siinä saa hieman kuvaa siitä, missä itse tällä hetkellä menee. Tästä ajatuksesta voimaantuneena, haparoiden kohti toivottavasti valoisampaa huomista, toivotan teille lämmintä alkuviikkoa.

Käyttäjä Hanne4 kirjoittanut 21.05.2014 klo 06:21

Huomenta. Meillä ei entisen mieheni kanssa ole lapsia, mutta voin kuvitella miltä tuntuu olla ilman lapsiaan miehen tekojen tähden. Perhe revitään rikki toisen ihmisen tekojen tähden, eihän sitä voi oikeana toimintana pitää. Harmillista on myös, että PalavaRakkaus miehesi ei pidä kiinni sovituista asioista. Luulisi, että lapsiin liittyvistä asioista pidetään kiinni. Ehkä hänelle tuottaa vaikeuksia pyytää sinulta apua, ehkä syyllisyyden, ehkä jonkun muun syyn vuoksi. Syyllisyys eikä mikään muukaan syy saa kuitenkaan olla tekosyynä siihen, että ei pidetä kiinni sovituista asioista.

Kuulostaapa PalavaRakkaus mukavalta, että olet noin hyvissä väleissä anoppisi kanssa🙂 Itselläni tilanne on erilainen, en ole koskaan ollut huonoissa väleissä entisen mieheni vanhempiin tai muihin sukulaisiin, mutta en myöskään koe heitä millään tavoin läheisiksi. Näin ollen yhteydenpito heihin katkesi samalla kun entinen mieheni ilmoitti päätöksestään. Toisaalta en koe tätä harmillisena, koska minulla on omat läheiset, jotka tukevat minua voimakkaasti. Tukea on tullut jopa yllättävistäkin suunnista ja esimerkiksi eilen olin niin hyvällä tuulella, kun sain taas tsemppiä ja kutsun illanviettoon parilta kaverilta. Se muistutti taas siitä kuinka paljon hyviä ihmisiä minulla on ympärilläni.

Olen saanut runsaasti neuvoja siitä, että minun kannattaisi katkaista välini entiseen mieheeni. Olen itsekin hieman kallistumassa tälle kannalle, syynä entisen mieheni käytös, joka edelleen loukkaa ja antaa muistutuksia siitä kuinka ajattelematon ja itsekäs hän tällä hetkellä on. Tämä käytös on syynä siihen, että vein mielelläni hänen kanssaan avioerohakemuksen. Koin sen ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi, koska en enää tunnista hänessä sitä miestä, johon aikoinaan rakastuin ja jota rakastin 14 vuotta. Entisessä miehessäni on tietenkin hyviäkin puolia vielä jäljellä, mutta minun silmissäni hän on muuttunut huonompaan suuntaan eikä näin ollen ansaitse jatkaa avioliittoa minun kanssani. Koska tapaamiset hänen kanssaan ovat raastavia ja vaikeita, ja saan aina lisämuistutuksia siitä millaiseksi ihmiseksi hän nyt on muuttunut, pohdinkin vakavasti sitä kuinka paljon voin olla hänen kanssaan tekemisissä. Esimerkkinä tästä ajattelemattomuudesta, jota hän aika usein osoittaa, on mm. se että hän minun kysyessäni asiasta kertoi toisen naisen todennäköisesti muuttavan ensi kuun aikana hänen luokseen minun ja entisen mieheni yhteiseen kotiin, josta siis minä omistan vielä puolet. Ihmettelin tätä tapaa vain ilmoittaa asiasta minulle, ja entinen mieheni sanoi tässä vaiheessa, ettei halunnut kertoa minulle ennenkuin asia olisi selvä. Ja kyllä hänen oli tarkoitus kysyä minun mielipidettäni, mutta kun minun kysymykseni tuli niin yllättäen. Hoh hoijaa...😟 Eli minulta voi kysyä siinä vaiheessa, kun asia on jo päätetty. Hoh hoijaa vielä kerran.

Kyllä tässä on joutunut kysymään itseltään, että miksi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka loukkaa, ei kykene ottamaan huomioon minun tilannettani ja tunteitani ja käyttäytyy hyvin ajattelemattomasti. Miksi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka tuottaa pääasiassa kurjan mielen ja surua? Toisaalta haluan olla entisen mieheni elämässä ystävänä, koska pidän häntä edelleen hyvänä ihmisenä sisimmässään, mutta mikä on sen ystävyyden hinta? Tuntuu myös aika kornilta, että ystävien kuuluisi voida jakaa ajatuksiaan ja tunteitaan ja tukea toinen toisiaan, joka tarkoittaisi sitä, että tukisin ( ja itse asiassa olenkin tukenut) entistä miestäni tässä parisuhde/uusperhekuviossa. Enhän minä voi toivoa heille mitään hyvää, mutta en myöskään voi olla epärehellinen ja sanoa sellaisia asioita hänelle, joiden tiedän olevan "vääriä" neuvoja, ja joihin en usko. Joten sitten olen siinä tilanteessa, että joudun neuvomaan ( ja olenkin jo niin tehnyt) entistä miestäni siinä miten tiettyjä asioita kuuluisi mielestäni hoitaa. Aika absurdi tilanne. Joten mitä tehdä? Lopettaa yhteydenpito vai uskoa siihen, että tämä ystävyyskuvio onnistuu? Vastausta tähän kysymykseen on kuitenkin mahdotonta antaa. Se mistä olen varma, on se, että en halua jatkaa avioliittoa tuon ihmisen kanssa, mutta onko ystävyys mahdollista tämän kaiken jälkeen?