Ensirakkaus, uskottomuus ja ero. Miten jatkaa?

Ensirakkaus, uskottomuus ja ero. Miten jatkaa?

Käyttäjä Hanne4 aloittanut aikaan 23.04.2014 klo 08:24 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Hanne4 kirjoittanut 23.04.2014 klo 08:24

Hei!

Olen lueskellut muutaman viime viikon ajan keskusteluja, joissa toistuu useasti uskottomuus, pettäminen ja sitä seurannut tuska ja kipu. Ikinä en olisi uskonut (kuten ei varmaan kukaan muukaan tähän tilanteeseen joutunut), että itse joutuisin käymään läpi tällaisen tuskan elämäni aikana. Ihminen, johon olin luottanut sokeasti 14 vuoden ajan, petti minua kuukausitolkulla työkaverinsa kanssa. Mieheni siis ilmoitti viitisen viikkoa sitten haluavansa erota ja olevansa rakastunut työkaveriinsa, joka siis myös naimisissa ja lisäksi kolmen lapsen äiti. Tunteet työkaveria kohtaan olivat alkaneet lämmetä noin puolitoista vuotta sitten, varsinaisen suhteen kestosta en ole varma, mutta pettäminen on alkanut tuon puolitoista vuotta sitten mieheni päättäessä jatkaa tunteiden vahvistamista toiseen naiseen. Mieheni ilmoituksen jälkeen yritin vimmatusti kahden viikon ajan uskoa ja toivoa, mutta turhaan. Yritin selittää mieheni tekevän hätiköityjä päätöksiä eikä hänen ajatuksissaan ole realismin häivääkään. 12 vuoden arjen jakaminen kaikkine vaikeuksineen ei ole sama asia kuin salasuhde, joka hänen mielessään näyttäytyy aina parempana. Yritin saada mahdollisuutta, mutta sitä mahdollisuutta ei hän minulle halunnut antaa. Päätös oli tehty eikä sitä mikään enää muuttanut.

Yhdessä olemme olleet nuoresta saakka, itse olin 18-vuotias aloittaessamme seurustelun. Muutimme molemmat suoraan kotoamme yhteen eli yksinasumista ei kummallakaan ole ollut. Tämäkin on asia, joka jännittää ja pelottaa nyt eron tullessa, miten osaan asua yksin, kun ei ole ketään jakamassa arkea? Ei ole toisen tuoksua, ääniä, yhteistä arjen jakamista, joka kaikessa arkisuudessaan on ollut tärkeää. Olen viimeisten viiden viikon aikana pohtinut paljon suhdettamme sekä sitä miten siinä molemmat toimimme ja olen jo ennen tätäkin suhteen paljastumista huomannut omassa käytöksessä asioita, jotka eivät ole olleet omiaan parantamaan parisuhdetta. Miehelläni on omat puutteensa, jotka hänkin tiedostaa. Pahalta kuitenkin tuntuu se, että nyt kun ymmärrämme paremmin omia puutteitamme ja olemme alkaneet niitä korjata (ainakin minä), mieheni ei halua jatkaa kanssani, koska ei näe siinä järkeä. Hän ei näe tulevansa onnelliseksi minun kanssani. Suru tästä on aivan valtava, kuten myös pelko tulevaisuutta kohtaan. Lisäksi olen katkera miehelleni, joka on järjestänyt ja suunnitellut itselleen uuden tulevaisuuden kuukausien ajan ja minulle jää oman elämän sirpaleiden kerääminen hänen tuhottua monta tärkeää asiaa, kuten luottamuksen ja uskon ihmisen hyvyyteen. Vuosien ajan olen pitänyt miestäni kilttinä (jopa liiallisuuksiin), toisia huomioon ottavana, avuliaana ja hienona ihmisenä. Tällä hetkellä tuntuu että nämä kaikki hyvät puolet ovat piilossa ja ne on korvattu epärehellisyydellä, itsekkyydellä ja kyvyttömyydellä ottaa muita, eritoten minua huomioon. Uskon mieheni hyvyyteen ja hämmästelen tätä muutosta. Jos rakastuminen saa tällaisen muutoksen ihmisessä aikaan, mitä se kertoo tästä rakastumisesta ja suhteesta? Hämmästelen mieheni käyttäytymistä ja hänen tekemäänsä loukkausta, koska hän edelleen kertoo välittävänsä minusta, tosin vain ystävänä. Mieheni haluaa olla jatkossa ystäväni ja tällä hetkellä haluan sitä itsekin. Parhaan ystävän menetys olisi tämän kaiken lisäksi liian raskas taakka kannettavaksi, joten halua ylläpitää ystävyyttä hänen kanssaan. Onko täällä muita, ketkä ovat pystyneet jatkamaan entisen puolisonsa kanssa ystävyyttä eron ja pettämisen jälkeen?

Kaikesta huolimatta olen päättänyt selvitä ja jatkaa elämää, vaikka tuska, kipu ja suru ovat jokapäiväisiä vieraita nyt ja varmasti vielä jatkossakin kauan aikaa. Mieheni oli ensirakkauteni ja mietinkin onko täällä muita, joilla olisi samankaltaisia kokemuksia suhteen päättymisestä ensirakkauden kanssa? Täällä keskustelujen lukeminen on auttanut suuresti, vaikka surettaa niiden monien muiden puolesta, jotka ovat kokeneet ja kokevat tätä samaa sanoinkuvaamatonta kipua mitä itse tunnen. Tsemppiä meille kaikille, uskon, että elämä hymyilee vielä meille kaikille🙂 Mukava olisikin lukea kokemuksia heiltä, joiden elämä jo todellakin hymyilee kaiken jälkeen.

Käyttäjä Hanne4 kirjoittanut 29.04.2014 klo 18:43

Vielä sinulle Minä vain: et ole syyllinen miehesi pettämiseen. Piste. Pettämiselle ei ole syytä, ja tuskin miehesi itsekään tietää miksi on toiminut sinua kohtaan noin. Itsekin syyllistin itseäni aluksi rajusti, mietin mikä minussa on vikana, miksi mieheni ei enää rakasta minua, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Totuus on kuitenkin yksinkertainen, pettäminen on pettäjän valinta. Syyt pettämiseen voivat olla moninaiset, mutta ne eivät koskaan johdu petetystä. Parisuhteen ongelmiin ovat mielestäni molemmat parisuhteen osapuolet osasyyllisiä, mutta pettäminen on pettäjän tietoinen päätös. Miehesi saattaa olla jossakin "tienristeyksessä" elämässään, hän saattaa olla osaamaton puhua sinulle tunteistaan tai syyt ovat jotain ihan muuta. Älä kuitenkaan etsi virheitä itsestäsi pettämiseen, niitä ei ole. Meissä on kaikissa hyvät ja huonot puolemme, mutta niiden kaikkien kanssa tulisi parisuhteessa oppia elämään ja puhumaan niistä asioista, jotka häiritsevät tai aiheuttavat tyytymättömyyttä. Sinä, kuten ei kukaan muukaan petetty, ole ansainnut tulla kohdelluksi kuten meitä on kohdeltu. Se, että kohtelu tapahtuu rakkaan ihmisen toimesta, tekee siitä kipeän ja raskaan asian kestää. Itsensä syyllistäminen loppuu myös omalta osaltasi jossain vaiheessa, usko pois. Huomaat jossakin vaiheessa, että miehesi on toiminut itsekkäästi ja lapsellisesti eikä syy ole sinussa. Itsellenikin tapahtui näin. Voimia sinulle ja jaksamista. Tulethan kirjoittamaan kuulumisiasi, jos niin haluat ja koet sen auttavan sinua.

Käyttäjä PalavaRakkaus kirjoittanut 29.04.2014 klo 23:32

Hei,

Halusin kirjoittaa muutaman kokemuksen rajojen asettamisesta. Yritin olla aluksi mieheni kanssa ystävä ja toivoin jatkuvasti samalla, että hän muistaisi ja ymmärtäisi mistä oli luopumassa.

Raja tuli kuitenkin vastaan juuri ennen uutta vuotta. Toisen naisen paljastumisesta oli aikaa kuukauden verran. Olimme joulunpyhien aikaan viettäneet paljon aikaa yhdessä lasten takia. Iltaisin olimme keskustelleet ja riidelleet niin paljon, että olimme molemmat ihan poikki. Olin juuri aloittanut masennuslääkityksen, koska pelkäsin, että en enää kohta pystyisi huolehtimaan lapsistani. Olin siis alimmassa helvetissä. Kysyin mieheltäni, tulisiko hän minun ja lasten kanssa katsomaan ilotulituksia? Sanoi, että ei ole tulossa. Kysyin, aikooko hän lähteä tapaamaan toista naista, ja hän myönsi. Yritin vielä saada häntä jäämään meidän kanssamme, mutta kuten kaikki tiedämme, se oli turhaa. Näihin seuraaviin sanoihin loppui minun "ystävyyteeni": - Menen, koska haluan itselleni jotain kivaa lomalla.

Minä olin petetty ja jätetty vaimo, joka pelkäsi oman mielenterveytensä ja lastensa puolesta. Mieheni halusi jotain kivaa! Se tuntui niin uskomattoman röyhkeältä ja epäoikeudenmukaiselta, että en voinut käsittää, miten joku pystyi olemaan niin julma ja ymmärtämätön.

Tämän jälkeen sanoin, että minä en aio olla se toinen nainen. Niin kauan kun mieheni olisi sen avionrikkojan kanssa, meillä ei olisi mitään muuta yhteistä kuin lasten asiat. En haluaisi nähdä enkä kuulla häntä, lasten asiat hoidettaisiin tekstiviestitse.

Mieheni mielestä hän ei tehnyt tässä tilanteessa valintaa meidän kahden välillä, vaan valinta oli kuulemma minun. Hän halusi kyllä olla ystävä kanssani. Sen verran itsekunnioituksen rippeitä minulla oli kuitenkin jäljellä etten halunnut jäädä tyrkyttämään itseäni. Hän ei ymmärtänyt, että me molemmat emme mahtuneet samaan kuvioon. Eikä ymmärrä varmaan vieläkään. Kyse ei ollut kuitenkaan pelkästään siitä etten halunnut tehdä niin, vaan en todellakaan kyennyt siihen. Elämäni meni sen jälkeen aina ihan pirstaleiksi jos vain näinkin vilauksen hänestä. Sain paniikkikohtauksen tapaisia oireita ja syöksyin aina takaisin ihan pohjalle. Rakastin lapsiani niin paljon, että päätin pysyä toimintakykyisenä. Tässä tapauksessa se tarkoitti sitä, että suljin mieheni mahdollisimman hyvin oman elämäni ulkopuolelle.

Mutta kuten jokainen meistä tietää, "poissa silmistä, poissa mielestä" -sanonta ei valitettavasti päde tällaisessa tilanteessa. Olen ehkä saanut hieman mielenrauhaa, mutta jokainen vilaus, viesti ja kuuluminen rikkoo rakentamani suojamuurin, ainakin hetkellisesti. Olen monesti myös miettinyt, olenko omalla toiminnallani pilannut viimeisenkin mahdollisuuden yhteen palaamisesta. Tulen kuitenkin aina samaan lopputulokseen; en olisi pystynyt toimimaan mitenkään muuten satuttamatta itseäni enempää. Yritän olla itselleni armollinen ja muistaa terapeuttini sanat siitä että, elämässä harvoin mikään on lopullista.

Jokaisen on tehtävä ne omat ratkaisut sen perusteella, mistä itse kykenee selviytymään ja mihin on valmis. Tietysti täytyy muistaa myös se, että kuinka kauan on jotain tilannetta valmis sietämään ja milloin se mitta tulee täyteen.

Nyt neljä kuukautta myöhemmin omat rajani ovat edelleen samat. Tunnen valtavaa halua ja kaipuuta edes keskustella mieheni kanssa, mutta jos hän jatkaa suhdettaan, olen mieluummin kokonaan ilman häntä. Vaikka ystävyys oli liitossamme hyvin tärkeässä roolissa, en halua pelkäksi ystäväksi ihmistä, joka pystyy tekemään toiselle näin. Miksi haluaisin sellaisen ihmisen sitten vielä puolisoksi? Se onkin kysymys, johon kaipaisin vastausta, kun kaikella järjellänikään en sitä ymmärrä.

Te, jotka kipuilette rajojen asettamisen kanssa, ainoa oikea ratkaisu on se, mikä on teille juuri nyt parasta. Teidän täytyy selvitä hengissä ja järjissänne seuraavaan päivään.

Ja niin te selviättekin, kuten me kaikki täällä.

Käyttäjä Tanne kirjoittanut 30.04.2014 klo 07:14

Et ole syypää miehesi suhteeseen, "minä vain". Kokemukseni perusteella voin myös sanoa, ettei mistään sanomisesta, syyttämisestä eikä raivoamisesta ole hyötyä. Voi olla että tilanteesi on erilainen, mutta minä koin että mieheni oli kuin lasikuvun alla, häntä ei mikään koskettanut "entisessä" elämässä. Siksi päästin hänet menemään, elämään tämän suhteensa ja kulkemaan tämän tien, vaikka se sattui minuun enemmän kuin mikään koskaan. Nyt kun viikkoja muutosta on kulunut, voin sanoa olevani hengissä vielä, olen saanut lasteni ja ystävieni sekä lapsuudenperheeni täyden tuen, olen jaksanut käydä töissäkin. Yritän löytää pieniä ilonaiheita elämääni, vaikka se on vaikeaa. Suru on koko ajan pohjavireenä kaikessa ja tuntuu, kuin rinnan päällä olisi painava, ahdistava kivi.

Näistä keskusteluista löytyy tukea ja kohtalotovereita, jos ei muita ole, joille tilannetta voisi purkaa. Kannattaa kysyä myös ammattiapua, siitä mielestäni oli hyötyä. Vähän kerrallaan olo alkaa helpottua siitä alkushokista, usko minua, olen sen kokenut. Voimia kaikille 🙂🌻

Käyttäjä Tanne kirjoittanut 30.04.2014 klo 07:24

Vielä lohdutuksen sana teille kaikille, toivon että tästä on teille apua. Minua on auttanut ajatus siitä, että jokaiselle päivälle on oma voimansa, että askel kerrallaan riittää. Ei kannata ajatella liian pitkälle, kuten meillä naisilla on tapana. Kesää, juhannusta, lasten synttäreitä, joulua, tulevia sukujuhlia.. Se on liian raskasta eikä hyödytä mitään. Voimaa ei ole yhtä isoa kasaa, joka hupenee ja pienenee koko ajan, vaan sitä on jokaiseen päivään riittävästi. Tämän helvetillisen talven ja kevään aikana olen tämän elänyt todeksi. Vaikka kuinka raskasta olisi, jostain voimaa saa juuri sen riittävän määrän. Uskokaa pois 😉

Käyttäjä Hanne4 kirjoittanut 30.04.2014 klo 14:25

Rajojen asettaminen on tosiaan vaikeaa, kun tunne toista kohtaan on niin vahva. PalavaRakkaus, olet tehnyt mielestäni vahvan ihmisen päätöksen,kun olet rajasi tunnistanut ja toiminut niiden mukaan. Itse mietin tunnenko omia rajojani ja kestokykyäni tällä hetkellä ja teenkö väärän päätöksen ystävyyden ylläpitämisestä. Satutanko itseäni vain lisää sillä, että pidän yhteyttä mieheeni? Mutta olen tehnyt tämän päätöksen tämän hetkisen tiedon ja tuntemuksen perusteella ja nämä tunteet ja tilanne voivat toki muuttua. Minullakin on käynyt mielessä, että miksi ihmeessä haluaisin olla itsekkään ja epärehellisen ihmisen ystävä, saati sitten puoliso. Miksi tunteet vaan pysyvät tästä kaikesta törkeästä kohtelusta huolimatta vahvoina? Olen itse pohtinut mieheni olevan "tilassa", jossa hän ei kykene ajattelemaan järkevästi eikä olemaan oma itsensä. Se tuttu ihana ihminen on siellä jossain ja sen vuoksi ystävyyttä haluan hänen kanssaan jatkaa.

Tämä kokemus on opettanut että elämää voi suunnitella vain tiettyyn rajaan saakka. Tällaiselle ihmiselle kuten minä, joka on suunnitellut elämäänsä jo hyvin pitkälle tulevaisuuteen, on tämä ollut varsin opettavainen kokemus. Olen tässäkin tilanteessa surrut jo etukäteen kesälomaa, syntymäpäiviä, joulua jne. Päivä kerrallaan eläminen on minulle aika vaikeaa ja kärsivällisyyttä pitäisi saada rutkasti lisää. Mutta tosiaan asia on niin kuin Tanne kirjoitit, itseään ei kannata kiduttaa suremalla tulevia juhlapyhiä ilman entistä puolisoa, vaan ottaa päivä ja asia kerrallaan. Ehkä ensi jouluna huomaan, että pystyn iloitsemaan joulusta ilman miestänikin. Mutta turha tätäkään asiaa on vielä miettiä, kuten monia muitakaan tulevaisuuteen kuuluvia asioita, vaikka ne mielessä kovasti pyörivätkin. Vaikka tunteeni miestäni kohtaan ovat edelleenkin vahvat,

Hyvää Vappua kaikille kaikesta ikävästä huolimatta. Nauttikaamme niistä asioista, joista voi nauttia, kuten aurinkoisesta keväästä ja tulevasta kesästä😎

Käyttäjä Tanne kirjoittanut 30.04.2014 klo 15:28

Toisaalta ihan absurdia odottaa ystävyyttä jätetyltä ja hyljätyltä osapuolelta, eikö vain? Ja me, jotka emme pysty rajoja asettamaan, suostumme siihen, kaipauksen, surun, toivon, epätoivon takia. Kuitenkin se on ystävyyttä, joka haavoittaa koko ajan jätettyä. Ajattelen usein, että tämä on se äärimmäinen loukkaus, tätä pahemmin ei voi enää satuttaa, nyt katkaisen nämä välit lopullisesti. Matkat ja viikonloput, jotka hän pystyi viettämään uuden rakkautensa kanssa jo silloin, kun vielä asuimme yhdessä.. Se loukkasi niin paljon, kun jäin ylläpitämään kotia ja lasten arkea. Nyt asumuserossa en onneksi kaikkea tiedä, mutta edelleen se loukkaa, että hän kerta kerran jälkeen valitsee uuden kumppaninsa ja entistä perhettään käy vain pikaisesti tervehtimässä. Millainen ystävyys tämä on? Keneltä muulta ns. Ystävältä kestäisi näin loukkaavaa käytöstä, haavoittuisi kerta toisensa jälkeen.. Liian läheiset välit tässä eron alkuvaiheessa ovat raastavat. Nostan hattua niille, jotka paremmin pystyvät suojelemaan itseään..
Kaikesta huolimatta, hyvää vappua, elämän pieniä iloja 🙂 jaksamista..

Käyttäjä PalavaRakkaus kirjoittanut 30.04.2014 klo 17:13

Tämä ketju on ensimmäinen, jossa koen todella voimakkaasti, että te kanssakulkijat siellä todella tiedätte miltä minustakin tuntuu. Niin paljon yhteneväisyyksiä on meidän monen tarinoissa.

Tänään pitkästä aikaa on tuntunut taas hetkittäin siltä, että pystyn elämään ihan onnellista elämää ilman miestäni. Kriisin alkuvaihe oli tietenkin shokeeraava, mutta muutaman kuukauden kuluttua siitä tunsin, että voin selviytyä tästä. Sitten oli vuorossa ositusta, muuttoa ja lasten huoltajuusasioita ja romahdin taas lähes alkupisteeseen. Viimeiset pari kuukautta ovat olleet todella raskaita ja vaikka pystyn jo nukkumaan, olen ollut hyvin itkuinen ja ahdistunut. Ahdistunut myös siitä, että koin jo parantumisen alkaneen, mutta sitten tuli valtava takapakki. Depresessiohoitajani kutsui tätä pimeydeksi ennen sarastusta. Toivon todellakin, että saan taas edes pienen hetken tuntea, että pystyn selviytymään tästä.

Mutta sitähän tämä selviytyminen on, muutamia askelia eteenpäin ja vähän enemmän taaksepäin. Matka kuitenkin jatkuu.

Olen lukenut tätä foorumia säännöllisen epäsäännöllisesti ja kokenut, että vertaistuki täällä on erittäin tärkeää. Olen enemmän ollut lukijan roolissa ja kirjoittanut tätä aiemmin vain muutamia kirjoituksia eri nimimerkillä. Minävain, kirjoita rohkeasti mieltäsi painavia asioita, versinkin jos sinulla ei ole ystäviä, joille voisit puhua. Kehotan myös hakemaan ulkopuolista apua. Itse käyn sekä perheasiainkeskusken perheneuvojan juttusilla sekä työterveyden puolelta depressiohoitajalla. Puhu ja kirjoita niin paljon kuin on tarvetta, päässä myllertävät asiat selkiytyvät usein kummasti kun ne pukee sanoiksi.

Tanne, toivon, että pääsen samanlaisiin ajatuksiin kuin sinä. Sinulla oli varmasti vaikeaa luopua ajatuksista yhteisestä elämästä, mutta niin meidän on itsekunkin tehtävä. Haaste on valtava ja vaikuttaa joinakin hetkinä täysin mahdottomalta.

Hanne4, olen samaa mieltä kanssasi siitä, että tämä kipeä matka on kuljettava alusta loppuun. Oikaista ei voi, vaikka välillä tuntuisi kuin pahalta. Kirjoituksia lukiessa huomaa, että ajallisesti se todellakin vaihtelee kuukausista vuosiin. Jonkun kirjan mukaan erosta selviytyminen vie keskimäärin 15 kuukautta. Ajattelen itse vielä niin, että jos joku asia jää käsittelemättä, se varmasti tulee myöhemmin elämässä.

Nyt lähden lenkille ja saunaan. Loppuillaksi olen varannut leffan, hyvää ruokaa ja pikkupullon oikeaa shampanjaa.

Rauhallista tai riehakasta vappuaattoa kullekin oman valinnan mukaan!

Käyttäjä Lissukka kirjoittanut 30.04.2014 klo 23:30

Hyvää Vappua Sinulle Hannes4. Olet voimakas Persoona ja ihailen Sinun voimia ja rehellisiä ajatuksia, tuskastasi huolimatta. Minä elän samaa tuskaa ja kirjoituksesi kannustaa minua olemaan kaltaisesi. Minä tunnustan olevani ovimatto, vaikka se on kaikkea sitä, mitä en todellakaan halua olla.
Kiitos kirjoituksestasi ja voimia Sinulle. Olen sydämestäni mukana Sinun hyvissä ja huonoissa hetkissä. Kannustat Minua todellakin tuskastasi huolimatta olemaan parempi ihminen. Kiitos siitä! Voimia Sinulle...

Käyttäjä Hanne4 kirjoittanut 02.05.2014 klo 06:06

Tanne, ajatus ystävyydestä tällaisen syvän loukkauksen jälkeen on tosiaan aika absurdi. Miksi olla missään tekemisissä ihmisen kanssa, joka on vienyt niin paljon, kuten omanarvontuntoa, uskoa tulevaisuuteen ja ihmisiin, luottamuksen, kokonaisen tulevaisuuden, jonka on suunnitellut. Miksi olla missään tekemisissä ihmisen kanssa, joka edelleen loukkaa teoillaan? Olenkin saanut neuvoja, jossa todetaan kertarepäisyn suhteesta olevan paras ratkaisu. Näitä neuvoja on vain niin vaikea toteuttaa, vaikka toisaalta ajattelen sen olevan paras ratkaisu. Toisaalta poissa silmistä, poissa mielestä-ajatuksen en usko toimivan tässä tapauksessa. Miettisinkö silloin vain enemmän mitä mieheni puuhaa? Ei kai tähän ole yhtä ja ainoaa oikeaa vastausta, kokeilemalla kai tämäkin selviää.

Muuttopäivä on huomenna ja mieli on sen myötä aika raskas. Tällä hetkellä tuntuu etten todellakaan ole voimakas persoona enkä vahva ihminen. Miehelleni muuttoni on raskas asia, mutta myös helpotus, kuten hän sanoi. Pääseehän hän elämään sitä elämää, jota on itselleen suunnitellut monta kuukautta. Helpotus myös siksi, että minä en enää ota hänen loukkaustaan esille päivittäin. Hän ei enää näe suruani, ei tätä tuskaa, joka pakottaa itkemään kerta toisen jälkeen. Hänen ei enää tarvitse kuunnella, kuinka hänen käytöksensä edelleen satuttaa minua sydänjuuriani myöten. Helpottavaahan se on. Minä olen kuitenkin se, joka joutuu kotoamme muuttamaan ja sopeutumaan ajatukseen, että kotiimme tulee viettämään aikaa ihminen, joka on vahvasti ollut vaikuttamassa tähän tilanteeseen ja näin ollen loukannut minua syvästi. Kotimme on menossa myyntiin, joka on taas minulle helpotus. Kotimme on ollut minun ja mieheni koti, ei minun ja mieheni toisen naisen koti.

Muutossa on toki itsellekin se helpotus, että en ole enää mieheni itsekkään käyttäytymisen vaikutusvallassa niin paljon. Mieheni on kaksi kertaa näiden viikkojen aikana esimerkiksi pettänyt lupauksensa olla olematta yhteydessä vapaa-ajalla tämän toisen naisen kanssa. Mieheni selitykset tälle petokselle ovat olleet älyttömiä, joka varmaankin vain kuvastaa hänen tämän hetkistä "tilaansa", jossa on ollut siitä saakka, kun on tehnyt päätöksensä pettää minua. Hän keksii perusteita toiminnalleen, joissa ei ole mitään järkeä. Kuten sitä, että "se oli vain yksi viesti" ja monia muita yhtä järkeviä. Mieheni tekee mitä haluaa välittämättä lupauksesta, jonka on minulle tehnyt ja uhraamatta ajatustakaan sille, miltä minusta mahtaa hänen toimintansa tuntua. Lupauksista viis, kunhan hän saa tehdä mitä hän haluaa. Kyllä näiden viikkojen aikana olen miettinyt olenko kaikkien näiden vuosien ajan ollut naimisissa noin ajattelemattoman, toisista piittaamattoman ja noin itsekkään ihmisen kanssa? Mieheni toimii mielestäni itselleen niin epätyypillisellä tavalla ja mietin voiko ihminen yhtäkkiä muuttua noin radikaalisti vai enkö ole vain huomannut tätä muutosta tai sitä, että hän on aina ollut tuollainen?

Huomaan, että mielialani on tällä hetkellä aika raskas☹️ Muutto varmasti vaikuttaa tähän ja suren todella paljon menetettyjä asioita. Suren sen rakkaan ihmisen menetystä, jonka luulin olevan minulle se oikea. Mutta kyllä tästä toipuu, ajan kanssa. Toipuminen on varmaankin askeleen ottamista eteen ja taas jossain vaiheessa taaksepäin, kuten PalavaRakkaus totesit. Kaikki askeleet on ehkä kuitenkin luotu jotakin tarkoitusta varten, kaikki ne vievät jollain tavalla eteenpäin. Täytyyhän sitä uskoa, että tämä sisäinen tuska ja suru eivät ole turhia, vaan niillä on joku tarkoitus. Toivokaamme siis niin ja kestäkäämme ja eläkäämme nämä kaikki ikävätkin vaiheet. Olen saanut teiltä muilta suuresti apua, kiitos teille kaikille siitä edelleen. Kirjoittamalla ajatuksia tänne ja lukemalla teidän muiden kokemuksia on auttanut itseäni valtavasti. Emme ole tosiaankaan yksin näiden tunteiden kanssa. Sekin auttaa tässä tilanteessa paljon.

Käyttäjä Tanne kirjoittanut 02.05.2014 klo 16:30

Epätyypillinen käytös ja radikaali muutos ja epäilyt siitä, millaisen ihmisen kanssa on ollut naimisissa.. Ihan kuin omasta elämästäni. Ihan kuin miehestäni olisi jäljellä pelkkä kuori, silmissäkin vain outo tyhjyys ja kylmyys.. Pelottavaa ja karmeata miten ihminen voi muuttua muutamassa kuukaudessa ihan aiemman luonteensa vastakohdaksi. Viime aikoina hän on sentään pahoitellut käytöstään ja myöntänyt tekojensa pahuuden, mutta ei se muuta sitä, että hän on valintansa tehnyt.
Vapun aika oli yksinäinen ja raskas. Teinkin päätöksen elämäni -ja lasteni elämän ohjelmoimisesta niin, etten enää jää yksin noin pitkäksi aikaa maailmani murheita tuskailemaan. Pakko keksiä muuta ajateltavaa, muuten pää hajoaa..
Tsemppiä sinulle muuttoon, Hanne. Älä romahda, lähde kuitenkin pää pystyssä, sinä et ole tehnyt mitään väärää. Keksi vaikka miten pieni positiivinen asia uudesta asunnostasi ja tästä elämänvaiheesta, vaikka väkisin. Me ehkä taivutaan, muttei taituta, vai mitä?! Voimia ihan kaikille vastaavassa tilanteessa kamppaileville 🙂

Käyttäjä mariella kirjoittanut 02.05.2014 klo 23:32

Hei 🌻🙂🌻
Jotenkin kylmää sieluani, kun ajattelen miehienne muuttumista toisenlaisiksi lyhyen ajan sisällä.
Meillä kuitenkin tuli muutos ns.parempaan suuntaan. Alussa miehen oma masennus ja itsesyytökset estivät hellyyden mutta toipuessaan hän kyllä toi myös positiiviset tunteet esiin sekä sanoin, että teoin.
Vika oli tuolloin minussa, kun en pystynyt niitä vastaanottamaan.
Mietin, onko syyllisyys kuitenkin se syy, että jäätävä käytös jatkuu?
Muuta järjellistä syytä en keksi. Vai voiko toinen tosiaan rakkauden huumassa unohtaa sen, että tunteet ne ovat ex- puolisollakin?
Vastausta ei tiedä kukaan muu, kuin pettäjä/ lähtijä itse. Tai sitten ei hänkään...

Käyttäjä Hanne4 kirjoittanut 04.05.2014 klo 23:06

Hei taas kaikille kanssakulkijoille. Olen yrittänyt pitää mielessä Tanne sinun ajatustasi siitä että taivumme mutta emme taitu. Muuttopäivä eilen oli raskas, ennenkaikkea henkisesti. Luopuminen tuli kaikkein konkreettisemmaksi ja olen ollut surullinen ja väsynyt enemmän kuin kertaakaan koko tämän seitsemän viikon aikana. Olen laitellut tavaroita paikalleen uudessa asunnossa, kodiksi tätä tuskin voi sanoa vielä vähään aikaan. Minun kotinihan on ollut mieheni luona. Olen kuitenkin väkisin pitänyt mielessä niitä positiivisia ajatuksia mitä muutto ja uusi asunto tuovat mieleen. On mukava itse päättää tavaroiden paikasta, asunto on mukava ja hienossa kunnossa ja sijainti mitä parhain. Kuitenkin luopuisin tästä kaikesta sekunnissa jos mieheni muuttaisi mieltään. On suorastaan pelottavaa miten yhdellä ihmisellä voi olla näin suuri vaikutusvalta minuun. Tuntuu, että tekisin mitä tahansa jos mieheni vain ymmärtäisi virheensä suuruuden. Mutta tätä ei tapahdu, joten energia pitäisi keskittää vain niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa. Eli selviytymiseen, omaan hyvinvointiin ja kaikkeen siihen hyvään mitä elämässä on. Ehkäpä jossain vaiheessa lakkaan miettimästä mitä mieheni tällä hetkellä tekee ja lakkaan jossittelemasta. Uskon niin vahvasti siihen, että meillä olisi ollut mahdollisuus rakastaa toisiamme elämämme loppuun saakka jos mieheni vain olisi kääntänyt katseensa minuun päin. Rakastuminen on aina päätös, sille antautuminen ja tämän päätöksen mieheni olisi voinut tehdä minun kanssani. Jälkiviisaus se on paras viisaus... Uusi viikko ja uudet kuviot uudessa asunnossa odottavat. Toisaalta niitä odottaa mutta toisaalta pelkää. Pelko ei kuitenkaan aina ole huono asia, pelot on tehty voitettaviksi ja aion selviytyä niistä. Hyvää alku viikkoa kaikille kohtalotovereille. Toivottavasti teidän viikkonne alkaa hyvin ja toiveikkain fiiliksin.

Käyttäjä Tanne kirjoittanut 05.05.2014 klo 20:44

Tiedän tuon tunteen Hanne, että mies ei edes yritä katsoa suuntaani. Alusta asti hän on kieltänyt meiltä mahdollisuuden, ei antanut edes tilaisuutta osoittaa, mitä meillä vielä voisi olla. Viimeeksi eilen yritin vedota mieheeni, kun tapasimme. Ajattelin, että vielä kerran yritän saada hänet ymmärtämään, miten suuren virheen hän on tehnyt jättäessään kodin, lapset, minut. Sain vastaani vain ahdistuneen katseen, rakkaus toiseen on niin suuri. Hän ei voi sille mitään. Tein siis taas vain itselleni vahinkoa. Kuitenkin, minun täytyy kokea, että olen yrittänyt kaikkeni. Vakuuttanut, että edessämme vielä olisi hyvä elämä. Enää en itsekään ole siitä varma. Ehkä kaikki kuitenkin olisi liian rikki, luottamus kuitenkin on rikottu. Tähän on vain pakko sopeutua. Ahdistaa, itkettää, mutta päivästä toiseen kuitenkin selviän.. Yritetään olla vahvoja, me kaikki. Uudessa tai entisessä kodissa, mutta yksin..

Käyttäjä Hanne4 kirjoittanut 05.05.2014 klo 22:40

Meillä on Tanne niin hämmästyttävän samantyyppinen tilanne elämässämme.Miehemme ovat etsineet ja löytäneet jotain sellaista, jonka kuvittelevat olevan ainutlaatuista. Tämähän on illuusiota, harhaa ja naiivia ajattelua. Sivusuhteella on lähdetty korjaamaan jotain sellaista, jota ei ole kyetty/haluttu/pystytty puhumaan. Näin itse ajattelen. Olen kuitenkin jollain tavalla tyytynyt tilanteeseen ja todennut miehellenikin (milloinhan sitä voisi alkaa ajatella mieheni olevan entinen mieheni...?) hänen tekevän virheen mutta ilmeisesti hänen täytyy tämä virhe tehdä. Minulle kuten sinullekin ja monille muille jää vain tyytyminen ja alistuminen tilanteeseen. Sain jo alusta saakka hyvän neuvon siitä, että ollessa jonkun toisen typerän päätöksen vaikutus vallan alla, oman elämän hallintaan tulisi pyrkiä kaikissa niissä asioissa, joissa se on mahdollista. Itseään ei pitäisi kiduttaa turhauttavilla keskusteluilla mieheni kanssa, jotka satuttavat, mutta eivät anna vastauksia. Olen kiduttanut näiden viikkojen aikana itseäni lukemattomia kertoja, koska olen uskonut ja toivonut. Joka kerta näiden keskustelujen jälkeen olen ollut surullisempi. Näin ollen päätin, että mieheni tehköön nyt virheensä enkä minä enää yritä puuttua siihen. En kysy, kyseenalaista, pyydä vastauksia. Niitä ei ole. Vaikka sydämeen sattuu ja kipua kokee valtavasti, ajatukset kiertävät kehää, niin en enää lähde niihin samoihin keskusteluihin. Tämän teen suojellakseni itseäni lisäloukkauksilta. Joka kerta,kun näen mieheni haluan kertoa kuinka paljon rakastan häntä ja kuinka suuren virheen uskon ja tiedän hänen tekevän. Joudun hillitsemään itseäni valtavasti, mutta teen sen koska se on minulle parhaaksi. Uskon Tanne että myös sinun miehesi elää samanlaista vaihetta kuin minun mieheni ja tässä vaiheessa ollessaan he eivät kuuntele mitään me sanomme. Kuten sanoit, jatkamalla näitä keskusteluja me vain joudumme kuuntelemaan kuinka paljon he rakastavat toista ja se satuttaa suunnattomasti. Uskon, että olet yrittänyt parhaasi, mutta tällä hetkellä meidän miehemme tekevät niin kuin tunne heille kertoo. Yritä tehdä päätös olla enää puhumatta puhumatta asiasta ja toteuta se. Kuten sanoin, se ei ole helppoa, mutta mikä tässä tilanteessa on helppoa. Vaihtoehtoina on vain satuttavia ja satuttavampia vaihtoehtoja. Yritetään muistaa kaikki että emme ole yksin. On ollut niin helpottavaa kuulla muidenkin vastaavista kokemuksista, vaikka tätä kohtaloa en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään. Kun ei anneta mahdollisuutta, viedään tulevaisuus ja kuva tärkeimmästä ihmisestä muuttuu niin radikaalisti. Ei tämä ole helppo tie. Mutta jaksetaan aina yksi asia ja päivä kerrallaan. Pakko uskoa siihen, että elämä helpottaa jossain vaiheessa. Ainakin itselle on helpottavaa kirjoittaa tänne ja lukea muiden kokemuksia. Selviydytään kaikki, omilla keinoillamme🙂

Käyttäjä PalavaRakkaus kirjoittanut 05.05.2014 klo 23:21

Hei taas,

Omasta kodista lähteminen on raskasta. Joutuu jättämään taakseen kaikki yhteiset muistot ja lisäksi ne muistot joista on haaveillut, mutta jotka eivät tule toteutumaan. Tein pitkään surutyötä lähtemisestä jo ennen muuttoa ja heti muuton jälkeen kirjoitin jäähyväiskirjeen kodille. Se oli vaikeaa, mutta auttoi minua valtavasti. Viikonlopun ajan surin, muistelin ja lopulta kirjoitin kirjeeseen kaiken mitä jään kaipaamaan, mutta myös ne asiat, joista olen iloinen päästessäni eroon.

En halunnut ottaa yhteisestä kodistamme mitään, kaikkiin tavaroihin liittyi voimakkaita yhteisiä muistoja. Minä rakensin uuden kotini tyhjästä, se tuntui minusta ainoalta vaihtoehdolta. Koska jouduin aloittamaan kaiken alusta, halusin myös kotini olevan "puhdas" yhteisistä muistoista.

Tanne minäkin sorruin taas anelemaan miestäni takaisin. Eikö tästä tule ikinä loppua? Jos ei kerran mies ole tullut anellen takaisin tähänkään mennessä, niin miksi silti vielä jatkamme? Ehkä siksi, että odotamme, että hän palautuu ennalleen ja huomaa todellakin minkä virheen on tekemässä.

Viime viikkoina olen pohtinut paljon sitä, miksi minun on niin vaikea luovuttaa. Tällä hetkellä olen siinä uskossa, että luulen, ettei kukaan muu voisi olla minulle yhtä sopiva ja hyvä. Tämä johtuu varmaankin siitä, että mieheni on ainut, jonka kanssa minulla on kokemusta parisuhteesta (17v.) Ensirakkaus, ainut rakastaja, lasten isä, ketään muuta ei ole koskaan ollut olemassakaan minulle. Olen monesti ajatellut, että minut pelastaisi se, että rakastuisin nyt palavasti. Vaikka se ei olisikaan kestävää, saisin edes kokemuksen siitä, että joku muukin voi saada minut tuntemaan jotakin. Että maailmassa on muitakin, ihan kivoja miehiä. Kyse ei ole siitä, että pelkäisin, etten kelpaa kenellekään, vaan siitä, että kelpaako kukaan muu enää minulle.

Tämän kuun lopussa harkinta-aika päättyy ja mieheni täytyy tehdä lopullinen ratkaisu. Viimeksi kysyessäni hän sanoi hakevansa eroa. Syyksi ilmoitti sen, että minä pääsisin eteenpäin elämässäni. Vieläkään hän ei sanonut, ettei rakasta minua. Hän ei myöskään kertonut tapaileeko edelleen sitä toista naista. Aion myös kirjoittaa vastineen avioerohakemuksesta käräjäoikeudelle, vaikka sillä ei mitään käytännön merkitystä olekaan. Niin kuin Tanne sanoit, täytyy tietää tehneensä kaikki. Täytyy olla varma, että on kurkistanut joka kiven alle. Ehkä sitten voi luovuttaa ja mennä eteenpäin. Toivottavasti.