Ensirakkaus, uskottomuus ja ero. Miten jatkaa?

Hei,

muutamia vuosia sitten törmäsin tälläiseen tilanteeseen. Ystäväperheemme oli ollut yhdessä 16 vuotta. Mies oli alkanut pitämään yhteyttä entiseen työkaveriin. Ilmeisesti aluksi oli ollut vain normaalia kuulumisten vaihtoa, mutta tällä naiselle oli ollut henkilökohtaisia ongelmia, joita hän oli sitten alkanut vuodattamaan tälle ystäväperheemme miehelle.
Yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen ja heille muodostui suhde, jossa oli myös seksiä (hyvin paljon). Tämä suhde paljastui vasta kun sitä oli kestänyt vuoden verran.

Mitä tästä kaikesta sitten seurasi:

pariskunta kävi pariterapiassa, mies päätti että hän lähtee tämän toisen matkaan. Eropaperit lähtivät postissa ja omaisuus ositettiin. Mies muutti pois. Parin kuukauden päästä mies huomasi kuinka väärän ratkaisun hän olikaan tehnyt. Siinä sitten alkoi avioliiton pelastaminen ja muutama kuukausi tästä mies muutti takaisin perheensä luo.

Nyt tästä kaikesta on kulunut jo kolme vuotta ja perhe on edelleen yhdessä. Se on vaatinut paljon työtä ja erityisesti petetty osapuoli on tehnyt suuren työn, jotta voi taas luottaa.

Se mitä tuosta heidän tilanteesta opin ja mitä olen omaan tilanteeseeni soveltanut on se, että jos toisella on ykkösasiana muuttaa pois kotoa tai sitten vastaavasti katsoa uuden henkilön tarjoama kortti, niin siinä vaiheessa on turha sitä asiaa yrittää estää. Terapiassa voi käydä, jotta esim ero olisi siistimpi ja, että molemmat saisivat esimerkiksi käytä läpi sen, että miksi näin kävi, mutta jokaisen on itse kirjoitettava oma tarinansa.

Toivon sinulle paljon voimia tähän polkuun mikä sinulla on nyt edessä. Älä epäröi pyytää apua, sillä vahva ei ole se ihminen, joka väittää pärjäävänsä -vaan se, joka tietää, että tarvitsee apua ja uskaltaa/ osaa pyytää apua.

Hei🌻🙂🌻
hanne4: tiedän, mikä tuska sisälläsi on, vaikka meillä uskottomuuden jälkeen mies ei halunnut erota, koska ei omien sanojensa mukaan rakastanut toista naista.
Miehesi suhteen kesto on pidempi myös, kuin meillä.
Täytyy vain todeta, että juuri nämä ikävät äkkirakastumiset rikkovat perheitä usein ja aivan turhaan.
Jokainen aikuinen ihminen tietää sen, että huuma kestää tietyn ajan mutta arjessa punnitaan suhteen arvo. Meissä jokaisessa on omat heikkoutemme ja ne eivät tule esille, kuin vasta yhdessä eläen.
Mainitsit, että miehesi on kiltti luonteeltaan ja olisiko myös helposti johdateltavissa tämän luonteenpiirteensä vuoksi? Meillä mies myös kiltti, enemmälti se näkyy ulospäin, kuin perheelle. Tämän vuoksi (hän itse sanoi) toinen nainen pystyi pitkälti johdattelemaan suhdetta haluamaansa suuntaan. Mies haki ymmärrystä burn outin aiheuttamiin tuntemuksiin, koska ei halunnut minua ( minulla vakava sairaus) kuormittaa. Ensin tukea tuli mutta sitten juttu muuttui toiseen suuntaan.
Miehesi on nyt hurmoksissaan, eikä arjen realiteetit silloin ole mielessä.
Mietin tapaa, jolla hänet saisi ymmärtämään perheensä arvon...onko ketään sukulaista miehen puolelta, jonka tuntisit niin hyvin, että hän voisi keskustellen miehesi kanssa "pudottaa" miestäsi maan pinnalle???
Oletteko te pystyneet keskustelemaan tilanteesanne rauhallisesti siitä, mitä miehesi toisesta naisesta hakee ja onko se jotain sellaista, mitä sinä et pystyisi hänelle antamaan?
Lisäksi ehdottaisin vielä terapiaa ennen eroa. Ulkopuolinen ihminen usein pystyy auttamaan näissä ihmissuhdeasioissa.
Voimia Sinulle toivoen 🙂🌻

Huomenta ja kiitokset vastauksista Kalkkuna75 ja mariella.

Olen tässä viikkojen kuluessa järkeillyt etten tosiaan voi mieheni päätöstä muuttaa. Hän on asiaa pohtinut jo useiden kuukausien ajan eikä halua jatkaa yhteiselämää minun kanssani, koska kokee suhteemme olleen pidemmän aikaa vain kaverillinen. Estää en häntä voi, mutta tunteita ei vaan saa pois päältä ja tämän vuoksi huomaan aina ajoittain jatkavani näitä turhauttavia ja turhia keskusteluja hänen kanssaa, jossa molemmat hermostumme. Minä siihen, että mies ei tunnu ymmärtävän minun kantaani ja mies siihen, että jatkuvasti käymme näitä samoja asioita yhä uudestaan läpi. Tiedän, että tämä on turhaa, mutta omien ajatusten kiertäessä samaa rataa, tuntuu etten kestä, jos en näitä asioita hänelle sano. Järki sanoo, että meidän suhteemme on tullut täysin tiensä päähän, mutta asian todellinen hyväksyminen on niin vaikeaa. Muutan pois kotoamme lähiaikoina ja se lienee paras ratkaisu ennen kaikkea itseni vuoksi. Helpottaisivatko nämä ajatukset/turhautuminen silloin...? Tuntuu, että tämä kaikki on aivan turhaa ja mies ei pysty tekemään järkeviä päätöksiä ollessaan tuollaisessa tilassa. Mielestäni parisuhteeseen kuuluu kaveruus, kumppanuus ja arjen jakaminen, jotka ovat täysin eri asioita kuin sivusuhde, joka on luonnollisesti erilainen suhde kuin arjen rasittama vuosien parisuhde. Mieheni ei vain tätä näe näin mikä turhauttaa erittäin paljon. Mutta niin kuin sanottu, hän on päätöksensä tehnyt eikä sitä aio muuttaa. Uudessa parisuhteessa hän kokee saavansa sitä mitä tässä suhteessa on jäänyt saamatta.

Mieheni kiltteys voi toki johtaa siihen, että hän olisi helposti johdateltavissa, mutta uskon enemmänkin siihen, että hän on siirtynyt ääripäästä toiseen täysin omasta päätöksestään. Liiallinen kiltteys ja omien tarpeiden taaksejättäminen on saanut hänessä aikaan muutoksen, jossa hän on siirtynyt äärimmäisestä epäitsekkyydestä äärimmäiseen itsekkyyteen, jossa hän ei ole kyennyt ottamaan huomioon minun tunteitani. Minun arvoani ei ole otettu huomioon enkä usko, että kenenkään kanssa keskustelemalla minun arvoni hänen silmissään enää miksikään muuttuisi. Valitettavasti tällaisia henkilöitä, jotka saisivat häntä avaamaan silmiään, ei ole. Terapiassa kävimme kaksi kertaa, mutta mieheni ilmoittaessa toisella kerralla, että ei päätöstään muuta, emme enää jatkaneet terapiaa.

Voimia tällaisessa tilanteessa tosiaan tarvitaan, onneksi tukiverkkoa on sen verran ympärillä, että aina on henkilö, jonka kanssa voi puhua. Terapiassa käyn nyt yksin ja yritän jatkaa elämää eteenpäin. Helppoa tämä ei ole, mutta en suostu kärsimään mieheni typerästä päätöksestä koko loppuelämääni vaan jatkan omaa elämääni ja yritän nauttia siitä, tällä hetkellä päivä kerrallaan. Ystävyyssuhde mieheni kanssa todennäköisesti jatkuu eron jälkeen, mutta täytyy katsoa ajan myötä onnistuuko se. Tällä hetkellä itsellä ja miehelläni tuntuu olevan suuri tarve ystävyyssuhteen jatkamiseen. Onnistuuko se, onkin sitten toinen asia.

Hei Hanne4! Minua kylmäsi kun luin tarinasi. Siinä oli todella paljon tuttua. Sillä erotuksella, että mieheni muutti mieltään aika nopeastikin eroilmoituksen (ja samalla sivusuhteen paljastumisen) jälkeen, ja yhdessä jatkamme vielä, vaikkei helppoa olekaan. Muilta osin tekstisi voisi kertoa minun tarinani.

Alussa mieheni kysyessäni sanoi, ettei näe meillä enää mahdollisuutta yhteiseen tulevaisuuteen. Ja että suhteemme oli jo vuosia ollut "toverillinen". Muutaman päivän kuluttua hän oli "melko varma", ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta, ja siitä hyvin pian hän katsoi silmiensä avautuneen jollain lailla. Päätimme yrittää vielä.

En osaa kirjoittaa mitään fiksua, mutta haluan ilmaista tukeni ja toivoa sinulle jaksamista.

Kiitos myös sinulle sappe vastauksestasi. On sydäntäsärkevää kuulla monien muidenkin kärsivän pettämisestä ja siihen liittyvästä tuskasta. Koen, että mieheni kuvittelee löytäneensä uudesta suhteesta jotakin sellaista mitä meidän suhteemme ei hänen mielestään pystyisi koskaan tarjoamaan. Ikäänkuin kyseessä olisi jotakin ainutlaatuista, jonka vuoksi hänellä on oikeutus toimia minua kohtaan näin. Toivottavasti tämä ei kuulosta epäkunnioittavalta, mutta on suorastaan huvittavaa lukiessa näitä lukuisia pettämistarinoita, miten niin monella pettäjällä tuntuu olevan samanlainen illuusio sivusuhteen ainutlaatuisuudesta. Ikäänkuin suhde omaan kumppaniin ei voisi parantua, vaan ainoa oikea kumppani on kolmas pyörä. Suututtaa ja turhauttaa tällainen ajattelu ja itsekäs muista piittaamaton asenne, ja ajoittain ajattelenkin, että hyvä, että pääsen tuollaisesta miehestä eroon. Ansaitsen parempaa. Mutta toisaalta rakkauden tunteita ei voi tuosta vain kääntää pois ja olisin vieläkin halukas jatkamaan hänen kanssaan, jos se vain olisi mahdollista.

Olen kuitenkin pohtinut paljon onnistuisimmeko me enää saamaan suhdettamme toimimaan tällaisen teon jälkeen, jos mieheni myöhemmin "heräisi" tästä koomastaan? Miten sappe ja muut olette selvinneet? Koetteko, että kannatti jatkaa ja mitä jatkaminen on teiltä vaatinut?

Tämän ketjun tekstit kuulostavat omalta tarinaltani. Olen elänyt tammikuusta asti uskottomuuskriisissä, avioeron pelossa. Mieheni löysi "todellisen rakkautensa" viime vuoden puolella ja tuskaisen alkuvuoden jälkeen muutti kotoa maaliskuussa. 25 vuoden yhdessäolon jälkeen maailmani romahti tähän tuskaan jonka kanssa minun on nyt elettävä. Pysyn järjissäni ja elämässä kiinni lasteni ansiosta, myös muut läheiset ja työ ovat auttaneet tässä elämäni pahimmassa kriisissä.
Mieheni on vakuuttunut löytäneensä todellisen rakkauden ja uskoo meidän voivan jatkaa ystävinä. Tähän asti se on onnistunut, mutta vaikeaa se on koska tunteeni miestäni kohtaan ovat enemmän kuin ystävyyttä.. Olemme ajoittain lähentyneetkin toisiamme, keskustelleet kaikesta, halanneetkin.. Mutta mikään näistä ei sammuta sitä huumaavaa rakkautta, jota mieheni tuntee toista naista kohtaan. Toivoni lepattaa pienellä liekillä, jospa meillä olisi vielä mahdollisuus.. Mutta se toivo hiipuu päivä päivältä. Yritän tottua tähän tilanteeseen, mutta se on hirvittävän vaikeaa. Onneksi löydän kohtalotovereita näistä keskusteluista, koska tämän tuskan ymmärtää vain saman kokenut. Toivon sydämestäni voimia, jaksamista, edes pieniä ilon pilkahduksia jokaisen vastaavassa tilanteessa elävän elämään 🙂🌻

Tanne, kirjoituksesi kuvastaa omia tunteitani paljonkin. Vaikeaa on päästä eteenpäin, kun rakkaus toista kohtaan on edelleen niin vahvaa. Sanonta "aina on toivoa" kummittelee mielessä, mutta järki sanoo, että toivoa meidän suhteen jatkamisen suhteen ei ole. Toivoa on kuitenkin selviytymisen suhteen, vaikka ajoittain tuntuu ettei millään ole väliä. Ikävä toista kohtaan on valtavaa, vaikka asumme vielä yhdessä. Muutto omaan kotiin on edessä lähiaikoina ja tämän vuoksi ikävä, luopuminen ja suru kasvavat päivä päivältä. Ja nämä tunteet jatkuvat vielä kauan muuton jälkeen. Miten elää arkea, kun toinen siitä puuttuu, toinen, joka on ollut osa elämää useiden vuosien ajan? Ystävyys jatkuu ja toivon, että voisin joskus tuntea miestäni kohtaan samoin kuin hän minua kohtaan, eli ystävää kohtaan tuntemaa rakkautta. Mutta elämän täytyy voittaa ja uusia hyviä asioita tulee tapahtumaan. Yritetään me kaikki uskoa siihen🙂 Muiden kirjoitukset auttavat todella paljon, tietää ettei ole yksin näiden tunteiden kanssa. Tällä hetkellä muuton lähestyessä olo on surullisempi kuin vähään aikaan. Mutta eteenpäin täytyy mennä...

Hei ja osanottoni,

Ero omasta puolisosta noin pitkän yhteisen elämän jälkeen on kuin kuolema. Tietenkin sillä erotuksella, että saat/joudut olemaan tekemisissä edelleen kumppanisi kanssa.

Tekstisi olisi voinut olla minun kirjoittamani. Ymmärrän täysin tuskasi siitä, että ruoho "näyttää" olevan vihreämpää aidan toisella puolella. Tuntuu, että kaikki muut ymmärtävät sen, paitsi se kenen pitäisi. Mikään mitä teet tai sanot, ei tunnu merkitsevän mitään. Itselläni on vielä tässä kuviossa mukana yhteiset lapset. Juuri tänään mietin, että parisuhteen hylkääminen ilman pakottavaa syytä (väkivalta, päihteet ym.), on yksi itsekkäimmistä teoista, jonka ihminen voi tehdä. Ymmärrän, että ihmisen tulee olla onnellinen, mutta kukaan ei ole AINA täysin onnellinen, olkoon sitten yksin tai parisuhteessa. Miksi ihminen ei voi ymmärtää sitä? Miksi intohimon huumassa kaikki muu menettää merkityksensä?

Olen elänyt tässä helvetissä nyt puoli vuotta. Mieheni luultavasti jatkaa edelleen suhdettaan. Emme ole puheväleissä kuin lasten asioissa, joten en tiedä missä hän menee. Itse en pystynyt olemaan ystävä, jo pelkkä toisen näkeminen satutti niin paljon. Ajattelin myös, että jos minun on kerran pakko lopettaa rakkauteni häneen, se onnistunee parhaiten niin, että emme ole tekemisissä. Ei ole kuitenkaan onnistunut. Kaiken sen pettymyksen, vihan ja surun jälkeen rakkauteni ei ole sammunut. En halua olla hänen ystävänsä, haluan olla hänen rakastettunsa. Odotan sitä päivää jolloin tunnen häntä kohtaan välipitämättömyyttä. Silloin tiedän, että rakkaus on vihdoin sammumassa. Ennen sitä elättelen vielä toivoa jossain sisimmässäni ja toivon, että se ihminen joka joskus rakasti minua, löytää tiensä takaisin sieltä mihin on nyt eksynyt.

Onneksi sinulla on tukijoukkoja, anna itsesi heidän käsiinsä silloin kun et itse jaksa. Jos jotain hyvää voin omalta kohdaltani tällä hetkellä kertoa, on se, että olen ymmärtänyt ettei ihminen jää yksin hädän hetkellä. Olen kiitollinen päivittäin niille, jotka ovat kannatelleet minua pimeimmän läpi. Heidän ansiostaan ulkona paistava aurinko lämmittää hetkittäin jo minuakin.

Paras neuvo, jonka voin sinulle antaa on se, että tunne ja tee juuri niin kuin Sinun täytyy. Huuda, jos olet vihainen, itke jos olet surullinen, nuku jos olet väsynyt. Hae ja ota vastaan kaikki mahdollinen apu. Et voi muutakaan. Yritä pitää pääsi pinnalla kunnes näet rannan. On se siellä jossain, niin olen kuullut.

Halaus sinulle ja voimia tuleviin päiviin.

Hanne ja Tanne samassa sopassa ollaan oltu ja ollaan ja suurinta kipua siinä minulle on tuottanut sen hyväksyminen, että oma tulevaisuus toisen kanssa on romuna toisen tekemien valintojen takia, se on jättänyt minut ja valinnut teoillaan ja toiminnallaan toisen.

On todella kipeää tulla jätetyksi ja ohivalituksi, vaikka kaikki munat näyttivät olleen hetkeä aikaisemmin hyvässä turvassa yhteisessä korissa. Se heilauttaa parhaimmallkain itsetunnolla varustettua, kun siinä on kysymyksess äyhteisen tulevaisuuden ja yhteisten unelmien romuttuminen.

Sen läpityöskenteleminen vapauttaa, tunteiden työstäminen millä tahansa itselle sopivalla toiminnallisella menetelmällä auttaa, kokeile mitä tahansa, millä pääset tunteisiisi käsiksi, joka ei vahingoita muita, lapsia tai sivullisia. Salli itsellesi kaikenlaiset tunteet ja ilmaise ne jollain välineellisellä tavalla, sanoilla, leikkiteoilla, kuvilla, toiminnalla, millä tahansa, millä saat ne ulos. Sitten on helpompi jatkaa prosessia, ja näitä haamutoimintoja me tarvitsemme jätetyt varsinkin sen takia, jos ja kuten yleensä on, se jättäjä ei ole paikalla vastaamassa huuutoonsa vaan on jättänyt myös meidät jätetyt yksin koko paskan kanssa. Usein aika epäreilun tuntuisesti.

Siksi hae ystäviä joille voit luottamuksella puhua ja märsytä. Hakeudu tuttujen turvallisten ihmisten seuraan ja anna tunteesi tulla ulos. Tai meditoi tai käy asioita läpi yksiksesi. Pääasia että teet jotain mikä auttaa ja vapauttaa sinua tunnelukoista ja auttaa prosessoimaan omia tunteita pois, ulos, irti ja vapauteen.

Itseään voi opetella rakastamaan koko ajan enemmän ja terveemmin. Omille toiveilleen ja unelmilleen voi rakentaa uuden pesän ja ehkä terveemmän ja irtautua tunteidensa osalta ihmisestä, joka tuotti pettymyksen ja hylkäsi. Ehkäpä hän ei koskaan oikeasti rakastanut ja tahtonut rakastaa, jos lähti haluamatta selvitellä asioita. Se on mielestäni raukkamaista ja osoittaa pakenemisen toimintamallia. Eikä siihen selvittelyyn voi ketään pakottaa.

Kaikki on vapaaehtoista, myös rakkaus ja kun se tulee kohdalle, olen pikkuhiljaa valmiimpi kuin koskaan. 😀 😀 😀

🙂👍 teille kanssakipuilijat!

Hei 🌻🙂🌻
Mitä enemmän näitä ketjuja lukee, sitä varmemmaksi tulee siitä, että tämä äkkirakastuminen on ilmiö, jossa pettäjän oma, sisäinen maailma jollain tapaa hakee uutta. Keski- iässä useimmilla on jo pitkä suhde takana ja sen arkipäiväistyminen sitten ruokkii rakastumista toiseen.
Mietin vaan sitä, että kyllähän ne ongelmat tulevat esiin myös uudessa suhteessa. Omasta miehestäni voin senverran sanoa, että kotiperintöä on heikko itsetunto, jota pitää kohottaa toisia arvostelemalla. En usko, että sellaista ihmistä maan päällä olisi, joka hänen mielestään on täydellinen. Paitsi edesmennyt isänsä; hänestä löytyy vain hyviä asioita.
Jatkoimme tosiaan suhdetta pettämisen jälkeen ja nyt se on miehen puolelta kääntynyt entisenlaiseksi; arvostelua tulee aika ajoin minun tekemisistäni tai sitten toisten.
Mies on sitä mieltä, että huomioi minua mutta todellisuus on kyllä toista.
En usko siihen, että ihminen, joka vuosikymmenet on asettanut omat tekemiset ykköseksi, voisikaan siinä muuttua.
Mieheni ei ilmeisesti tarvitse läheisyyttä enempää, tai sitten hakee sen muualta. Tuo viimeinen ajatus on ehkä mahdoton, koska ei hänellä siihen oikein tilaisuutta ole.

Tuntuu uskomattomalta että löytyy kohtalotovereita tässä tilanteessa. Se helpottaa, mutta samalla ahdistaa, miten moni kärsii juuri tälläkin hetkellä...

Olen tänään miettinyt erityisesti tuota ystävyyttä, miten voi olla ystävä sen kaikkein rakkaimman ihmisen kanssa, joka on pettänyt luottamuksen sillä pahimmalla mahdollisella tavalla? Tähän asti se on onnistunut, jo lähes kolmen kuukauden ajan, mutta minähän se olen joka tilanteessa kärsin. Mieheni saa rusinat pullasta, minun ystävyyteni, perheen joka häntä odottaa silloin kun hänelle sattuu sopimaan - ja toisaalta uuden rakkautensa onnen. Pitäisikö oman jaksamiseni takia välejä viilentää? Olisiko helpompi vihata, että voisi päästä tämän tuskan yli? Annanko tällä käyttäytymiselläni, jonka mieheni saattaa tulkita tilanteen hyväksymiseksi, itse viimeisen kuoliniskun tälle suhteelle?

Kiitos PalavaRakkaus ja pöllöhuuhkaja kannustavista sanoista. Pettäminen on myös minun mielestäni äärimmäisen itsekäs teko, jossa pettäjä päättää olla välittämättä niistä seurauksista, joita pettäminen petetylle aiheuttaa. Olen myös pohtinut onnellisuutta parisuhteessa, mistä se koostuu? Olen sinun kanssasi PalavaRakkaus myös samaa mieltä siinä, että aina ei voi olla täysin onnellinen, elämään mahtuu monia vastoinkäymisiä ja parisuhteeseen vievät molemmat omat yksilölliset ongelmansa. Nämä vastoinkäymiset ja jokaisen omat yksilölliset ongelmat ja haasteet tuovat myös parisuhteeseen omat vaikeutensa. Vaikeudet on kuitenkin tarkoitettu voitettaviksi ja niistä tulisi keskustella yhdessä ja yrittää korjata näitä ongelmia. Aina ei voi olla kivaa ja onnellinen ei voi koko ajan olla. Asioista pitäisi kuitenkin aikuisten ihmisten kyetä ja haluta puhua.

Olen mariella sinun kanssasi täsmälleen samaa mieltä, että samat ongelmat tulevat esiin ennemmin tai myöhemmin myös uudessa suhteessa. Mieheni tosin sanoo, että nyt hän on oppinut itsestään paljon ja näin ollen uskoo pystyvänsä uudessa suhteessa uuden kumppanin kanssa toimimaan toisin. Itse olen hieman skeptinen, kyllä tällaisen kriisin jälkeen varmaan oppii itsestään, ainakin minä olen oppinut, mutta silti hieman epäilyttää tämä mieheni käsitys. Valitettavasti mariella sinun miehesi ei ainakaan näytä muuttuneen tällaisen teon jälkeen, ja kyllä epäilen vahvasti omankin mieheni kykyä täydelliseen muutokseen.

Ystävyyttä olen myös pohtinut, kuten sinäkin Tanne. Olen miettinyt päästänkö mieheni liian helpolla jatkamalla ystävyyttä? Olisiko tosiaan helpompi vihata, jotta tästä rakkauden tunteesta voisi päästä nopeammin eroon? Itselläni on ollut vaikeuksia näyttää vihan tunteita miehellen, ajoittain varmaankin kytevän toivon vuoksi. Toisaalta koen, että vihan tunteissa vellominen ei vie minua eteenpäin. Väkisin en myöskään voi vihata, kuten en myöskään voi väkisin lopettaa näitä rakkauden tunteita. Oleellisinta olisi päästä eroon toivosta. Roikkuminen toivossa, vaikka sitä ei olekaan, ei pidemmän päälle vie ketään eteenpäin elämässä. Onko teillä Tanne mielestäsi edellytyksiä vielä jatkaa suhdettanne tai oikeaa toivoa suhteen jatkumisesta? Voisitko Tanne laittaa tiukemmat rajat teidän ystävyydellenne, mies ei voi tulla miten haluaa (teillä tosin lapset, mikä muuttaa tilannetta), vaan sinä päätät milloin hän voi tulla. Saisi edes jotakin hallintaa omaan elämään. Tämä tosin on helpommin sanottu kuin tehty. Niin kauan kuin toivo kytee, haluaa miellyttää toista, jotta hän "heräisi" tästä koomastaan ja hurmoksestaan. Miten tästä toivosta sitten pääsee eroon?

Valitettavan paljon meitä kohtalotovereita tosiaan on. Meidän tilanteessamme Tanne on aika paljon yhtäläisyyksiä nimenomaan tuon ystävyysasian pohdinnan kautta. Itse muutan pois lähipäivinä yhteisestä kodistamme ja uskon ja toivon, että suhtautuminen mieheeni alkaa tästä eteenpäin muuttua askel kerrallaan. Niin kauan kuin olemme saman katon alla ja jaamme arjen ja olemme lähellä toisiamme, en pysty päästämään täysin irti. Mutta onnistuuko se erilleen muutosta huolimatta?

Halauksia kaikille teille kannustajille ja kohtalotovereille! Tuli mieleeni, että tietääkö kukaan toimiiko missään päin etelä-suomea vertaistukiryhmiä uskottomuuden kokeneille? Olisi mukava keskustella kasvotusten ja ryhmässä samaa kokeneiden kanssa. Teidän ja monien muiden tarinoiden lukeminen on auttanut itseä paljon ja olen huomannut vertaistuen todellisen voiman tämänkin ryhmän kautta. Kiitos teille🙂

Ihan uskomatonta, miten samanlaisessa tilanteessa voimme Hanne, lähes kaimani, olla. Toivon varassa olen itsekin roikkunut viimeset kuukaudet, sen toivon, että huuma haihtuisi ja mieheni tajuaisi perheemme ja pitkän parisuhteemme arvon. Se toivon liekki lepattaa pienenä, vaikka en tiedä sen perusteista.. Aiemmin arvelin sitä naisen vaistoksi nyt epäilen sen olevan vain jokin suojareaktio shokin pehmentämiseksi. Tällaista tuskaa ei voi käsitellä kerralla, kai psyyke suojelee tietyllä lailla näillä toivon tuntemuksilla...
Tiedän, että mieheni haluaisi ystävyyttämme, mutta jos olen rehellinen, se luultavasti on vain syyllisyydestä ja huonosta omatunnosta johtuvaa, tietysti meillä on pitkä yhteinen historia ja hänellekin on varmaan vaikeaa päästää siitä irti.
Voimia sinulle, Hanne muuttoon. Se auttaa osittain, kun ei jatkuvasti ole fyysisesti toista lähellä, mutta eihän se kaipausta poista. Tapaamiset ovat raastavia, yksinolo aluksi helvetillistä, mutta siihen vähän kerrassaan tottuu. Minulla koti muistuttaa menneestä jatkuvasti. Olen ollut liikaa kotona, yritän repiä itseäni liikkeelle, se kuitenkin helpottaa!

Kiitos kaikille tähän ketjuun kirjoittaneille neuvoista, konkreettisistakin, aion niitä toteuttaa.
Pakko uskoa, että tästä tuskasta on jokin poispääsy, että joskus vielä voisi olla onnellinen...

Kun luin näitä viestejä, huomasin, että en olekaan yksin. Mieheni (ensirakkauteni, 10 vuotta yhdessä) ilmoitti noin viikko sitten, että hän on ihastunut toiseen. He olivat tavanneet ja suudelleet, mihinkään syvemmälle ei ole menty (ainakaan vielä). Mieheni oli myös minun työmatkan aikana lähtenyt tämän naisen luo (nainen asuu 200 km päässä). Tilanteemme on sellainen, että minä olen halukas selvittämään tilanteen ja yrittämään jatkaa tätä suhdetta, mutta mieheni tunteet vaihtelevat päivästä ja tuulensuunnasta riippuen. Ensin hän ei tiennyt haluaako olla kanssani vai ei. Pääsimme nopeasti juttelemaan ammattiauttajalle, jossa mieheni vannoi, että haluaa jatkaa ehdottomasti kanssani. Nyt taas ollaan tilanteessa, että mieheni ei tiedä, mitä hän haluaa. Mieheni on pahoillaan siitä, mitä on minulle tehnyt. Hän välittää kuulemma minusta, mutta ei pysty kuitenkaan unohtamaan ihastustaan. tällainen päivittäinen juupas/eipäs -"leikki" vie kaikki viimeisetkin voimani. Jotenkin minusta tuntuu, että minä olen syypää tähän kaikkeen, vaikka en tiedä, mitä olen tehnyt väärin.

Ongelmana on myös, että minulla ei ole oikein ketään, jonka kanssa voisin tilanteestani puhua. Olen kahlannut koko elämäni läpi yksin ja nyt pitäisi selvitä vielä tästäkin. Paras ystäväni kärsii itse vakavasta masennuksesta, joten häntä en halua tällä vaivata. Tuntuu, että en vain enää jaksa pääni kanssa. Tsemppiä teille kaikille!

Toivo on hyvä asia, jos se vie ihmistä eteenpäin elämässä. Huonoksi se muuttuu silloin, kun se pitää menneessä kiinni. Itse olen vielä miehessäni kiinni ja vaikka järki sanoo, että toivoa ei ole, pitää se minua edelleen otteessaan. Kun vain mieheni heräisi, palaisi järkiinsä, ymmärtäisi minkä virheen on tekemässä jne..Mutta todellisuus on kuitenkin se, että toivoa ei ainakaan minun kohdallani ole. Kärsimättömänä ihmisenä haluaisin vain päästää tästä toivosta ja tunteista mahdollisimman pian irti, mutta kun nämä eivät ole tahdonalaisia asioita. Kaikki tunteet ja vaiheet tulee varmaan vain käydä läpi, vie se sitten muutaman kuukauden tai muutaman vuoden. Suru, tuska, kipu, pettymys ovat sellaisia tunteita, että niistä vain haluaisi päästä eroon. Mutta todellisuus lienee se, että niistä ei pääse eroon helposti vaan vaatii pitkän ajan ja työskentelyn.

Olen Tanne laillasi miettinyt mieheni haluavan pitää kiinni ystävyydestä vain huonon omantuntonsa vuoksi. Mutta viimeisten päivien aikana olen tullut siihen tulokseen, että olen miehelleni edelleen tärkeä ja hän edelleen välittää minusta kovasti. Tämä on vain arvailua, mutta uskoisin myös sinun miehesi Tanne ajattelevan sinusta samalla tavalla. Kun takana on monta yhteistä vuotta, johon liittyy paljon hyviä hetkiä, ei kumppania noin vain voi unohtaa. Kysymys on vain pystyykö toista ajattelemaan koskaan vain ystävänä, tähän ehkä vain aika antaa vastauksen. Kunhan ystävyys ei ylläpidä turhia toiveita yhteenpaluusta, ei ystävyydelle ole mielestäni esteitä. Omat lähimmäiseni ovat sanoneet, että he ulkopuolisina huomaavat, jos ystävyys mieheni kanssa vain ylläpitää toivoa eikä auta minua jatkamaan omaa elämääni. Tällä hetkellä enkä välttämättä jatkossakaan pysty välttämättä itse katsomaan tilannetta realistisesti, tämän vuoksi on hyvä, että on läheisiä, jotka näkevät tilanteen erilaisin silmin kuin itse. Aika näyttää miten ystävyyden käy.

Sinulle minävain, et ole yksin tilanteessasi. Meitä petettyjä on valitettavasti täällä paljon kuten oletkin huomannut eri kirjoituksista. Älä epäröi kirjoittaa tänne, jos se sinua vähääkään helpottaa. Elät raskasta aikaa, kun miehesi ei tiedä mitä hän haluaa. Epävarmuus on pahinta, joten toivon, että hän kykenisi tekemään päätöksensä pian. Toisaalta hätiköityjä ratkaisuja tulisi välttää, varsinkin kun hän on tällä hetkellä epävarma päätöksestään. Toivottavasti miehesi antaisi teille mahdollisuuden selvittää yhdessäjatkamisen edellytyksen, jos se on sitä mitä itse varmasti haluat. Ammattiapu on varmasti hyvä idea, saatte siitä varmasti molemmat ajattelemisen aihetta.

Aurinkoista vappua kaikille kaikesta huolimatta. Ihmisten pariin tulisi varmasti pyrkiä, kuten Tanne sanoit, täytyy yrittää repiä itseään liikkeelle. Yritetään siis🙂