Hei taas mamma ja muut,

Voi Mamma sinua kyllä olet kovaan kouluun joutunut. Jos ei tämä kaikki olisi hurjan rankkaa jo muutenkin niin sitten vielä lapsen sairastuminenkin. Ja tiedän kyllä, että sanotaan ettei kukaan saa kannettavaksi enempää kuin jaksaa mutta sinun kohdallasi alkaisi kyllä olla minusta jo ihan tarpeeksi taakkaa yhdelle ihmiselle. Toivon koko sydämestäni, että jaksat tämän taistelun taistella. Itse olen ajatellut, että jossain vaiheessa on pakko helpottaa ei tämä voi jatkua ikuisesti eihän sellaista kukaan kestäisi. Tietty on porukka joka ei kestäkään ja seurauksia niistä sitten saadaan lukea keltaisesta lehdistöstä, mutta jos vaan pienenkin voiman hippusen saan sinulle annettua niin periksi ei anneta me ollaan liian hyvä siihen!

Hyvin samankaltaisia ajatuksia sinulla on kuin itselläkin välillä eli juuri nuo epäreiluuden tunteet. Toinen vaan mennä porskuttaa uudessa elämässään vailla huolenhäivää. Viis veisaa siitä mikä on lasten paras tai muutenkaan ihan itsekkäästi aina päättää osallistuuko vai ei milloin mihinkin. Olisipa tosiaan hurjaa jos me kaikki alettaisiin elämään noin itsekkäästi. Ei kai kaikkea tarvitsekaan antaa anteeksi miksi pitäisi. Eihän tällaisia pelejä pelata muutenkaan minkään sääntöjen mukaan niin kai meillä kolhituillakin on oikeus tuntea ihan mitä halutaan.

Minulle on jotenkin ollut viimeaikoina todella vaikeaa se kun koen joutuvani puolustautumaan. Ihan kuin minun pitäisi koko maailmalle aina olla valmis kertomaan kaikki ongelmani ja hyvätkin asiani joiden perusteella sitten teen päätöksiä koskien elämääni. Ihan kuin olisin muuttunut joksikin holhottavaksi pikkulapseksi joka ei yhtään ymmärrä mitä milloinkin on tekemässä mikä sinällään on outoa koska nimenomaan hyvin harkiten ja lasten sekä omaa hyvinvointia ajatellen teen suunnitelmia ja päätöksiä. Tämä yksi sankari kun osaa vielä hienosti esittää niin ulkokultaista kaikille niin tietenkään kukaan ei usko, että on mitään tällaisia lapsiin liittyviä ongelmiakaan kun hänhän antaa juuri sellaisen kuvan, että on hyvinkin kiinnostunut vaikka todellisuudessa kiinnostuksen taso on juuri sitä ettei yhtään ylimääräistä viikonloppua oma aloitteisesti voi tietenkään lapsensa kanssa olla tai muutenkaan tavata kuin lähes minimaalisesti. Hänelle kun sattuu joku meno niin ei kyllä yhtään epäröi pyytää minua vaihtamaan viikonloppuja ja siis huom. vaihtamaan ei suinkaan koskaan ehdota, että voisi pitää sitten vaikka pari seuraavaa eli yhden ylimääräisenkin. Muita tapaamisiahan siis ei ole kuin nämä muutamat viikonloput kuukaudessa ja vanhempaan ei mitään välejä kuin joku satunnainen onnittelu tekstari. Täytyy sanoa, että minun silmissäni tuollainen henkilö joka perheelleen tekee noin on täysin mätä muna. Vaikka taustalla olisi sairaus tai mikä tahansa muu niin tuollainen raukkamainen lapsellisuus ei ole millään puolusteltavissa.

Omassa elämässä menee oikein hyvin vaikka tässä nyt on ollut pieniä vastoinkäymisiäkin, mutta ihan sellaisia normaali elämään kuuluvia ei mitään maata mullistavaa. Välillä on silti niin rankkaa, että tuntuu kuin ei saisi happea. Olen nyt yrittänyt opetella tunnistamaan oman pahanoloni lähteen ja miettimään sen ja sitten laskemaan irti. Tämä ei perustu mihinkään, mutta näin olen itselleni parhaaksi tavaksi todennut. Onneksi kesäloma lähenee uskon ja toivon, että kun pääsen vähän lataamaan akkuja niin olen ihan erilailla virkeä tapaus kun paluu töihin on käsillä. Meillä on myös suunnitteilla pieni lomamatka uuden kumppanin ja nuoremman lapsen kanssa sitä odotan kyllä innolla. Isompi täysi ikäinenkin löysi kesäksi töitä ja nyt jännitetään opiskelupaikan saamista ja hänelläkin oikein hyvä suunnitelma valmiina vaikka jäisi paikka tällä kertaa saamatta. Joten kai tässä kaiken kaikkiaan asiat on oikein hyvällä tolallakin. Minä olen päättänyt kostoksi tästä kaikesta elää oikein mukavaa ja hyvää elämää sellaisten ihmisten ympäröimänä jotka aidosti ja oikeasti tuottavat minulle paljon iloa 🙂

Toivon niitä auringonsäteitä paljon sinulle Mamma ja muillekin samaa kokeneille! Ei anneta periksi 🌻🙂🌻

Vieläkö jotakuta kiinnostaa, millaiseksi elämä on muuttunut vuosi miehen lähdön jälkeen?

Parin viikon päästä on yhden lapsen futiaturnaus, jossa vuosi sitten mies kesken pelien järkytti maailmani. Tottakai se tapahtuma on paljon pyörinyt mielessäni, mitä tapahtui sitä ennen (olimme juuri perheen kanssa viikon kesälomareissulla Virossa) ja mitä sen jälkeen tapahtui (mies jäi asumaan kotiimme ja esitti lapsille roolia, että mitään ei ole tapahtunut kun minä itkeskelin kaikki illat). Uusi nainen pyörii edelleen kuvioissa, jotenkin olen ymmärtänyt että ovat kuitenkin muuttamassa erilleen...varma en ole kun useita versioita tästä kuullut. Naisen tapasin tammikuussa ja olin kovassa nosteessa eron jälkeen. Nyt olen lapsen diagnoosin ja vaikeuksien vuoksi aivan romuna ja tunteeni tätä naistakin kohtaan ovat muuttuneet taas negatiivisemmiksi.

Tunteet sotkevat muutenkin kuvioita paljon. Näen nyt nepsylapsessani liikaa isänsä piirteitä ja hirveän usein meidän kommunikointi on aivan samanlaista kuin hänen isänsä kanssakin männävuosina. Sitä joutuu oikeasti työstämään näitä asioita ja tunteita myös omia lapsia kohtaan.

Isän vuodentakaiset pinkit haaveet vuoroviikkohoidosta kääntyivät siihen, että ei hän kyllä kovin mielellään lapsia ylimääräistä ota. Ei halua osallistua nepsyn kuntoutukseen eikä muihinkaan sairauteen liittyviin prosesseihin ja tämä on herättänyt myös paljon negatiivisia tunteita, kuinka voi ottaa vain kermat päältä omien lasten osalta ja jättää isot ja vaikeat asiat mun huolehdittavaksi. Jättämisen katkeruus, joka oli jo poissa, on tämän myötä noussut takaisin pintaan. Samoin joudun edelleen tapaamaan tätä exää useita kertoja viikossa eli irtiotto on vaikeaa. Varsinkaan kun toinen ei myönnä eikä tajua, että minusta on tuntunut ja edelleen tuntuu hänen tekosensa pahalta.

Vuosi ei ole siis tällä matkalla vielä mitään. Vaikka olen sinut itseni kanssa ja voittanut oman itsenäisyyteni, niin se täydellinen mun luottamuksen pettäminen ja tähän tilanteeseen mun jättäminen on vaivannut paljon.

Uusi suhde on hyvä, hellyyttä ja läheisyyttä on niin paljon että vuosien aikana kerääntynyt läheisyyspula on alkanut täyttymään. Uudessa suhteessa asiat menee vaan eri tavalla, en harkitse yhteenmuuttamista enkä uusioperhettä vaan elän arkea ihan yh-mammana lasten kanssa. Lapset pitävät hurjasti (nepsyä lukuunottamatta) uudestakin ja hän osaa touhuta lasten kanssa aivan eri tavalla, ottaa tunteet huomioon jne. Tottakai jotain pientä vastoinkäymistäkin on, mutta ei mitään entiseen elämään verrattavaa.

Yhdessä lasten kevätjuhlista huomasin, että exä itki koko juhlan ajan. Väkisinkin mieleen juolahti, että mahtoikohan katumuksen katkerat kyyneleet nousta pintaan (en ole koskaan hänen nähnyt itkevän ennen). Lapsellisesti toivon edelleen, että saisi maistaa omia tekosiaan vielä joku päivä. Mun on vaikea uskoa, että meistä edelleenkään tulee koskaan enää kavereita. Vaikka nyt huomaan paljon asioita, ei siitä tunteesta minkä pettäminen ja sen perään jättäminen ole paljoakaan kadonnut. Monot teistä tunnistaa sen, kun ihminen johon on luottanut kuin seinään, pettää luottamuksen täysin. Satuttaa ja lähtee taakseen katsomatta. Miten kipeältä se tuntuu vielä pitkän ajan jälkeenkin. Mutta mä selviän, teen remonttia loppuun, hoidan lasten asioita, käyn töissä...päivä kerrallaan.

Täällä taas päivittelemässä kuulumisia,

Hyvä mamma kun jaksat kirjottaa muistan ainakin itse alkuajoilta kuinka kipeästi olisin kaivannut tietoa miten saman kohtalon kokeneille on käynyt ja muillekin osapuolille. Toki silloin vielä naivisti hain myös aktiivisesti tietoa onko mahdollista, että palataan yhteen ym ym ym. Nyt on kyllä sellaiset ajatukset karisseet päästä pois. Tosin olen viimeaikoina huomannut, että aika alkaa kultaamaan muistoja vaikka se ei kyllä tilannetta sinällään muuta.

Meillä on nyt erosta se 1,5 vuotta. Vanhemman täysi ikäisen lapsen kanssa juuri eräänä päivänä puhuttiin tästä ja kyllä edelleen kummatkin kokee vaan sellaista outoa hämmennystä. Ei kumpikaan pysty tajuamaan mitä tapahtui ja miksi. Lapsi toivoisi, että voisi soitella tämän ex isänsä kanssa normaalisti ja käydä luona ym. Näin vaan ei taida koskaan tapahtua koska nytkin tapasivat eräässä tilaisuudessa jossa olimme kaikki oli heidän välisensä keskustelu kuin kahden hyvänpäivän tutun välinen. Onneksi nyt sentään nuorempaa biologista lastaan jaksaa sen lähes minimimäärän pitää ja ilmeisesti kuitenkin jotain tuntemuksia on edes häntä kohtaan.

Minä en hänen kanssaan keskustele, koska en halua. Sanaakaan emme ole vaihtaneet kuukausiin edes nytkään kun tapasimme kasvotusten. Tämä on minun tapani selvitä suljen hänet pois elämästäni ja päästäni. Lapsensa elämään saa kuulua ja siihen jopa kannustan heitä, mutta minun elämäni on nyt minun ja siihen hän ei enää kuulu. Viestein hoidetaan lapseen liittyvät asiat, lapsen juhliin hänet kutsutaan ja siellä olen neutraalisti kaukana hänestä tämän on pakko riittää. Toki tämä nyt ei ole paras mahdollinen tilanne mutta näin asia vaan nyt on. Oma elämä on ihan mallillaan ja nykyinen suhde on oikein ihana. Koska haluan kuitenkin olla rehellinen itselleni ja muille jotka näitä lukee niin kyllä kaipaan myös sitä ehjää perhettä siinä meidän omassa kodissa siihen vaan ei koskaan enää ole valitettavasti paluuta. Ex mieheni elää omaa elämäänsä ilmeisesti onnellisena tämän tyttöystävä nro 2 kanssa ja meillä ei edes voisi olla yhteistä tulevaisuutta vaikka tilanne olisi mikä koska luottamus häneen on täysi nolla.

Minä rakentelen edelleen raunioille. Lapset kasvavat ja toinen on lentämässä pesästä ihan kohta. Tämän prosessin seurauksena olen saanut itselleni paniikki häiriön ja olen entisestä poiketen välillä masennukseen taipuvainen. Tämä kaikki on kuitenkin pientä koska haluan uskoa, että joskus tämä vielä helpottaa ja minäkin voin elää ilman pelkoa ja surua taas. Toki elämässä nyt jo on paljon enemmän hyviä hetkiä kuin huonoja joten kai sitä valoa siellä tunnelin päässä ihan aidosti ja oikeasti on olemassa. Sitä olen tässä paljon miettinyt, että mitenkähän tämäkin saataisiin paremmin ihmisten tietoisuuteen kun näitä eroja nyt kuitenkin tuntuu tulevan kuin sieniä sateella ja paljon on puhuttu isien vieraannuttamisesta ym. Miksi tästä ei puhuta kun jätetään selviämään ihan yksin vaikka omakin mieli on melko hajalla ja ihan itse isät vieraannuttaa itsensä lapsistaan. Olisi kiva olla vaan kiva, se vanhemmuus kun vaan valitettavasti ei ihan ole sitä.

Minut on yllättänyt ehkä eniten tämän prosessin pituus. Nyt 1,5v jälkeenkään en todellakaan koe sen olevan kokonaan ohi vaikka omasta mielestäni olen kyllä koittanut asiaa mahdollisimman paljon työstää. Ei kai tälle mitään aikarajaa ole olemassakaan ja kai jokainen tarina on yksilöllinen. Minä olen päättänyt ottaa juuri sen ajan kun tämä vaatii, jotta en joudu kantamaan taakkaa koko loppuelämää mukanani.

Vaikeaa on siis ajoittain edelleen vaikka ehkä jo vähemmän kuin eilen 🙂

Minuakin on mietityttänyt tämän prosessin pituus. Vaikka ajatuksen ja järjen tasolla on edetty pitkälle, niin ei ne pettämisen ja hylkäämisen tunteet ihan heti häviä. Samoin lasten kohdalla koko ajan on samoja pettymyksiä kuin liiton aikana, joten kyllähän ne vaivaavat.

Jälkeenpäin olen analysoinut myös omia tekojani, lähinnä eron jälkeisiä. Miehen ilmoittaessa uudesta naisesta loukkaannuin todella pahasti ja vein koko eroprosessin todella vauhdikkaasti loppuun. Mieshän hidasteli ihan kaikessa joka minua vähän ihmetyttikin.

Jälkeenpäin minulle etäisyyden ansiosta on valjennut, että oikeasti liittomme oli todella pitkään kamala, mykkä, etäinen jossa minä pyöritin perhettämme ja mies omassa etäisessä roolissaan remontoi ja touhusi aina vaan omiaan. Esikoisen erityispiirre on touhuta vain niitä asioita jotka häntä kiinnostavat, melkein maanisesti. Ja sitä tapahtuu aika tietyn ajanjakson kunnes kiinnostuksenkohde vaihtuu. Nyt pystyn nimeämään hänen isänsä osalta aivan samoja kiinnostuksenkohteita melkein vuosien tarkkuudella ja ymmärrän miksi minun ja lasten kanssa yhdessätekeminen ei koskaan häntä kiinnostanut.

Olin liian lähellä tajutakseni asiaa. Kipuilin vuosia ja vuosia niiden kanssa ja toivoin aina että tilanne paranisi. Kävimme perheneuvolassa ja muuallakin juttelemassa useita kertoja, mutta jos toisen pääkopassa ajatukset vaan kulkevat aivan eri radoilla, niin eihän mikään keskustelu oikeasti toimi. Ei kotona eikä terapeuteilla. Olen lukenut myös, että näillä diagnosoiduilla parisuhteet ovat usein lyhyitä ja täytyy kyllä jälkeenpäin sanoa, että sinnittelin todella pitkään. Jotakuinkin olen arvionut että ongelmat alkaisivat vaivata mua joskus 2011 esikoisen ollessa parivuotias ja sen jälkeen vielä tuli lapsia lisääkin.

Olen ollut sitkeä ja kärsivällinen, oikeasti yrittänyt enemmän kuin olisi edes pitänyt. Jaksanut ja jaksanut, en edes tiedä miksi. Osittain toivoin että se seurustelun alussa ollut ihminen palaisi ja osittain siksi, että halusin lapsille ydinperheen. Omat toiveet ja haaveet eivät perheessä juurikaan koskaan toteutuneet ja kun vihdoin pääsin opiskelujen makuun oman elämän kehittämisessä, ex olikin etsinyt uuden naisen ja elämän. Varmaan omat lapsuuden traumat aiheutti läheisriippuvuutta ja monenlaisia muita lukkoja, mutta olen työstänyt niitä aktiivisesti.

Exän elämästä en juuri mitään tiedä. Hän ei puhu muillekaan mitään ja oikeastaan sekään ei eroa aikaisemmasta elämästä mitenkään. Enhän minäkään tiennyt hänellä olleen haku päällä mahdollisesti jo vuoden ennen eroa (palaset loksahtaa paikalleen...). Mutta mitä sivusta seuraan ja tunnen häntä, ei hän kovin onnelliselta vaikuta. Jatkaa samaa rataa kuin aikaisemmin ja perheen hajottua mun silmin hänen elämästä kyllä puuttuu sisältö (jos nyt ei jotain jatkuvaa remontointia lasketa). Toisaalta minua ei kiinnosta hänen asiat muuten kuin lasten osalta. Minäkään en pidä enää yhteyttä muuta kun noissa tapaamisissa ja se on ihan riittävän paljon sekin. Koko ajan pyrin vähentämään hänen näkemistään ja en päästä enää edes häntä tänne meille kotiin. Näinkin kivuliaan eron jälkeen olen kyllä ehdottomasti tässä se voittaja. Oma itsetuntemus ja itsenäisyys on lisääntynyt ja loppupeleissä moni aikaisemmin suljettuna ollut ovi on auennut.

Nepsylapseni kanssa olen välillä todella väsynyt ja tottakai katkeruuden kyyneleet nousevat joskus esiin kun joudun exän kanssa niitä asioita setvimään. Kun tajuan että minä olen ainoa joka poikaa haluaa auttaa (luojan kiitos ex-appivanhemmat on tässä apuna ja tukena myös minulle). Mutta omia valintoja nämä ovat olleet kuitenkin, jostain syystä roikuin siinä liitossa aivan liian kauan ja tilanne pääsi eskaloitumaan näin pahaksi. Omista lähtökohdistani olen tehnyt päätökset aikanaan enkä ensimmäisten ongelmien (esimerkiksi exän empatiakyvyttömyys tuli jo suhteen alkuvaiheessa esiin) esiintyessä ole halunnut tehdä eropäätöstä.

Kun nyt ajattelee jälkeenpäin, se pettämiskuvio ja kaikki kamala mitä sitä edelsi ja nyt jälkikäteen on tullut, se oli vain yksi pieni asia. Tunteet olivat hirvittävän suuria: hylkääminen, luottamuksen pettäminen ja siitä nousseet kaikki muut tunteet. Tunneaallokko oli hirveä ja itsetuhoisiakin tunteita oli useita kertoja. Makasin lattialla käppyröitä ahdistuneena, sairaalassa sydänkäyrillä kun verenpaineet nousi yhtäkkiä. Oli todella paljon isoja fyysisiä ja henkisiä oireita.

Mutta ne piti kaikki käydä läpi. Oli hirveä viha-aika jolloin irrottauduin miehestä. Oli katkeruusaika jolloin lähettelin rumia viestejä. Sitten kun aloin tajuamaan koko kuviota, tuli ensin sääli ja lopulta välinpitämättömyys. Tällä hetkellä en haluaisi enää olla edes tekemisissä. Ystäviä meistä ei tule, lasten arkiasiat on ainoa yhteinen puheenaihe (näinhän se oli vuosia ennen eroakin).

Täällä on monia jotka on nyt samassa tilanteessa ja en voi oikein sanoa muuta kuin että on otettava omasta elämästä itse vastuu. Jos henkinen vointi on todella huono, apua on saatavilla. Ja kun pääsee avun piiriin, ehkä lääkityskin, niin on ihan eri tavalla voimia lähteä eteenpäin. Haluan valaa voimia kaikille petetyiksi ja jätetyille sen surun keskellä, aurinko paistaa vielä jonain päivänä teillekin!

Hei mamma ja muut,

Todella hienosti kirjoitit Mamma pystyn hyvin samaistumaan lähes kaikkeen. Meillä ei mitään diagnosoitua exällä koska hänhän ei apua tarvinnut eikä tarvitse kun hänellä on kaikki niin valtavan hyvin. No on tai ei mitäpä se minulle enää kuuluu.

On tämä kuitenkin raju leikki kun nyt itse tosiaan kamppailen vieläkin täysillä vastaan ettei masennus pääsisi niskan päälle. Pienikin vastoinkäyminen laukaisee ultimaattisen pohja pois kaikelta prosessin jota vastaan sitten saa aina tovin taistella. Väsymys on välillä jotain aivan kammottavaa kun kerta kaikkiaan takki on niin tyhjä. Kaikki vastuu lapsista vaikkakin isoista ja heidän asioistaanhan jäi siis yksin minulle. Taas mentiin mm. yksi kesä jolloin tämä ns. isä ei omaakaan lastaan kerinnyt lomallaan päivääkään pitämään. Nyt on ihan sama en tyrkytä enää lasta ja itselle hänelle ei luonnollisestikaan tule mieleen moinen pikku asia kuin loman vietto lapsen kanssa.

Onneksi elämä koostuu pääosin ihan onnellisista ajoista niin ei voi kun olla varovaisen toiveikas, että tämäkin joskus vielä on lopullisesti ohi. Kai se viimeistään sitten tapahtuu kun nuorempikin on täysi ikäinen.

Teille muille prosessin keskellä oleville kaikkia voima mitä voin vain näin etänä ammentaa 🙂

Syyskuu alkaa olemaan lopuillaan ja vuosi on pitkälle kulunut jo siitä, kun exä heitti ilmoille "haluan erota, minulla on toinen nainen"- jutun. Nainen on edelleen kuvioissa, seurustelu tietääkseni vakavaa. Aluksi olin hänenkin kanssaan yhteyksissä, nyt en enää halua.

Minullakin on isoja vaikeuksia jaksaa. Käyn töissä ja panostan työhöni, kotona kolme lasta joista yksi autismin kirjolainen. Päivät ovat erittäin haastavia, ihan arktrutiineista lähtien. Nepsyä kuskaan tutkimuksissa ja yritän saada meille lisää apua. Toisaalta tämä on ollut antoisaakin, tavallaan kun olen pikkuhiljaa päässyt pojan "pään sisään", niin olen oikeasti alkanut tajuta myös hänen isäänsä. Tietyllä tavalla tässä on tullut niitäkin ajatuksia, että jos isä olisi saanut aikanaan diagnoosin ja hoitoa, olisin minäkin tietoisesti voinut yrittää suhtautua meidän liittomme haasteisiin eri tavalla. Tai en olisi ehkä ollenkaan edes lähtenyt seurustelemaan.

Mutta kun en tiennyt mitään tämmöisistä ja minun suuntaan se näytti lähinnä siltä, ettei toinen viitsinyt eikä halunnut. Minullahan kuoli tunteet suhteessa pääosin sen vuoksi, että meillä ei ollut minkäänlaista henkistä yhteyttä.

Näissä nepsyhommissahan on se, että jos ei itse tunnista omaa erityisyyttään tai oireitaan, niin eihän silloin osaa hakea apuakaan ja pitää lähinnä meitä muita kummallisina. Nyt pyöritän lapseni kanssa näitä asioita ja yritän jollain keinoilla käsitellä asioita hänelle ymmärrettävästi. Ja tuoda samalla meidän arkeen erilaisia keinoja ja apuvälineitä. Ja näen, että sitä mukaa kun pääsen pojan maailmaan (tosi hitaasti kylläkin), hän alkaa myös luottamaan minuun ja tietynlainen side, mitä koskaan ei ehkä ole ollut, on alkanut syntymään. Mutta niitä tuskastumisen hetkiäkin on, kun tajuan mun ja lapsen välillä olevan samoja ongelmia kuin mun ja hänen isänsä. Mutta jotenkin meillä on jonkunlainen yhteys sentään, onhan lapsessa minunkin vertani.

Tällä hetkellä meillä edelleen väännetään tapaamisista ja kohta taas elatusmaksuistakin. Olen rajannut exää isosti, kieltänyt tulemasta meille sisälle, pyrkinyt järjestämään lasten vaihdot julkiselle paikalle ja mielellään niin ettei mun tartte edes tavata koko ihmistä. Tämmöiset pienetkin asiat auttavat siinä eheytymisessä. Niin isällä, kuin lapsellakin, on suunnattomia vaikeuksia sietää rutiineja (vaikka ne juuri tekisivät lapselle hyvää) ja mitään sovittua ei pystytä pitämään. Joten joudun ottamaan semmosen käskyttäjän ja komentajan roolin, vaikka toivoin siitä erossa pääseväni eroon. Aika usein mielessä pyörii, että jos kuitenkin harkitsisi muuttamista. Pelkästään meidän sijainti helpottaa exälle liikaa ja voi tulla ja mennä miten lystää.

Mutta se petturuus. Kun luen näitä tarinoita niistä pareista, jotka ovat päättäneet jatkaa... kuinka kauan kestää päästä sen yli, niin taitaa päteä ihan sama asia tässäkin. Vuosi on mennyt ja kyllä se silti satuttaa. Tämmöinen pitkän avioliiton rikkominen, valehteleminen ja ennenkaikkea selän takana pettäminen, vaikka liitto kriisissä olikin, on hurjan iso juttu. Ja yksi semmoinen vaikutus, mikä näkyy edelleenkin, on ihan oma arkuus puhua vaikeista asioista. Mulla on uusi suhde, mukava mies, joitain yhteisiä haaveita, osa haaveista ei yhteisiä, välillä tulee yhteentörmäyksiä, välillä on ihanaa. Mutta huomaan itsessäni sen, että on tosi vaikea puhua asioista, olen arka ja pelkään että minut hylätään.

Parhaani mukaan yritän keskittyä omaan ja lasten elämään. Exän läsnäolo kuitenkin esimerkiksi lasten asioissa (vanhempainillat, tutkimuskäynnit) on välttämätön paha ja välillä exän naamaa on pakko katsoa. Miten kuolleet ne tunteet voi olla, mutta miten kova suru ydinperheen menettämisestä kuitenkin on syntynyt. Paljon on niitä hetkiä, kun itken vaan väsymystäni ja toivottomuuttani. Ja kiroan tilannetta. Kuinka toisella on oikeus tämmöiseen irtiottoon ja oikeus jättää koko perhe ongelmineen päivineen toisen hoidettavaksi. Kerätä itse mansikat kakun päältä ja jättää se arjen pyörittäminen kokonaan toiselle. Mutta niin se vaan meillä meni.

Voi Kolmenmamma.

Liityin palstalle vasta eilen, mutta luin aiemmin koko tämän ketjun. Itse olen neljän (tai oikeastaan viiden, yksi on pilvenreunalla...) mamma, ja taaperran perässäsi, olen kohta 5 kk rajapyykin kohdalla. Minulla myös esikoisen kanssa haasteita, mutta vähän erilaisia, hän jo täysi-ikäinen nippanappa, mutta näiden tapahtumien myötä ihan tuuliajolla.

Minulla siis hyvin paljon tuota samaa kuin sinulla: tunne epäoikeudenmukaisuudesta. Ollaan yhdessä perustettu perhe, saatu monta lasta, ja toinen voikin vain lähteä kävelemään. Ajatuksena, että ottaa niitä hyviä hetkiä silloin tällöin, mutta arjesta ei enää tarvitse olla vastussa. Joku muuhan sen hoitaa kumminkin!!! Tämän tuneen kanssa on tosi vaikea olla... Ja kuinkahan kauan tosiaan menee, että siitä voisi päästä jotenkin yli...

Oikein paljon voimia sinulle. Yksi hankala aamu, kun otin vastaan teinikiukkua ja ärräpäitä, huomasin unohtaneeni pikkukoululaisen retkiajan, oli siinä hässäkkää, niin ajattelin asian sitten lopulta niin päin, että minä SAAN hoitaa kaiken tämän, nämä lapset ovat osa MINUN arkeani, MINÄ olen heidän luottamuksensa arvoinen, se olen minä joka hoidan heidän asiansa.

Eihän tämä maailma sillai ole oikeudenmukainen, mutta pakko koittaa kääntää sitä sitten paremmaksi katsella, kai. Kyllä ne lähtijät jäävät kuitenkin aika paljosta paitsi, eivät ehkä itse ymmärräkään kuinka paljosta. Me saamme elää ne hetket.

Hei taas kaikille,

Hassu ajatus, että kohta kahta vuotta hivotellaan tässä prosessissa.
On kyllä iso matka ollut itseyteenkin. Sitä kun oli muuttunut niin kovin sokeaksi ja kuuroksi sille omalle käytökselleenkin ja työntänyt omat haaveet ja toiveet hienosti taka-alalle.
En missään nimessä voi väittää, ettäkö tämä prosessi olisi vielä ohi. Ex nyt ei varsinkaan oikein tunnu sitä ymmärtävän. Täyden yhteydenpidottomuuden olen kyllä saanut aikaiseksi kunnes hän sitten yllättäin ottaa yhteyttä ja vielä todella henkilökohtaisissa asioissa joiden ei häntä luulisi enää pätkääkään kiinnostavan. Kerskuu omaisilleen kuin teinipoika kuinka kalja hänelle kyllä maistuu ym ym. Eipä jaksa hirveästi enää kiinnostaa jos tuo oli se elämä minkä hän halusi niin eipä varsinaisesti ollut minun unelmani elämästä.

Tietty on aika surullistakin katsoa ihmistä joka oli niin pitkään kovin rakas joka on pisara kerrallaan tuhonnut kaiken mitä hänellä oli. Mutta varsinaisesti en sääliä osaa, oli kysymys sairaudesta tai mistä vaan koska käytös oli/on niin kammottavaa ja lapset saavat ihan turhaan hänen uutta teini ikäänsä olla todistamassa. Lasten osalta ei ole mitään muutosta molemmat voivat onneksi todella hyvin ja elämä rullaa. Vanhempaan ei ex edelleenkään pidä yhteyttä kuin satunnaisin viestein ja nuorempaa pitää juuri tasan sen muutaman viikonlopun pitää luonaan ei yhtään enempää. Olen nyt usein miettinyt kun sanotaan, että joku voittaa jotain näissä tilanteissa lopulta. Joo minä kyllä varmaan olin se "voittaja" moneltakin kannalta, mutta en kyllä pysty ajattelemaan tätä minään voittona. Itse koen, että tässä oli vain häviäjiä koska jokainen meistä menetti jotain todella arvokasta ja tärkeää mitä ei koskaan enää takaisin saa.

Oma elämä on rakentunut hienosti todella vahvasti uutta kohti mennään uuden kumppanin kanssa ja olen saanut tässä ymmärtää myös hiukan sitä, että minuakin voi joku jopa arvostaa ja tukea en olekaan se arvoton heittopussi jonka tulee aina vaan mukailla toisen mielihaluja ettei tule erimielisyyttä. Vanhempi lapsi onkin jo pesästä lentänyt ja nyt ollaan nuoremman kanssa sitten vietelty arkisin pääosin kaksin aikaa ja vapaa-aikana sitten kolmisin. Asumisen ja muun suhteen meillä on edessä todennäköisesti paikkakunnan vaihdos ensivuoden puolella ja muuta uutta mukavaa siihen liittyen uuden ihmisen kanssa. Pelottaa toki välillä mikä mahtaa olla exän reaktio sitten, mutta yritän olla välittämättä koska ei hänen mielipiteensä voi enää minua satuttaa. Nyt saa etsiä uhrinsa muualta. Jotenkin tuntuu, että olen voimaantunut tämän syksyn aikana ja olen taas oppinut pitämään hauskaa ja uskallan jo suunnitella tulevaakin. Toki niitä mahalaskujakin tulee edelleen jolloin olen varma, että kaikki romahtaa taas kohta, mutta pääosin olen oikein onnellinen nyt.

Olen myös paljon pohtinut viimeaikoina mitä jos kaikki olisi mennyt toisin. Kauanko olisin kestänyt kun en mitään osannut tehdä oikein. Yritin jopa intiimisti miellyttää toista kaikin keinoin vaikka ongelmat olivat hänen ei minun ja hänen olisi pitänyt etsiä niihin ratkaisua. Olinko ennen tätä masentunut varmaankin ja mihin se kaikki olisi pitkässä juoksussa johtanut. Nyt jo nämä tapahtumat saivat pohjan pois kaikelta miten olisi käynyt jos olisin vielä kauan elänyt sellaisessa tilanteessa. Sitten taas tämä pettäminen jos olisimme jäänyt yrittämään yhdessä olisiko elämä kuitenkaan voinut koskaan olla näin mukavaa kuin nyt. Kun nyt tässä matkanvarrella olen lueskellut näiden petettyjen tarinoita jotka ovat päättäneet jatkaa yhdessä ei varsinaisesti kauheasti houkuttaisi sekään tilanne. Nyt kuitenkin pöytä on todella putsattu ja elämä alkaa ikään kuin alusta. Jos olisimme jäänyt yhteen olisi varmaan viimeinenkin ripe itsetunnostani hävinnyt ja olisin vain alistunut siihen, että toinen tekee mitä haluaa ja se ei ehkä ole sitä mitä itse elämältä toivon.

Nyt aurinko saa paistaa ihan täydellä voimalla tähän risukasaan. Kyllä niitä vastoinkäymisiä tulee niin sinisilmäinen en ole, että muuta luulisin mutta se on vain elämää sitten. Nyt minä aioin vain elää ja iloita siitä mitä minulla on ja mitä olen saavuttanut ihan omin voimin toki monien rakkaiden ihmisten tuella joiden arvoa en koskaan unohda tämän kaiken jälkeen ☺️❤️

Syksyisin terveisin ei niin vaikeaa enää 🙂

Tiedätkö vaikeaa on, mä olen ajatellut että riippumatta siltä että jatkoiko suhdetta pettämisen jälkeen vai erosiko, se surutyö kestää molemmissa yhtä pitkään. Vuosia.

Minäkin olen jo uudessa ”suhteessa” mutta huomaan kyllä että on tosi kesken tämä toipuminen edellisestä. Parhaiten sen huomaa siitä, että en ole valmis suunnittelemaan uuden ihmisen kanssa mitään tulevaisuutta vielä. Toki lapset ja exän keskenjättämä remontti myös vie voimia,mutta siltikin. Haluan vaan nauttia läheisyydestä ja hyvästä seurasta. Mutta huomaan että haluan nauttia myös yksinolosta lasten ollessa poissa ja se tuntuu olevan vähän hankalaa tälleen seurustellessa. Kaipaan siis ihan aikaa itselleni ja ajatuksilleni.

Ja se eron tekeminen, onhan se vaikeaa. Mitä enemmän alan tajuamaan lapseni diagnoosia, sitä enemmän tunnistan ne samat piirteet hänen isässään. Samojen ongelmien kanssa kamppailee molempien kanssa: kommunikointivaikeudet, luottamusongelmat,toisen tunteiden tai ylipäätänsä kenenkään muun tarpeiden tai edun näkeminen (omansa tärkein). Sitten kun sitä ajattelee, että herranjumala mä olin ton kanssa 14 vuotta ja se oli koko ajan samanlainen enkä itse vaan nähnyt sitä...voi apua!! On siinä saanut olla monenlaista läheisriippuvuutta ja sitkeyttä että olen siihen jäänyt.

Syysmyrsky, samaa ajattelen minäkin. Että minä saan olla tässä ja huolehtia lapsistani. Mullahan lasten isällä oli semmoinen absurdi ajatus viikko/viikko hoidosta vaikkei hänellä ollut asuntoa ja muutenkin elämä sekaisin (edelleenkin, vuosi erosta). Lasten koti on mun luona, isälle kun menevät, kutsuvat paikkaa isän uuden naisystävän kodiksi (koska sitähän se on, ei siellä asu edes virallisesti). Mutta näitä takapakkeja kyllä tulee, viime viikolla huomasin että lapset yhtäkkiä alkoi kyselemään että ottaisinko isän takaisin jos haluaisi tulla...kyllähän siinä kulmakarva nousee itsellä ja miettii hetken että mitä tämä meinaa.

Mutta nopeasti huomaa, että elämä on parempi näin eikä koskaan haluaisi palata siihen entiseen. Mutta tottahan aina hetkittäin tulee ikävä sitä ydinperhettä, ei ehkä edes sitä suhdettakaan enää mutta tottakai lapset ansaitsisi ydinperheen.

Ehkä mä vielä puoli vuotta sitten olisin palannut vielä yhteen, mutta nyt olen tajunnut mikä mies pohjimmiltaan on (autostani löytyi esimerkiksi piilotettuna seurantalaite joka on ollut ties kuinka pitkään siellä) ja kuinka vaikeita henkisiä ongelmia hänellä on. Mä en vaan voisi palata siihen elämään enää. Hän tarvitsee vahvan ohjaavan naisen rinnalleen ja minä en enää yksinkertaisesti pystyisi siihen.

Yritän vaan tällä kaikella sanoa, että kun aikaa kuluu ja alkaa nähdä asioita vähän etäämmältä, alkaa tajuamaan ehkä mitä kaikkea siinä suhteessa olikaan pielessä, ehkä isompiakin asioita kuin vain että ajauduttiin tästä erillemme tai kipinä sammui.

Vaikeaa on, minäkin olen rajoittanut yhteydenpidon aivan minimiin. Olen järjestänyt niin, että vaihdot tapahtuvat päiväkodin/koulun kautta ja en tapaa exää käytännössä kuin yhden kerran kahdessa viikossa. Miten helppoa ja rauhoittavaa! Sitten hän alkaa tietenkin viestittelemään enemmän ja lapsiltakin kuulen että on mun asioita kysellyt. Kai se on vaan vaikea niellä, että jätetty jatkaa matkaansa eteenpäin. Ja kyllä siinäkin varmaan on perää että salamasuhteesta syntynyt ero alkaa kaduttaa jossain vaiheessa kun tajuaa ettei se uusi suhde eroa vanhasta oikeastaan mitenkään.

Mutta kyllä mä veikkaan että minulla jatkuu ainakin vielä vuoden tämä eroprosessi. Exä hankaloittaa monia asioita tahallaan ja varmaan osittain ihan tahattomasti. Ja on kuitenkin asioita joista pitää sopia kuten elatusmaksut ja muut. Ja joskus jossain koulun vanhempainillassa jopa nähdäkin. Että on vielä matkaa. Paremmalla puolella onneksi jo olen! Taemppiä teille!

Heippa Mamma ja muut,

Täällä syksy sujunut ihan positiivisissa tunnelmissa edelleen. Olen miettinyt kovasti tuota mamman kirjoitusta auton seurantalaitteesta. Minä ihan todella ihmettelin kun ex tuntui olevan kovin kiivastunut minun autonvaihdostani ja siitä kun luovuttiin vanhemman lapsen autosta tarpeettomana. Olisikohan ollut kyse jostain samankaltaisesta, koska eihän niidenkään asioiden olisi luullut häntä paljoakaan hetkauttavan.

Edelleen saan aivan typeriä ns. tikusta asiaa yhteydenottoja häneltä, mutta ne ei juuri hetkauta. Lähinnä jo huvittaa kun tämä suuri ja mahtava sankari joka kertoi minulle kuinka arvoton ja huono olen ja kuinka olen hänen elämästään tehnyt ihan kamalaa jaksaa vaan roikkua tuossa perässä jonkun jonninjoutavien tekosyiden varjolla. Itse en ainakaan koe tarvetta pitää minkäänlaista yhteyttä ihmisiin joiden koen elämääni mitenkään pilanneen tai heikentäneen ja tämä mr ex kyllä kuuluu juuri siihen sektoriin.

Mietiskelin Mamma tuota sinun mainitsemaasi omaa aikaa ja ihmettelin miksi en itse sitä ole kaivannut vaikka aloitin kuitenkin suht nopeasti ensimmäisen uuden suhteeni eron jälkeen. Luulen, että koska molemmat uudet suhteeni ovat olleet ns. kaukosuhteita on sitä omaa aikaa ollut välillä vähän liiankin kanssa. Nyt lähinnä koitan keksiä kaikkea ajan täyttöä elämääni kun ei vielä ihan täysillä voi tätä uutta kuvioo elää välimatkan vuoksi. Ehkä tähänkin kuitenkin ratkaisu löytyy jossain vaiheessa ainakin siihen kovasti pyritään.

Nyt olen päättänyt, että kohta saan taas aloittaa jokavuotisen joulu hössötykseni eli oikein hyvää joulun odotusta kaikille teille kolhituille!

Hei taas kaikki,

Jälleen kerran sain nenilleni kun autuaasti kuvittelin jo lähes kaiken olevan nähty ja ohi. Ex siippa se osaa aina vaan jaksaa yllättää ja valitettavasti ei niin positiivisessa mielessä koskaan.

Nyt päättivät muuttaa tämän tyttöystävä nro. 2 kanssa sitten yhteen meidän vanhaan kotiin. No sinällään siinä ei mitään, mutta asia toki piti minulle tiedottaa suurin purjein jos vaikka vähän olisi saanut pahaa oloa kylvettyä tännepäin. Jopa nuorempi lapsi ihmetteli, että mitä ko. asia minulle edes kuuluu kun kerroin ettei tätä muuttoa tarvitse salailla koska minä tiedän jo. Mutta se mikä tästä asiasta taas teki niin kuvottavaa on se ettei vanhemmalle lapselle ole asiasta mitenkään infottu vaikka hänen vanha huoneensakin nyt sitten annettiin tämän uuden rouvan lapselle. Mies esitti siis isää tälle lapselle lähes 20v ajan ja nyt sitten vaihtoi uuteen alle 10v lapseen lennosta. Ei voi kuin huuli pyöreänä katsoa vierestä, että missä empatia ja nämä muut normaali ihmisen käytösmallin jutut.

Toinen hänen ei niin miellyttävistä älynväläyksistään liittyy myös kyseiseen taloon. Jotenkin olisin kuvitellut, että hänellä lähtijällä olisi näin lähes kahden vuoden jälkeen jo aika hyvin nuo katkeruudet ja muut käsitelty, mutta siinäkin erehdyin karvaasti. Sain lukea niin tökeröä tekstiä hänen tekemänään eräässä kommentissa jonka oli laittanut talon myynti ilmoituksen yhteyteen. Siinä dissattiin ihan koko meidän aiempi elämäntyyli täysin ja haukuttiin paikka joka on ollut hänen omankin lapsensa lapsuudenkoti.

En kyllä todella enää tunnista kyseistä ihmistä samaksi jonka kanssa vietin lähes pari vuosikymmentä ja täytyy kyllä sanoa etten enää haluakkaan. Onhan tämä silti karvasta ja katkeraa kun itse vaan toivoisi jo elämän tasaantuvan uomiinsa ilman mitään turhaa ja ylimääräistä härdelliä. Jos nyt aikuinen ihminen voisi yrittää edes vähän käyttäytyä kuin aikuinen ihminen, mutta se taitaa olla liikaa vaadittu.

No taas tästä eteenpäin kohti omia suunnitelmia pakko jaksaa vaikka tuntuu välillä, että tekisi mieli vaan hyppää autoon ja häipyä täältä välittömästi kaiken tämän sekoilemisen keskeltä.

Näissä tunnelmissa,
Vähän vaikeaa on taas 😮

Täälläkin ollaan hengissä... edelleen. Meillä tilanne monelta osin jatkuu ja jatkuu samanlaisena. Ja minä kiristelen hampaitani.

En tiedä, onko mies vaan niin autisti ettei ymmärrä mitä eroaminen tarkoittaa, vai onko taustalla oikeasti joku outo tunnekuvio että haluaa pitää minustakin jollain sairaalla tavalla kiinni. Mutta sillä ei ole mitään muuta väliä, kuin se että minua suunnattomasti ärsyttää, samoin miesystävääni.

Eräs päivä tulin töistä kotiin, meillä oli lasten isovanhemmat "lapsenlikkana" kylässä ja jostain syystä exä oli ajautunut meille. Ajaessani kotipihaan näin hänen istuvan meillä sisällä minun sohvallani. Vaikka olen todella monta kertaa sanonut, että hänellä ei ole ilman lupaa asiaa mun kotiini. Sanoin asiasta taas, hän vaan kohauttaa olkapäitään tai jättää vastaamatta viestiin.

Tämä nyt on vaan esimerkki, mutta näitä juttuja tapahtuu ihan viikottain. Aina hän "keksii" jotain outoa. Ja se ehkä ennen kaikkea minua stressaa. Ja on tosi ahdistavaa ollut tajuta, että tämän saman ihmisen kanssa tuli tehtyä useita lapsia ja vietettyä melkein 15 vuotta yhdessä enkä koskaan "huomannut" näin outoa käytöstä.

Ja tietenkin stressaan, minun stressi = lasten stressi. Nyt sitten erityislapseni hoitotaho vaatii minua ja exää yhteiseen "pariterapiaan". Hekin ymmärtävät, että riitaisa ero ja vanhempien hankalat välit eivät edesauta lapsemme toipumista. Mutta mitäpä terapiat nyt enää auttaisivat, kun eivät ole ennenkään auttaneet. Kun toinen ei puhu, ei ymmärrä eikä ainakaan muuta toimintatapaansa koska on siinä niin jumissa. Totesin hoitotaholle, että it's all yours... siirtyköön vastuu heille. Minä haluan oma kodin, kotirauhan ja ennen kaikkea erorauhan.

En oikein tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä. Alitajunta käskee juosta pakoon, mutta kuten tuossa toisessa kirjoituksessa, niin siinä tilanteessa voi exä vaikka viedä asian oikeuteen. On semmoinen olo kuin olisi loukussa. Miten toinen voi pettää, jättää ja vielä pitkän ajan päästäkin vaikuttaa toisen elämään näin isosti. Itsellä vähän väliä semmoinen kuristava olo, ettei pääse eteenpäin, ei taaksepäin eikä mihinkään. On vaan jumissa.

Mulla on kroppa alkanut nyt reagoimaan koko vuoden tapahtumiin ja stressaamiseen. Jatkuvia infektioita, nyt kroonistunut nokkosihottuma, siihen liittyviä turvotuksia kasvoissa, herkistyminen särkylääkkeelle, nukahtamisongelmia, ruokahaluttomuutta, lihaskipuja... tämmöisessä tilanteessa sitä toivoisi että joku oikeasti puuttuisi edes lasten nimissä tähän.

Kolmenmamma kirjoitti 7.11.2018 13:27

Täälläkin ollaan hengissä... edelleen. Meillä tilanne monelta osin jatkuu ja jatkuu samanlaisena. Ja minä kiristelen hampaitani.

En tiedä, onko mies vaan niin autisti ettei ymmärrä mitä eroaminen tarkoittaa, vai onko taustalla oikeasti joku outo tunnekuvio että haluaa pitää minustakin jollain sairaalla tavalla kiinni. Mutta sillä ei ole mitään muuta väliä, kuin se että minua suunnattomasti ärsyttää, samoin miesystävääni.

Eräs päivä tulin töistä kotiin, meillä oli lasten isovanhemmat "lapsenlikkana" kylässä ja jostain syystä exä oli ajautunut meille. Ajaessani kotipihaan näin hänen istuvan meillä sisällä minun sohvallani. Vaikka olen todella monta kertaa sanonut, että hänellä ei ole ilman lupaa asiaa mun kotiini. Sanoin asiasta taas, hän vaan kohauttaa olkapäitään tai jättää vastaamatta viestiin.

Tämä nyt on vaan esimerkki, mutta näitä juttuja tapahtuu ihan viikottain. Aina hän "keksii" jotain outoa. Ja se ehkä ennen kaikkea minua stressaa. Ja on tosi ahdistavaa ollut tajuta, että tämän saman ihmisen kanssa tuli tehtyä useita lapsia ja vietettyä melkein 15 vuotta yhdessä enkä koskaan "huomannut" näin outoa käytöstä.

Ja tietenkin stressaan, minun stressi = lasten stressi. Nyt sitten erityislapseni hoitotaho vaatii minua ja exää yhteiseen "pariterapiaan". Hekin ymmärtävät, että riitaisa ero ja vanhempien hankalat välit eivät edesauta lapsemme toipumista. Mutta mitäpä terapiat nyt enää auttaisivat, kun eivät ole ennenkään auttaneet. Kun toinen ei puhu, ei ymmärrä eikä ainakaan muuta toimintatapaansa koska on siinä niin jumissa. Totesin hoitotaholle, että it's all yours... siirtyköön vastuu heille. Minä haluan oma kodin, kotirauhan ja ennen kaikkea erorauhan.

En oikein tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä. Alitajunta käskee juosta pakoon, mutta kuten tuossa toisessa kirjoituksessa, niin siinä tilanteessa voi exä vaikka viedä asian oikeuteen. On semmoinen olo kuin olisi loukussa. Miten toinen voi pettää, jättää ja vielä pitkän ajan päästäkin vaikuttaa toisen elämään näin isosti. Itsellä vähän väliä semmoinen kuristava olo, ettei pääse eteenpäin, ei taaksepäin eikä mihinkään. On vaan jumissa.

Mulla on kroppa alkanut nyt reagoimaan koko vuoden tapahtumiin ja stressaamiseen. Jatkuvia infektioita, nyt kroonistunut nokkosihottuma, siihen liittyviä turvotuksia kasvoissa, herkistyminen särkylääkkeelle, nukahtamisongelmia, ruokahaluttomuutta, lihaskipuja... tämmöisessä tilanteessa sitä toivoisi että joku oikeasti puuttuisi edes lasten nimissä tähän.

Voi mamma. Eipä ole sinunkaan ristisi ihan helpoimmasta päästä.

Tämä on juuri minusta outoa, että kukaan tai mikään taho ei voi näissä tapauksissa auttaa. Kun sitä ns. erorauhaa ei vaan ole ja itsellä ainakin suurin toive on ollut jo ainakin puolitoistavuotta, että saisi vaan olla rauhassa. Isä ja isän oikeudet on kyllä joka puolella tapetilla, mutta kuka auttaa äitiä jota se viehättävä isä hahmo piinaa vaikka on ensin itse rikkonut perheen ja tehnyt todella törkeitä tekoja. Tämän prosessin aikana yksi oksettavimmista ihmisryhmistä joihin olen elämäni aikana törmännyt on myös astunut esiin, ne jotka puolustelevat tällaisten henkilöiden käytöstä ja tekoja. Sellaisille ihmisille ei tule mieleenkään, että voi olla hyvin ulkokultaista tuo tämän kaltaisten henkilöiden käytös oman edun nimissä ja se mitä siellä pimeällä puolella tapahtuu onkin sitten jo ihan toinen juttu.

Minä en kanna sinällään kaunaa, mutta en halua olla missään tekemisissäkään enkä yhteyksissä kyseisen henkilön kanssa. Minua ei nyt enää huvita keskustella mistään jonninjoutavista hänen elämänsä muutoksista tai muistakaan ihan yhdentekevistä pikkuasioista hänen kanssaan. Mitään keskustelu halua ei ollut hänellä kun kaikkein pahin vaihe oli päällä ja todella olisin edes halunnut puhua, jotta olisin voinut hiukan edes ymmärtää miksi kaikki tapahtui. Lapsen asiat haluan hoitaa asiallisesti, mutta kun kyseessä on jo pikkuhiljaa täysi ikäisyyttä lähestyvä tapaus niin ei kyllä varsinaisesti pitäisi olla juurikaan tarvetta kontakteille. Kyseessä kuitenkin ihan tavallinen suht helppokin lapsi jonka kanssa minä vietän n.24pv/kk ja isä 4pv/kk myös kaikki loma ym ajat lapsi on minun kanssani. Todella siis pitäisi olla aika vähäinen tarve yhteydenpidolle silti saan jotakuinkin viikoittain exältäni viestiä jostain asiasta/asioista.

Meillä näitä vuosia on onneksi vähän jäljellä ja minulla reitti jo muualle aukeamassa. Eli pääsenkö pakoon vai miten tätä tilannetta pitäisi kuvailla. En kuitenkaan koe mitään tarvetta jäädä tänne vaan haluan kauemmas näistä sekoiluista ja toivon, että etäisyys sitten viimeistään lopettaisi tuon jatkuvan riivaamisen. Joo ja hienoa olisi ajatella, että minähän en väistä vaan taistelen tätä kaikkea vastaan enkä raukkamaisesti pakene. Ihan suoraan sanottuna minulla ei ole voimavaroja sellaiseen. Minä haluan vain elää ja elää rauhassa ennen kaikkea.

Nyt vanhemmalla lapsella on ollut hiukan haasteita elämässä niin olen jotenkin sen kautta ymmärtänyt miten vähän arvoinen tuo ex minulle tänä päivänä on. On niin paljon nykyiseen elämään liittyviä tärkeämpiä asioita joista olen kiinnostunut. Hänen oman päänsä sisäinen pieni maailma on hänen omansa ja siihen minä en enää aio osallistua. Rumasti sanottuna ei enää kiinnosta.

Toivon todella koko sydämestäni Mamma, että joku taho voisi sinua auttaa ja selviät tästä.
Olet kyllä ajatuksissani ja toivon todella sinulle voimia jaksaa taistella kunnes helpottaa. Uskotaan vaan parempaan huomiseen se on ehkä ainut mitä voidaan tehdä, ei anneta näiden mätämunien viedä sitä meiltä!

Kiitos Vaikeaa on.

Kyllä huonojen hetkien jälkeen tulee aina hyviäkin hetkiä. Sain nyt päänuppiapua uudesta paikasta ja todella työstämme sitä, että ongelmat isän luona eivät ole ongelmat kotona.

Tottakai kotona lapset näyttävät tunteensa ja pettymyksensä, mutta pyrin nauttimaan omat vapaani täysillä. Ja sanon myös lapsille, että isän luona vaan toimitaan eri tavalla. Siellä on normaalia pojan pelata vaikka 6 tuntia putkeen tietokoneella, 3-vuotiaan katsoa koko päivä tabletilta videoita. Meillä ei tehdä niin ja lapset eivät kotona edes osaa sitä vaatia.

Mutta tokihan meillä alkaa taas kierros. Elatusmaksusopimus on mennyt umpeen ja taas pääsen loppuviikosta vääntämään siitä. Se ahdistaa. Toivoisin pitkää sopimusta, ettei tarttis joka vuosi käydä vääntämässä. Helppoa se ei siltikään tule olemaan.

Palailen vielä myöhemmin...

Niin, pääsin linjoille takaisin. Oikeastaan mitä halusin sanoa, että odotan nyt lämpimillä mielin joulua. Saan pitää lapset kotona ja läheisiä muutenkin ympärilleni. Exän vanhemmat kutsuin myös meille, onhan tämä ikävä ero koskettanut heitäkin.

Exän kanssa on kaikenlaisia hässäköitä, mutta mitä enemmän saan fyysistä etäisyyttä, sitä vähemmän ne minua enää vaivaavat. Lapset kertovat joitain asioita tietty isältään ja ei sielläkään enää kaikista vaaleanpunaisinta ole, toki onhan se näissä tilanteissa usein ihan odotettavissa. Ja jotenkin sitä yrittää itsekin jo pikkuhiljaa ajatella jotain ihan muuta.

Nyt on mennyt jo reilusti yli vuosi siitä shokista. Hyvin pitkälle voin sanoa jo päässeeni henkisesti siitä yli. Tottakai sitä lasten vuoksi kaipaa ydinperhettä, mutta sen nimissä en olisi koskaan valmis palaamaan enää yhteen. Ja lapsille olen kertonut siitä, millaista oli ennen kun aina riideltiin ja mistä riideltiin. Ja että eikö kaiken kaikkiaan nyt ole rauhallisempaa. Usein ymmärtävät, joskus ei. Mun nuorin ei edes muista aikaa kun isä asui kotona. Vanhemmat taas ovat alkaneet tajuamaan vähän asioita ja eivät niin mielellään enää mene isälleen. Yritän tsempata kuitenkin edelleen, itse tarvitsen ne vapaat.

Nepsyn kanssa menee paljon aikaa, käsitellään näitä asioita, hänen erityisyyttään ja työstetään monellakin eri tavalla nyt. Lasten isä ei pane tikkua ristiin tämän asian kanssa ja tiedostan kyllä aika selkeästi vastuuni tässä. Onhan se valtava työmäärä, mutta mitä sitä ei lapsensa eteen tekisi.

Mutta näin se aika kuluu. Helppoa se elämä ei eron jälkeenkään ole. Uusiokuviot tuo omat haasteensa, niin täällä mun luona kuin myös exällä. Ja kaiken pyörittäminen yksin voi olla raskasta. Toisaalta saa itse myös tehdä kaikki valinnat yksin. Kuitenkin kaikki kääntyi parhain päin.

Olen harjoitellut hieman mindfullnessia nyt viime viikkoina. Saan pienen irtioton keskellä hässäkkää. Aika hyvä keino varsinkin jos päässä pyörii ahdistavia ajatuksia.

Mukavaa Joulun odotusta kaikille!