Mamma taas täällä. Meillä on kotona isoa kriisiä, esikoispoika ei ole joulun jälkeen ollut kuin 2 päivää koulussa. Osittain ihan oikeaa sairastelua, osittain aspergeria.
Minulle alkaa ehkä valjeta, mihin suuntaan tämä elämä on menossa.

Olen joutunut olemaan töistä poissa ja saa nähdä joudunko jossain vaiheessa kokonaan pois työelämästä lapsen hoidollisen tarpeen vuoksi.

Lapsi muistuttaa juuri nyt liikaa isäänsä, ei puhu eikä kommunikoi ja tunnen olevani todella heikoilla jäillä. Nousee esiin taas niitä muistoja, kun isä ei kommunikoinut ja samaan aikaan oli haku päällä. Onneks pääsen huomenna oman hoitajan luokse juttusille. Nämä on aika ahdistavia tuntemuksia.

Huomaan nyt selkeästi, että oma jaksaminen menee aalloissa. Oli jo hetki kun tein eroa miesystävästä. Mutta viikonloppuna kun katselin häntä jäällä opettamassa omia lapsiani luistelemaan, itkin onnesta. Kuinka ihan ulkopuolinen mies haluaa minut ja nämä kolme lastani on valmis ottamaan sydämeensä. Ja kuinka kuitenkin on hyvä yhdessä.

Heipä hei taas kaikki,

Ihan todella riipaisee ihmisten kohtalot. Edelleen kauhulla ajattelen tätä aikaa ja ihmisten pahoinvoinnin määrää. Minulla ei mitään oikeita neuvoja ole Unettomalle tai muillekkaan, mutta lopulta hyvä aina voittaa kun sen vaan antaa tapahtua. Ei kukaan toinen ihminen ole ansainnut sellaista valtaa, että pitäisi tehdä jotain todella radikaalia itselleen. Täytyy sanoa, että kun vielä joskus joku erehtyy minulle sanomaan kuinka naiset aina tekee törkeitä temppuja eroissa miehille niin nauran päin näköä. Ihan oikeasti jatkossa ne kaljamukin ääressä istuvat miehet jotka ruikuttavat kuinka ex vaimo vei lapset, rahat ja talon eivät tule minulta sympatioita saamaan saavat vaikka hukkua niihin tuoppeihinsa. En väit, että ainoastaan miehet on sikoja on niitä meissä naisissakin. Ehkä en ylipäätään voi käsittää miten ihmiset voi olla niin julmia toisilleen kun kyseessä on vielä kuitenkin henkilöt jotka ovat joskus olleet todella rakkaita. Ei valitettavasti taida kuulua ajan henkeen toisten kunnioitus enää vain kovuus on valttia.

No omasta elämästä. Tosiaan moni asia on muutoksessa ja itse ainakin koen, että pelkästään positiivisessa mielessä. Hirveän p...ryöpyn sain exältä niskaani kun hänelle valkeni, että meillä todella on edessä muutto muualle. Nyt yht äkkiä kahdenvuoden jälkeen olisikin ollut valtavan tärkeää saada olla jo täysi ikäisyyttä lähesryvän lapsen kanssa. Siinä taas sain kuulla miten typerä olen ja itsekäs ja kuinka minun parisuhteeni tuskin onnistuu ym ym. No eipä hetkauta. Ainoa tunne mikä tuosta kumpusi oli lähinnä ärtymys kun ei olisi ollut mielenkiintoa tai aikaa hänen kanssaan jankuttaa. Sain myös kuulla, että nyt tuota kiukuttelua on alettu sitten kohdistamaan muihinkin lähiomaosiin kun minä en ole enää jätesäkkinä ottamassa kaikkea vasyaan ja alkoa kuluu mitä ilmeisimmin ihan reippaasti. Toisaalta jotain hullua tyydytystä saan siitäkin, että nyt ihmiset joille exä minua mustamaalasi ovat saaneet nähdä tätä hänen pimeää puoltaankin, ehkä ne vaaleanpunaiset lasit alkaa tippumaan silmiltä heilläkin.

Kiva mamma kuulla, että on niitä onnen hippusiakin niistähän sitä voimaa on ammennettava sitten vaikeina hetkinä. Toivottavasti myös erityislapsen osalta asiat järjestyy ei ole kovin kevyt homma itsekseen pyöritettäväksi.

On tässä jo aikamoisia polkuja saatu kulkea mutta olen kyllä todella onnellinen siitä, että löysin tänne aikanaan. Tänne kirjoittaminen on ollut kuin varaventtiili josta on saanut ylimääräiset höyryt laskea ulos. Teiltä saatu vertaistuki on ollut kultaakin kalliimpaa. ☺️❤️ En tiedä mitä elämä tuo eteen mutta nyt aion nauttia tästä ja antaa mennä 🙂

Uneton, toivottavasti asiasi järjestyvät, pidä huoli itsestäsi ja vauvastasi!

Kolmenmamma, paljon tsemppiä sinne. Itsellä tämän miehen lähdön ohella on suuri suru esikoisesta, joka nyt täysin etääntynyt. Elää niin sanotusti omillaan nyt. Mutta hänellä on pahoja vaikeuksia. Tuntuu, että olen menettänyt hänet. Ei taatusti ole helppoa nähdä miehen käytöksen piirteitä lapsessa, vaikka kuinka tietääkin, että mistä ne johtuvat. Itsellä silmät nyt myös avautuneet monelle. Vaikka saa selityksiä, ei se sitä asiaa silti helpota. Ja niin avuttomaksi sitä itsensä tuntee. Vaikka kuinka rakastaa, se ei silti riitä.

Viime viikko oli taas todella vaikea. Mies oli jo tytölle ehdottanut yhteydenpitoa naisen samanikäiseen tyttöön, jonka siis tunteekin sieltä yhteisestä harratuksesta viime keväältä. Tai siis oikeasti tämä nainen on sitä ehdottanut. Mutta se tuntuu ihan hirvittävän pahalta... Nyt ei ole minun mielestäni aika, ja siinä lasta käytetään pelinappulana, naisella on kiire päästä leikkimään isoa iloista perhettä. Ei ole kuitenkaan kuin kuukausi siitä, kun isä lähti, taas...

Ja siihen päälle sitten vielä kuulin, että mies lomailee tämän naisen kanssa. Sekin oli rankka juttu.

Olisiko voinut ihan kunnialla hoitaa tämän vanhan elämän alta pois, erota ensin jne. ja sitten vasta aloittaa uuden elämän lomailuineen ja uusine perheineen... Kova kiire tuntuu olevan.

Kuulin naisen entiseltä mieheltä asioita, jotka selittävät naisen käytöstä. Ei tarvitse enää ihmetellä, että miten pystyy tuohon kaikkeen, on pystynyt siihen ennenkin. Ja on aika rikkinäinen ihminen, on alaikäisenä lähtenyt yli 20 vuotta vanhemman miehen matkaan, ja siitä sitten taas lastensa isän mukaan. Mistä nyt lähti sitten pettämällä taas, tällä kertaa minun lasteni isän kanssa...

Olen paljon lukenut kaikkea, varsinkin Yhdysvalloista löytyy tästä aiheesta todella paljon. Olen liittynyt siellä vertaistukiryhmään. Olen lukenyt hylkäämisen aiheuttamasta traumasta, sitä pidetään yhtenä pahoinpitelyn muotona. Ja siltä tämä tuntuukin... Olen lukenut miesten keski-iän kriisistä ja piilonarsismista, se ei ennen ollut minulle sanana edes tuttu. Oli jotenkin kamalaa ja helpottavaa lukea kirjaa, jossa kuvataan sanasta sanaan miehen käytöstä ja sanomisia jne. Miksen ole tajunnut aiemmin mitään?? Minulla on nyt hyvä terapeutti, joka ymmärtää mistä kyse, se tuntuu todella helpottavalta, aina hetkeksi kerrallaan.

Ja samaan aikaan suren, suren ihan kamalasti. Rakkautta, perhettä, miestä...

Nyt lopulta aloitin ihan pieninä annoksina iltaisin Mirtazapin-lääkkeen, lähinnä että saisin nukuttua aamuyön tuntien ohi. Saas nähdä sitten, olen nyt neljänä iltana sitä ottanut.

Ja Vaikeaa on, hienoa kun olet jo tuossa vaiheessa ja noin voimaantunut!! Kunpa minäkin jonain päivänä...

Hyvää vointia teille kaikille.

Hei Syysmyrsky! Voimia taipaleellesi! Tiedän mitä käyt läpi; lasten ystävystyttäminen oman suhteen tiivistämiseksi, uuden sydänystävän tuominen liki järkytyneille lähiomaisille, huikentelevat lemmenreissut, tavaroiden katoaminen kaapeista, omien pravuriruokieni kokkaamiset sydänystävälle, kesämökkikirjamme hävittäminen, paikan valtaaminen sydänystän sukulaisille, kotini uudistaminen heille, koska minulla ei ollut siihen enää varaa.. Minun sisukset kääntyili ja kuvotti, mutta kukaan ei oikeastaan ymmärtänyt tai voinut sanoa asialla yhtään mitään. Terapiassakin tuli sellainen olo, että tämähän ihan normaalia, kun ei hän sitä juurikaan hämmästellyt. Ja että näin on oikeus ja laki Suomessa hajoavassa avioliitossa. Pahalta tuntuu lukeakin mitä sinäkin nyt käyt läpi. Kirjoitin tähän ryhmään aikaisemmin, mutta jätin oman katkeran tilitykseni vähemmälle tietäen että kolmenmamma ja muut minua nuoremmat voisivat vielä odottaa parempaa elämältään... Mutta se on niin totta, että ero viisikymppisenä naisena on hirvittävän raaka, kun se tulee petoksen kautta ja satuu ajankohtaan jossa on paljon uusia elämää rasittavaa muutoksia. Olen kuitenkin kiinnostunut noista ryhmistä! Omien kokemusteni olen jopa ajatellut niin pitkälti ja olisin erittäin iloinen jos voisit laittaa niistä tänne linkin! Voimia, älä anna näiden ymmärtämättömien, typerien ja elämää kunnioittamattomien ihmisten lannistaa sinua!

Ero nelikymppisenä pienten lasten äitinä on myös raakaa peliä. Olen nyt viime aikoina miettinyt, kuinka paljon mies on aiheuttanut surua kaikille läheisilleen. Hänen vanhemmat ovat todella pahoillaan ja kun näkevät kuinka heikoilla jäillä mä erityisen kanssa olen, ovat taatusti vielä surullisempia. Erosta on 1,5 vuotta ja jokainenmeidän lapsista suree kuin myös minäkin.

Olen pohtinut viime aikoina sitä, että tuo avioliitto oli elämäni suurin virhe. Kärsin perheväkivallasta lähes parikymppiselsi ja kun kolmekymppisenä lopulta pitkän psykoterapian jälkeen selvisin kuiville, valitsin rinnalleni kylmän ja vaikean ihmisen. 15 vuotta meni hänen kanssaan joista ainakin viimeiset 7 vuotta oli vaikeita aikoja. Jäljelle jäi isäänsä muistuttava erityislapsi ja toivon koko sydämestäni, että tytöt olisivat terveitä.

On tosi vaikeaa aloittaa puhtaalta pöydältä enää. Pelkään tekeväni taas vääriä valintoja. Ja hetkittäin tuntuu, että tarvitsen jonkun vain kannattelemaan minua ja pitämään lähellä. Erityisen tilanne on hankala ja kieltämättä olen ajoittain ihan romahtamispisteessä. Meillä on siis suuri vaikeuksia ja lapsella pettää kontrolli koko ajan.

Exän uusikin ahdisteli minua jossain tapaamisjutuissa ja pyysin häntä jättämään mut rauhaan. En kertakaikkiaan enää jaksa tai edes halua ajatella koko naista joka on täysin osasyyllinen nykyiseen tilanteeseen. Vaikka olen naisen tavannut ja todennut tervejärkiseksi, vihaan häntä. Mahtaako viha koskaan loppua? Lapset eivät puhu onneksi hänestä _mitään_ vierailujen jälkeen nykyään.

Tiedättekö tunteen kun ei pysty ajattelemaan kuin päivän eteenpäin? Haluaisin niin suunnitella jo elämääni ja jatkaa opintoja ja tehdä itselle tärkeitä juttuja. Mutta ei kykene. Jokainen päivä on selviämistä. Usein ilta päättyy itkuun. Vaikka nepsylapsi on itkun syynä, hän toimii aivan kuin isänsä- ei reagoi mitenkään tai jopa käyttäytyy vielä rämemmin.

Mulla on ristinä vielä exän rakentama ja kesken jättämä omakotitalo jossa olen loukussa. Tämä pitäisi saada loppuun ja valmiiksi että pääsisin vihdoin pistämään tämän myyntiin ja etsimään uuden kodin.

Mutta hei, vaikka voin tosi huonosti henkilökohtaisessa elämässä, työrintamalla menee todella hyvin ja sain jopa ylennyksen. Se antoi itselle paljon hyvää mieltä, taloudellista varmuutta ja ylpeyttä että jollekulle olen edes hyvä ja merkityksellinen työntekijä.

Nämä pettämiset haavoittaa niin paljon. Miksi ei aikuiset ihmiset voi olla toisilleen rehellisiä ja kohtuullisia! Miksi pitää satuttaa.

Hei Kaikille,

Jotain olen nyt pikkuhiljaa alkanut ymmärtää. Asioita vain täytyy alkaa hyväksymään, muuten tästä ei vain tule mitään. Itsesäälissä rypeminen ei auta. Se, että joku minut jättää ihastumisen tunteen vuoksi, sen kemiallisen huuman vuoksi, ei tee minusta yhtään huonompaa ihmistä. Tiedän, että olen varsinainen helmi kaikin tavoin. Eksäni ei vaan kestänyt pienintäkään stressiä parisuhteessa ja etsi aina apua muualta, se on hänen häpeänsä ja kostautuu vielä hänelle uudessa elämässään.

Olen ottanut kaiken avun vastaan minkä saan. Aluksi kieltäydyin negatiivisuuden kierteessäni. Nyt olen aloittanut lääkityksen, terapian ja kaiken. Auttaako se, en tiedä, mutta ei se ainakaan oloa pahenna.

Kolmenmamma. Minun eksäni on pakottanut minut keskustelemaan uuden naisensa (tai tyttönsä) kanssa ja jopa selvittämään heidän ongelmiaan. Katsos kun eksäni oli hänelle valehdellut ja totuus tuli sitten minun suustani. Hän kokee, että tämä hänen uusi naisensa on minunkin "ongelmani" ja minun tulisi tulla toimeen hänen kanssaan. No EI TÄYDY EIKÄ AINAKAAN OLE MINUN ONGELMANI. Tämä tyttö on ihan kiltti tapaus, nuoresta iästään johtuen vain kovin naiivi ja hölmö. Kuka ottaa varatun miehen, jonka vaimoke on raskaana? Jota hän kohtelee kun kiloa pas*aa? Ja olenpa kuullut kun eksäni huutaa tälle uudellekin että "turpa kiinni kakara". Että sillä tavalla. Sinun ei tarvitse välittää tästä naisesta, hän on tehnyt sinulle pahaa. Älä kuitenkaan alennu koskaan hänen tasolleen. Älä anna pettämisen haavoittaa liikaa. Pettäjä on säälittävä ja ongelmallinen ihminen. Sinä taas hyvä ja ansaitset parempaa. Älä pelkää, hyviä ihmisiä löytyy ja sellaisen saat!! Katsoin tuossa juuri ohjelmaa, jossa vieraili Helena Lingren. Hän on 61-vuotias ja herran jestas mikä bööna! Jos vain talous antaa periksi, ota ripset, kulmat, uusi kampaus ja geelikynnet. Käy salilla ja panosta itseesi. 40 vuotias on uusi 20 ja sinulla on toiset 40 vuotta aikaa olla onnellinen jonkun muun kanssa.

Itselläni on alkanut itsesuojeluvaisto heräämään. Saan olla vihainen, saan sanoa vastaan ja haistakoon Pas*an koko mies. Olenpas ollut alistettuna pitkään. Nyt on jollain tavalla voimaantunut olo, vaikka olen silti, joka päivä, uudestaan myös pohjalla.

Meillä on tilanne lapsen kanssa mennyt huonompaan suuntaan. Ehkä eniten kaikesta olen järkyttynyt siitä, miten exä eli lasten isä on pessyt kätensä kaikesta. Silloin erosta kertoessaan oli niin täynnä haaveita ja kuvitelmia tulevaisuudesta. Kuinka lapset asuvat siellä joka toisen viikon ja kuinka sitä ja tätä. Nyt kun yhden lapsen kanssa on haasteita, ei hän suostu ottamaan lapsia kuin vähimmäismäärän. Rivien välistä antaa ymmärtää, että nainenhan siellä taustalla näistä päättää.

Oon itse ollut niin poikki pari kuukautta, että oikeasti tuntuu etten jaksa. Siltikään lasten isältä ei ylimääräistä apua heru. Helpompi sulkea vaan ovi ja jatkaa omaa elämäänsä. Tunteet mitä tästä ovat nousseet on pöyristyttäviä! Hetkeäkään en yhteistä elämää ikävöi, mutta just nyt olen lasten puolesta todella vihainen - ja voimaton kun en pysty vaikuttamaan lasten hyvinvointiin. Hän jopa tyrkyttää vastuuta lasten isovanhemmille ennemmin kuin ottaisi sitä itse ja sitä kyllä todella olen ihmetellyt.

Nyt lapseni joutuu sairaalaan osastohoitoon. Vaihtoehtona oli, että isä olisi osallistunut enemmän ja lapselle olisi aloitettu lääkitys. Pieni pelkää ja itkee osastolle joutumista, mutta minä en enää kykene enempään. Parka ei kykene kouluun ja kotona on todella hankalaa, minä en voi olla pois töistä siksi että lapsi ei mene kouluun. Ja en enää yksin pärjää. Kyllähän sitä semmoisessa tilanteessa odottais että lapsen isä tulisi apuun. Vaan ei.

Eroon mulla ei jotenkin ole enää sanottavaa. Se on käyty jo läpi ja ainoa katkeruus mitä mulla on tietty on toi ettei huolehdi lapsistaan. Ja kyllä vihaan uutta naista kaiken tämän jälkeen. Jos uusperheeseen lähdetään niin kyllä siihen täytyy sitoutua varsinkin kun lapset ovat näin pieniä mitä meillä.

Hei Kolmenmamma,

Valitettavasti olen itse huomannut, että siihen eksään ei kannata luottaa missään. Tulet vaan aina uudelleen petetyksi, milloin mitenkin. Itse pidin lapsen miehen pyynnöstä ja ajattelin, että okei, kyllä me tämä lapsi yhdessä hoidetaan kuitenkin, kävi miten kävi. Olen kaikkien pettämistenkin jälkeen ollut aina kovin rauhallinen ja oikeastaan vaan surullinen. Nyt olen ollut kuitenkin vihainen välillä. Kävi ilmi, että en olisi saanut olla vihainen ja pitää puoliani, vaan onnellinen tästä tilanteesta. Sopeutua ja tykätä uudesta tyttöystävästä. Kaiken tämän jälkeen hän vielä petti minut taloudellisesti "koska tienaan enemmän". Tämä oli syy varastaa minulta rahaa. Vaikka kuinka yritin selittää, että eron jälkeen minun pankkitilini on minun, ei mitään ymmärrystä. Ja kuinka kävi? Olen niin p*ska ihminen, ettei halua olla missään tekemisissä enää. Minä? Minä, joka en ikinä ole pettänyt? Minä, joka tein ruuat, tienasin enemmän, pesin pyykit vein koirat ja siivosin? Tuntuu, että eksä yritti ärsyttää ja loukata niin pitkään, että hermostun viimein. Tällöin taakka on helppoa heittää minulle hyvällä omallatunnolla. No ainakaan en ole tainnut elämäni miestä menettää, etkä ole sinäkään Kolmenmamma tainnut. Kuulostaa siltä, että miehesi on kykenemätön käsittelemään asioitaan, niinkuin minunkin. On vaan niin paljon helpompaa lakaista kaikki maton alle. Mutta kuule, se kostautuu niin sinun, että minunkin miehelleni vielä. Ihan kamalaa, että hän on voinut tehdä noin lapselleen. Mutta nyt sinun täytyy lopettaa nojaaminen mieheesi - missään asiassa!!! Hän on idiootti ja vastuuton. Teidät on helpompi unohtaa, näin se vaan on. Nyt etsit itsellesi uuden tuen elämään. Isovanhemmat, ystävät, uusi miesystävä, mitä vain. Mutta pettyminen pettäjään on meiltä vastuullisilta vain niin uskomattoman hassua. Emmekö vieläkään opi, ettei näihin ihmisiin voi luottaa? Haluatko aina pettyä uudestaan? Todella paljon tsemppiä sinulle. Olet arvokas, yritteliäs, hoivaava, ihana ihminen kirjoituksiesi perusteella. Jaksan uskoa, että meille hyville ihmisille on tarjolla elämässä hyvää ja hyvät teot palkitaan. Uskon myös, että paha saa palkkansa. Kuvittele eksääsi, kun hän ymmärtää pettäneensä oman lapsen. Jos hän ei ole täysin psykopaatti/narsisti, hän tulee vielä tukehtumaan omiin ongelmiinsa, niinkuin minunkin eksäni. Tosin en ole ihan varma, onko minun eksäni narsistiset piirteet niin vahvoja, että hän ei erota oikeaa ja väärää, valitettavasti.

Hei Mamma ja muut,

Kuten Mamma kirjoiti minäkin ehkä koen, että erosta sinällään ei ole hirveästi sanottavaa. Toki se miten kaikki hoidettiin ja sitä edeltävä aikakin on kummituksena mukana vielä hyvän aikaa.

Tuo vastuunjako ja luottamus minuakin kovasti on mietityttänyt. Näitä höpö höpö ei oteta eroa lapsista voidaan toki ladelle. Sellainen joka niin ajattelee haluaa varmaan minunkin lapsilleni kertoa miksi ex isä ei pidä oikeastaan mitään yhteyttä vanhempaan lapseen nytkin muisti laittaa päivän myöhässä vasta viestin kun oli synttärit. Ei kuulemma kerinyt varsinaisena päivänä kun oli muuta tekemistä. Samoin voi tälle biologiselle lapselle tulla joku kertomaan miksi isä ei hänen kanssaan ole halunnut yhtään loma-aikaa viettää tai muutenkaan mitään ylimääräistä näiden ns.pakollisten viikonloppujen lisäksi. Toki nyt kun meidän tuleva muutto paikkakunnalta konkretisoituu niin silloin olisi kyllä ollut ehdottoman tärkeää saada pitää lasta. Kauanko se olisi sitten taas kestänyt kuka tietää ja sitten olisi taas ollut minun harteillani setviä lapsen olemisia kun ei enää huvittaisikaan tai tulisi jotain kivempaa tekemistä nykyisen kumppanin ja hänen lapsensa kanssa tai ehkä taas uusi kumppani tai jotain muuta härdelliä.

Meillä nyt kun erosta on jo yli 2v niin luulisi tilanteen tasaantuneen. Ehkä sitä kuitenkaan ei tule koskaan tapahtumaankaan. Lapset on jo niin isoja se juna meni jo kun luottamus on mennyt sitä tuskin takaisin saadaan. Itsestä tuntuu joskus kyllä hyvin epäreilulta kanssa kun exä se vaan mennä porskuttaa uutta elämää uuden kumppaninsa kanssa ja minä yritän järjestellä asiat niin, että tilanne olisi lapselle mahdollisimman helppo. Tämä ei todellakaan tule minulle halvaksi tai helpoksi jos olisin samanlainen itsekäs pas.. kuin ex niin olisin todellakin valinnut ihan toisin. Ehkä kuitenkin nyt voin ajatella, että kun teen parhaani myös lapsen hyvinvoinnin kannalta ei tarvitse jälkeenpäin harmitella. Turhan kovan koulun nuo nuoret tässä jo joutuivatkin käymään.

Meillä kuitenkin lasten kanssa kaikki hyvin ja uusi elämä tuntuu edelleen hyvältä eli en voi kokonaistilanteesta valittaa. On asioita joihin voin vaikuttaa ja sellaisia joihin en voi koitan siis keskittyä vain niihin joihin itselläkin on joku mahdollisuus tehdä valintoja ja muun jättää taka-alalle.

Lumisissa tunnelmissa kohti kevättä ja aurinkoa toivottelen Mamma sinulle ja muille paljon voimia ja jaksamista kamppailuunne!

Hei Vaikeaa on ja kaikki muut,

Itsekin "innolla" odotan, kuinka vastuu lapsesta jääkin minulle, vaikka eksäni uhkaili, että abortin jos teen niin huonosti käy. Alkaa vähän kuulostamaan nimittäin siltä, että hänestä olisi hyvä jättää vanha kunnolla taakse ja keskittyä parempaan ja nuorempaan. Toisaalta, olisiko se nyt niin paha juttu? Haluanko minä häntä nähdä? Lapsi ei siis ole vielä syntynyt, joten hän ei jäisi paitsi mistään kun ei muusta tiedä.

Näin se vaan kuulkaa on, että me voimme ottaa vastuun vain itsestämme. Emme voi vaikuttaa näiden petturien mieleen. Parempi olisi, ettei koskaan odottaisi heiltä mitään -ainakaan positiivista.

Teillä tietenkin lapset ovat isompia ja teidän tekee pahaa katsoa, kuinka lapset kärsivät tilanteesta. Suututtaahan se. Toivottavasti tämä kaikki ei vaikuta lapsien psyykkeeseen ja tulevaisuuden suhteisiin. Tsemppiä kaikille ja hienoa kuulla, että Vaikeaa on, tuntee kuitenkin olevansa melko kuivilla tilanteessa. Itsekin odotan sitä päivää. Välillä koen 10 minuuttia voiton huumaa, jonka jälkeen olen 5h rotkossa. Onko tämä normaalia vai olenko jotenkin sekaisin tai herkkä? Tilannehan on tavallaan päällä, mutta olen eksäni nyt nähnyt vain noin kerran kuussa viimeiset 2kk. Synnytys on kohta.

Enpä olekaan moneen viikkoon käynyt, voimat kai niin vähissä. Toisaalta olen myös voimaantunutkin, mutta polvilleen putoaa useasti.

Sellainen amerikkalainen sivusto kuin Runaway husbands ja sen perustajan kirjoittama kirjakin ovat minua paljon auttaneet, sitten on sellainen aika humoristinen kuin Chump Lady. Noita kun googlettelee niin löytää. Niillä on faceryhmiä ja kaikkia, aika paljon olen sinnekin kirjoitellut. Todella paljon olen myös saanut omiin ajatuksiin apua lukemalla miehen keski-iän kriisistä, nimenomaan myös usalaisilta sivuilta. Nämä miehet kun loppujen lopuksi tuntuvat kaikki toimivan tietyn kaavan mukaan. Meitä petettyjä ja jätettyjä yhdistävät ympäri maailman jopa samanlaisina toistuvat lauseet. Toisaalta se auttaa, mutta toisaalta se järkyttää.

Olen 42 v, ja nuorin vasta pikkukoululainen, mutta kyllä sitä niin vanhaksikin itsensä välillä tuntee... Esikoinen on nyt ehkä tavallaan vähän parempi, mutta juuri kuulin hänen asioistaan lisää ikävää. Jollain tavalla minun on pakko koittaa päästää irti, kun en muutakaan voi, koska hän on täysi-ikäinen. Paljon voimia Kolmenmamma, toisaalta se sairaalajakso voi kuitenkin olla tosi hyvä juttu. Ja Uneton, toivottavasti se pikkuinen on kuitenkin sinun oma valontuojasi!

Koitan ajatella asioita valon ja rakkauden näkökulmasta, koitan välttää turhaa negatiivisuutta. Se on ehkä jonkin verran auttanut minua. Pahimipia asioita selätettäväksi on sellainen levottomuus. Kello tuntuu välillä pyörivän paikoillaan ja olo on sietämätön. Melkeinpä surullisuus ja itkeminenkin ovat parempia vaihtoehtoja...

No, olen taas onnistunutu kiipeämään niitä tikkaita ihan pieniä askelmia ylöspäin. Ja tietyllä tavalla toistuu se sama, mikä toistui viimeksikin kun niin onnistuin tekemään. En ole pitänyt yhteyttä mieheen, en nähnytkään tämän vuoden puolella. Paitsi eilen. Nyt on hän sitten taas kertonut, että kaipaa vanhaa turvallista elämäänsä, masennus on hänellä alkanut hälvetä ja näkee asiat selvemmin. Että hänellä on virinnyt pieni toivo, josko kuitenkin voisimme vielä asioita selvittää. En tiedä onko tässä järkyttävintä se, että minä rakastan häntä vieläkin, ja olen asian suhteen nyt aika täydessä turbulenssissa. Toinen nainen on kuitenkin jollain tavalla kuvioissa, sinne hän ei kuulemma halua enää mennä, mutta ei ole saanut sanottua siitäkään, että minulle kertoo tällaisia. Että sikälikin sama kuvio, saamaton mies?? Olen lukenut myös syyllisyyden ja katumuksen eroista. Jos ihminen oikeasti katuu, myös teot kertovat silloin siitä katumuksesta. Ja tuntuu, etten sellaisia tekoja nyt(kään) näe... Jos olisin oppinut olemaan kovapintainen ja voisin vaan sanoa, että niin makaa kuin petaa, sinun turvallinen vanha perheesi elää nyt omaa elämäänsä, niin sanoisin niin. Mutta minä en sanonut...

Hei Syysmyrsky! Kiitos linkeistä! Ei tarvinnut kuin lukea kuin esittely ja aivan kuin omasta elämästäni olisivat kertonut. En millään ymmärrä, miksi suomessa, jossa on niin hyvät mieleterveyspalvelut ja ymmärtämystä parisuhteiden hoidosta, ei ollenkaan ymmärretä tai haluta julkisesti kirjoittaa siitä tuskan määrästä, mitä naisille ja lähiomaisille näissä tilanteissa koituu.

Mietin usein, johtuuko siitä, että suomessa naiset ottavat enemmän eroja kuin miehet? Auttajat ovat usein naisia, jotka ihmettelevät ettemme riennä vapauteen ja uusiin seikkailuihin riehakkaina ja vapauden tunnetta puhkuen, että puolisomme sattui meidät jättämään ensin. Esim. oman terapeuttini lasken tähän ryhmään mukaan, mutta ajattelin itse olevani henkilö, jolta puuttuu henkilökohtaiset selviytymiskeinot, kuten osaan itseni oikeaoppisesti syyllistää.

Minusta myös tuntuu, että suomessa on tabu puhua petettyjen katkeruudesta ja perheen jättämisen aiheuttamasta elämän vaikeudesta. Jos puhutaan, niin loppukaneettiin lisätään selviytyminen ja vaikeuksien voittaminen, vaikka ei olisi niin tottakaan. Ei tietenkään ole mukavaa, että perheen helppoheikkipettäjä saisi vielä sen ilon, että jätetty puoliso murtui vaikeuksien alle.

Kun onhan meillä niin, että perheensä pettäjää ja jättäjää on "hyi-hyi" niin rumaa ja hyödytöntä syytellä. Ja totahan se on, ei heitä mikään maailmassa saa vastuuseen teoistaa. Mikään ei saa ymmärtämään heitä tekonsa pahuutta. He eivät ole tehneet pahaa kenellekkään, he syyllistyivät vain rakastamaan, on ihmisen sisimmän rikkova maailman julmin vale. Mikä rakkautta on se, joka sylkee päälle ja polkee alkeen läheiset?
😝

Toivon kovasti, että suomeen saadaan pian jotain samanlaista palstaa ja yhdistystä. Tarvetta on! 🌻🙂🌻

Hei Syysmyrsky, 24vuoden jälkeen ja muut,

Tiedän Syysmyrsky tunteesi. Eikö olisi helppoa palata siihen vanhaan ja turvalliseen. Jos hän niiin katuu. Voisin niin syyllistyä tuohon samaan ja olenkin, kerran. Nyt minusta tuntuu siltä, että jos hän sitä tarjoaisi (eikä kyllä tule tarjoamaan), että en suostuisi, vaikka pahaa tekisi. Tehtyjä ei saa tekemättömiksi. Jos on kerran ja toisenkin voinut käyttäytyä noin, moraali sallii sen seuraavan ja seuraavankin kerran. Olet ansainnut niin paljon parempaa. Mieti vielä, kaipaatko miestä? Vai kaipaatko kenties yhteisiä unelmia ja sukulaisia? Sukulaisia sinä et menetä ja unelmat toteutuu jonkun muunkin kanssa aikanaan. Ja masennus alkaa hällä hälvetä?!? Anteeksi?1? Mitäpäs sinun masennuksesi???? Nyt kuulen taas minä minä minä minä miehesi puolelta. Ja hänellä on virinnyt pieni toivo? Ei hyvänen aika! Jos hän sinut haluaa, hän tekee sen selväksi niin teoin ja sanoin. Tämä on minun mielipiteeni, toki saat toimia toisinkin.

24vuodenjälkeen. Itse olen raskaana saanut kyllä ihan mieletöntä tukea yhteiskunnalta! Perheneuvolaa, lastensuojelua, synnytyssairaalaa, psykiatriaa...Mutta näihin perheasioihin pitäisi puuttua ennen näitä katastrofeja. Useimmiten näitä uskottomia ihmisiä ei aja kyllä rakkaus eteenpäin. Mieletön ihastumisen tunne, joka on eri asia kuin rakkaus. Säälittää heidän puolestaan, kun suurin osa näistä ihastumisista johtaa huonoon lopputulokseen. Harmi, että useimmat meistä ottavat nämä pettäjät syleillen takaisin. Itsekin tein sen. Vaikka hän oli minut silloin raiskannut monesti eron jälkeen ja nauroi, kun sain keskenmenon. Kyllä on tullut mietittyä, että mitähän ihmettä olen tullut itsekin ajatelleeksi. Nyt tyhmästä päästä kärsii viaton lapsi ja minä.

Positiivisuutta elämään ja paljon omanarvontuntoa kaikille!

He vaan kaikille! Oli pakko tulla kiittämään Syysmyrskyä. Koin "Runnerwayhusbands" sivuilla oikean valaistumisen. Löysin sieltä vastauksia kysymyksiin, joita olen etsinyt jo pitkään! Päätin listata niitä tähän vapaasti käännettynä tarkasteltaviksi. Löydätkö kolmen mamma näistä yhtäläisyyttä omiin kokemuksiisi?

Hylätyn vaimon oireyhtymän tunnusmerkit:

Epäiletkö kärsiväsi hylätyn vaimon oireyhtymästä? Tässä on kymmenen määritelmää, joiden avulla voit tietää, jos kärsit. Sinulla ei tarvitse olla kaikkia kymmentä, jotta sopivat määritelmään.
1. Ennen erottamista aviomies tuntui olevan tarkkaavainen, emotionaalisesti sitoutunut puoliso, ja pidit häntä rehellisenä ja luotettavana.
2. Puolisosi ei koskaan sanonut olevansa tyytymätön avioliittoon tai ajattelevansa lähtöä, ja uskoit olevasi turvallisessa suhteessa.
3. Puolisosi tyypillisesti peitti tiedon siitä, että avioliitto oli "sinisen ulkopuolella(?)" keskellä arkipäiväisiä kodin keskusteluja.
4. Eropäätöksen perustelut ovat järjetöntä, liioiteltuja, triviaaleja tai vilpillisiä.
5. Kun mies paljastaa aikomuksensa vaimolleen, avioliiton päättyminen on jo tiedossa, ja hän muuttaa usein nopeasti pois.
6. Miehen käyttäytyminen muuttuu radikaalisti niin paljon, että hänen vaimonsa näyttää siltä, että hänestä on tullut julma ja vilpitön muukalainen.
7. Miehellä ei ole mitään katumusta; pikemminkin hän syyttää vaimoaan ja voi kuvata itseään uhreiksi.
8. Lähes kaikissa tapauksissa miehellä oli ollut suhde.
9. Mies ei yritä auttaa vaimoaan taloudellisesti tai emotionaalisesti, ja ikään kuin kaikki positiivinen suhtautuminen häneen on kokonaan lakannut.
10. Avioliitoa vähätellään järjestelmällisesti, aviomies kiistää sen, mitä hän oli aiemmin kuvannut parin yhteisen historian positiivisiksi seikoiksi.

Lisää lainauksia:

>>On ymmärrettävä, että miehensä persoonallisuudessa on virhe, joka on sallinut hänen olla sitoutunut siihen asti ja sitten irrottautua vaimosta ja hypätä tyypillisesti toiseen suhteeseen, kuin ikään kuin puoliso ja kolmas osapuoli olisivat keskenään vaihdettavissa. Hän keskittyy täyttämään hetkelliset tarpeensa välittämästä aiheuttamistaan vahingoista.

Ymmärrän, että joskus avioliitot hajoavat kaikenlaisista syistä ja hyväksyttävää, että miehet tai naiset tuntevat tarvetta lähteä. Vaimon hylkäämisen oireyhtymän ainutlaatuinen näkökohta on kuitenkin se, että lähtiessään aviomies kääntyy vaimoaan vastaan laiminlyödessään häneen hätäänsä. Hänen silmänsä kääntyvät kylmiksi.

Elpyäkseen vaimon on pystyä irrottautumaan lopullisesti, mutta koska hänellä ei ole samaa sisäistä puutetta, se ei ole hänelle niin helppoa. Edelleen, hänen on löydettävä rohkeutta uskoa siihen, että monet muut ihmiset pystyvät solmimaan kestäviä pysyviä suhteita, vaikka hänen miehensä ei olisi siihen pystynyt.>>

Olen nähnyt niin monia ahdistavia unia hänen elottomista silmistään ja siitä vihasta ja kylmyydestä, joka suhteen paljastuminen sai aikaan. Hetkessä tuntemani ihminen katosi ikuisesti. Se oli kuin hirvittävää painajaisunta, josta ei herätä. Se vastuuntunnottomuus ja julmuus ja välinpitämättömyys jolla hän kaikkia lähimpiään kohteleli. Se oli tuskallista.

Siltikin voin myös väittää, että olin ollut kuin kala joka oli oppinut uimaan yhä kuumemmassa vedessä kunnes loppu tuli. On paljon ikäviä asioita, joita jälkikäteen katsoen en olisi ikinä saanut sallia itseäni kohdeltavan, ja silti uskoin siihen mielikuvaan, että hän oli hyvä puoliso ja isä. Ja sellaisena hänkin piti itseäänki. Jälkikäteen ymmärrys asioiden taustoista vyöryi ymmärrykseeni, eikä se tehnyt asioita yhtään heöpommiksi, vaan sai tuntumaan asiat vielä kauhistuttavimmilta.

Suomessa toiminee hyvin perheiden tuki, mutta kun viimeinen lapsi tulee täysi-ikäiseksi, ei tukea enää saa niin helposti. Ja sainhan minä kolmen vuoden ajan terapiaa. Sen maksimiajan ymmärtääkseni. Mutta joku siinä asiassa jäi kuitenkin kaivelemaan, etten kokenut tulleeni täysin ymmärretyksi. Minua autettiin eteenpäin, mutta kokemani kauhu jäi käsittelemättä. Sille ei ollut yksinkertaisesti aikaa ja tilaa, kun oli niin paljon muuta käytännön järjesteltävää ja ongelmaa selviytyä eteenpäin.

24 vuoden jälkeen.... on tuossa jonkun verran minunkin historiaani noissa väittämissä. Mutta näin jälkikäteen meidän liitto oli todella huonossa kantimissa jo vuosia ennen miehen lähtöä. Ja uskoisin, että ennen pitkää minäkin olisin päätynyt eroon ja se olisi mennyt kuten allaolevassa jutussa kuvataan.
https://www.goodtherapy.org/blog/married-with-undiagnosed-autism-why-women-who-leave-lose-twice-0420164

Selvää on se, että meillä ei hänen puoleltaan kommunikoitu juuri ollenkaan suhteen ongelmista kun taas minä otin niitä paljon esiin ja hain apuakin meille. Mutta useinhan se menee niin, että naiselle suhteessa on tärkeämpi henkinen yhteys ja miehelle sitten se fyysinen. Meillä sitä henkistä yhteyttä ei ollut vuosiin (jos oikeastaan koskaan alkuvuosien huumaa lukuunottamatta). Jälkikäteen ymmärrän, että hän oli työstä niin väsynyt, ettei yksinkertaisesti jaksanut perhe-elämää ja minua -> hakeutui omiin juttuihinsa. Mutta pikkulapsivuosina se ei oikein ole mahdollista, että kaikki jätetään vain toiselle osapuolelle. koska sitten minäkin väsyin enkä jaksanut enää aviollisia velvollisuuksianikaan lopulta.

Me oltais tarvittu apua ajoissa. Mies olisi tarvinnut diagnoosin ja jonkun olisi pitänyt kertoa minulle näistä hänen erityispiirteistään - ehkä olisin voinut ymmärtää häntä paremmin. Tai sitten olisin vain yksinkertaisesti lähtenyt itse.Mutta kuitenkin minä olisin tarvinnut tiedon jo vuosia sitten, miksi hän on semmoinen mitä on. Empatiakyvytön, etäinen, omissa oloissaan viihtyvä, oman vapaa-ajan puutteesta valittava ja ennenkaikkea hän ei koskaan kasvanut vanhemmaksi (oppinut asettamaan rajoja yms.). Hän olis tarvinnut ulkopuoliselta hyvin paljon terapiaa ja oppia näihin asioihin, koska minun opettaessa näitä taitoja hän koki sen aina vain määräilyksi ja kapinoi minua vastaan.

Enkä minäkään viaton ole. Mutta tein parhaani. Itkin suruni itsekseni kun empatiaa ei herunut. Hain apua itselleni kun hän ei apua kokenut kaipaavansa. Elämä oli pirun rankkaa, mutta nykyiseen verrattuna silti kotona oli kaksi aikuista ja pääsin käymään kuntosalilla tai kaupassa yksin. Nyt en enää pääse.

Aina yksin kotona kaaoksen ollessa pahimmillaan kun selkärankani on katkeamispisteessä mietin, että miten helposti se toiselta sujui. Vähän nettiin ilmoitusta ja vaihto suoraan lennossa uuden naisen luokse. Hänellä oli siellä innokas(?) reilusti itseään vanhempi nainen ottamassa avosylin miehen ja lapset vastaan, tekemässä ruokaa ja pesemässä pyykkiä. Jopa asuntokin löytyi valmiina.

Kun minä jäin taas aivan tyhjän päälle. Nousee ajatuksia, että miten toinen voikin pedata itsellensä kaiken valmiiksi. Tavallaan jatkaa suhdetta, vaihtaa vain naista. Ikäänkuin ei eroaisi ollenkaan. Lapset ovat joutuneet kokemaan melkoisen trauman kaikkine yllättävine käänteineen. Minä elän siinä todellisuudessa, että en voi enkä halua nyt aiheuttaa mitään isompia muutoksia heille (uusi tiivis suhde, muutto tms.) ja koska lapset kaikkine hyvine ja huonoine puolinee ovat pääasiassa minulla, on vaikea löytää rakastava ja suvaitseva puoliso edes tähän kuvioon.

Mulla on eron lisäksi ollut nieltävä nyt todellakin esikoisen diagnoosi. Mahdollisesti toisella lapsellakin on samoja piirteitä. Piirteet ovat periytyneet isältä pääosin, ja joudun niiden kanssa elämään vaikka yhdestä pääsinkin eroon. Ainakin seuraavat 10 vuotta, todennäköisesti pidempäänkin. Siinä on paljon läpikäymistä ja asioiden hyväksymistä itsekullakin.

Eli meille tämä ei ollut pelkkä ero ja jättäminen. Tämä oli minulle loppuelämän mittainen traumaattinen tapahtuma joka jatkuu tavalla tai toisella ainakin eläkeikään asti. On todella vaikea sanoa, milloin pystyn hyväksymään asian - kun nykyisellään en oikein ehdi enää edes pohtimaan suruani. Ja voiko sitä edes hyväksyä. Vaikean ja surullisen lapsuuden jälkeen olisin kyllä ansainnut helpon aikuisuuden, ihanan perheen ja elämän. Sen sijaan kävi näin. Että onhan tässä surutyötä.

Exän läsnäolo ja tila vaihtelee koko ajan. Nyt olemme pitäneet hieman enemmän yhteyttä lasten asioista ja huomaan tietyllä tavalla, että annan itselleni luvan siihen. Kunhan vaan en rupeaisi empatisoimaan häntä enää tässä vaiheessa, sekin riski on.