14 vuoden jälkeen

14 vuoden jälkeen

Käyttäjä Kolmenmamma aloittanut aikaan 23.09.2017 klo 09:06 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Kolmenmamma kirjoittanut 23.09.2017 klo 09:06

Olen siinä tilanteessa, että 14 yhteisen vuoden, josta 10 naimisissa olon ja kolmen lapsen (2-8v) mieheni sai jonkun neljänkympin kriisin, etsi netistä itselleen naisen ja jätti meidät.

Olivat miehen mukaan tunteneet noin 1,5 kk kun hän minulle kertoi tämän heinäkuussa. Ei suostunut pariterapiaan eikä mihinkään keskusteluun asiasta. Nainen on myös naimisissa tahollaan, mutta mies muutti sen luokse heti kun nainen sai oman miehensä potkittua pois eli käytännössä suoraan sängystä sänkyyn.

Taustalla meillä oli tietenkin taloremontit, pikkulapsivuodet, ruuhkavuodet ja miehen mukaan meidän välillä ei enää ollut ”kipinää”. Kuulemma oli eroa miettinyt jo pitkään. Olihan hän kieltämättä aikanhankalaksi muuttunut viime kesästä, jatkuvaa oman ajan puutteesta valittamista ja haluttomuutta perheen kanssa tehtäviin yhteisiin asioihin. Seksikin oli väljähtynyt kolmannen lapsen synnytyksen jälkeen kun kroppa ei oikein lähtenyt kunnolla toipumaan. Kesäkuussa kuitenkin vielä suunniteltiin yhteistä elämää ja lomaa. Heinäkuussa sanoikin että silloin ei vielä ollut varma. Kaikki tapahtui aivan yhtäkkiä.

Olen jo pohjalla käynyt. Uusi nainen esiteltiin lapsille muutama päivä siitä kun mies lähti ja paljon hän on tänä aikana luvannut yhtä ja tehnyt toista. Vanhin lapsemme ei halua enää edes tavata naista. Nainen on läsnä 5v tyttäremme puheissa ihan joka päivä. Nainen ostelee tytölle lahjoja ja on mukava. Itse arjen pyörittämisessä aina en ole niin mukava.

Itse yritän viedä elämää eteenpäin, nyt on kulunut jo 2 kk tästä ilmoituksesta ja ehkä ihan vähän alkaa helpottaa.

Silti mietin edelleen mitä tapahtui, miksi mies vaihtoi meidät yli 10 vuotta vanhempaan naiseen. Naisen jo aikuiset lapset ovat aivan yhtä ihmeissään ja eivät oikein hyväksy hekään sitä, että siellä samalla tavalla dumpattiin pitkän liiton jälkeen. Naisella myös yksi teini-ikäinen lapsi kotona.

Mikä meissä (minussa) oli vikana. Viime talven olin opintovapaalla ja nautin kun vihdoin kotiäitivuosien jälkeen pääsin oppimaan uutta ja kehittämään myös itseäni. Oliko se liikaa? Vai se, että esikoisen käytöksen kanssa oli suuria haasteita (poika varmaan reagoi isän kännykän käyttöön).

Viime talvena meillä oli kriisikeskustelu miehen kanssa, tarvitsin apua lastenhoidossa opiskellessani ja otin myös eron vaihtoehtona puheeksi. Sovittiin että ei erota ja jatketaan. Asiat etenivät ja paranivat ja nyt tämä pommi. Naisella lasten mukaan kuulemma aivan sama kuvio. Netissä tapasivat.

Exällä on aina ollut vaikeuksia isyyteen kasvamisessa ja rajojen laittamisessa lapsille. Ei ole yhtään kertaa tavannut lapsia ilman naisen läsnäoloa ja isäviikonloput ovatkin olleet mielenkiintoisia. Lapsia valvotetaan, syötetään karkkia ja pikaruokaa niin että ovat pahoinvoivia, perushygieniasta ei huolehdita ja nyt viimeisenä pahasti allergiset lapset tosiaan asuvat sitten naisen luona, jossa on kissa. Kukaan taho ei minua lukuunottamatta ole kiinnostunut lasten hyvinvoinnista ja sydäntä särkee jättää lapset isälleen. Yritän silti puhua isästä ja naisesta hyvää lapsille ja kannustaa heitä isäviikonloppuihin.
Onnekas taidan olla, että isä haluaa olla läsnä lasten arjessa.

Miten tästä eteenpäin? Mitä miehelle tapahtui? Kuinka kauan menee, että pääsen yli? Miksi miehen piti tuoda se nainen samantien lasten eteen eikä voi olla lasten kanssa keskenään? Mitä lasten päässä liikkuu? Miten tuen lapsia?

Ystävät kannattelivat mua ekat viikot ja käyn psykologilla joka toinen viikko. Mutta päivässäkin voi tapahtua jo tosi paljon. Sain lääkkeitä ahdistukseen, kohtaukset on niin jumalattoman voimakkaita. Välillä tuntuu, että mies uhmaa kuin pikkulapsi minua ja käyttää lapsia siinä välineenä. Olen aivan voimaton sen edessä.

Käyttäjä Kolmenmamma kirjoittanut 29.11.2018 klo 20:54

Vielä pääsin vastaamaan. Oltiin tänään lastenvalvojalla. Täytyy sanoa, että se miten hän mua kohtelee. Vähättelevästi, alentavasti, vihjailee ja haukkuu suoraan... tuli kyllä todella paha mieli. Että yhdessä on perustettu perhe, hänen vaikeuksien vuoksi ei kyennytkään parisuhteeseen ja perhe-elämään, petti ja jätti mut selvittämään kaiken, myös erityislapsen tarpeet ja kuntoutuksen, huh. Lapsemme ei kuulemma tarvitse tukitoimia eikä mitään muutakaan ja minä vaan vedätän häntä elatusmaksuissa. Jotenkin tuli niin surullinen olo, aikaisemmin ehkä jopa vähän sympatisoin häntä mutta tämmöisen käytöksen jälkeen taas jää miettimään, että mitä ihmettä sitä on tehnyt aiheuttaakseen toiselle noin kamalan katkeruuden ja vihan.

Onko tämä sitä jättäjän syyllisyyttä vai ylipäätänsä jotain aikaisemmin syntynyttä vihaa ja katkeruutta? Vai eikö uusi suhde tuonutkaan autuutta ja onnea? Voi apua....

Onneks olen jo asioiden kanssa sinut, ei tämä mua riko vaikka vähän kirpaisee.

Käyttäjä Vaikeaa on kirjoittanut 12.12.2018 klo 16:12

Hei taas Mamma ja muut,

Vähän ajatuksia näin joulun alla.
On tässä taas ollutkin olen saanut huutia kun olin jo joulusuunnitelmat tehnyt ja en ollut osannut kristallipallosta katsoa, että henkilö joka ei yhtään loma-aikaa ole halunnut viettää lapsensa kanssa kahteen vuoteen olisikin näin nyt halunnut jouluna toimia. Onneksi osasin nyt pitää puoleni ja sanoin suoraan, että voimassa olevaa sopimusta noudatetaan ja mikäli ei miellytä siihen voi virallista tietä hakea muutosta. Meillä todella oli jo kaikki suunnitelmat toiselle paikkakunnalle tehty joulun ajaksi. Tämä ns. "keskustelu" sitten päättyi exän ilmoitukseen ettei häntä minun mielipiteeni kiinnosta kun hiukan muistutin jo aiemmin hänen lupaamistaan asioista lapselle jotka sitten on jättänyt toteuttamatta. Kyseessähän ei siis ollut suinkaan mielipiteet vaan ihan todelliset teot. No sitten n.viikon päästä hän sitten aivan pokkana lähettää kysymyksen jo täysikäisyyttä hipovan lapsensa joululahja toiveesta. Ei siis mitään pahoitteluja tms. mahdollisen huonon käytöksen johdosta vaan ihan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Nyt taas muistin mitä se yhdessä eläminen oli juuri tuota. Hän sai tehdä ja sanoa mitä vaan ja minä sitten olin se paha joka suutuin kun oikein kauan ruuvia oli kiristetty äärimmilleen. Nyt ei enää onneksi tarvitse.

Olen pohtinut tässä surua. Jos jonkun puoliso kuolee niin kuin eräälle tuttavalle kävi on oikeinkin sallittua olla surullinen ja sitä kyllä ymmärretään. Entäs kun se puoliso vaan häipyy elämästä ja on kuin kuollut siitä eteenpäin se vaan pitäisi kestää ja valittaa ei saa. Kyllä nämä on niin kovia juttuja, että se sureminen ihan juuri niin kauan kuin on tarpeellista on ihan sallittua. Meillä on myös täysi oikeus surra. Itse toki koen tässä vaiheessa ehkä päässeeni suremisesta ohi nyt tilalla on lähes täydellinen välinpitämättömyys. On niin paljon kaikkea muuta elämässä. Kuten Mamma mainitsee meilläkin tuo käytös niin ala-arvoista minua kohtaan, että on ne kaikki vähätkin tunteet kuollut tai tapettu.

Itsellä oikein hyvä olla ja lapsilla elämä kulkee eteenpäin. Uusi kumppani on edelleen ihana ja kohta meillä on Joulu saadaan hiljentyä nauttimaan elämästä hetkeksi niiden suklaarasioiden ääreen. Toivon kaikille oikein rauhallista joulua ja parempaa uutta vuotta ☺️❤️

Käyttäjä Kolmenmamma kirjoittanut 17.12.2018 klo 14:42

Joulun lähestyessä alkaa täälläkin mieli pikkuhiljaa masentua. Exällä on ollut nyt vakavia terveysongelmia ja niitä säikähdettiin. Hetken jo ehdin kuvitella, että ne vihdoin herättää tajuamaan mitä on mennyt tekemään. Ei tietenkään herättänyt, sama linja jatkukoon! Minulla kuitenkin oli iso huoli ja mieli mustana hetken aikaa.

Olen jotenkin niin väsynyt tähän taisteluun. Monta kertaa olen miettinyt, että tarvitsen tähän jonkun suojakilven suojaamaan exältä ja monelta muultakin asialta. Uusi miesystävä myös alkaa väsymään. Tuntuu ettei ole päivääkään (tai ainakaan viikkoa), ettei olisi jotain ongelmia joko nepsylapsen tai nepsyexän kanssa. Käyn juttelemassa myös hoitajalla, hänkin sanoi että minun on vaikea erota lopullisesti koska exä ei kunnioita rajojani. Ja minä ymmärrän tietysti kaikkia osapuolia, yritän olla reilu ja ymmärtäväinen.

Tuntuu, että teki niin tai näin, aina joku siitä kiukustuu.

Jouluksi saan lapset kotiin, mutta aaton tilanne on aivan epäselvä. Uusi miesystävä vehtaa, ollako vai eikö olla. Ei ole tyytyväinen tilanteeseen ja tuntuu, ettei oikein ole enää minuunkaan kun joutui näkemään mut surullisena ja ahdistuneena. Ei ole minkäänlaista fiilistä järjestää joulua lapsille. Lääkitystäkin nostettiin, mutta hulluahan tämä on lääkitä itseäni kun ei ongelmien syitä saada poistettua.

Lapset reagoi tietysti isänsä tilanteeseen, kiukkuavat minulle ja yritän pysyä järjissäni
Tuo erorauha ja erosuru on kyllä vaikeita asioita. Tosi nopeasti eron (ikävänkin semmoisen jälkeen) kaikki sanoo, että pitäisi jatkaa elämää mahdollisimman nopeasti. Ei ymmärretä, että tämä on hyvin pitkä prosessi. Mullakin on jo kohta 1,5 vuotta ja silti asia on kipeä. Sitä ei oikein sais enää sanoa ääneenkään puhumattakaan että haluaisi ystäville siitä vielä avautua. Ja kun exä edelleen kiusaa, tuntuu että välillä tukehtuu kun ei ole ketään kenelle asiasta puhua.

Mutta hetkeäkään en ole ajatellut, että exän kanssa palaisin yhteen- että onhan sikäli päästy pitkälle eteenpäin. En ikävöi sitä elämää yhtään. Olen nyt katkaissut yhteydet exän nyksäänkin, se ei vaan tuntunut hyvältä puhua asioista exän ohi.

Yksi asia myös mikä on ollut mielessä, on ollut tämä tulevaisuus. Pitkän yhteiselämän ja yhteisen vanhuuden kuvitelmien romahdettua on ollut tosi tyhjä olo. En oikein saa otetta yhtään siitä, että mitäs nyt. Joitain ajatuksia tietysti on, mutta tosi tyhjä olo sisällä. Ehkä tämä jatkuva stressi myös pakottaa aivot jonkunlaiseen jatkuvaan hälytystilaan. En tiedä. Ihan käsittämätöntä, että elämä meni tämmöiseksi. Tunnevammainen ex-mies, erityislapsi (mistä sitä tietää, onko noi muutkin) ja kaikki vastuu jätetty yksin minun käsiini. Enpä olis 15 vuotta sitten uskonut, että tämmöisen polun joudun vielä kulkemaan.

Käyttäjä Syysmyrsky kirjoittanut 18.12.2018 klo 18:21

Voi Kolmenmamma.

Tuntuu niin pahalta lukea kirjoitustasi. Tuntuu pahalta sinun puolestasi, ja omasta puolestani. Olet elänyt tämän asian kanssa jo niin kauan, ja tunteesi on tuo. Itse pelkään jo nyt, kun on mennyt 7 kk, etteivät ihanat, tukena olevat ystäväni enää kauan tätä jaksa. Minulle nyt vahvasti suositellaan myös mielialalääkitystä, lääkäri oli eilen melkein lähettämässä minua osastolle lepäämään.

En tiedä auttaako se, kun kertoo omista murheistaan, vertaistukeahan tämä on. Mutta myös minulla on esikoisen suhteen todella iso huoli. Hän on juuri ja juuri numeroissa täysi-ikäinen, mutta elämänhallinta ja kaikki muu aivan hukassa, hän on joutunut nyt vaarallisen huonoille teille. Hänellähän myös tarkkaavaisuushäiriötä. Esikoisen tilanne oli yksi syy, että aloin harkita muuttoa takaisin vanhaan kotiin. Hänhän jäi asumaan tähän yksin, kun muutin elokuussa kolmen nuorimman kanssa pitkällisen ja tuskallisen harkinnan jälkeen toiselle paikkakunnalle, juuri alkaneiden opintojeni takia. Mies muutti asumaan toisen naisen kanssa. Asui siellä kuukauden ja muutti pois, halusi vielä selvitellä meidän asiaa, katsoa, voisiko tästä vielä jotain tulla. Muutti yksiöön vanhan kodin lähelle.

Syksy on ollut niin raskas. Kaksi keskimmäistä lasta eivät viihtyneet uudella paikkakunnalla. Itse koin olevani kovin yksin ilman ainuttakaan tukiverkkoa siellä. Viikonloppuisin useimmiten ajoin vanhaan kotiin, missä odotti esikoisen jäljiltä kamala sotku. Siivosin mitä jaksoin, seuraavaksi takaisin tullessa taas sama edessä. Toki aina edellytin hänen itsensä osallistuvan, mutta se on hyvin vaikeaa. Ihan niinkuin sinullakin, olen alkanut nähdä nyt isän ja lapsen käytösmalleissa paljon samaa.

Lokakuun lopulla aloin pohtia, pitäisikö minun muuttaa lasten kanssa takaisin. Annoin itselleni marraskuun aikaa miettiä asiaa. Lopulta sitten mies lähetti kysymyksiä lasten koulupaikoista, että olisiko paluu mahdollinen. Hän vietti viikonloppuja meidän kanssa, välillä tuntui mukavalta, kuten ennenkin, välillä oli hankalampia aikoja, isänpäivä oli minulle hyvin vaikea, lapset innoissaan juhlistavat isää, joka on rikkonut heiltä perheen. Hän vakuutti, että naisen kanssa ei ole tekemisissä, ei viestejä eikä mitään. Minulle tuli yhdessä kohtaa olo, että palkkaanko yksityisetsivän, se tunne siitä, että mies valehtelee, edelleen, oli niin vahva. Puhuin tästä tunteesta miehelle, että tarvitsenko siihen epäilyyn apua ammattilaiselta, kun olen jo etsivääkin harkinnut, ja hän suuttui asiasta.

Aivan marraskuun lopulla asia selvisi, lapset saivat koulupaikat. Sanoin kiireellä vuokra-asunnon irti, itsenäisyyspäivänä palasimme, koska lukiolaisen oli jo jaksonvaihdon takia aloitettava heti, muuten olisi mennyt helmikuulle. Minulla alkoi järjetön vanhan kodin järjestely, se on kaiken henkisen kaaoksen keskellä myös todella yhtä kaaosta. Samaan aikaan muutto sadan kilometrin päästä. Esikoisen ongelmat kärjistyivät. Selvisi, että mies on toden totta jatkanut valehtelua ja ollut naiseen yhteydessä, ainakin viestein. Ja sitten vielä itsellä koepalat syöpätarkkailun vuoksi. Sillä viikolla ajattelin, että nyt en enää selviä. Näin jo kaupassa itselleni sopivan addressinkin.

Olen purkanut ahdistustani miehelle, koska olen kuvitellut, että niin voisin tehdä. Hänhän on siis masentunut, ja hyvin ahdistunut ja vihainen kaikesta. Kaikki on myös tavalla tai toisella minun syytäni. Sekin, kun hänen sekoiluidensa takia en kesällä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa sinne opiskelupaikkakunnalle lasten kanssa. Kuulemma satutin lapsia kun sinne lähdin.

Kun olimme olleet vanhassa kodissa lasten kanssa viikon, ja meillä oli ollut miehen kanssa kahtena päivänä isompaa riitaa (itse niin kovien paineiden alla), niin mies ilmoittaa, että nyt hän ei kestä, on laittanut naiselle viestiä, että tarvitsee hellyyttä, on tehnyt päätöksen, että nyt hän lähtee tästä. (meillä on ollut seksiäkin koko ajan).

Olin aivan tolaltani. Taas se nähtiin, minä en saanut olla heikko. Taas se nähtiin, naiselle kerrotaan meidän välisistä asioista ennen kuin minulle. Taas se nähtiin, olin oikeassa, mies ei pysty olemaan naisesta erossa.

Jouduin turvautumaan rauhoittaviin lääkkeisiin. Muutto täysin kesken, asiat pakko hoitaa, lapsille on jouluksi saatava koti, joka tuntuu ja näyttää kodilta, eikä hävityksenkauhistukselta.

Mies meni tietysti naisen luokse. Laitoin muutaman päivän päästä viestin, että en tiedä tuleeko ikinä ymmärtämään, kuinka pahaan paikkaan minut jätti yksin selivytymään. Aloitimme juttelun, miehellä olikin aivan paska olo, koska pakeneminen naisen luokse ei saanutkaan hänen oloaan paremmaksi, päin vastoin. Mutta hän on silti sitä mieltä, että eroamme, mutta haluaa vielä keskustella, ettei olisi riitaa, hän syyttää, että kiristän lasten tapaamisilla, kun se olisi joka toinen viikonloppu. Puheissa kuuluvat kuitenkin tulevaisuudensuunnitelmat, joihin kuuluu tämä nainen ja elämä hänen kanssaas.Mies haluaisi viettää vapaasti aikaa lasten kanssa ja käydä auttelemassa jne. Vähän niinkuin sinullakin, Kolmenmamma, missä ne rajat menevät.

Niin, missä ne rajat menevät. Minulla, mitä annan tehdä, mihin kaikkeen olen valmis, jotta perhe olisi säilynyt, miksi minulla on vielä ollut rakkauden tunteita jäljellä. Missä menevät miehen rajat, kuinka paljon hän voi minua satuttaa.

Nyt olen 7 kk elänyt epävarmuudessa. Hoitanut pääasiallisesti lasten asiat yksinhuoltajana. Kaksi muuttoa viiden kuukauden sisään. Miehen jatkuvasti muuttuva mieli ja kaikki julmat sanat ja teot. Esikoisen murheet. Oma terveydentila.

Mitä minä haluan. Mitä minä tarvitsen. Kamala vastuu painaa hartioita. Arki, joka uuvutti kaksikin ihmistä, on nyt minun harteillani. Miten voin jaksaa yksin.

Miksi mies ei edes kunnolla yrittänyt vaikka niin lupasi? Miksi minä edelleenkin olisin vielä valmis tekemään töitä avioliiton ja perheen eteen, miksi kaipaan sellaisen ihmisen kumppanuutta, joka satuttaa minua näin? Seuraava osoite minulla on varmaankin suljettu osasto. Tätä kirjoittaessanikin tiedän, kuinka järjettömältä tämä kaikki kuulostaa. Järkeni, se vähän mitä on jäljellä, tajuaa sen kyllä.

Kaipaisin todella kovasti tukea. Kunpa joku vastaisi minulle täällä.

Lähetän sinulle Kolmenmamma kaiken lämmön ja voiman toivotuksen mitä minulta vielä irti lähtee. Olisipa se ilo ja valo sinun ja minunkin osani vielä.

Käyttäjä Vaikeaa on kirjoittanut 19.12.2018 klo 09:53

Hei Mamma ja Syysmyrsky sekä muut,

On teidät vaikean tilanteen eteen asetettu. Mitään ohjeita en osaa kenellekään antaa vain kokemuksia jakaa.

On Mamma todella kurjaa kuulla tilanteestasi olisin todella toivonut, että olisi jo alkanut helpottamaan. Itse kun olen tosiaan jo ehtinyt sukkuloimaan kahdessa uudessa suhteessa eron jälkeen voin ainakin ihan täysin varmuudella erään hyvän ystäväni sanoin sanoa, että jos asiat alkavat kääntyä itseä vastaan niistä pitää pyrkiä eroon. Eli jos uusi suhde ei tuo enää sitä mitä siltä kaipaat vaan muuttuu lisärasitteeksi niin ehkä se ei ole sitten ihan sitä mitä tarvitset. Toki näiden riivaaja exien ei saisi antaa ainakaan painostaa mihinkään ratkaisuun, koska senhän he mielellään varmasti tekisi.

Syysmyrsky minusta hiukan kuulostaa, että ex miehesi käyttää tilannettasi melko röyhkeästi hyväkseen. Muutaman asian omasta erostani oppineena voisin antaa. Ole itsellesi armollinen ja anna aikaa itsellesi ihan niin paljon kuin tarvitsee. Minusta ainakin usein tuntui, että asiat pitäisi saada kiireesti järjestymään ja pää selkeäksi ei se niin mene aikaa kuluu minkä kuluu itsellesi teet vain kiusaa jos yrität kiirehtiä prosessia. Sinulla on paljon kysymyksiä niin minullakin alkuun oli yksi askel kohti parempaa oloa oli se kun tajusin, että vastauksia ei koskaan tule ei nämä petturijättäjät ehkä itsekkään tiedä miksi toimivat niin kuin toimivat. Kun lakkaa kysymästä miksi ja siirtyy kysymään itseltään mitäs minä nyt haluan sillä pääsee aikapaljon pidemmälle.

Muistan niin hyvin kun itse kamppailin noiden samojen fiilisten kanssa vielä. Valitettavasti tässä ei ole kuin yksi keino se rakkaus exään pitää vaan lopettaa se on hirveä työmaa ja vaatii paljon voimia. Todellisuudessa kuitenkin ex ei enää pääse vaikuttamaan meihin kun ne tunteet on kunnolla tapettu ja kuopattu. Taloihin saa uusia lukkoja oviin se on se helpompi osuus tästä, mutta miten saa sen lukon sydämeen joka estää kaikki tunteet ihmistä kohtaan joka on ollut yksi tärkeimmistä jopa vuosikymmeniä. Minun tapani oli tehdä ihan selkeä päätös olla minimaalisesti yhteydessä vaikka toki olisi exälle sopinut luikerrella jo monta kerta takaisin minun elämääni mukaan se ei vaan käy. Minulla on selkeät rajat ja niistä pidän kiinni. Tunteet on kuolleet ja hyvä näin nyt on hyvä olla. Uusia mahdollisuuksia on auennut ja aukeaa kokoajan lisää kun olen vain päättänyt pitää mielen avoimena. Minä pärjään ja minä voin. Minä en ole enää uhri vaan minä olen itsenäinen nainen. En väitä, että aina olisi helppoa ja kaikki olisi vielä valmista, mutta ainakin olen voiton puolella jo selkeästi. Tajusin juuri, että ihan kohta on 2 vuoden rajapyykki tässä koko hässäkässä. Kyllä on tähänkin aikaan mahtunut jo ihan älyttömästi kaikkea. Itkua, naurua, vihaa , katkeruutta, surua ja iloa. Älytön määrä uusia kokemuksia ja ihmisiä. Muuttoja ym ym. Ehkä loppujenlopuksi nämä kaikki kokemukset on vaan jotenkin koitettava vääntää omaksi voitoksi ei kai tässä muutakaan voi. Joku teki meidän puolesta todella epäreilun valinnan, mutta nyt me voidaan valita ihan itse johtotähtenä omat ja lapsien tarpeet.

Toivon koko sydämestäni, että te saisitte ainakin Joulurauhan vaikka tiedän kyllä, että juuri joulu on yksi niistä vaikeista hetkistä jotka muistuttavat siitä ydinperheestä. Voin kuitenkin ehkä jonkinlaisena lohdutuksena sanoa, että se kirpaisi vielä viimevuonna nyt tuntuu vain ihanalta kun tietää, että saa viettää aikaa lasten kanssa ja toki minun tapauksessa myös uuden kumppanin kanssa. Exällä sen sijaan alkaa ilmeisesti nyt valkenemaan mitä tämä kaikki todella tarkoittaa liekö huuma nyt haihtunut (ettei vain olisi jopa vähän ikävä niitä vanhoja perhejouluja) näin ainakin rivien välistä voisin tulkita 😉

Oikein rauhallista ja hyvää Joulunaikaa kaikille!

Käyttäjä Kolmenmamma kirjoittanut 20.12.2018 klo 08:35

Voi syysmyrsky, samoin haluan sinua neuvoa kuin Vaikeaa on- kommentoi.

Minulle konkreettisia asioita, joiden kanssa olen päässyt eteenpäin on esimerkiksi
- yhteydenpidon lopettaminen, ainoastaan lasten tapaamisasioissa pidän yhteyttä ja pahimmillaan määritin vain yhden päivän viikossa kun suostuin hänen viesteihin vastailemaan
- tapaamisten lopettaminen, exä hakee ja tuo lapset päiväkotiin/kouluun jolloin minä en ole paikalla
- rajaaminen exän asioista puhumisessa, monet sukulaiset ja muut haluaisivat vielä juoruta puhumattoman ihmisen juttuja, kannattaa kieltäytyä siitä
- oman kodin laittaminen, minä jäin vanhaan kotiimme mutta askel askeleelta muutan sitä oman näköiseksi
- oma aika, harrastukset..ihan mitä vain että saa ne ajatukset pois mielestä
- lääkitys, ilman lääkitystä olisin minäkin osastolla
- mindfullness tms. itsellä välillä ahdistus kasvaa niin isoksi ja musertavat ajatukset pyörivät vain päässä, opettele pari keinoa millä saat suljettua ne ajatukset pois. Hengitykseen keskittyminen on jo sekin ihan hyvä keino.

Mä itse tiedän, että tämä on semmoista aaltoliikettä. Mun kohdalla tilannetta hankaloittaa se, että exän terveysongelmat ovat suoraan sidoksissa hänen jaksamiesensa ja jaksaminen mun oman kodin remontin loppuunsaattamiseen.

Syysmyrsky, ymmärsin että lapsesi saivat koulupaikat nyt sieltä vanhan kodin läheltä. Onko sinun mahdollista kuitenkin muuttaa pois vanhasta kodista vai haluatko jäädä siihen ilman exääsi? Jos exä ei osaa päättää ja jahkailee suuntaan ja toiseen, helpointa olisi vaan muuttaa ja pistää ovi kiinni takanaan. Se voisi sinullekin olla helpointa aloittaa ihan puhtaalta pöydältä?
Minä kirjoitin viimeksi, että tulevaisuuden haaveita ei vielä ole. Ei niitä tosiaan juurikaan ole, mutta välillä minäkin leikittelen ajatuksella muuttamisesta koko ajan, en vaan osaa päättää että mihin suuntaan.

Noista lasten asioista, kannattaa miettiä tosi tarkkaan lasten näkökulmaa. Meilläkin exä oli suunnitellut elämäänsä uuden naisen kanssa ja lapset vuoroviikkohoidossa jne. Taustalta paljastui haluttomuus maksaa elatusmaksuja ja nyt 1,5 vuoden päästä uusi elämä uuden naisen kanssa ei ole vieläkään oikeasti alkanut vaan tilanne on pysynyt aivan samana koko tämän ajan ja vuoroviikkohomma olisi täysin mahdoton ajatus. Mitään "haluan tulla sinne auttamaan sinua"- juttuja ei kannata edes miettiä. Ero on ero ja silloin pitää pystyä molempien osapuolien irtautua siitä suhteesta. Meillähän minä lopulta jouduin repimään itseni irti.

Jossain artikkelissa puhuttiin siitä ystävyydestä eron jälkeen. Ei ole mahdollista tämmöisessä tilanteessa jatkaa ystävänä heti eron jälkeen (jos koskaan), kyllä se vaatii sen irtioton ja etäisyyden. Ehkä muutamien vuosien jälkeen voi olla. Minä henkilökohtaisesti koin niin suuren loukkausen ihmiseltä, keneen luotin kaikkein eniten elämässäni, että en pysty ystävyyttä jatkamaan. Tosi ystävä ei koskaan tekisi noin.

Suosittelen tekemään sen repäisyn mahdollisimman nopeasti. Jossain 7kk kohdalla minäkin aloin sitä lopulta tekemään. Mitä enemmän riuhdot, sitä enemmän se exä yrittää. Mutta lopulta hänkin saa päästettyä irti ja jättää sinut rauhaan.

Kysyt miksei miehesi yrittänyt vaikka lupasì? Minä ihmettelin pitkään, miksei mieheni puhunut vaikka suunnitteli eroa. Et saa minulta vastausta siihen, mutta usko pois kun erosta kuluu pidempi aika niin näet asiat paremmin ulkopuolelta ja saat kyllä vastauksesi. Nyt olet vielä niin lähellä ja haavoittuvainen. Miehelle ei kannata purkaa asioita, pariterapiaan voi mennä yksinkin ja itse sainkin suurimman avun puhumalla ulkopuolisille. Minua on kannatellut perheneuvolan psykologi pahimman yli, myöhemmin sitten muut. Jos sinulla on vielä erityinen lapsikin, kuten minulla, niin sitä suuremmalla syyllä keskity nyt muihin asioihin kuin miehen motiivien miettimiseen.

Paljon voimia sinulle raskaalla tielläsi. Mutta kesän lähestyessä uskon, että mielialakin alkaa taas parantumaan ja sairauslomat yms. ei ole ollenkaan mahdottomia ajatuksia nekään.

Vaikeaa on, näinhän se on että uudet suhteet varmasti tulee ja menee. Nyt kyllä selkeästi vuosien läheisyyspulaa vielä täyttelen....

Ei näistä asioista tiedä mihin ne johtavat. Meillä on joulun osalta tosi outo tilanne, eli vietän sen lasten, lasten isovanhempien (exän vanhemmat) ja miesystävän kanssa. Uusperhekuviot taitavat yleisestikin ottaen olla aika outoja ja harmittaa kyllä isovanhempien puolesta. Meillä exä ei koskaan sanoisi sitä ääneen, mikäli kaipaisili mennyttä. Hän on, kuten esikoisemme, äärimmäisen sulkeutunut ja kyvytön kommunikoimaan. Se helpottaa minua kun en edes odota enää mitään elämää suurempaa keskustelua. Mutta samalla asialla on myös kääntöpuoli, koska lapset viettävät aikaa myös isällään.

Tämä on kyllä varmaan meidän elämämme yksi suurimpia kriisejä. Mutta kun näistä selvitään, selvitään mistä vain. Hyvää Joulua!

Käyttäjä Syysmyrsky kirjoittanut 20.12.2018 klo 13:47

Voi kiitos kohtalotoverit kun olette vastanneet ja tsemppaatte minua ja annatte käytännön neuvoja!

Minun suurin ongelmani taitaa olla se, etten pysty hyväksymään tätä tilannetta, jotenkin alistumaan siihen. Luulen vaan, että miehen silmät jotenkin aukeaisivat ja se vanha, rakas ihminen tulisi taas esiin.

Hänestä on tullut ilkeä, syyttelevä, vihainen. Nainen ei todellakaan ole saanut hänestä hyviä puolia esiin. Tai, ehkä ne hyvät puolet on sitten naiselle ja minulle kaadetaan kaikki paha mitä maailmasta löytyy.

Muutin lasten kanssa vanhaan kotiin, kaipasin tähän. Nyt siis ainakin tässä asumme lasten kanssa, tai esikoinen ei enää... Ei oltu edes sovittu, että mies olisi tässä myös, mutta jotenkin oli, kun lasten kanssa tähän palattiin. Sanoin kyllä monta kertaa, että ei ole mikään pakko, hän niin kärsii tästä kaikesta, mutta ei mennyt poiskaan, en tiedä miksi.

Loppujen lopuksi mies kesti viikon olla meidän kanssa. Kesti kaksi riitaisaa päivää. Sitten ilmoitti että se on tässä, ja ilmoitti siis naiselle asiasta ennen kuin minulle. Varmisti varmaan, että hänellä on siellä paikka valmiina. Tosin sitten se sielläkään vietetty yö ei parantanut oloa, vaan oli entistä huonompi olo. Näihin meidän asioihin se teki kyllä niin ison railon, että se on ehkä se lopullinen sitten. Olen ajatellut ja sanonutkin, että miehen pitää satuttaa minua niin kovaa, että lopulta tajuan. Oma sitkeyteni ja ainainen uskoni ihmisten hyvyyteen lyövät nyt minua vastaan tässä asiassa.

Mieshän asui yksiössä tässä lähellä syyskuulta asti, kun muutti naisen luota pois. Nyt kun esikoisen ongelmat pahenivat, mies muutti esikoisen kanssa tähän vanhaan kotiin, ehti olla muutaman viikon, me kävimme viikonloppuja. Monimutkainen kuvio. Minulla yksi iso syy muuttoon oli olla lähellä esikoista myös, mutta tämä pakeni sinne yksiöön ja mies majailee toimistollaan, suunnittelee siellä sitten tapaavansa nuorimpia lapsiakin viikonloppuisin, jos menee yhteen naisen kanssa?!?

Kaikki miehen toimissa kertoo tempoilusta, pään sekaisin olemisesta. Hän ei tiedä mitä haluaa. Vaikka, kuten Kolmenmamma sanoit, eiköhän tämä minulle jonkun ajan päästä kirkkaampana näy. Kyllä ajatukseni on, että nainen on hänelle se ykkönen, mutta perheen jättäminen vain on niin todella vaikeaa.

Tämä vanha koti oli päässyt todella sotkuiseksi. Osittain kun muutimme pois, osittain esikoisen jäljiltä, ja osittain monen vuoden väsymyksen ja sen, että minä olen poistanut pahaa oloa ostamalla. Minulta kuoli vauva raskauden puolivälissä yli 10 vuotta sitten, ja sen jälkeen tapahtui hyvin paljon kaikkea muuta raskasta. Sitten perhe kasvoi suurperheeksi, tein gradun lopulta valmiiksi, jossain vaiheessa menin töihin, yrittäjämies reissannut ja aina tehnyt paljon töitä. En vain jaksanut enää pitää koko pakkaa koossa. Minulta on nyttemmin myös paljastunut pahoja vitamiini- ja rautapuutoksia, ei ihme, että olen ollut väsynyt.

Mutta nämä ovat myös miehen pääsyytöksiä. Kun olin aina väsynyt töistä ja vetäydyin. Se on totta, olin ja olen todella väsynyt. Käytin liikaa rahaa. Se on totta. Täällä on liikaa tavaraa. Sekin on totta. Mutta nuo ovat asioita, joihin olisi pitänyt puuttua yhdessä, asioita, joille voi tehdä jotain, jos niihin tartutaan. Minäkin olen varaillut hänelle lääkäriaikoja ja muuta, aina. Mies on kantanut taloudellisen, raskaan vastuun, mutta minun on aina pitänyt olla se vahva. Olen myös ollut sillä tavalla parisuhteessa yksinäinen, että olen vain odottanut, koska minullekin olisi aikaa. Sen sijaan mies aloitti muutama vuosi sitten harrastaa ja valmentaa, siihen meni jopa 15 tuntia viikossa. Sieltä tämä hänen elämänsä rakkauskin sitten löytyi.

Siksi minua pelottaa ja suututtaa hirveästi juuri se, että miten se arki, joka aiemmin uuvutti kaksi, voi nyt sitten olla yksin minun harteillani ja pitäisi jaksaa kaikki yksin...

Nyt vielä ollut se muutto sieltä toiselta paikkakunnalta ja kaikki tämä raivaustyö vanhassa kodissa. Voi olla että tulen hulluksi kohta.

Teen ja suren, huomaan kuinka vähissä voimat ovat. Iltaisin otan rauhoittavan lääkkeen, että unta riittäisi yli aamuyön tuntien. En jaksa enää oikein edes syödä.

Mutta koepaloista sain sentään hyviä uutisia.

Jostain syystä inhoan kamalasti sitä sanontaa, ettei ihmisella anneta enempää kuin jaksaa kantaa...

Käyttäjä Syysmyrsky kirjoittanut 28.12.2018 klo 13:51

Joulu tuli ja meni. Se oli minun jouluihmeeni, että sain kodin lapsille jouluiseksi muuton keskellä. Aattona itkin ja surin taivaan tuuliin sirpaloitunutta perhettäni, esikoista ja miestä, jotka eivät olleet paikalla.

Mies on ilmoittanut jatkavansa naisen tapailua ensi viikolla. Tänään päättyi 6 kk harkinta-aika. Odotan eropapereita postissa. Kuulemma voi silti jatkaa asioiden käsittelyä kanssani. Onpa armollista. Terapeutin ohje oli, että nyt ne omat rajat on vedettävä ja pidettävä, ja osa sitä on yhteydenpidon lopettaminen muissa kuin pakollisissa asioissa. Koko ajan olen sanonutkin, etten halua käsitellä omia asioitani naisen ollessa kuvioissa. Toisaalta minullehan on koko ajan siitä valehdeltu, ei sen puoleen.

Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin nousta jaloilleni omaan elämään. Se tietää pakollista luopumista monesta minulle rakkaasta asiasta. Asioista, joista olen ollut ylpeä, onnellinen ja kiitollinen. Sattuu. En vieläkään ole uskaltanut aloittaa mielialalääkkeitä.

Käyttäjä Kolmenmamma kirjoittanut 29.12.2018 klo 22:10

Syysmyrsky, kannatan terapeuttisi neuvoa. Päätä omat rajasi ja pidä niistä tiukkaan kiinni. Meillä pahimmassa vaiheessa ilmoitin exälle, että en vastaa sen viesteihin muuta kun sunnuntaisin. Siinä sai 6 vapaata viikossa. Ja viesti meni sikäli perille, että exä pikkuhiljaa vähensi kaiken yhteydenpidon minimiin.

Ja varaudu melkoiseen aallokkoon, niin oman itsesi kannalta mutta myös sen exän. Heti kun hän huomaa, että alat selvitä ja hänen uuden suhteen alkuhuuma alkaa loppumaan, joudut kohtaamaan exäsi kiukun vielä moneen kertaan.

Meillä exällä näyttää olevan vakavia sisäelinperäisiä ongelmia nyt. Ikävä sanoa, mutta olisin kyllä aika romuna jos olisin avioliitossa vielä kaiken muun lisäksi joutunut kannattelemaan sairasta miestä. Itsellä on masennusta/ahdistusta, migreeniä ja iho- ongelmat tulleet erokriisin jälkeen, siinä on enemmän kuin tarpeeksi yhdelle mammalle kun lapsetkin pitäisi hoitaa.

Käyttäjä Vaikeaa on kirjoittanut 03.01.2019 klo 13:04

Hei taas kaikki,

Näin se vuosi taas vaihtui ja ainakin itse voin nyt sanoa, että vuosi vuodelta parempaa tämä elämä vaan on.
Nyt on varmistunut muutto toiselle paikkakunnalle, uudet työkuviot ja nyt kyllä on todella hyvä fiilis. Elämä otti paljon, mutta ehkä se nyt antaa jotain parempaa tilalle.

Joulu ja vuodenvaihde meni todella mukavasti tällä uusioperhe kuviolla ja saatiin vanhempi lapsikin meidän kanssa viettämään joulua. Tuntuihan se tavallaan hassulta istua joulu pöydässä porukalla jonka ainut side toisiinsa olin minä. Se ei kyllä yhtään tunnelmaa latistanut. Kuten kirjoitin vuosi sitten joulu tuntui vielä hyvin rankalta nyt jo osasin vaan nauttia siitä. Kyllä tietty joku yksittäinen ajatus siitä vanhasta ydinperhe joulusta jossain kohdassa saattoi käväistä mielessä, mutta taitaa aika alkaa kultaamaan muistoja kun ei se enää niin pahalta tuntunut.

Olen todella nyt vasta ymmärtänyt yhden perus ongelman entisessä elämässäni. Minut on lapsesta asti saatu uskomaan ajatukseen, että minun tulee olla kiitollinen siitä mitä saan vaikka se ei ehkä olisikaan juuri sitä mitä haluan ihan kun en olisi ansainnut samaa kuin muut tai ylipäätään ansainnut mitään vaan tulisi tyytyä rippeisiin. Tätä samaa ajatusta valitettavasti ex mieheni osasi hyvin hyödyntää ja jouduin siis kokoajan ns. puolustamaan asemaani, itseäni, lasten kasvatustani ym ym ym lista on loputon. Ehkä nyt oikeasti ensikertaa koen sellaista aitoa oikeaa rakkautta, ystävyyttä ja läheisyyttä josta en oikeastaan ole mitään hirveästi tiennytkään. Kyllä meilläkin omat kinamme ovat, mutta on tosiaan hienoa ymmärtää, että riidelläkin voi jopa rakentavasti eikä ole tarpeen loukata silloin toista verisesti.

Eihän tämä vuodenvaihde ole kuin päivä päivien joukossa, mutta itse ainakin koen sen kuitenkin jotenkin puhdistavaksi ihan kuin saisi aloittaa taas vähän kuin puhtaalta pöydältä tarinan kirjoittamisen. Toivon vuoden 2019 tuovan valoa ja voimaa teille muillekin. Vaikka välillä sattuu annetaan elämälle silti uusi mahdollisuus 🙂

Käyttäjä Uneton123 kirjoittanut 07.01.2019 klo 18:11

Hei kaikille,

Toivoisin, että kertoisitte minulle, olenko enää ikinä onnellinen. Kannattaako edes yrittää? Olimme yhdessä n.15 vuotta, eli koko aikuisen elämämme. Kaikki alkoi siitä, kun hän jätti minut 4 vuotta sitten. Tänä aikana hän käyttäytyi niin hirvittävällä tavalla, etten ollut uskoa. Jättämisen jälkeen en saanut mitään empatiaa, minua käytettiin hyväksi kaikin tavoin. 6kk jättämisestä hänen uusi ihastuksensa ei ollutkaan niin ihana. Hän palasi, minä idiootti otin takaisin. Hän vannoi, ettei enää ikinä tekisi minulle niin.

Pikkuhiljaa luottamus parani, ostimme talon ja yritimme lasta. Plussauutisesta viikon jälkeen pamahti taas ilmoitus, että ei häntä taaskaan kiinnosta muu, kuin joku uusi tyttö. Ei kait siinä mitään. Hän pörräsi kotona tiputtamassa minulle pyykit, tiskit ja nautti ruokahuollosta. Samalla ilmoiteli kuinka voimaannuttavan hyvä olo hänellä on ja kuinka vetävä hän itse on. Erosta ei saanut puhua, minun piti vain palvella ja odottaa. Tekisi mieli laittaa kammottavia juttuja tähän, mitä hän on tehnyt ja sanonut, mutta en tee tästä liian tunnistettavaa.

3 kk olin jo ihan sekaisin ja ilmoitin, että nyt riitti. Minkäkin lähden. Tästä alkoi pahoinpitelyt, henkiset, fyysiset ja seksuaaliset. Tätä kesti 2kk. Myös moni tavara menetti henkensä tänä aikana. Pahinta tässä ajassa oli henkinen väkivalta, mikä oli aivan käsittämättömän julmaa.

Kaiken tämän keskellä minulla ei ollut rohkeutta tehdä aborttia. Laskettu aika lähestyy ja minä vain masennun lisää. Tuntuu, että tämä elämä oli tässä. Olen nätti ja koulutettu, miten itsetuntoni hilattiin hiljaa näin alas? Milloin kadotin itseni vain palvellakseni kovin narsistisia piirteitä omaavaa miestä? Olen sumussa oman tilanteeni kanssa. Kadottanut täysin ymmärryksen siitä, mikä on normaalia ja mikä ei.

Puoli vuotta on kulunut ja tuntuu siltä, että kyllä itsemurha on edelleen se ainoa ratkaisu. Ei minusta enää taida olla tähän elämään. Välittämään jostain toisesta niin kovasti. Mistä sellaisia edes löytää, kun on koko elämänsä viettänyt yhden ihmisen kanssa. Auttakaa jos vain jaksatte ja antakaa mielipiteenne tilanteestani.

Käyttäjä Theofano kirjoittanut 08.01.2019 klo 09:25

Uneton:

Soita Naisten linjalle:

0800 02400
ma-pe 16-20, la-su 12-16

He osaavat esimerkiksi antaa käytännön apua tilanteeseesi; miten menetellä ihan käytännön asioiden kanssa, raha-asiat, lakimiehet ja muut.

Tilanteesi on ihan kestämätön, mutta ei myöskään epätavanomainen. On itse asiassa melko tyypillistä, että lasten myötä väkivalta lisääntyy, koska toinen katsoo, että olet nyt "sidottu" häneen etkä voi lähteä, joten hän voi kohdella sinua miten vain.

Tämä ei kuitenkaan ole totta. VOIT lähteä. Pystyt siihen. Tällä hetkellä et ajattele selväpäisesti, koska olet käytännössä hätätilassa koko ajan. Silloin ihminen ei kykene ajattelemaan selväpäisesti, mikä on täysin normaali reaktio - kukaan ei ajattelisi järkevästi sinun tilanteessasi. Sinun täytyy päästä pois. Sen jälkeen voit alkaa parantua.

Onko sinulla ystäviä? Sukulaisia? Joku, jonka luo voisit mennä? Usko pois, ihmiset auttavat sinua kyllä, jos vain pyydät apua. Olet vielä raskaanakin, mikä itse asiassa lisää ihmisten halua auttaa sinua, koska he kokevat auttavansa myös syntyvää lasta. Kerää asunnostasi välttämätön ja pakene. Voit myös paeta turvakotiin - Naisten Linja voi auttaa sinua siinä.

Kun saat etäisyyttä tilanteeseesi, pystyt taas ajattelemaan selkeämmin.

Käyttäjä Theofano kirjoittanut 08.01.2019 klo 09:33

Ja vielä. Sinun täytyy lähteä. Ihan oikeasti, sinun täytyy vain paeta miehesi luota. KAIKKI muu voi odottaa.

Mutta ÄLÄ ILMOITA MIEHELLESI, että olet lähdössä. Kun miehesi on poissa, pakkaa välttämättömät tarvitsemasi tavarat ja poistu. Älä jätä hänelle mitään tietoa siitä, minne menet.

Tee rikosilmoitus miehestäsi HETI. Vaikka ei olisi enää jäljellä todisteita. Dokumentoi KAIKKI, minkä voit - miehen lähettämät viestit, rikotut esineet jne. Mikäli olette naimisissa, tämä on aivan äärimmäisen tärkeää, koska miehesi voi vaatia lapsen huoltajuutta (vaikka vain sinua kiusataukseen). Dokumentoi kaikki mahdollinen, jotta sitä voidaan käyttää oikeudessa häntä vastaan. Rikosilmoitukset ovat myös materiaalia, jota voidaan käyttää huoltajuuskiistoissa. Jos taas ette ole naimisissa, älä anna miehesi tunnustaa isyyttään. Isyyden tunnustamista voi kyllä hakea oikeusteitse, mutta se on pitkä ja raskas prosessi, johon moni ei hevin ryhdy. Älä ainakaan tee sitä helpoksi miehellesi.

Onnea matkaan. Kimpsut kasaan ja menoksi! Se tuntuu nyt vaikealta ja raskaalta, mutta kun olet päässyt karkuun, ihmettelet vielä, miksi et lähtenyt jo aiemmin.

Käyttäjä tähtitalvikki kirjoittanut 08.01.2019 klo 20:06

Kannattaa soittaa ja mennä turvakotiin. Sieltä saa neuvoja eteenpäin.

Käyttäjä Kolmenmamma kirjoittanut 10.01.2019 klo 15:42

Uneton, menneisyys on raskas mutta vain sinä voit vaikuttaa tulevaisuuteen. Sulla on nyt masussa lapsen alku ja teidän molempien vuoksi sinun kannattaa nyt tehdä päätös ja lähteä. Elämä onneksi tuppaa olemaan semmoista, että kun selviää yhdestä kriisistä, seuraavasta selviää nopeammin ja helpommin. Tarvitset myös ehdottomasti keskusteluapua, lapsen syntymän myötä saat neuvolassa lähetteen psykologille tmv.

Kyllä sinä pärjäät!