14 vuoden jälkeen

14 vuoden jälkeen

Käyttäjä Kolmenmamma aloittanut aikaan 23.09.2017 klo 09:06 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Kolmenmamma kirjoittanut 23.09.2017 klo 09:06

Olen siinä tilanteessa, että 14 yhteisen vuoden, josta 10 naimisissa olon ja kolmen lapsen (2-8v) mieheni sai jonkun neljänkympin kriisin, etsi netistä itselleen naisen ja jätti meidät.

Olivat miehen mukaan tunteneet noin 1,5 kk kun hän minulle kertoi tämän heinäkuussa. Ei suostunut pariterapiaan eikä mihinkään keskusteluun asiasta. Nainen on myös naimisissa tahollaan, mutta mies muutti sen luokse heti kun nainen sai oman miehensä potkittua pois eli käytännössä suoraan sängystä sänkyyn.

Taustalla meillä oli tietenkin taloremontit, pikkulapsivuodet, ruuhkavuodet ja miehen mukaan meidän välillä ei enää ollut ”kipinää”. Kuulemma oli eroa miettinyt jo pitkään. Olihan hän kieltämättä aikanhankalaksi muuttunut viime kesästä, jatkuvaa oman ajan puutteesta valittamista ja haluttomuutta perheen kanssa tehtäviin yhteisiin asioihin. Seksikin oli väljähtynyt kolmannen lapsen synnytyksen jälkeen kun kroppa ei oikein lähtenyt kunnolla toipumaan. Kesäkuussa kuitenkin vielä suunniteltiin yhteistä elämää ja lomaa. Heinäkuussa sanoikin että silloin ei vielä ollut varma. Kaikki tapahtui aivan yhtäkkiä.

Olen jo pohjalla käynyt. Uusi nainen esiteltiin lapsille muutama päivä siitä kun mies lähti ja paljon hän on tänä aikana luvannut yhtä ja tehnyt toista. Vanhin lapsemme ei halua enää edes tavata naista. Nainen on läsnä 5v tyttäremme puheissa ihan joka päivä. Nainen ostelee tytölle lahjoja ja on mukava. Itse arjen pyörittämisessä aina en ole niin mukava.

Itse yritän viedä elämää eteenpäin, nyt on kulunut jo 2 kk tästä ilmoituksesta ja ehkä ihan vähän alkaa helpottaa.

Silti mietin edelleen mitä tapahtui, miksi mies vaihtoi meidät yli 10 vuotta vanhempaan naiseen. Naisen jo aikuiset lapset ovat aivan yhtä ihmeissään ja eivät oikein hyväksy hekään sitä, että siellä samalla tavalla dumpattiin pitkän liiton jälkeen. Naisella myös yksi teini-ikäinen lapsi kotona.

Mikä meissä (minussa) oli vikana. Viime talven olin opintovapaalla ja nautin kun vihdoin kotiäitivuosien jälkeen pääsin oppimaan uutta ja kehittämään myös itseäni. Oliko se liikaa? Vai se, että esikoisen käytöksen kanssa oli suuria haasteita (poika varmaan reagoi isän kännykän käyttöön).

Viime talvena meillä oli kriisikeskustelu miehen kanssa, tarvitsin apua lastenhoidossa opiskellessani ja otin myös eron vaihtoehtona puheeksi. Sovittiin että ei erota ja jatketaan. Asiat etenivät ja paranivat ja nyt tämä pommi. Naisella lasten mukaan kuulemma aivan sama kuvio. Netissä tapasivat.

Exällä on aina ollut vaikeuksia isyyteen kasvamisessa ja rajojen laittamisessa lapsille. Ei ole yhtään kertaa tavannut lapsia ilman naisen läsnäoloa ja isäviikonloput ovatkin olleet mielenkiintoisia. Lapsia valvotetaan, syötetään karkkia ja pikaruokaa niin että ovat pahoinvoivia, perushygieniasta ei huolehdita ja nyt viimeisenä pahasti allergiset lapset tosiaan asuvat sitten naisen luona, jossa on kissa. Kukaan taho ei minua lukuunottamatta ole kiinnostunut lasten hyvinvoinnista ja sydäntä särkee jättää lapset isälleen. Yritän silti puhua isästä ja naisesta hyvää lapsille ja kannustaa heitä isäviikonloppuihin.
Onnekas taidan olla, että isä haluaa olla läsnä lasten arjessa.

Miten tästä eteenpäin? Mitä miehelle tapahtui? Kuinka kauan menee, että pääsen yli? Miksi miehen piti tuoda se nainen samantien lasten eteen eikä voi olla lasten kanssa keskenään? Mitä lasten päässä liikkuu? Miten tuen lapsia?

Ystävät kannattelivat mua ekat viikot ja käyn psykologilla joka toinen viikko. Mutta päivässäkin voi tapahtua jo tosi paljon. Sain lääkkeitä ahdistukseen, kohtaukset on niin jumalattoman voimakkaita. Välillä tuntuu, että mies uhmaa kuin pikkulapsi minua ja käyttää lapsia siinä välineenä. Olen aivan voimaton sen edessä.

Käyttäjä Vaikeaa on kirjoittanut 07.03.2018 klo 19:47

Hei mamma ja muut,

Olen tuosta itse pohdinnasta täysin samaa mieltä. Kun raatelee oman sielunsa ihan verille ja parsii sen sitten kasaan siinä prosessissa ymmärtää aika paljon itsestäänkin. Ja olen myös tajunnut asian, että voi puhua tai puhua. Jos toista ei kiinnosta tai jännin asia mistä haluaa keskustella on mitä tällä viikolla syödään on siinä aika vaikea saada omia toiveita ja ajatuksia kovin hyvin kuulluksi. Olen myös havainnut sellaisen ominaisuuden, että joillakin miehillä tuntuu olevan lähes meediomaiset kyvyt omasta mielestään "ajatella" mitä nainen ajattelee asioista. Ja varsinkin jos sitä suuta ei saa auki ja kysyttyä ihan aidon kiinnostuneesti, että hei mitäs sinä olet tästä asiasta mieltä niin kyllä metsään mennään ja lujaa. Yleensä kun nuo ajatukset toisen ajatuksista tuppaavat olemaan täysin vääriä. Ammattiavun puolellakin jo minulle sanottiin, että on turha yrittää arvailla mitä toinen miettii kun arvaus menee todennäköisesti pieleen.

Olen tässä nyt pohtinut myös tätä meidän eron ajankohtaa. Kun aika yleistä tuntuisi olevan erot pienten lasten vanhemmilla ns.ruuhkavuosissa tai sitten kun lapset on jo lentäneet pesästä ja huomataan ettei olekkaan sitten mitään kahdenkeskistä. Meillä kun ei eletty kumpaakaan vaihetta. Lapset oli jo isoja mutta vielä tiukasti kotona. Meillä oli yhteisiä harrastuksia miehen kanssa ja tulevaisuuden suunnitelmiakin. Taas kerran vaan taidan olla tällaisen seinän edessä ettei niitä vastauksia ole tai tule. Välillä ihmettelen mistä näitä pohdintoja vieläkin ajottain kumpuaa kun muuten on kaikki jo niin taka alalla.

Olen myös tajunnut, että olen aavistuksen hankalassa tilanteessa noiden uusien parisuhteiden osalta. Minulla kun tosiaan lapset on jo 15 ja 19 ja itsellä ikää nipinnapin 40v niin olen aika erilaisessa elämäntilanteessa kuin iso osa potentiaalisen ikäisistä miehistä. Nuoremmat miehet haaveilee vielä lapsista jos niitä ei ole ja vähän vanhemmilla tai samanikäisillä on huomattavasti nuoremmat lapset. Tykkään valtavasti lapsista, mutta olisi jo ihan kiva päästä matkustelemaan muuallekkin kuin puuhamaahan. En halua olla kenellekkään sellainen inhottava tympääntynyt äitipuoli se ei olisi oikein ketään kohtaan varsinkaan niitä lapsia. Toinen genre on sitten nämä lapsettomat miehet no osa on ainakin todella syystä lapsettomia kun ei ole vielä itsekkään kasvaneet aikuiseksi ym ym. Olen päättänyt kuitenkin olla avoimin mielin ehkä joku tulee ja vie mennessään oli niitä lapsia tai ei 🙂

Käyttäjä Kolmenmamma kirjoittanut 08.03.2018 klo 13:04

Vaikeaa on, minä olen huomannut vähän samaa, että on haastavaa löytää sopivan ikäistä ja samalla myöskin vanhemmuudessa samalla tasolla (jotakuinkin saman ikäiset lapset) miestä. Eilen tapasin oman deittini, mutta meillä on yhteensä 5 lasta ja kyllä se aiheuttaa isoja logistisia ongelmia järjestää treffejä kahdestaan,monta kertaa oon ollut luovuttamassa koko asian suhteen. Toisaalta mihinpä tässä kiire.

Exän kanssa on niin sekavaa. On käynyt nyt keräilemässä tavaroitaan täältä ja eilen illalla tuntui siltä, ettei lähde ollenkaan. Hengaili vaan täällä ja oli lasten kanssa, rupattelimme kaikesta ja hän kyseli mitä mulle kuuluu, työasioista yms. Ei ole vuosiin ollut kiinnostunut mun asioista, joten oudolta se tuntui. Ja heti huomasin, että kun vähän kohtelin häntä nätimmin, alkoi niitä viestejä tulla. Oon sanonut, että haluan lopettaa sen, tuntuu olevan vaikeaa hänelle. Eilen tuli pitkästä aikaa iso itku illalla ja oon aika mieli herkillä edelleen.

Olen miettinyt, että tosiaanko jättäjä voi oikeasti olla eroprosessissaan niin paljon pidemmällä, että pystyy olemaan tuosta vaan kaveri. Eikä ymmärrä sitä, että minusta ei ole kaveriksi tässä vaiheessa. Kohtasin kyllä uuden naisen ja välit on asialliset, mutta en mä näe meitä kolmea kaveruksina vielä pitkään aikaan. Mä en aika tajua, onhan tämmöinen valtavan kipeä prosessi. Olinko minä oikeasti ainoa, kenellä oli tunteita jäljellä. Mekin kuukausi ennen eroilmoitusta suunniteltiin yhdessä tulevaisuutta, niin se tuntuu oudolta että toinen eli jo kakkoselämää silloin toinen jalka ovenraossa. Mutta askel kerrallaan. Noudatan psykologin neuvoa ja annan tunteiden tulla. Ne menevät sitten ajallaan ohi.

Tsemppiä!

Käyttäjä Vaikeaa on kirjoittanut 13.03.2018 klo 14:24

Kolmenmamma kirjoitti 8.3.2018 13:4

Vaikeaa on, minä olen huomannut vähän samaa, että on haastavaa löytää sopivan ikäistä ja samalla myöskin vanhemmuudessa samalla tasolla (jotakuinkin saman ikäiset lapset) miestä. Eilen tapasin oman deittini, mutta meillä on yhteensä 5 lasta ja kyllä se aiheuttaa isoja logistisia ongelmia järjestää treffejä kahdestaan,monta kertaa oon ollut luovuttamassa koko asian suhteen. Toisaalta mihinpä tässä kiire.

Exän kanssa on niin sekavaa. On käynyt nyt keräilemässä tavaroitaan täältä ja eilen illalla tuntui siltä, ettei lähde ollenkaan. Hengaili vaan täällä ja oli lasten kanssa, rupattelimme kaikesta ja hän kyseli mitä mulle kuuluu, työasioista yms. Ei ole vuosiin ollut kiinnostunut mun asioista, joten oudolta se tuntui. Ja heti huomasin, että kun vähän kohtelin häntä nätimmin, alkoi niitä viestejä tulla. Oon sanonut, että haluan lopettaa sen, tuntuu olevan vaikeaa hänelle. Eilen tuli pitkästä aikaa iso itku illalla ja oon aika mieli herkillä edelleen.

Olen miettinyt, että tosiaanko jättäjä voi oikeasti olla eroprosessissaan niin paljon pidemmällä, että pystyy olemaan tuosta vaan kaveri. Eikä ymmärrä sitä, että minusta ei ole kaveriksi tässä vaiheessa. Kohtasin kyllä uuden naisen ja välit on asialliset, mutta en mä näe meitä kolmea kaveruksina vielä pitkään aikaan. Mä en aika tajua, onhan tämmöinen valtavan kipeä prosessi. Olinko minä oikeasti ainoa, kenellä oli tunteita jäljellä. Mekin kuukausi ennen eroilmoitusta suunniteltiin yhdessä tulevaisuutta, niin se tuntuu oudolta että toinen eli jo kakkoselämää silloin toinen jalka ovenraossa. Mutta askel kerrallaan. Noudatan psykologin neuvoa ja annan tunteiden tulla. Ne menevät sitten ajallaan ohi.

Tsemppiä!

Täällä Vaikee On taas eron kourissa,

Näin siinä vaan sitten todella kävi, että olen jo puolentoista vuoden sisällä toisen kerran eronnut. Kummatkin erot aivan erilaisia, toinen pitkästä liitosta ja niin törkyisesti hoidettu kuin vain voi ja tämä jälkimmäinen lyhyt liitto, mutta ero haikea ja surullinen koska rakkautta molemmilla on se ei vaan näköjään valitettavasti riitä jos toisella on muita ongelmia. Ongelmaksi on tässä jälkimmäisessä alkanut muodostua se ettei mies haluakkaan laskea minusta irti vaikka itse suhteesta ei tunnu tulevan juuri hänen valintojensa takia yhtään mitään. Nyt siis taas vaan oltava jämäkkä ja rajattava hänet ulos elämästä koska mihinkään ehkä lankaan en jää itse roikkumaan enkä halua sellaisessa ketään muutakaan roikottaa. Pakko silti todeta, että tästä jälkimmäisestä liitosta jää sellaisia muistoja joita tulen varmasti kantamaan lopun elämääni jossain sydämen sopukoissa mukana. En edes ymmärtänyt ennen tätä minkälaista voi oikeasti olla parisuhteessa jossa toinenkin osaa keskustella ja elää tunteella. Olen siis taas oppinut paljon ihmisistä ja ennen kaikkea itsestäni ja omista toiveistani.

Ex aviomies on todella jo kuin haamu menneisyydestä välillä lähinnä ihmettelen, että mitä moisen puupökkelön kanssa edes ylipäätään tein 😐 . Hän on nyt mitä ilmeisimmän matkoilla koska lapsi on minulla useamman viikonlopun putkeen ja hänen piti vielä selvennellä kuin on maksanut elareita vaikka ne menivät ihan normaali kaavan mukaan. Muutenkin meillä myös tuo minun pieni ystävällisyyteni hänelle aiheutti heti sen, että yhteydenpito lisääntyi ja pikkuasioistakin piti taas alkaa raportoimaan. Huomaan kokoajan paremmin ettei minulla ole edes mitään mielenkiintoa olla hänen kanssaan tekemisissä kuin ihan pakolliset. Minulla on paljon hyviä ystäviä käytän huomattavasti mielumin aikani heidän kanssaan kuin mokoman itsekkään idiootin jolla oma napa menee jopa omien lasten edelle. Usein huomaan myös vielä miettiväni, että oliko tosiaan niin ettei toinen vaan kerta kaikkiaan tuntenut mitään, mutta huomaan silloin vain kiusaavani itseäni koska mennään taas sektorille ei tule koskaan vastauksia. Olen tainnut luoda päähän itselleni tällaisen lokeron asiat joihin ei koskaan tule vastausta. Sinne on helppo sitten lukita kaikki se mitä kukaan ei pysty tai halua selittämään minulle jolloin ne voi jättää taka-alalle eikä niihin tarvitse tuhlata yhtään omia voimavaroja.

Tämä on kyllä mielenkiintoinen kevät kun itse koen jotenkin pursuavani elämää. Lapsien kanssa menee tosi kivasti ja heilläkin elämä tosi mallillaan. Omat asiat ovat hienolla tolalla. Olen jo varannut yhden matkan ja suunnittelen jo toista lyhyempää reissua kaverin kanssa ja tässäkin kohdassa huomaan miten mahtavaa on kun minun ei tarvitse kysyä keneltäkään lupaa saanko lähteä ym ym. Lasten kanssa ollaan hienosti saatu aikataulut aina soviteltua. Ei tämä tietty mitään ruusuilla tanssia kokoajan ole kun aikataulut on yh äidillä ajoittain aika tiukat, mutta selvitty on. Vielä tässä varmasti joutuu kompuroimaan useammankin kerran, mutta kaiken muun ajan olen päättänyt todellakin elää. Nyt olen jo saanut maistaa hiukan sitä mitä voisi parisuhde parhaimmillaan olla ja usko siihen, että sellainen pysyvä on vielä saavutettavissa elää vahvana 🙂

Käyttäjä Kolmenmamma kirjoittanut 15.03.2018 klo 21:25

Kolmenmamma täällä itkuisen päivän jälkeen....

Meillä oli taas perheneuvolakäynti ja exä tuli sinne rehvakkaasti ja nenäkkäästi paikalle. Me käydään siellä oikeastaan kahdesta syystä: lasten asioiden vuoksi sekä näiden tapaamisasioiden ja muiden setvimiseksi.

Tänään taas tuli ilmi, kuinka aseeton ja yksin olen tuota hirviötä vastaan. Hän ei suostu tulemaan asioissa vastaan eikä juurikaan ylipäätänsä jakamaan vanhemmuuden vastuuta kanssani. Sen sijaan haluaa kaiken minulta. Kääntää kaiken minun syyksi ja vihjailee, että lasten oirehtiminen on minun syytäni.

On todella raskasta kuulla hänen puhuvan näin ja lopulta piti kysyä, että miksi hän kohtelee minua näin. Mitään väärää en ole hänelle tehnyt. Kysyin myös, että eikö hän todellakaan arvosta minua omien lastensa äitinä edes sen vertaa että voisi sanoa olevansa pahoillaan. Vastassa edelleen jähmeä vahanukke joka jankuttaa ettei ole itsekään mitään väärää tehnyt. Menin todella pois tolaltani enkä halua enää kohdata tuota miestä joka satuttaa minua kaksinverroin. Ensiksi pettämällä ja jättämällä ja toiseksi mitätöimällä kaikki minun tunteeni. Täytyy sanoa, että täytyy tunne-elämältä olla todella sairas että kykenee tuommoiseen.

On kieltämättä ollut aika ahdistunut olo. Miehen oikuttelujen vuoksi joudun tapaamaan hänet useita kertoja viikossa ja se on vain liikaa. On tosi vaikea jatkaa elämää kun joutuu jatkuvasti tapaamaan toista.

Käyttäjä Vaikeaa on kirjoittanut 16.03.2018 klo 16:14

Hei mamma,

Ihan riipaisi kun luin kirjoituksesi. Kammottavaa mitä joudut vieläkin kokemaan. Väkisin tulee mieleen onko nämä jotain epä ihmisiä. Ei kai kukaan terve voi kohdella noin ihmistä jonka kanssa on elänyt vuosikausia ja jonka kanssa on saanut yhteisiä lapsiakin. Aina tietenkin herää kysymys mitä tuollaisella käytöksellä koitetaan peittää sitä omaa pahaa oloako vai mitä lie. Missä on inhimillisyys? Eikö nämä ole meille jätetyille ihan tarpeeksi rankkoja kokemuksia ilman jättäjä pettäjien vielä lisää hiekoitustakin.

Tässä kohtaa en voi muuta sanoa kuin, että taistele tyttö taistele! Pidä puolesi vaikka vaikeaa onkin ja rajaa se ihminen niin hyvin kuin mahdollista elämästäsi pois. Ei hänellä ole mitään oikeutta satuttaa sinua enää yhtään lisää. Sinä olet vapaa nyt, sinä olet vapaa myös elämään onnellista elämää elä anna hänen viedä sitä sinulta.

Itsestäkin tuntuu vielä ajoittain tosi kurjalta kun ei voi kenenkään kanssa jakaa vanhemmuutta. Molemmilla lapsilla on vielä tänä vuonna isoja tapahtumia elämässä ja minä saan niitä ihan yksinäni sitten järjestellä. Nyt onneksi ex anoppi tarjosi rahallista apua lasten juhliin on tajunnut kai ettei isä hahmolta paljoa tähänkään ole helpotusta luvassa. En tiedä onko ihan oma vikani, kun en oikein osaa olla pyytämässäkään sitä apua rahallisesti tai muutenkaan vaikka hyvin poikkeuksellisista menoista nytkin kyse. Jotenkin vaan tuntui, etten ainakaan halua olla se ex vaimo joka aina on ruinaamassa jotain joista saa sitten lukea näiden unelma nyksien katkerista kirjoituksista kuinka pilataan ihanan uusioperheen harmonia. Omillaan pärjään kyllä ei siitä ole kiinni, mutta kyllähän se ajoittain tuntuu vähän katkeralta kun yhdessä tähän soppaan ollaan jo lastenkin osalta lähdetty niin minun tehtäväkseni se nyt tuli sitten yksin viedä kuitenkin kunnialla maaliin kun toista vaan ei huvittanut tai on jotain muuta tärkeämpää. Olisi niin ihanaa kun voisi toisen kanssa yhdessä iloita lasten menestyksestä ja kasvusta, mutta kun ei niin ei.

Olen tässä myös väkisinkin alkanut pohtimaan, että mitä jos tuo ex sairastaakin jotain joka on perinnöllistä. Nuorempi lapsi haaveilee ammateista joissa minkäänlainen mielen heilahtelu voisi olla aika tuhoisaa isolle joukolle ihmisiä. Tutkimuksiin ei häntä saa ja sitten kun asenne on jo lähtökohtaisesti sellainen ettei mitään ole vialla niin mitä tässä voi. Tämän takia todella toivon, että olen vaan silloin lähes 20v sitten onnistunut itselleni kumppaniksi haalimaan täydellisen k...pään. Silloin en ole se äiti aikanaan joka sitten saa itkeä kun jälkikasvu jossain mielenhäiriössä tekee jotain ihan kamalaa.

No jotain hyvääkin. Olen avannut taas uusiin ihmisiin tutustumis pelin ja ehkä jotain pientä taas viriämässä 🙂 Kyllä kai sitä sitten vaan voi kun uskaltaa eipä tämä ota mitään jos ei annakaan 🙂

Hurjasti halauksia ja voimia sinulle mamma näin virtuaalisesti kyllä jossain vaiheessa helpottaa ☺️❤️

Käyttäjä Kolmenmamma kirjoittanut 16.03.2018 klo 19:48

Minäkin olen perinnöllisiä asioita miettinyt paljon. Tunnistan exässä ainakin aleksitymian oireita ja tosiaan täydellinen empatian puute, ehkä joku muukin. Tavalla tai toisella ne voi olla perinnöllisiä, varmaan aika pitkälle nyt selviävät kun vanhin lapseni pääsee psykologisiin tutkimuksiin.

Kävin tänään itse juttelemassa psykologille ja sain vähän vihdoinkin vahvistusta ajatuksilleni. Tuntuu, että vuosikausia olen yrittänyt hakea apua eikä kukaan ole koskaan pystynyt sanomaan että exässä todellakin on vikaa. Nyt ekaa kertaa psykologi otti asiaan kantaa, sanoi tiukasti exälle että mun tunteiden mitätöiminen on väärin ja minulle että exä todella tarttis apua. Mutta apua ei voi pakottaa ottamaan vastaan.

Mun suurin ongelma on se, että joudun kohtaamaan exää jatkuvasti. Tälläkin viikolla 4 kertaa. Tarvitsen etäisyyden, että pääsen jatkamaan elämääni ja se ei tunnu hänelle sopivan. Hän haluaa tapaamisten menevän omien aikataulujensa mukaan eikä suostu sitoutumaan mihinkään pysyvämpään ratkaisuun vaikka ne on perusteltu hänelle moneen kertaan. Lapsellista kiukuttelua. Psykologi kysyi kerran, että miltä tuntuu rajata 8-vuotiasta ja nelikymppistä miestä samalla tavalla. Kyllähän se kurjalta tuntui. Että nyt kun itse haluais lopulta eroon, toinen alkaa hankalaksi.

Olen kyllä niin loputtoman väsynyt ja haluaisin tämän vaan olevan ohi. Sain sanottua miehelle eilen onneksi suorat sanat. Se oli kytenyt niin kauan mun sisällä. Jospa nyt pääsisi taas eteenpäin.

Käyttäjä Kolmenmamma kirjoittanut 18.03.2018 klo 14:19

Kommentoin vielä, olen pyöritellyt asioita päässäni ja mulla on muutamia miehen suusta tulleita sammakoita, joita en pysty ymmärtämään enkä saa selitystä. Mitä ne voivat tarkoittaa, käyttävätkö muutkin pettävät samoja fraaseja?

”Olen jo vuosia miettinyt eroa”- mitä tämä tarkoittaa, miksi ei ole puhunut asiasta?

”Meillä ei ollut kipinää” - Elimme tavallista perhe-elämää, miksi hän ei tehnyt kertaakaan aloitetta suhteemme parantamiseksi? Itse kerroin uupuneeni ja olisin kaivannut häntä auttamaan arjessa, olisi varmasti läheisyyttäkin ollut enemmän. Pyyteetöntä hellyyttä hänen puoleltaan ei tullut koskaan, jokainen kosketus oli ”ehdotus”.

”Lapset kyllä tottuvat” - mitään vastuuta ei hän ottanut asiasta eikä ole edes suostunut puhumaan lapsille koko erosta. Edelleen keskimmäinen lapseni luulee naisystävää työkaveriksi. Lapset oireilevat ja mies vihjailee että syys siihen on minun voinnissa ja itkuisuudessa.

”Et saa pillittää lasten edessä” - miksi en saa tuntea yhtään mitään, vaikka on tullut petetyksi ja jätetyksi sen ihmisen toimesta keneen luotti kaikkein eniten.

”En ole tehnyt mitään väärää” - tilanteessa jossa kysyin, että miksi hän puhuu noin ilkeästi ja inhottavasti minulle vaikken ole hänelle mitään pahaa tehnyt.

”Enkö ollutkin rohkea kun uskalsin ottaa eron” - oliko se loppupeleissä rohkeutta vai oikeasti pelkuruutta?

Vaikka aika kuluu ja oma elämä etenee, tämmöiset tietyt sanat jäävät varmasti kummittelemaan loppuiäksi mieleen. Elin tämän ihmisen kanssa lähes 15 vuotta. Toteutimme useita unelmia: matkustimme, veneilimme, rakensimme talon, saimme lapset. Niin paljon elämää ja toisesta oppimista. Toisen luonteenpiirteiden ymmärtämistä ja hyväksymistä, tottakai riitoja ja särmien hioutumists. Se kaikki piti heittää menemään. Ja minkä vuoksi? Mitä nelikymppinen mies luulee saavuttavansa vielä tässä elämässä? Ei halua enää lapsia joten elämää suuremman rakkaudenko?

Pikkuhiljaa alkaa valjeta, että ei mies muuttunut vaan oli koko liittomme ajan pohjimmiltaan tämmöinen. Rakastuneena ja ruuhkavuosina elämä usein on selviytymistä ja niitä toiveita ja odotuksia laittaa sinne ”onko ne jo muuttaneet kotoa”- vaiheeseen. Minäkään en loppupeleissä muuttunut, vauvavuosien jälkeen koen olevani hyvin samanlainen kuin 15 vuotta sitten eli palasin entiseksi minäksi.

Minä olen tehnyt meidän molempien edestä itseanalyysiä ja kehittänyt itseäni. Toinen jatkaa omalla tiedostamattomalla linjallaan. Kumpi meistä loppupeleissä on onnellisempi?

Käyttäjä SisältäSekaisin kirjoittanut 18.03.2018 klo 23:18

Kolmenmamma kirjoitti 18.3.2018 14:19

Kommentoin vielä, olen pyöritellyt asioita päässäni ja mulla on muutamia miehen suusta tulleita sammakoita, joita en pysty ymmärtämään enkä saa selitystä. Mitä ne voivat tarkoittaa, käyttävätkö muutkin pettävät samoja fraaseja?

”Olen jo vuosia miettinyt eroa”- mitä tämä tarkoittaa, miksi ei ole puhunut asiasta?

”Meillä ei ollut kipinää” - Elimme tavallista perhe-elämää, miksi hän ei tehnyt kertaakaan aloitetta suhteemme parantamiseksi? Itse kerroin uupuneeni ja olisin kaivannut häntä auttamaan arjessa, olisi varmasti läheisyyttäkin ollut enemmän. Pyyteetöntä hellyyttä hänen puoleltaan ei tullut koskaan, jokainen kosketus oli ”ehdotus”.

”Lapset kyllä tottuvat” - mitään vastuuta ei hän ottanut asiasta eikä ole edes suostunut puhumaan lapsille koko erosta. Edelleen keskimmäinen lapseni luulee naisystävää työkaveriksi. Lapset oireilevat ja mies vihjailee että syys siihen on minun voinnissa ja itkuisuudessa.

”Et saa pillittää lasten edessä” - miksi en saa tuntea yhtään mitään, vaikka on tullut petetyksi ja jätetyksi sen ihmisen toimesta keneen luotti kaikkein eniten.

”En ole tehnyt mitään väärää” - tilanteessa jossa kysyin, että miksi hän puhuu noin ilkeästi ja inhottavasti minulle vaikken ole hänelle mitään pahaa tehnyt.

”Enkö ollutkin rohkea kun uskalsin ottaa eron” - oliko se loppupeleissä rohkeutta vai oikeasti pelkuruutta?

Vaikka aika kuluu ja oma elämä etenee, tämmöiset tietyt sanat jäävät varmasti kummittelemaan loppuiäksi mieleen. Elin tämän ihmisen kanssa lähes 15 vuotta. Toteutimme useita unelmia: matkustimme, veneilimme, rakensimme talon, saimme lapset. Niin paljon elämää ja toisesta oppimista. Toisen luonteenpiirteiden ymmärtämistä ja hyväksymistä, tottakai riitoja ja särmien hioutumists. Se kaikki piti heittää menemään. Ja minkä vuoksi? Mitä nelikymppinen mies luulee saavuttavansa vielä tässä elämässä? Ei halua enää lapsia joten elämää suuremman rakkaudenko?

Pikkuhiljaa alkaa valjeta, että ei mies muuttunut vaan oli koko liittomme ajan pohjimmiltaan tämmöinen. Rakastuneena ja ruuhkavuosina elämä usein on selviytymistä ja niitä toiveita ja odotuksia laittaa sinne ”onko ne jo muuttaneet kotoa”- vaiheeseen. Minäkään en loppupeleissä muuttunut, vauvavuosien jälkeen koen olevani hyvin samanlainen kuin 15 vuotta sitten eli palasin entiseksi minäksi.

Minä olen tehnyt meidän molempien edestä itseanalyysiä ja kehittänyt itseäni. Toinen jatkaa omalla tiedostamattomalla linjallaan. Kumpi meistä loppupeleissä on onnellisempi?

Otanpa nyt keskusteluun osaa. Ehkä nuo lausahdukset vain on sitä mitä ne lyhyydessä ja karuudessa on? Miksi ne ei sitä voisi olla? Voisin samoja itsekkin käyttää ja osaa olen käyttänytkin. Miksi hän ei olisi voinut eroa miettiä jo pitkään, olen tietyllä tapaa itsekkin sitä pitkään miettinyt. Aluksi se oli joskus riidan jälkeen pientä ajatusleikkiä ei mitää vakavaa mikä olisi mihinkää johtanut. Ajatukset kuitenkin voimistuneet vuosien kuluessa pikku hiljaa, välillä asioista hiukan puhuttu, mutta sitten kun aikaa on kulunut tarpeeksi ja jokin toinen sattuu kohdalle, se kaikki epätoivon tunne ja katkeruuskin voi antaa sysäyksen toiseen syliin.

Kipinän puute... sitä ei meilläkään ole. Pahimmillaan toisen lapsen jälkeen oli n. 2 vuoden "kuiva kausi" joka katkesi, kun olin alkanut käydä keskustelemassa ja alkanut hiukan puhua asioista, mutta suurin syy siihen oli suuri energia ja uskallus jota olin saanut tapaamaltani ihmiseltä.

Kuuntelitko miestäsi, olitko hänestä kiinnostunut? En todellakaan halua syyllistää... mutta voiko olla mahdollista että miehesi jäi ajatuksissa ja teoissa viimeiseksi, jolle ei oiken jäänyt mitään. Itse olen kokenut jopa kateutta meidän lemmikkejä kohtaan halauksista, hymyistä ja kosketuksesta, niin tyhmältä kuin se kuulostaakin.😋
Kaiki kosketus on vain yksipuolista ja kaikki hellyyden osoitukseni juurikin otetaan aina vastaan suorana ehdotuksena ja loukkaavana.

Mekin olemme elämäämme rakentaneet pitkälle päässeetkin, mutta samalla vuosien saatossa toiset hukanneet. Itse olen halunnut toiselle parasta mitä pystyn antamaan, mutta riittämättömyyden tunne on vain kasvanut ajan saatossa. En minäkään tätä pois haluaisi heittää, mutta kuukausi kuukaudelta ajatus vahvistuu. Onhan tämä 40 aika vaikea aika monella tapaa. Meidän laiset henkilöt on kasvanut yhdessä aikuiseksi, siinä sivussa ehkä oppineet itsestään ja toisesta jotain, mikä ei nykyiseen elämään sovi se on ehkä aina ollut siellä, mutta on kuvitellut sen pystyvän muuttaa. Itsellä se on ollut läheisyyden ja kosketuksen tarve, sekä toisen osalta muutama piirre jonka on uskonut aina muuttuvan seuraavassa elämän vaiheessa.

Sori että tulin tähän omia ajatuksiani heittämään. Olen kuitenkin ihmisenä sitä mitä halveksit.

Käyttäjä Kolmenmamma kirjoittanut 20.03.2018 klo 12:17

SisältäSekaisin kirjoitti 18.3.2018 23:18

Otanpa nyt keskusteluun osaa. Ehkä nuo lausahdukset vain on sitä mitä ne lyhyydessä ja karuudessa on? Miksi ne ei sitä voisi olla? Voisin samoja itsekkin käyttää ja osaa olen käyttänytkin. Miksi hän ei olisi voinut eroa miettiä jo pitkään, olen tietyllä tapaa itsekkin sitä pitkään miettinyt. Aluksi se oli joskus riidan jälkeen pientä ajatusleikkiä ei mitää vakavaa mikä olisi mihinkää johtanut. Ajatukset kuitenkin voimistuneet vuosien kuluessa pikku hiljaa, välillä asioista hiukan puhuttu, mutta sitten kun aikaa on kulunut tarpeeksi ja jokin toinen sattuu kohdalle, se kaikki epätoivon tunne ja katkeruuskin voi antaa sysäyksen toiseen syliin.

Kipinän puute... sitä ei meilläkään ole. Pahimmillaan toisen lapsen jälkeen oli n. 2 vuoden "kuiva kausi" joka katkesi, kun olin alkanut käydä keskustelemassa ja alkanut hiukan puhua asioista, mutta suurin syy siihen oli suuri energia ja uskallus jota olin saanut tapaamaltani ihmiseltä.

Kuuntelitko miestäsi, olitko hänestä kiinnostunut? En todellakaan halua syyllistää... mutta voiko olla mahdollista että miehesi jäi ajatuksissa ja teoissa viimeiseksi, jolle ei oiken jäänyt mitään. Itse olen kokenut jopa kateutta meidän lemmikkejä kohtaan halauksista, hymyistä ja kosketuksesta, niin tyhmältä kuin se kuulostaakin.😋
Kaiki kosketus on vain yksipuolista ja kaikki hellyyden osoitukseni juurikin otetaan aina vastaan suorana ehdotuksena ja loukkaavana.

Mekin olemme elämäämme rakentaneet pitkälle päässeetkin, mutta samalla vuosien saatossa toiset hukanneet. Itse olen halunnut toiselle parasta mitä pystyn antamaan, mutta riittämättömyyden tunne on vain kasvanut ajan saatossa. En minäkään tätä pois haluaisi heittää, mutta kuukausi kuukaudelta ajatus vahvistuu. Onhan tämä 40 aika vaikea aika monella tapaa. Meidän laiset henkilöt on kasvanut yhdessä aikuiseksi, siinä sivussa ehkä oppineet itsestään ja toisesta jotain, mikä ei nykyiseen elämään sovi se on ehkä aina ollut siellä, mutta on kuvitellut sen pystyvän muuttaa. Itsellä se on ollut läheisyyden ja kosketuksen tarve, sekä toisen osalta muutama piirre jonka on uskonut aina muuttuvan seuraavassa elämän vaiheessa.

Sori että tulin tähän omia ajatuksiani heittämään. Olen kuitenkin ihmisenä sitä mitä halveksit.

No tottakai noi lausahdukset on tuon toisen ihmisen ajatuksista. Mutta ihan käsittämätöntä on se, että vuosikausia olen yrittänyt asioista puhua, puhua ja puhua... lopulta lopetin puhumisen kun en enää jaksanut puhua seinille. Hain usean kerran meille ulkopuolista apuakin, mutta se ei koskaan herättänyt toisessa osapuolessa mitään eikä sielläkään voinut puhua. Koskaan en saanut vastakaikua mihinkään. Ja sitten yhtäkkiä minulle kerrotaan, että ollaan omassa päässä mietitty asioita vuosikausia. Mikä ihme siinä on, ettei voi kertoa voivansa huonosti? Meillä on kuitenkin iso perhe ja tämä tempaus on rikkonut paljon.

Kuivia kausia, tottakai niitä tulee. Mulla on 2/3 lapsista ollut koliikkisia, toinen 6 kk ja toinen 12 kk. Silloin elämä on selviämistä päivästä toiseen. Keneltä siihen sais ymmärrystä jos ei lasten isältä? Eihän mies nyt ole mikään lapsi jonka pitää taistella kiintymyksestä omien pienten lasten kanssa, ihan normaali biologinen asia se on, että lasten ollessa vauvoja ja pieniä äidin kiintymys kääntyy hetkeksi eri suuntaan. Lasten kasvaessa parisuhteeseen voidaan taas panostaa enemmän. Vaikeat raskaudet ja synnytykset on myös meille vähän vanhemmille äideille ihan arkipäivää.

Kuuntelin miestäni, kyselin ajatuksia ja työkuulumisia aina kun itse olin jotenkin hengissä (tunnin välein herääminen öisin ei paljoa aivotoimintaa paranna). Viimeiset 7 vuotta mies oma-alotteisesti oli todella paljon pois, remontoi mökkiä ja myöhemmin taloa. Pyöritin arkea lasten kanssa yksin. Kaikki keskustelu taantui remppa-asioista puhumiseen ja mitään sen syvällisempää hänestä ei koskaan saanut irti. Henkisesti koin olevani vuosikausia yksin. Kyseltiinkö minun kuulumisiani koskaan? No ei.

Toisaalta ero on ihan oikeasti ollut hyvä asia. Minun olisi pitänyt lähteä jo kauan sitten kun tuo henkinen yhteys oli pahasti ollut jo poikki ja mies osoittautui empatiakyvyttömäksi. Minäkin jotenkin vaan elin siinä toivossa, että hänessä joskus tapahtuisi se mullistus ja yhtäkkiä rupeaisi puhumaan näistä vaikeammistakin asioista. Vähän samoin, mitä sinäkin sanot odotelleesi.

Mulla on vaan erilainen näkökulma siihen, että kun perustetaan perhe niin siinä pysytään ja sen eteen tehdään töitä. Jos joku mättää, siitä puhutaan ja siihen haetaan apua (kuten olen tehnyt) eikä omassa päässä tehdä noin isoja ratkaisuja, jotka rikkovat monen ihmisen elämän. Ero on niinkuin viimeinen vaihtoehto ja siihen päädytään yhdessä sen jälkeen kun kaikki muu on tehty. Todellista rohkeutta ja rakkautta on nostaa kissa pöydälle ja uskaltaa sen oman puolison kanssa hakea apua ja etsiä se kipinä uudelleen.

Mutta en ole yksin. Joka puolelta kuulee samoja tarinoita. Rikkimenneitä perheitä. Eilen esikoiseni kertoi, ettei isä enää kuulu meidän perheeseen, kyllähän se kouraisi.

Olen miettinyt sitäkin, että kuinka paljon nämä meidän sukupolven ongelmat liittyvät historiaan. Eikö uskalleta puhua, koska pelätään hylkäämistä? Jotain lapsuuden hylkäämisen kokemuksia? Päädytään lähtemään ensin itse, ettei toinen vaan pääse jättämään? Luin jonkun ruotsalaisen tutkimuksen, missä vanhempien ero vaikuttaa pitkälle lasten varhaisaikuisuuteen ja kyvyttömyyteen sitoutua. Varmaan monen asian summa. Ja nyt mun lapseni ovat osana sitä kierrettä, johon itsekin jouduin oman äitini erotessa ja johon en koskaan olisi halunnut. Mutta näin kävi.

Enkä minä sinua halveksi, en tunne sinua enkä elämäntilannettasi. Mutta olisi kurjaa kuulla teilläkin perheen hajonneen siitä syystä, ettei ongelmia haluttu tai uskallettu käsitellä.

Käyttäjä Vaikeaa on kirjoittanut 21.03.2018 klo 12:38

Hei taas kaikki,

Vahvaa tekstiä luin tuossa aiemmin tässä ketjussa.
Aloitan vastaamalla mamman kysymyksiin:

”Olen jo vuosia miettinyt eroa”- mitä tämä tarkoittaa, miksi ei ole puhunut asiasta?
Meillä ei ollut tätä. Nimenomaan kiisti miettineensä eroa edes ennen vuodenvaihdetta kun olen nyt jälkeenpäinkin tivannut, että eikö todella ollut harkinnut muutamaa viikkoa kauempaa asiaa. Tuntuu niin raadolliselta, että ihminen heitti koko meidän elämän kaivoon muutaman viikon miettimisen jälkeen 😝

”Meillä ei ollut kipinää” - Elimme tavallista perhe-elämää, miksi hän ei tehnyt kertaakaan aloitetta suhteemme parantamiseksi? Itse kerroin uupuneeni ja olisin kaivannut häntä auttamaan arjessa, olisi varmasti läheisyyttäkin ollut enemmän. Pyyteetöntä hellyyttä hänen puoleltaan ei tullut koskaan, jokainen kosketus oli ”ehdotus”.
Meillä oli sitä kipinää niin makkarissa kun muutenkin. Paitsi ettei hän meinannut oikein pystyä enää pysähtymään viettämään aikaa minun tai meidän kanssa kun kokoajan piti pakonomaisesti suorittaa jotain. Vaikka ihan todella pyysin lopettamaan.

”Lapset kyllä tottuvat” - mitään vastuuta ei hän ottanut asiasta eikä ole edes suostunut puhumaan lapsille koko erosta. Edelleen keskimmäinen lapseni luulee naisystävää työkaveriksi. Lapset oireilevat ja mies vihjailee että syys siihen on minun voinnissa ja itkuisuudessa.
Tämä kuultiin meilläkin ja lisäksi vielä naurettava fraasi onneksi lapset on jo isoja. Ai koska ovat isoja ja tajuavat kaiken liiankin hyvin niin ovat sitten jotenkin kestävämpiä no näin asia ei todellakaan ole.

”Et saa pillittää lasten edessä” - miksi en saa tuntea yhtään mitään, vaikka on tullut petetyksi ja jätetyksi sen ihmisen toimesta keneen luotti kaikkein eniten.
Käskyttäminen käytösmalleissa on myös tuttua. En olisi saanut sanoa sitä tai olla kenestäkään mitään mieltä esim. tästä naikkosesta joka esitti minun ystävääni ennen kuin kaatui samaan sänkyyn mieheni kanssa. Joka myös puhelimessa tokaisi minulle, että no sehän on sitten selvä kun kysyin aikooko todella hajottaa perheen ja ottaa mieheni joka on ihan kahjopäisesti tuhoamassa kaiken hänen takiaan. Käytin hänestä kyllä ei niin imartelevia nimityksiä kun keskustelin exän kanssa alku aikoina. Eiköhän tuokin nyt olisi oikean miehen pitänyt kestää pieni nimittely kun itse kuitenkin pisti kaiken hajalle.

”En ole tehnyt mitään väärää” - tilanteessa jossa kysyin, että miksi hän puhuu noin ilkeästi ja inhottavasti minulle vaikken ole hänelle mitään pahaa tehnyt.
Ei noilla sanoilla, mutta ihan vastaavaa höpö höpöä kuinka hän on tehnyt niin oikean päätöksen erotessaan. Mutta todellisuudessa eihän hän ollut tehnyt päätöstä erota vaan päätöksen ottaa toinen nainen joka taas sitten aiheutti niin vaikean tilanteen että oli pakko erota. Olisikin eronnut ensin olisi voinut edes yhteinen vanhemmuus ja lasten kunnioitus häntä kohtaan säilyä.

”Enkö ollutkin rohkea kun uskalsin ottaa eron” - oliko se loppupeleissä rohkeutta vai oikeasti pelkuruutta?
Meillä ei sentään tätä ole laukaissut. Mutta rohkeutta olisikin ollut ottaa se ero reilusti ensin ja sitten aloittaa uusi suhde vasta.

Sisältä sekaisin mielenkiintoista kuulla sieltä aidan vihreämmältäkin puolelta mietteitä asiasta. En väitä, että olet väärässä, mutta väitän että koskaan ei pettäminen ole petetyn syy. Oli tilanne ihan mikä tahansa aina voi valita toisin ja nyt puhun myös omasta kokemuksesta aiemmasta elämästäni. Valitettavasti on vain raukkamaista ottaa joku pönkittämään siihen selän taakse itseä ja harvoin kun se asioiden selvittely onnistuu jos soppaa on hämmentämässä kolmas pyörä oli se sitten uusi kumppani, sukulainen tms. Kun näillä ulkopuolisilla tuppaa yleensä olemaan aika vahvoja näkemyksiä vaikka kovasti voivatkin väittää muuta ja etteivät halua ottaa kantaa. He jo pelkästään omilla teoillaan väkisinkin ohjaavat toimintaa. Väitän, että olisin voinut itsekin hyvin monesti ennen eroa ja varsinkin eron jälkeen lähteä hämmentämään jonkun muun perheen soppaa. Täällä on kuitenkin älytön määrä ihan vapaitakin upeita ihmisiä niin ei kyllä ole mitään tarvetta. Sitten voi jokainen tahollaan miettiä mitä se varattuun puuttuja tuosta kaikesta saa tai hakee kun vapaitakin on tarjolla tinderit ym pullollaan. Se toisten ihmisten elämä kun on niin helppo arvioida ulkoapäin jonkinlaiseksi, mutta kun hyppää niihin samoihin saappaisiin ja aikaa kuluu se 10v eteenpäin niin voi olla ettei maailma olekaan niin ruusunpunainen enää sen uudenkaan kanssa varsinkaan kun taakkana on vielä lähtötilanne jossa on satutettu todella pahasti muita ihmisiä jotka ainakin joskus on olleet itselle todella rakkaita. On toki mahdollista, että vääränlaiset ihmiset ovat joskus ajautuneet yhteen ja sitten vaan oppineet elämään keskenään ja silloin onkin hyvä erota ja etsiä uusi kumppani mutta ihan todella tuossa järjestyksessä. Sen voin myös sanoa vinkiksi sinulle, että minun exäni koki myös tuollaisia riittämättömyyden tunteita. Nyt vaan on tainnut käydä niin, että hän on näin reilun vuoden jälkeen tainnut tajuta ettei ne johtuneetkaan minusta vaan siitä että hän itse olettaa ihmisten ajattelevan jotain niin kuin oletti minunkin ja paha olo sen kun jatkuu. Hänelle nämä uudet heilat toivat hetken helpotuksen, mutta arki tulee vastaan aina 🙂 Jos päädyt nyt eroamaan jossain vaiheessa kuitenkin niin sinulle samat terveiset kuin muillekin pettäjä jättäjille kantakaa vastuunne. Sitten ei ole tarpeen yhtään enempää hiekottaa jätetyn polkua kuten minun ja mamman exät ovat tehneet. Kyllä siinä kaikessa on yhdelle pienelle ihmiselle jo tarpeeksi kestämistä muutenkin jos vielä selviää kolmannen pyörän mukana olo.

Olen Mamma myös miettinyt tämän yhteiskunnan ja aikakauden vaikutusta eroihin. Nyt erotaan ihan sarjatulella. Olen todella miettinyt, että onko se nyt otettu joksikin ongelman ratkaisu keinoksi nro.1 koska niin "kaikki" tekee ja se on helppoa. Onko meidän elämä ylipäätään liian helppoa nykyään kun ei tarvitse jälleen rakentaa, raivata maata tai maksaa sotakorvauksia. Kukapa siinä mitään eroamisia on ehtinyt miettiä kun ahteri pitkällä on painettu hommia, että ylipäätään on jonkinlainen katto pään päällä. Sitten tuo kuningas alkoholi kun nyt on jo todettu sen olevan aika hurjan suuri ongelma tässä maassa. Moneenko meidän ikäiseen lapseen se on jommankumman vanhemman tai jonkun muun läheisen taholta päässyt vaikuttamaan negatiivisesti tunne elämän rakentumiseen ym. Maksetaanko me nyt sitten hintaa tästä osaltamme. Toki tämä ongelma ei edelleenkään ole poistunut. Meitä vanhemmat ikäluokat taas saivat kärsiä sitten edeltäneen ikäluokkien ongelmista jotka ovat nekin osaltaan taas olleet rakentamassa heidän identiteettiään ja siirtyneet osaltaan käytösmalleina meidän vanhempiimme. Minä ainakin tunnen useamman ihmisen joka kertoo ettei heidän perheessään koskaan esim.halattu toisiaan joten hekään eivät oikein osaa nyt sitten halailla lapsiaan tai kumppaniaan ym.

Sitten pieni ripaus omasta elämästä. Exään ei ole mitään varsinaista yhteyttä. Viestein hoidetaan asiat jos jotain hoidettavaa on. Edelleen hän sukulaisineen koittaa pitää nuorempaa lasta tietokanavanaan minun asioistani, mutta onneksi olen saanut lapsenkin tajuamaan ettei hänellä ole mitään velvollisuutta heille raportoida minun henkilökohtaisista asioistani. Ensimmäinen suhde eron jälkeen on nyt historiaa ja siitä jäi kyllä ihania muistoja. Homma vaan ei toiminut. Nyt olen taas tavannut jonkun uuden, joka ehkä tosiaan hiukan on pyyhkäissyt jalat alta 🙂 Katsotaan mitä tästä kehkeytyy, taidan olla sellainen sarja rakastuja kun heittäydyn aina näihin juttuihin koko sydämellä
☺️❤️☺️
Mutta kuten Cheek ja Jenni Vartiainen laulaa:
Joka keinussa jumalten keinuu
Väliä taivaan ja helvetin heiluu
Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu
kun keinuu
Joka selässä ristinsä kantaa
Kohtalon haltuun itsensä antaa
Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu
kun keinuu
Tässä kohden on todella ihanaa kun olen vapaa oikeasti tekemään mitä vaan. En satuta ketään, en loukkaa ketään ja voin aidosti antaa itseni heittäytyä huumaan tätä ei kukaan pettäjä voi kokea koska näillä kaikilla asioilla on silloin musta varjo. Ja juuri tästä syystä voin sanoa, että pidän hyvin outona jos joku haluaa varatun henkilön kanssa aloittaa suhteen koska minäkin olen jo tässä ajassa löytänyt kaksi aivan mahtavaa ja ihan vapaata tyyppiä niin niitä varmasti riittää muillekin 😉

Näissä fiiliksissä kevät auringon paistaessa jaksamista sinulle Mamma ja viisaita päätöksiä sinulle Sisältä sekaisin 🙂

Käyttäjä 24vuodenjälkeen kirjoittanut 21.03.2018 klo 17:53

Meidän laiset henkilöt on kasvanut yhdessä aikuiseksi, siinä sivussa ehkä oppineet itsestään ja toisesta jotain, mikä ei nykyiseen elämään sovi se on ehkä aina ollut siellä, mutta on kuvitellut sen pystyvän muuttaa. Itsellä se on ollut läheisyyden ja kosketuksen tarve, sekä toisen osalta muutama piirre jonka on uskonut aina muuttuvan seuraavassa elämän vaiheessa.

Sori että tulin tähän omia ajatuksiani heittämään. Olen kuitenkin ihmisenä sitä mitä halveksit.

Halveksiminen on oikea sana, ainakin minun kohdaltani. Olen myös oikeastaan mamman pauolesta vihainen, kun kirjoitukseni tulet loukanneeksi loukattua ihmistä lisää. On päivän selvää, että siinä vaiheessa kun on ihastuksesta sisältään sekaisin, ei ole ymmärrystä miten paljon pahaa tulee aiheuttaneeksi. Jälleen minun sydämeni itkee niin sinun, kuin sinun loukkaamaamasi toisen perheen puolesta. Ne eivät ole pelkästään puolisot, vaan veteen heitetyt renkaan kantavat sukupolvien yli.

"Kun joku sattuu kohdalle", niin mielestäni kertoo vain millainen olet. Ajattelet itseäsi ja senhetkistä mielihyvääsi eniten. Ikävämpi juttu läheisillesi. Pohjimmiltaan kai kertoo asioiden arvostamisesta. Et arvosta läheisiäsi. Et myöskään arastele satuttaa heitä, eikä se heidän hätänsä satuta sinua. Oletat, että sinun onnesi on muidenkin onni. Jos näin olisi, me eläisimme kuin lehmät pellossa tuhoten toinen toisiamme ja toisistamme välittämättä. Ei olisi enää kenenkään hyvä olla.

"Kipinän puute". Mitä enemmän olet intiimissä läheisyydessä vieraan ihmisen kanssa, sen enemmän sidot häntä itseesi ja itseäsi häneen. Se on kuin loiseläin tai syöpä, joka joka imee energiaa siitä parisuhteesta, josta se imee voimaansa. Se herättää mustasukkaisuutta ja intohimoa ja te kuvittelette elävänne paljon vahvemmin kuin koskaan. Moni haluaa unohtaa sitten myöhemmin koko tyhmyyden tai huokaa helpotuksesta, ettei aiheuttanut typeryydellään eroaaan. Järki palailee jälkijunassa ja sinuakin saattaa hävettää nämä kirjoituksesi tänne.

"Kuuntelitko miestäsi, olitko hänestä kiinnostunut?" Sinusta tuntuu nyt siltä, että olet maailman paras kuuntelija ja että sinua kuunnellaan. Kuuntelet haltioituneena, koska arvosta ihmistä joka sinuun on ihastunut, ja eikö hän vain ole maailman älykkäin ihminen silloin! Pettäjillä on tapana selitellä tekojaan ja värittää syitään. Niin sinullakin, minkä näen kirjoituksistasi. Meillä kaikilla olisi monia syitä pettää kumppaniamme. Miten paljon sitten kolmen mammalla, kun mies oli mikä oli! Kuitenkaan hän ei tehnyt niin, mitä arvelet syyksi. Olisko hän täällä sepostelemassa valintojaan meille ja kommentoimassa jonkun kylmästi jätetyn surullista luettavaa sinun tapaasi? Jos mielestäsi näin, niin sitten ei ihmisillä ole jäljellä mitään toivoa ihmisiin.

"Mikä ei nykyiseen elämään sovi". En minäkään usko, että pettäminen sopii sinun puolisollesi, eikä se ole todella sopivaa sinultakaan.

Käyttäjä Kolmenmamma kirjoittanut 23.03.2018 klo 16:23

Jos mä vastaan nyt vähän kaikille yhteisesti, teillä on hyviä kommentteja kaikilla tässä ollut.

Vaikeaa on kirjoitit siitä, että sen oman huonommuuden tunteen projisoi siihen omaan puolisoon, mutta loppupeleissä se on henkilökohtainen kriisi johon ei loppupeleissä vaikuta puolison tekemiset tai tekemättä jättämiset. Sitä ei tietenkään huomaa ennenkuin on sen puolison jättänyt ja tajunnut, että ei se olo parantunutkaan. Mun kiukutteleva exä ei näytä onnelliselta eikä rakastuneelta mieheltä.

Minä huomasin tuon miehen 40-kriisin alkaneen jo vuosi ennen eroa. Sitä en tiedä olikos suhteita jo aikaisemmin (todnäk oli, tuskinpa nyt ihan ensimmäisen tapaamansa naisen kanssa olis mennyt yhteen), mutta mies muuttui ihan erilaiseksi kuin koskaan. Kaikki oli minäminää, perhe ahdisti, kotona oli työleiri, piti päästä baariin, keikoille (mies ei ollut koskaan ennen kuunnellut heviä), harrastamaan, kuntosalille ja vaativa työ aiheutti pitkiä päiviä.

Kaikki pyöri hänen ympärillään ja mä pyöritin perhettä uuvuksiin asti. Tein lasten kanssa kaiken yksinäni, hän ei halunnut osallistua perheen kanssa yhtään mihinkään. Vein keväällä lapset kanarialle ja maksoin miehenkin lipun, muuten ei olisi tullut mukaan.

Silloin olin aivan rikki ja mietin eroa. Mä en kuitenkaan mennyt nettiin etsimään uusia miehiä vaan pyöritin ajatusta siitä, mihin muuttaisin lasten kanssa ja miten elämäni järjestäisin. Lopulta päätin kuitenkin jatkaa, tunnistin että toisella on kriisi ja annoin hänelle tilaa ja aikaa. Keskustelukumppaniksi hänestä ei ollut ja päätinkin sitten, että hyväksyn senkin ja keskustelen sitten ystävien ja tuttujen kanssa politiikat ja muut kiinnostavat jutut.

Kipinä hävisi siinä vaiheessa kun kriisi alkoi. Sen voin sanoa suoraan, että kun uuvuin aivan täysin sekä henkisesti, että fyysisesti, niin en halunnut enää häntä. Tiedostin kyllä senkin, että kun miehen kriisi siitä vähän rauhoittuu, niin sänkypuolikin virkistyisi ja sitten kävikin niin, tosin samoihin aikoihin olikin jo hän tätä nykyistä suhdetta virittelemässä.

Mutta tuo kriisi on oikeasti yhtä minäminää. Silloin häviää (jos semmoista on edes ollut) täysin empatiakyvyt ja oma itsekkyys nousee kaiken edelle. Mitä minä haluan ja mikä on minulle tärkeää...

Mulle itselle neljänkympin kriisi korostui niin, että mä aloin opiskelemaan. Olin vuosia haaveillut uudesta alasta ja päätin toteuttaa haaveeni. Se oli itsekäs haave, mutta se ei rikkonut ketään toista ja olisi pidemmän päälle tuottanut koko perheelle yhteistä hyvää myös taloudellisesti.

Nykyään kun lapsia hankitaan yhä myöhemmin, neljänkympin kriisi osuu pikkulapsivuosille. Luulen että aikaisemmin nelikymppiset tai viisikymppiset olivat jo aikuisten lasten vanhempia ja elämäntilanne oli jo siltä osin paljon parempi.

Mä voin sanoa, että mä tunnen mieheni läpikotaisin. Vaikeaa on, sun ajatukset lapsuuden traumoista ja alkoholista ovat exän lapsuutta varjostaneet ja olen paljon näitä asioita käsitellyt hänen sekä sukulaistensa kanssa. Ja se on yksi syy, miksi olen siinä rinnalla pysynyt. Koska olen ymmärtänyt, että monet hänen hankalista piirteiltään ole hänen omaa syytään. Tuntuu hurjalta, että tämän pitkän tien jälkeen hän vaan lähti ja halusi aloittaa alusta. Olen poikkeuksellisen pitkäpiimäinen ja sitoutuva nainen ja koska uusi rouva on jo nyt kertonut miettivänsä miehen ongelmia, niin tuskinpa mies enää koskaan tulee saamaan yhtä pitkää ja sitoutunutta suhdetta tässä elämässä. Sen kipinän perään kun lähtee, niin todennäköisesti loppuelämä on sen perässä juoksemista kuten ex-appiukko syksyllä sanoi.

Mutta joku päivä mies tajuaa mitä menetti. Minut ja mahdollisuuden elää omien lasten arkea. Samoinnolen uuden naisen kanssa nyt hyvissä väleissä jolloin hän ei enää voi pimittää tai salailla asioita. Musta on nyt kiva pyöriä deittimaailmassa, en pode huonoa omatuntoa ollenkaan koska olen itsenäinen ja vapaa tekemään mitä haluan. Voisin jopa sanoa, että tulee se hetki (ellei ole jo tullut) että olen miestäni onnellisempi.

En minä voi häntä halveksia enää. Säälin lähinnä häntä, kun meni sössimään kaikki asiansa ja mahdollisuuden elämään oman perheensä kanssa. Ja kaikki muutkin pettäjät loppupeleissä katuvat päätöstään varmasti monta kertaa. Paluuta ei vaan enää ole.

Tsemppiä teille! Kevätaurinko nyt vähän on väsyttänyt, mutta kesä on pian täällä ja aion nauttia siitä lasten kanssa täysin siemauksin. Exän kanssa on vielä riitaisaa ja hankalaa, mutta täytyy vaan asettaa rajat ja ylläpitää niitä, eiköhän asiat pikkuhiljaa siitä asetu kohdalleen. 😎

Käyttäjä Kolmenmamma kirjoittanut 05.04.2018 klo 00:07

Mamma täällä, jos jotakuta vielä kiinnostaa.

9 kuukausi menossa ja nyt voidaan jättää jo toisen vaiheen erohakemus. Jätän sen itse varmaankin, nyt on tullut viimeinen tikki siihen että tämä on tässä. Kaikki kiukuttelu ja vinkuminen, sen vielä kestin, mutta eräässä vakavassa asiassa exä halusi minun valehtelevan viranomaisille jotta oma takapuolensa pelastuisi. Asia on niin vakava, että joko pidän lasten puolta ja kerron totuuden tai salailen exän asioita ja ehkä itsekin joudun pulaan.

En todellakaan kuvitellut, että tämä menisi tämmöiseksi eikä aikuinen mies tässä(kään) asiassa suostu ottamaan vastuuta tekemisistään. Tähän mennessä mies kieltää aiheuttaneensa kenellekään mitään haittaa, kieltää tehneensä mitään pahaa, kieltää valehdelleensa. Elää jossain omassa maailmassaan eikä sinne minulla ole päästä. Olen yrittänyt keskustella asiallisesti, mutta hänen kanssaan ei voi enää puhua mistään ilman että suuttuu.

Minulla ei ole jäljellä mitään tunteita tätä elämänsä sotkenutta miestä kohtaan, lähinnä sääliä. Uusi suhteensakin rakoilee ja pelkään että toiveistani huolimatta uusi nainen ei kovin kauan rinnalla seiso. Mä en tämmösessä tilanteessa todellakaan katsoisi mieheltä tommosta toimintaa.

Paluuta entiseen ei ole enkä edes enää muistele menneitä. Monta vuotta oli jo vaikeaa ja siedin niin paljon, ettei siellä juuri mitään muisteltavaa edes ole. Minäkin olen nyt tavannut miehen joka tietää tilanteeni kaikkinensa ja sanoo arvostavansa mua naisena ja äitinä ja sitä kuinka vahva olen. Vihdoinkin minäkin saan tuntea perhosia vatsassa ja nauttia toisen ihmisen läheisyydestä ja ihanista tunteista. Näin kauan sitä surua kesti, nyt vihdoin voin sanoa että alan olla pääsemässä yli. Ja itsetuntokin on noussut kohisten.

Käyttäjä Vaikeaa on kirjoittanut 05.04.2018 klo 15:47

Hei mamma ja muut,

Oma elämä mennyt taas sellaista kiitolaukkaa etten ole ehtinyt kuin nopeasti lukaista aina välillä nämä sivut 🙂 Mamma hienoa, että viimeinen etappi kohta takana!
Samanlainen urpo on minunkin exäni voi kun hän ei nyt sitten saakkaan mitään vietyä loppuun asti minkä alottaa ja taitaa tuo kuningas alkoholi olla se ystävä nro.1. Muija roikkuu siinä matkassa vielä mukana, mutta enempi hänkin vaikuttaa tällaiselta ryyppykaverilta kuin naisystävältä. Minua ei enää kiinnosta enkä jaksa välittää.
Exää ja jänen sukulaisiaan tuntuu edelleen kovin minun elämäni kiinnostavan kun siitä pitää lapselta udella. Meillä peli selvä lapset tietää ettei heillä ole mitään velvollisuutta tilittää minun elämääni kellekkään. Uusi kumppani on nyt minullakin matkassa ja ehkä olen todella nyt kokenut sellaisen ahaa elämyksen että joku todella voi haluta kohdella minua hyvin. Kauheaa on ollut myös huomata, että jollakin sairaalla tavalla välillä kaipaan sellaista henkistä rääkkiä mitä olen saanut kestää. Kai se on vähän sama kuin alkoholistista irrottautuminen joku outo riippuvuus siihen pahuuteen on, mutta uskon ajan korjaavan tämänkin 🙂
Meillä eroprosessin alusta nyt siis n.1v ja 3kk ja todella koen lähinnä helpotusta.
Palaan kyllä tänne vielä kertomaan kuulumisiani koska muistan miten itse olisin kipeästi kaivannut niitä tarinoita. Mutta ymmärrän kyllä miksi ihmiset häviävät näiltä linjoilta kun se uusi elämä vaan ajaa ohi.
Oikein mukavaa kevään jatkoa kaikille!

Käyttäjä Kolmenmamma kirjoittanut 10.04.2018 klo 15:00

Olen monesti miettinyt, että miten olen muka vain 9 kuukauden aikana päässyt tämän yli kun kuulemma eroa työstetään paljon pidempiäkin aikoja. Mulla on ollut kyllä kantamassa tämän kriisin yli ollut todella hyvä ystävä, joka työkseenkin auttaa ihmisiä. Eli on paljon tukenut ja auttanut jäsentämään ajatuksia.

Mutta täytyy ehkä myöntää myös totuus, että suhteemme oli viimeiset vuodet niin huonossa jamassa, että tein itsekin sitä eron työstämistä jotenkin alitajuisesti (vaikka olinkin päättänyt yrittää viimeiseen asti pitää perheemme kasassa ja tehdä kaikkeni sen eteen).

Toinen asia on se, että kun toinen nainen ajettiin siihen elämään niin suurella vauhdilla, niin olihan se aika iso tyrmistys ja nopeasti mies teki selväksi että siinä on hänen elämänsä rakkaus. Ei siinä vanhalla vaimolla ja lasten äidillä ollut enää nokan koputtamista. Kuten monessa muussakin aloituksessa täällä, mies käyttäytyi tosi kummallisesti ja etäisesti, ei suostunut puhumaan mistään yms.

Ja kolmanneksi, mulla oli hyvä pohja. Olin suhteemme aikana työstänyt paljon omaa itseäni, mutta myös näitä miehen ongelmia (puhumattomuus, tunnekylmyys, etäisyys...), hänen sukulaisten ja itsensäkin kanssa puhunut asioista ja kerännyt sitä ymmärrystä. Käsitellyt hänen osaltaan asioita, joita hän ei itse ole vieläkään käsitellyt. Kolmen vuoden psykoterapia 10 vuotta sitten on antanut tosi hyvät välineet tähän ja ehkä sen takia näin nopeasti olenkin pohtinut ja pistänyt koko sen meidän suhteen pakettiin.

Ja olihan siinä se neljäskin kohta, eli kun se rajaaminen vihdoin onnistui. Hommahan meni niin (en tiedä onko tyypillistä), että mies ottaa ja lähtee. Mä jäin selvittämään kaikki asiat (huoltajuudet, elarit, ositukset, lasten ongelmat yms.) ja se oli ihan mieletön ponnistus. Mies olisi vaan jotenkin jättänyt kaiken kellumaan. Ja jossain vaiheessa tajusinkin, että hän ei osannut päästää kunnolla irti menneestä, eli uuden naisen kanssa eli ihastusta ja minun kanssa jotain äiti-poika-suhdetta ja perhettä, semmoisessa epämääräisessä solmussa. Asutaan toisen kanssa, mutta hengaillaan vanhassa kodissa... en tiedä... joka tapauksessa mun piti asettaa ne rajat ja pelisäännöt siihenkin asiaan. Että kun on erottu, niin sitten toimitaan eronneiden tapaan. Eikä sekään ollut helppoa, paljon sain lokaa silloinkin niskaani.

Nyt mulla on miehen kanssa sopivan etäiset välit. Olen tavannut uuden naisen, joka oli se henkisesti suurin ponnistus ja hänen kanssaan hyvissä väleissä. Uuden suhteen alkuaikoina miehen kaikki viestit minulle(kin) oli täynnä hymiöitä ja iloisuutta. Nykyään saan hyvin lyhyitä ja melkeinpä tympeitä viestejä. Kun seuraan sitä elämää vierestä, ei se niin onnelliselta näytäkään.

Ja kaikki tämä on tapahtunut aikajaksolla elokuu-huhtikuu. Tosi paljon kaikkea ja valtava elämänmuutos. Sossutkin sanoi, että tämä kaikki on tapahtunut nopeasti.

Tässä viime päivinä on ollut semmonen olo, että olen aivan puhki. Ystävä sanoi, että olen kuin sodasta selvinnyt. Ehkä vaikeinta tässä on se, että jo liiton aikana esiintyneet ongelmat yhden lapsen kohdalla ovat pahentuneet ja minä olen jäänyt aivan yksin selvittelemään sekä hakemaan apua lapselle. Ja vieläkin tietty joutuu tekemään sitä rajaamista ja nyt vielä yksi viranomais-case. Eli monelta osin tämä soppa on vielä kesken. Eikä ole sitä lasten isää enää, kehen nojata kun väsähtää. Mutta....

Nyt oon tavannut uuden ihmisen, joka hyväksyy minut ja lapseni (ainakin vielä) ja olen ihan kipinöissä. Nämä tunteet ovat jättäneet menneen vielä aikaisempaakin enemmän taakse. Että on joku joka hyväksyy ja arvostaa minua tämmöisenä mitä olen, pystyy puhumaan asioista (en edes tajunnut että sen pitäisi olla itsestäänselvyys) ja näyttää tunteensa. Sanoo suoraan, että mussa on suurta vahvuutta ja selviytymisviettiä joka tekee minusta niin rakastettavan. Aivan käsittämätöntä ja vaikea itsekään tajuta että vielä olisi voinut löytää onnen. Toki tässä ollaan vasta alkumetreillä, mutta 14 vuoden jälkeen tuntuu upealta taas tuntea näin voimakkaasti jotain. Että minäkin voin vielä kokea hyvää, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Että voisiko tämä kuitenkin olla selviytymistarina, joka päättyi hyvin? Vai vieläkö on odotettavissa jotain suuria käänteitä?