Hei Kolmenmamma,

Tässä vain mietin, että mitä olisit tehnyt miehen diagnoosilla? Ei empatiakyvyn puutteeseen juuri ole lääkettä. Diagnoosi olisi voinut antaa sinulle tietenkin mahdollisuuden miettiä eroa itse tarkemmin ennen miehen lähtöä...mutta..olisitko? Huomaan itsekin jossittelevani ja syyttäväni itseäni, niinkuin sinäkin. Voi kun olisi tajunnut aikaisemmin niin itse olisi voinut reagoida sillä ja sillä tavalla. Mutta kun se ei mene niin. Me emme voi muuttaa toista ihmistä ja meidän tulee kelvata kullekin sellaisena kuin olemme. Olen sen nyt tajunnut. Olisitko itse koskaan voinut toimia miehellesi yhtä julmasti, kuin hän sinulle? Et varmasti, vaikka mies olisi mitä tehnyt. Eli kysymys on tässä vain luonteesta. Sinulla on empatiaa ja olet realisti. Miehelläsi on vaillinaiset tunteet ja toimii oman maailmankatsomuksensa mukaan, teit sinä mitä vain. Kaikkesi teit ja ole täydellinen juuri noin, et vain tälle ihmiselle juuri nyt. Joku parempi on sinua varten.

Ymmärrän, että on vaikeaa, jos lapsillasi on samoja piirteitä. Itselläni ei ole vieläkään lapsi syntynyt ja en tiedä etukäteen, rakastanko lasta ollenkaan. Mitäs jos se muistuttaa narsistista isäänsä? Pelkkä ulkonäkökin voi puistattaa...ja entä sitten kun luonne paljastuu?

Täälläpäin miehen viimeisetkin lupausten rippeet ovat valuneet pöntöstä alas. Hän tuntee olevansa oikeutettu mihin vain, mutta mitään velvollisuuksia häneltä ei löydy. En ymmärrä näitä tunteita, miksei näitä voi sammuttaa? Tiedän, että mies on käyttänyt minua hyväksi kaikin tavoin eikä tunne niinkuin "normaalit" ihmiset. Aina kun mies tekee jotain tökeröä, minulla on päivän voitokas olo, että hyvä kun pääsin eroon. Seuraavana päivänä palaakin taas hyviä muistoja mieleen. Pelkään myös nähdä miestä, sillä olen itse niin empaattinen. Tiedän, että minulle riittää yksi surullinen katse ja annan kaiken taas periksi. Minulla ei taida olla mitään itsekunnioitusta tai itsesuojeluvaistoa. Voikohan sitä oppia?

Syntyisipä lapsi pian, niin saisin jo jotain vastauksia siihen, olenko tuomittu kasvattamaan lapsen, josta en edes välitä. Niin kamalalta kuin kuulostaakin...

Tsemppiä kaikille!

Hei kolmenmamma! Luin artikkelin (ASD)-miehestä moneen kertaan ja olen nyt todella hämmentynyt! Kuvaus oli kuin omasta puolisostani ja parisuhteesta. Omat toisteluni hyvästä miehestä, toivottomat yritykset selittää suhteen ongelmia uskoen edes tulevani ymmärretyksi.

Minun syntymäpäiviä ei juhlittu koskaan. Ostin usein omat joululahjani. Pidin huolta, että muiden syntymäpäivät muistettiin. Järjestin ja siivosin jäljet, "kun olin itse halunnutkin pitää juhlat. Venyin ja venyin suorituksiin, jotta ehtisin ja että kaikkien olisi ollut hyvä olla. Kyllähän avun tarpeestani riideltiin, mutta vaikka miten rukoilin ja vakuuttelin tarvitsevani apua ja hänen panostaan, niin jotenkin en sitä koskaan onnistunut saamaan. Minä yritin hänen mielestään liikaa, olin liian vaativa, hänen työnsä ei sallinut, ja sensijaan jouduin auttamaan oman kiireeni keskellä hänen työnsä joulumuistamiset. En millään voinut ymmärtää, miten muut ystäväni onnistuivat jakamaan kuorman yhdessä tehden. Ja minulla oli sentään mukava ja pidetty mies puolisona. Vaan olihan sille usein selityksenä miehen sitoutuminen työhönsä.

Minua väsyttää ja surettaa ajatella kaikkea kokemaani. Onhan tämän mukaan sitten niin, ettei mieheni ollut mikään ihannemiehen protopyyppi, vaan päinvastoin ja tämän kaiken kokemani surkeuden summa ja edelleen jatkuva ahdistus. Kaikki entinen on tuhottu ja hävitetty ja hän vaihtoi uuteen elämään ajatuksenkaan häivähtämättä siitä mitä pahaa sai aikaan. Ainoana asiana loukkaantunut tyrmistys siitä, että häntä joku asiasta arvosteli. Vaikea todellakin ajatella sitä, miten se vaikuttaa nuorten ihmisen mieleekuviin hyvistä ja turvallisista ihmissuhteista. Järkytystä vain, ja kuten sitten sinulla: joku mummo siellä isän kanssa häärismässä vaihdettuna lennosta. Ei nämä kyllä mitään normaaleja tervejärkisten ihmisten ihastumisia. Varmaan kuvittelee löytäneensä sen kuuluisan sielunkumppanin siihen asti, tai jos koskaan tuo näännyttävä tippa tipalta kidutus avautuu ymmärrykseen. Varsinkin kun huomioi sen, että ensimmäistä kertaa tästä itse luen!

Mitä muita piirteitä tällaisellä miehellä on? Millaisista asioista kärsit parisuhteessasi? Kuka keksi hänen käytökselleen selityksen ensimmäisenä? Kuka ymmärsi sinua ensin - jotenkin kun itse olen aina ajatellut, - tai muuta ajatelleet, ettei tuollainen ole pahin mahdollinen mies, vaan melko tyypillinen? Tai löytyikö tietoa ensin netistä?

😐

Uneton123, kysyit että mitä olisin tehnyt miehen diagnoosilla? Monissa noissa assiartikkeleissa sanotaan, että kun diagnoosi on ja molemmat ymmärtävät että mitä se tarkoittaa, pystyy sitä omaa ymmärrystään muokkaamaan ja ylipäätänsä ymmärtämään toisen toimintatapoja ja hyväksymäänkin sen. Tai ainakin niin, että sitten tietää ja on mistä valita. Nyt ajattelen, että yli kymmenen vuotta riuduin suhteessa josta puuttui minulle tärkeitä asioita ja ksoka exä ei itsekään tiennyt omista piirteistään, niin eipä hän osannut omaa käytöstäänkään muuttaa. AS siis voi kyllä opetella asioita vaikkei ne luontaisesti tulisikaan. Jos tiedostaa omat ongelmansa ja haluaa kehittyä

Muista Uneton, että lapsessasi on myös sinua! Minunkin as-lapsessa on paljon isän piirteitä, mutta esimerkiksi herkkyys on tullut minulta. Että ei se lapsi isänsä kopio tule olemaan ja kasvattamalla hänet eri tavalla kuin exäsi on kasvatettu, teistä tulee hieno tiimi ja parivaljakko. Vauva ja taaperovuodet ovat ihania, vaikka tottakai ensimmäisen kanssa kaikki on uutta. Ja käy nyt ihmeessä juttelemassa psykologilla tuosta pelostasi. Kyseessä on sun lapsi ja vaikka lapsen isä olis kokonaan pois kuvioista, voitte lapsen kanssa elää hyvän elämän. Mä rakastan kyllä kaikkia omiani vaikka niiden isä on mitä on...

24vuoden jälkeen, sinulle sanoisin että näitä as-piirteitä voi olla miehillä vaikka ei olisi diagnoosia. Eikä kaikki saa diagnooseja. Mutta niiden piirteiden takaa lopulta voi paljastua vaikka mitä.

Meilläkin suhteen alkuvuodet oli hienoa rakastunutta aikaa, mutta jo alkuvaiheessa muistan että oli hetkiä kun olisin kaivannut lohdutusta, en sitä saanut (läheiseni sairastui vakavasti jne.). Eli havaitsin jo silloin aika alkuvaiheessa semmosta tietynlaista kohtaamattomuutta miehen puolelta. Naiivi kun olin, niin uskoin parempaa. Nämä asiat tajusin vasta silloin kun oma lapseni sai diagnoosin. Hänellä alkoi vaikeudet noin vuosi ennen eroa (samaan aikaan kun miestä alkoi ahdistamaan) ja lopulta noin vuosi sitten tuli se diagnoosi. Tottakai sain apua ja luin itse hyvin paljon aspergerista ja pikkuhiljaa mulla alkoi valkenemaan se kauheus, että eihän se ole pelkästään lapsella. Siis oikeasti alkoi selvitä asia kerrallaan minulle. Miksi mies ei kyennyt asettamaan rajoja lapsille jolloin koin hänet neljänneksi pikkulapseksi, miksi hän työpäivän jälkeen eristäytyi ja miksi valitti ettei jaksa olla perhettä... minähän koin asiat päinvastoin, olin uupunut koska tein kaiken yksin.

Minulle tämä oli pelastus, löysin syyn miksi vuosia oli mennyt kaikki pieleen. Se ei oikein ollut minulle riittävä syy että "kipinä katosi" tai "mies ei osannut puhua ajoissa. Ja aika usein sen toisen näkee selkeämmin vasta kun ottanut kunnolla etäisyyttä. Niin kauan kun on siinä vaikeassa suhteessa liian lähellä, ei tajua kokonaisuutta. Yrittää vaan selvitä päivä kerrallaan.

Kysyit piirteistä: aika pitkälle ne siinä jutussa mainitaan. Eli väsyy töistä niin, ettei jaksa osallistua ja kestää perheen melskettä, kaipaa paljon omaa aikaa ja rauhaa (hakee sitä keinolla millä hyvänsä), ei ota vastuuta kasvatuksesta, ei kykene osallistumaan syvällisempiin keskusteluihin, ei puhu eikä kommunikoi tunteistaan, harvoin niitä näyttääkään. Myöskin on vaikea suunnitella tulevaisuutta kun häneltä puuttuu aivoista se kohta millä unelmoidaan ja haaveillaan. Konkreettista pystyy puhumaan ja tekemään. Ei aina ymmärrä vitsejä ja meillä ainakin hän ns. vahakasvo (lapsesta asti ollut) eli ei näe kasvoista oikein mitään tunteenosoituksia, aina semmoinen samanlainen puolihymy naamalla.

Kukaan ammattilainen ei ole matkan varrella vihjannut eikä suostunut myöntämään tätä. Ymmärrän ettei he voi tollen diagnosoida miestä joka tuskin suostuu tutkittavaksi. Mutta minulle on tärkeintä, että sain itselleni vastauksen. Sitä kautta tajuan myös, että en olisi kertakaikkiaan voinut toimia toisin. Toimin juuri niin kuin muutkin samassa tilanteessa olleet naiset ovat toimineet. Ja nyt sitten eron jälkeen tiedän, että eroa hakenut toimii ainoalla tavalla kuin osaa, vaihtaa lennossa koska tietää ettei pärjää yksin. Minä olen vapaa tekemään mitä haluan (paitsi joo tietysti vastuu lapsista on 100% mulla). Lapsia en kadu, mutta kitumista siinä vaikeassa liitossa kyllä kadun. Minähän masennuinkin jossain välissä siitä kaikesta uupumuksesta ja nytkin syön masennuslääkitystä.

On nyt kyllä sanottava jo, että en ole pahoillani että hän lähti. Tietysti se harmittaa, että on vastuussa lapsista yksin, mutta ISO kivi on sydämeltäni lähtenyt. Surutyötä tottakai tekee sen ajan kun on tarvis, mutta nokka on käännettävä eteenpäin ihan pelkästään lastenkin vuoksi. Sinun myös! Tsemppiä!

Hei Kolmenmamma,

Onhan totta tuokin. Alussa olisin kovasti halunnut diagnoosin myös omalle miehelle. On selvää, että lieviä hypomaniajaksoja oli ja pettämiset osuivat aina näihin. Kun persoonana on vielä narsistinen niin tämä kombo on aika raju. Autismi on myöskin melko hankala sairaus. Minulla on perheessä yksi tällainen henkilö ja olemme todenneet, että häntä ei voi muuttaa. Puolisona hän olisi varmasti hankala, sillä sosiaaliset tilanteet menevät häneltä aina melkolailla päin prinkkalaa. Hänen on hankala esim hahmottaa, mitkä sanat ovat kuhunkin tilanteeseen sopivia. Hänellä on lääkitys ylivilkkauteen ja "autismiin" (vaikka se ei hänellä olekaan niin vallitseva piirre). Lääkitys ei kuitenkaan tuohon perusluonteeseen oikeastaan auta, se ei terapiassa parane. Uskon, että et olisi voinut tehdä mitään enempää tai toisella tavalla. Oman eksäni kotidiagnosoinnin olen jo lopettanut ja keskittynyt omaan masennusdiagnoosiini. Elämä on elämää ja täytyy uskoa, että meille on tulossa parempaa vielä! Ei nämä miehet olleet meitä varten, he eivät tosiasiassa olleet hyviä miehiä. Harmi, että aika kultaa usein muistot ja ne huonot hetket unohtuu. Niitä kuitenkin oli.

Kiitos rohkaisevista sanoista lapsen suhteen. Välillä jaksan hetken olla iloinen lapsesta, välillä taas tuntuu, että on kovin kova rangaistus kantaa pahan ihmisen lasta.

Olen tässä pohtinut kuulkaas. Kuinkahan monta kertaa päivässä teidän eksänne uhraa teille ajatuksia? En usko, että montaakaan kertaa. Miksi me teemme niin? Pitäisikö vain harjoittaa taitoa jättää kaikki taakse ja keskittyä omaan hyvinvointiin?

>Pitäisikö jättää taakse ja keskittyä omaan elämään?> Ihan varmasti, jollei joku entisessä elämässämme kohtaamasta olisi yhtä outoa kuin mummo koivunoksalla talvipakkasessa tai outo valoilmiö ja vihreät pienet miehet. Selittämätön poikkeama kaikesta normaaliksi tuntemastmme jää ai a ih isen mieltä vaivaamaan. Onneksi sinulle, ettet ole joutunut tähän joukkoon.

24vuodenjälkeen kirjoitti 1.3.2019 22:33

>Pitäisikö jättää taakse ja keskittyä omaan elämään?> Ihan varmasti, jollei joku entisessä elämässämme kohtaamastamme olisi yhtä outoa kuin mummo koivunoksalla talvipakkasella, tai outo valoilmiö ja vihreät pienet miehet. Selittämätön poikkeama kaikesta normaaliksi tuntemastmme jää aina ihmisen mieltä vaivaamaan. Onneksi sinulle, ettet ole joutunut tähän joukkoon.

Yritin korjata edellistä, mutta vahingossa lähti käsistä.

Piti vielä lisätä, ja että kun tämä selittämätön outous ja tuntematon oli niin liki kaikkia, niin miten tältä olisi voinut suojata niitä, jonka suojaan itsekin luotti.

Hei 24vuoden jälkeen,

Ei ollut ainakaan tarkoitus loukata enkä tiedä loukkasinko. Tämä neuvo oli sellainen, jota haluisin itsekin noudattaa - mutta en pysty. Eli ei, en ole onnistunut välttymään itsekään siltä, että kaikki mihin luotin, olikin jotain täysin muuta. Hänen mielensä olikin ihan erilainen kuin luulin ja kanssani eletty 14 vuotta oli hänelle jotain... en itsekään tiedä mitä. Eli minä tiedän kyllä. Toivoisin vain, että me emme ajattelisi tällaisia asioita, sillä tiettyyn pisteeseen asti on ollut hyvä miettiä miehelle sopivaa diagnoosia. Sitä hän ei tule kuitenkaan saamaan. Harmi, että oikeasti sairaat ihmiset harvoin hakevat diagnoosin ja me muut saamme sen masennusdiagnoosin näistä "selvittyämme".

Kuten sanoin, minulla on lähipiirissä autistisia piirteitä omaava ihminen. Rakastan häntä sellaisena kuin hän on, mutta kumppanina hän olisi varmasti todella vaikea. Häntä ei kyllä voi mitenkään muuttaa, ei terapialla, ei lääkkeillä, ei millään. Häntä on kuitenkin hoidettu lapsesta lähtien.

Mitä jos pystyisimme käyttämään saman ajan oman mielemme hoitoon, kun käytämme näiden eksien ajatteluun? Olisi varmasti hedelmällisempää...mutta hankalaa se on.

Minulle ainakin Uneton123 kommenttisi siitä että miettiikö exä minua yhtä paljon kuin mietin häntä osui ja upposi! Ei taatusti mieti. Ja kun uusi hänet aikanaan dumppaa, hän etsii nopeasti taas uuden itselleen. Ja uuden.

Minulla oli huono aika tuossa viimeiset pari viikkoa ja eräät exän jutut aiheutti sen, että kerta kaikkiaan romahdin lopulta. Nyt jäin sairauslomalle. Kun on oikein maassa muista asioista, nousee se katkeruuskin exää kohtaan. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa hänen/hänen ja nyxänsä suhteen miettimisen.

Diagnooseja en asettele koska autismin kirjoa on niin monenlaista. Lasta hoitavat tahot kyllä huomaavat sen ennen pitkää. Uusi nainen myös. Onhan omalla lapsellakin se ja ei sitä helposti kukaan ulkopuolinen huomaa vaikka minä elän niiden piirteiden kanssa päivittäin. Siksi ei exänkään kohdalla se tullut mieleenkään ennenkuin luin sen artikkelin ja tajuntaani rysähti, että tuo on yhtä asiaa lukuunottamatta täysin minun mennyt avioliittoni.

Mutta hän on valinnut uuden elämän. Me on lasten ja uuden kanssa eletty mukavaa perhe-elämää tämän viikonlopun ja tehty kaikkea semmoista mitä ei ikinä lasten isän kanssa tehty. Mun onni siis!

Hei Mamma ja muut,

En ole nyt kovin aktiivisesti seurannut tätä palstaa koska huomasin, että se osaltaan ainavaan uudestaan nostatti pintaan jo niitä taaksejääneitä asioita joita ei muuten tule edes ajateltua. Ehkä siis kyse todella on siitä unohduksesta. Ex purkaa kiukkuaan edelleen minuun aina halutessaan viestein. En välitä luen kun huvittaa ja vastaan jos huvittaa. Minä en hänen kanssaan enään suostu vääntämään. Nyt on kulunut jo kohta 2,5v ja taakse jäi se lähes 20v nämä vaan on faktoja jotka muuksi ei muutu. En kadu mennyttä elämää se on osa minua ja minun matkaani.

Ero sinällään alkaa tosiaan olemaan jo menneisyyttä. Sen olen ymmärtänyt jotenkin hirveän selkeästi, että mikäli tässä kuviossa ei olisi ollut lapsia mukana ei tämä olisi ollut itselle läheskään näin kivuliasta. Onhan se karmeaa seurata sivusta täysin avuttomana kaikkein kalleimpien aarteidensa surua ja tuskaa. Myöskään ex ei voisi jatkaa riivaamista ilman lapsia koska silloin voisi katkoa kaikki kontaktit nyt se ei ole mahdollista. Onneksi näitä "sieto" vuosia on vähän jäljellä. Onhan se jotenkin koomista kun hän hehkuttaa kuinka paljon onnellisempi on kuin koskaan ennen ja samaan aikaan mättää kiukku viestiä minulle tulemaan. Ei se ehkä ollutkaan ihan niin helppoa tuo menneisyyden lakaisu maton alle, sieltä se vielä kurkkii kun jäi häneltä asiat käsittelemättä. Ja saattaapa jopa olla niinkin ettei se kuitenkaan vaihtamalla parantunut. Olen hänelle sanonut ja ihan aidosti toivon, että voitaisiin kumpikin jatkaa elämiämme tahoillamme. Minä en häneltä enää mitään kaipaa minulla on kaikkea mitä tarvitsen. Minä en mistään hinnasta palaisi exän kanssa yhteen enää, minä olen niinpaljon onnellisempi ja vapautuneempi nyt. Kai meilläkin niitä hyviä aikoja oli mutta en kyllä kestäisi enää päivääkään sitä mykkää kiukuttelijaa kun nyt olen saanut kokea muutakin.

Elämä on nyt raiteillaan ja kaikki hyvin vaikka vastoinkäymisiä varmasti vielä tuleekin. Nyt minulla on kuitenkin rinnalla ihminen jolle olen ihan oikeasti se kaikkein tärkein ja sellainen joka aidosti ja oikeasti on kiinnostunut hoitamaan ja huoltamaan parisuhdetta ja ennenkaikkea osaa nauttia elämästä yhdessä minun kanssani ☺️❤️ Toivon teille kaikille rauhaa ja voimia! Me ollaan yksilöitä niknkuin nämä tapauksetkin ja jokaisen selviytymis mekanismi on varmaan melko uniikki. On kuitenkin hienoa, ettätällainen palsta on olemassa jossa kuitenkin voi saada sitä kaivattua vertaistukea siitä on paljon apua.

Iloista kevään odotusta kaikille 🙂

Niinhän siinä kävi, että viikon verran kesti tällä kertaa se miehen tunne entisen kaipuusta ja toiveesta palata turvalliseen omaan elämään ja perheeseen. Oikein kertoi, miten olen paras ystävä ja rakkain ihminen maailmassa. Viikon päästä tuosta oli jo ottanut yhteyttä taas toiseen naiseen, kun ei hän muuten kestä. Viikon päästä minä sain sen selville, kun itse selvitin, hänhän valehteli kirkkain silmin. Ja syytti minua kaikesta mahdollisesta taas, kertoi myös, että olisihan hän tästä ilman suhdettakin ollut lähdössä, kun niin paljon kärsi. 20 vuotta kärsi siis avioliitossa. Suurperheen kärsiessään hankki. Ystävät ja sukulaiset sanovat, että hyvin hän sitten toisenlaista roolia esitti ja kärsimyksensä piilotti.

En tiedä miksi piti minua satuttaa taas lisää. Ehkä sen oli tarkoitus avata minun silmiäni näkemään, mikä mies oikein on. Mies itse perustelee, että silloin hänestä tuntui siltä ja nyt tuntuu tältä. Voiko aikuinen, perheellinen ihminen olla noin tunteidensa vietävänä? Kuin lapsi, että nyt haluan tätä ja eikun kohta taas haluankin tätä. Ihmiset siinä ovat vain pelinappuloita kulloisenkin halun toteuttamiseksi? Ja tämä toinen nainen tosiaan vielä katsoi asiakseen haukkua minut maan rakoon, mies on osannut esitää täydellisen uhriroolin. Tämän naisen virhe oli vain rakastua hyväsydämisimpään mieheen jonka tietää. Itse ajattelisin, että hyväsydäminen mies ei tee tällaista perheelleen ja vaimolleen...? Mutta vähänpä minä mistään mitään tiedän.

Sitä tuossa mietin, että vaikka mies kuinka korostaa haluaan olla lastensa kanssa ( = kahden nuorimman, kun näitä vielä isän seura kiinnostaa), ja minä kuulemma sitten estän tätä, niin nytkään mies ei millään tavalla lähestynyt nuorimmaista, ei yhtään viestiä, ei mitään liki kahteen viikkoon, tämän viimeisimmän valehtelunsa jälkeen. Helppo syyttää siitäkin minua, kun itse ei tee mitään, ei ilmeisesti edes kaipaa lasta, kun veto naisen seuraan on niin voimakas. Äitinä on kovin vaikea ymmärtää, että miten tällainen uusi tuttavuus voi sitten mennä jopa omien lasten edelle, mutta sitähän me kaikki täällä kai mietimme. Ja hänen isyytensä on pitkälti toiminut minun tukeni varassa.

Kyllä minä pohjimmiltaan tiedän, että itseään ja omaa sisäistä pahaa oloaan mies pakenee. Mutta, niinhän hänen oma isänsäkin minulle tässä totesi, että ei tämä niin surullista ole, kun sitä ei vain ajattele. Että varmaan poikansa osaa siirtää tuneet syrjään ihan samalla tavalla.

Olen noita aspergerpiirteitä miettinyt myös, juuri sen tunnekylmyyden osalta, mitä mies ja vanhempansa edustavat.

Yksi tuttava tässä sanoi, että eihän normaali, terve ihminen kykene tekemään kaikkea tuollaista. Sen kuuleminen joltain toiselta lohduttaa. Mutta kyllä kipu ja suru silti todella kovaa ottaa.

Tsemppiä teille kaikille kohtalotovereille ja hyvää viikonloppua.

Hei Syysmyrsky. Älä syytä itseäsi. Sinun piti satuttaa itseäsi sen takia, että on mahdotonta uskoa, että puolisosi olisi niin sekaisin päästään; vastuuntunnoton, valehteleva, entistä elämää mitätöivä ja välinpitämätön läheisistään. Puolisossasi täyttyy kaikki "Runaway husbends" -oireyhtymän tunnusmerkit, jotka ovat yhdenmukaiset maasta riippumatta. Erityisen inhottavaksi nämä muodostuvat, kun vastapuolella on kolmas osapuoli, joka tekee kaikkensa saadakseen ns. rakkautensa. Mielestäni heidän osallisuutta vähätellään, eikä asioista ei voi keskuste avoimesti tulematta tuomituksi monilta tahoin. Mistä se sitten kertoo yhteiskunnasta ja ihmisyydestä, onkin jo paljon suurempi juttu. Perhettä pidetään koskemattomana ja suojeltavan arvoisena, mutta hyökkäystä sitä vastaan ei käsitellä ilmiönä missään. Puheet ihastumisesta ja rakastumisista on järkyttävää perheen häväisemistä näissä tilanteissa. Vai onko niin, että ollessamme täysin sanattomia keksimme ilmiölle edes jonkun selityksen.

Suomessa ei ole edes perheen päivää, vaikka kaikkea muuta kyllä juhlitaan. Jos sellainen olisi, niin edes kerran vuodessa voisi yhteiskunnallisia ongelmia nostaa esiin. Esim. petetyn eroperheen äidin ja puolison ääntä voisi edes joskus uskaltaa kuunnella, niin että tilanteen suuri haavoittavuus tulisi ihmisten tietoisuuteen. Niidenkin, jotka omistamisenhalu menee yleisesti hyväksyttyjen arvojen yli reippaasti. Tiedän olevani radikaali ajatuksiltani, mut jotain tälle perheitä tuhoavalle ilmiölle pitäisi tehdä. Enkä suinkaan puhu tässä hullujen puolisojen estämistä, kun sille asialle ei voi kuitenkaan mitään tehdä.

Kolmenmamma! Minua jäi vaivaamaan, mitä kaikkea aspeger-tyyppisten luonteenpiirteiden takaa voi löytyä? Oletko tutkinut tai lukenut asiaa tarkemmin? Esim. exäni ei ollut ilmeetön vaan oli huumorintajuinen ja sanavalmis. Varsinkin vanhemmat naiset ihastuivat häneen käytökseen, välittömyyteen ja svoimuuteen. Nyt kun mietin tuota piirrettä, niin ensimmäisenä tulee mieleen Auervaara, jota tapapettämisineen muistutti. En todellakaan usko että siitä tavastaan eroon pääsisi uudessakaan suhteessa. Se taitaa olla niin verissä oleva tapa.

Kiitos kannustavista sanoistasi, 24vuodenjälkeen, ne tulivat todelliseen tarpeeseen! Ajattelen hyvin paljon samalla tavalla kuin sinä!! Tämä nainen on jopa kuulemma miehelle myöntänyt, että tietää kyllä, että hänen sitkeät yhteydenottonsa ovat estäneet avioliiton korjausyritykset, hän on aina uudelleen ja uudelleen tuonut itsensä tiettäväksi ja kertonut, miten hänen tunteensa eivät ole muuttuneet ja täällä hän edelleen odottaa. Aivan sekaisin oleva mies on helppo saalis. Korostan, etten silti näe tai koe miestä minään viattomana saalistuksen kohteena, kyllä hän tässä ihan omia valintojaan on koko ajan tehnyt!

Minua hämmentää tässä oma kahtiajakautuneisuuteni: toisaalta se Runaway husbands -todellisuus, jonka niin monet kanssani jakavat. Jos olet liittynyt faceryhmään, varmaan minutkin sieltä tunnistat, kun ei siellä taida muita suomalaisia olla. Haluaisitko keskustella minun kanssani suoraan vaikka mesessä tai sähköpostilla? Olen nimittäin miettinyt paljon samoja ratoja kuin sinä, tätä tietoisuutta pitäisi Suomessa saada nostettua, ja jonkunhan sekin työ on aloitettava..

Niin, se toinen suunta sitten on se, kun luen keski-iänkriisisivuja, samoin amerikkalaisia. Ja siellähän sitten taas tämmöinen käytös on myös kuvailtu melkeinpä sanasta sanaan ja teosta tekoon. Keski-iän kriisi SAATTAA mennä ohi, JOSKUS nämä miehet palaavat perheensä luokse, mutta ei kai kovin usein eikä kovin helpolla. Ja kriisin kestoksi arvioidaan 2-7 vuotta, olenko valmis laittamaan omat toiveeni ja tarpeeni syrjään niin pitkäksi aikaa odotellessani jotakin, mikä ei ehkä edes koskaan ole todennäköistä?? Sikäli tämä miehen viimeisin yhtyedenottokin sopii tuohon kaavaan...

Ja lopuksi, mietin todella paljon myös sellaisia asioita, että kuinka paljon ylipäätään olen suhteessa tyytynyt, tullut kohdelluksi itsestäänselvyytenä, sietänyt miehen kiukkua ja jopa raivoa. Näen hänessä hyvää ja huonoa, kuten tietysti meissä kaikissa. Kuinka paljon on rakkautta ja kuinka paljon kaipuuta entiseen, totuttuun yhdessäoloon, en tiedä. Olen myös paljon miettinyt sellaisia narsistisia piirteitä, joita nyt paljonkin näkyvissä, että onko niitä ollut aina, mutten vain ole halunnut nähdä? Vai liittyvätkö kriisiin? Tai miten hänellä on koko ajan ollut taipumusta addiktioihin, joista työnarkomania se pahin kai.

Minunkin mielestäni pettämiseen ja pettäjiin suhtaudutaan aika hyväksyvästi, koko elämänsä keikauttamaan joutuvalle puolisolle sanotaan vain, että kyllä eroja tulee ja koita nyt hyväksyä ja siirtyä eteenpäin. Eroja tulee juu, mutta kun se "tulee" tällä tavalla, ei voida rinnastaa tavallisempiin eroihin, joihin vaikka päädytään yhdessä, eikä kuvioissa ole ylimääräisiä ihmisiä vetelemässä naruista. Joita heidän ei kuuluisi olla vetelemässä.

Pelkäsin eron jälkeen ihmisten ymmärtämättömiä sanoja, käperryin kokoon ja koin kadottaneeni koko siihen asti tuntemani identiteettini, sillä mitään entisestä ei jäänyt jäljelle.

Sellaista sanaa kuin keski-iän kriisi, ei suomessa juuri enää käytetä. Se kertoo varmaan juuri siitä hyväksynnän tilasta, mitä asiassa vallitsee. Viimeviikolla uutisoitiin nuorilta valmistunutta opasta ”erosta voi selvitä”. Hieman surulliseksi siitä tulin. Tähän asti on vaan tähdennetty, että lapset kyllä selviävät. Kyllä se on kuitenkin niin, että käytännössä näissä tapauksissa nuorten saaman tuen määrä saattaa romahtaa dramaattisesti ja jopa lopullisesti. Se miten kaksi aikuista panosti aikaisemmin omiin lapsiinsa ehdoitta, voi toimia siinä kaoottisuudessa yhtä hyvin kuin kadunvarsipommin räjäyttämä ajoneuvo.

Erostani on noin se seitsemän vuotta. Minulla ei ole minkäänlaista tietoa entisen puolisoni nykyisestä elämästä. Minä en ole kieltänyt puhumasta hänestä, mutta en myöskään ole kysynyt hänestä mitään. Sillä seurauksella en oikeastaan edes tiedä, tapaako hän lapsiaan. On kummallista ollut sulkea hänen nimessä keskusteluistamme ulos, mutta noudatan yleisiä ”hyvän käytännön” mukaisia ohjeita. Olen kyllä epävarma, onko siinä järkeä, tai onko se hyväksi.

Seitsemän vuotta voi olla todella pitkä aika elää epätietoisuudessa ja yrittää säilyttää perheensä koossa. Sinä aikana ”tunkeilijalla” on suuri valta elämäänne puolisosi kautta. Miten tahansa ”käyttäydyt huonosti”, on syy vaatia mieheltäsi ratkaisua ja eroa. Jotkut asiat voivat saada dramaattisia mittoja. Se että ”tunkeilija” on itse kaiken riidan ja pahan mielen aiheuttaja, on vain hänelle mahdollisuus moitteisiisi, niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin. Minua kyllä kiinnostaa ihmisten kokemukset näissä tilanteissa. Saan ikäänkuin ymmärrettäväksi omaa elämääni. On ollut rankkaa ja lannistavaa, kun tietää turhaksi puhua kokemuksistan ja kokee tulevansa jopa hiljennetyksi, kuten eräässä terapiassa paneuduimme erityisesti anteeksiantoon. Täytyy lukea "keski-ikää" käsitteliviltä lisää!

ps. Huomasin Kolmenmamman, sinun ja minun tarinaa yhdistää puolisoiden työnarkomania!

Kolmenmamma täällä. Vielä hengissä nippanappa. Jotenkin mun on ollut viime aikoina todella vaikea miettiä, surra tai käsitellä tätä mun eroa ja olenkin ehkä siirtänyt niiden tunteiden käsittelyn jonnekin myöhemmälle. Elämä antoi eron jälkeen niin ison painolastin ja taakan, että päivä kerrallaan yritän selvitä. Huoli on nyt jo useasta lapsesta ja ennenkaikkea omasta jaksamisesta. Jäin jo sairaslomalle kun fyysiset oireet ja uupumus painoivat yhä enemmän ja enemän, nukuin viikon. Nyt yritän vain tosiaan selvitä jokaisesta vastaantulevasta asiasta kerrallaan.

Meillä ikävä kyllä, kuten myös monella teistä, exä on irtisanoutunut aika pitkälle yhteisten lasten kasvatuksesta ja siihen liittyvästä vastuusta. Lasten siellä ollessa he elävät "juhlaa" ja kotona sitten minä ensinnäkin joudun korjaamaan tapaamisten jäljet, mutta myös hoitamaan koko sen kasvatuksen, mutta myös erityislapsen kaikki kuntoutukset/selvitykset/hakemukset yms. Toisaalta mikäpä tässä muuttuisi, sitä elämä oli ennen eroakin...

Kannan kyllä tietynlaista katkeruuden taakkaa, mutta ei sekään tässä oikein edesauta mitään. Kun olen samalla yrittänyt jotenkin pärjätä ja käydä töissä, toisaalla exä on vääntänyt kaikissa osituksissa ja raha-asioissa, tapaamisissa minua vastaan. Eli tavallaan olen käynyt ja käynkin jatkossa taistelua kahdella rintamalla. On valitettavasti kyllä pakko myöntää, että mielessä on käynyt luovuttaminen usean kerran. Mutta kun lapsilla ei oikeastaan ole ketään muuta joka heistä huolehtisi. Sukulaiset ja verkostot ovat hyvin vähäiset.

Mielessä on kyllä käynyt, että minkälainen "tunkeilija" siellä vastapuolella oikein on, joka omalta osaltaan antaa tämän tapahtua. Suostuu katsomaan ja kannustamaan miestä joka toimii näin. Tai tiedänhän minä hänet, ei se siitäkään ole kysymys. Mutta miten voi antaa tämmöisen tapahtua? Mitä sillä odottaa saavuttavansa. Perhe on rikottu, lapset ovat kärsineet ja tulevat kärsimään vielä pitkään. Vanhimmaisella on isoja vaikeuksia selvitä perus arkiasioista, kuten koulunkäynnistä. Olenhan minäkin tässä ollut ihastunut ja kaikenlaisia tunteita ollut. Mutta oman onnen/ihastuksen laittaminen toisten suunnattoman kärsimyksen edelle on kyllä todella vastuutonta ja julmaa. Sen nyt sanoo järkikin, vaikka kuinka olis vaaleanpunaiset lasit silmillä. Ja kun kerran uusperhettä on suunniteltu niin herranjestas, kuuluuhan siihen vastuukin. Mulla ei tässä tilanteessa tulisi mieleenkään miettiä mitään yhteenmuuttamista tai ylipäätänsä tuommoisia elämänmuutoksia. Toivon todella, että elämä potkaisee sinnekin päin takaisin vielä kunnolla.

Muuttaminen kyllä pyörii monesti mielessä. Että ottaisin lapset ja muuttaisin mahdollisimman kauas. En tiedä antaisiko fyysinen etäisyys kuitenkaan mitään apua tähän loppupeleissä mutta ainakin yhtisestä talosta lähteminen olisi iso juttu? Ehkä se ajatusleikki on vaan todellisuuspakoista ja jonkunlaista turvan tunteen hakemista. Todellisuudessa elämä on nyt päivä kerrallaan, yhtään enempään en enää pysty.

En ole se iloinen kannustava reipas äiti, joka vielä 2 vuotta sitten olin. Hädin tuskin selviän työpäivästä ja sen jälkeen rättiväsyneenä jotenkin saan lapset ruokittua ja siinä se päivä on. Jos meillä olisi kaksi aikuista, tämä olisi aivan erilainen kuvio. Voisi jakaa vastuuta ja ajankäyttöä, pääsisin irtautumaan yhden lapsen kanssa kerrallaan välillä. Pääsisin ehkä joskus jopa itse omaan harrastukseen. Aivotkin voisi levätä jos joskus ehtisi vaikkapa lukea vähän kirjaa.

Mutta ei. Se ei vaan onnistu sitten millään. Meillä on nyt sossupuolelta käytössä massiiviset resurssit, ettei tämä koko korttitalo romahda kokonaan. Ymmärrän sen hyvin, koska moni muu tässä tilanteessa voisi tehdä jotain hyvinkin traagisia ratkaisuja. Mutta rakastan lapsiani, myös sitä erityistä (pohjimmiltani) ja teen parhaani niin kauan kuin suinkin jaksan.

Tämä foorumi ei niinkään enää tässä vaiheessa minulle tuo muistoja tai ahdistuksen tunteita mennyttä kohtaan koska me eletään edelleen siinä erohelvetissä. Siitä pitäisi nyt vaan päästä jo ihan oikeasti yli. Kai muutkin lapsiperheet eroavat ja pääsevät siitä yli?

Tämä tukinetin siirtyminen taisi katkaista tämän ketjun kokonaan?

Meillä alkaa pikkuhiljaa tulemaan 2 vuotta täyteen siitä kun exä aloitti uuden suhteen ja erostakin tulee syksyllä sitten jo sen 2 vuotta. Eilen mietin aika lailla sitä, että en minä enää edes ole katkera exälle siitä, että hän minut jätti - ehei. Mutta pirun katkera olen siitä, mihin tilanteeseen hän minut jätti ja on vetäytynyt vastuusta lähes kokonaan.

Silmukka kiristyy koko ajan ja odotan, milloin joku osa-alue tästä romahtaa. Kaikenlaisia kiemuroita on matkan varrella ollut, mutta nyt selkeästi on käymässä niin, että hänen uusi kumppaninsa on monilla keinoin on ruvennut rajoittamaan lasten vierailuja isänsä luona (asuvat siis yhdessä). Hänellä on omat (hyvät) syynsä siihen, mutta itseni ja lasten kannalta tämä on kääntymässä todella nurinkuriseksi koska isällä ei ole mitään muuta paikkaa missä tavata lapsiaan. Monia muitakin juttuja on tapahtunut ja tietyllä tavalla ajattelen, että saivatpas ansionsa mukaan.

Kenellekään en yleensä pahaa toivo, mutta tämä pettäminen, jättäminen ja ääretön sekoilu rikkoivat minut ja luottamukseni niin pahasti, että olen oikein odottanut, milloin se lopulta kääntyy asianosaisia vastaan. Ja nyt se on tapahtumassa. Voiko tuosta iloita? Loppupeleissähän myös lapset siitä kärsivät jos toisella vanhemmalla menee huonosti. En tiedä, kahtalaiset ovat tunteet...

Mitä vähän olen itseäni tutkiskellut, niin kyllähän se oma katkeruus syntyi myös siitä, että elämä oli vaikeaa jo pitkään ennen eroa. Ja vaikka kaikkeni tein sitä parantaakseni, hain apua ja yritin keskustella, niin toinen ei vaan tullut vastaan missään. Tuommoisen käytöksen jälkeen olisin ansainnut edes reilun eron. En enää kauheasti edes muista niitä aikoja, mutta tiettyjä sanoja ja lauseita on mieleeni jäänyt - niitä tuskin tulen koskaan unohtamaan.

Sen voi ehkä jo kokemuksen kantaäänellä sanoa, että ei kannata jäädä yhteiseen asuntoon. Varsinkin jos asunnon pinnat tai remontti on miehen käsialaa. Niitä seiniä ja kattoja saa sitten katsoa aika pitkään ja ahdistavaa se on kyllä välillä.

Nyt kaikki aika menee lasten ja työn ympärillä. Onneksi kevätaurinko vihdoin alkaa piristää 🙂